Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Miksi sinun lapsesi tai nuoresi lopetti urheiluharrastuksensa?

Vierailija
08.02.2018 |

Kerätään tähän ketjuun syitä. Lasten ja nuorten voivat haukkujat kirjoittaa toiseen ketjuun. Haluan suurempaa kuvaa siitä, mikä suomalaisessa systeemissä mättää kun lapset ja nuoret eivät pysy tai pääse mukaan eikä liikkuminen ole enää mikään kansallinen harrastus.

Kommentit (153)

Vierailija
81/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mielenkiintoinen ketju. Olen lueskellut kiinnostuneena muiden vastauksia. Oma poikani on 13 ja on harrastanut palloilulajia nelisen vuotta, mutta harkkoihin on välillä toooodella vaikea lähteä ja hän on useampaan kertaan miettinyt vakavissaan, että haluaa lopettaa. Harkkoja on kolme kertaa viikossa, kaksi tuntia kerrallaan, ja käytännössä joka viikonloppu on peli. Lisäksi moni muu joukkueesta menee innoissaan "vapaapäivinäkin" vapaisiin harjoituksiin, joissa ei ole ns. ohjattua harjoittelua, mutta sali on auki ja siellä on joku valmentajista paikalla.

Oma poikani ei todellakaan ole mikään kunnianhimoinen urheilija eikä edes sellainen luonnostaan paljon liikkuva. Jos hän ei harrastaisi tätä lajia, hän ei tekisi mitään muuta kuin istuisi tietokoneella, ja siksi ollaankin puhuttu, että jos lopettää, niin pelaaminen vähenee ja tilalle tulee ulkoilu ja omaehtoinen liikkuminen. Onneksi hän on vielä valinnut urheiluharrastuksen.

Toisaalta olen salaa välillä toivonut, että hän lopettaisi, koska olen yh, maksan yksin kaikki kulut ja hoidan kuskaukset (kaikkiin harkkoihin ja peleihin on pakko viedä autolla). Tulee aika kalliiksi ja vie meidän perheen aikaa tosi paljon. Toisaalta ajattelen, että urheiluharrastus on niin terveellinen ja pitää murrosikää lähenevän pojan "kaidalla tiellä" ainakin vielä jonkin aikaa.

Joukkueessa poikaani tuntuu harmittavan se, ettei hän ole mikään tähti siellä eikä edes tavoittele sellaista. Useat muut tavoittelevat, ja heidän ehdoillaan mennään. Paljon on niitä, joiden vanhemmista ainakin toinen on itse harrastanut ko. lajia nuoruudessaan tai valmentavat ko. seurassa ja jatkaa nyt "uraansa" poikansa kautta, heidän koko elämänsä pyörii tuon lajin ympärillä. Meidän ei todellakaan pyöri.

Vierailija
82/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Lapsella adhd, ei pystynyt toimimaan valmentajan ohjeiden mukaan

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
83/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Varmaan sama syy kuin useimmilla.  Siinä vaiheessa kun liikuntaharrastus muuttuu kilpailuvalmennukseksi, treenien lukumäärä kasvaa ja rasittavuus lisääntyy ja vaatimustaso kasvaa. Tämä tappaa liikunnan ilon, asia muuttuu harrastuksesta paljonaikaa vaativaksi treeniksi, ja monet haluavat muutakin kuin vain koulunkäyntiä ja lajiharjoittelua.

Vierailija
84/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ekassa harrastuksessa kilpailupakko.

Tokassa harrastuksessa seura lopetti kaiken junioritoiminnan.

Vierailija
85/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tytön uintiharrastus loppui murrosikään. Tytölle kasvoi puolessa vuodessa B-kupin rinnat ja sitä hän kovasti häpeili. Ryhmässä ei kenelläkään muulla ollut rintoja.

Vierailija
86/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sama syy kuin useimmilla.  Siinä vaiheessa kun liikuntaharrastus muuttuu kilpailuvalmennukseksi, treenien lukumäärä kasvaa ja rasittavuus lisääntyy ja vaatimustaso kasvaa. Tämä tappaa liikunnan ilon, asia muuttuu harrastuksesta paljonaikaa vaativaksi treeniksi, ja monet haluavat muutakin kuin vain koulunkäyntiä ja lajiharjoittelua.

Tämä on aika hyvin sanottu. Tosin ei kilpailuvalmennuksen alku välttämättä ole vielä se ilon tappaja. Silloin voi olla innoissaan, oppia uutta ja hioutua yhteen treenikavereiden kanssa. Ikääkään ei välttämättä ole niin paljoa että koulupäivät olisi niin pitkät ja kilpaharrastuksen alkuaikoina treenejäkään ole ihan tappotahtia. Mutta sitä mukaan kun edistyt niin treenimäärä kasvaa ja valmennuksen vaatimustaso kasvaa. Samalla ikää tulee lisää ja koulupäivät pitenevät ja kasvava kroppa vaatii myös veronsa. Silloin kun murrosikä jyllää henkisesti ja fyysinen kehitys vaatisi harjoitusten keventämistä (about 70% normista), niin tahtia harrastuksessa vaan kovennetaan ja ilo katoaa. Harrastuksesta tulee helposti työtä ja moni lopettaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
87/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Teinien drop-out on oikeasti tosi hankala ongelma ratkottavaksi.

Tarjontaa kyllä on, mutta jotenkin se tarjonta ei kohtaa nuoren kanssa.

Oma tyttäreni harrasti taitoluistelua 15-vuotiaaksi asti ja kilpaili SM-Noviiseissa viimeiseksi. Treenimäärät olivat ihan hurjia ja kun stoppi tuli, se tuli kertalaakista ja totaalisesti.

Tarjolla olisi harrastajaryhmiä, mutta ei se sitten taas motivoi tuollaisella tasolla urheillutta. Vika ei ole siis tarjonnassa, vaan siinä, ettei kilpaurheilija helposti lähde ainakaan saman seuran kerran viikossa harrastajaryhmiin. Monelle tulee niin totaalinen stoppi, että koko urheilu jää ja se on tosi paha juttu. Onneksi nykyään on suosiossa kuntokeskukset ja jos sinne 15-16 vuotiaaksi jaksaa, niin siitä pääsee jo "aikuisten" harrastuksiin helposti ja liikunnallinen elämäntapa jää.

Mutta jollekin 13-vuotiaalle tilanne on hankalampi. Varsinkin jos on lopettanut negatiivisten kokemusten vuoksi, voi syntyä ihan järkyttävä inho kaikkea urheilua kohtaan ja se pitäisi saada poikki mahdollisimman nopsaan.  Avainasemassa olisi tietty kaverit, joiden kanssa harrastaa, mutta usein ne kaverit jää sinne aikaisempaan harrastukseen. Entinen kilpauimari ei ehkä halua lähteä sinne vanhalle hallille "vaan uimaan" tai luistelija yleisövuorolle.

Kaupungeilla on kaikenlaista tarjontaa, jopa ihan ilmaiseksi, mm. uintivuoroja. Mutta sen teinin voi olla tosi vaikea lähteä niihinkään.

ja mitähän ratkaisuja minä tässä nyt tarjosin? En yhtään mitään. Kunhan tuskailen tämän asian kanssa.

Vierailija
88/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

11v vammat vaivasivat ja koki valmentajan painostavan. Treenimäärä oli 15h viikossa ja ilo tekemisestä puuttui. Tyttö sai totaalisesti tarpeekseen ja vaihtoi lajia. Nyt treenimäärä 10h viikossa ja tekemisessä enemmän iloa.

Jatkoa vielä että tytöllä oli ollut taustalla homekoulu oireiluineen ja päälle mykoplasma, joka vei jaksamisen. Siihen vielä puoli vuotta kestänyt rasituksesta johtuva jalkavamma, jolloin ei voinut treenata kuin tiettyjä lajiharjoitteita. Valmentaja valitti tytön asenteesta, kun ei uskaltanut heti tehdä kaikkia ennen jalkavammaa tekemiään liikkeitä ja siitä ettei tyttö yrittänyt tarpeeksi. Negatiivista palautetta ja odotuksia oli liikaa. Itse lajiin tytöllä ei myöskään ollut sellaista paloa, kuin mitä valmentaja varmaan olisi odottanut. Kyseessä ei ollut mikään huippuseura, tosin tyttö oli valittu maajoukkueen esivalmennusryhmään. Lajista tuli tytölle kuitenkin vastenmielinen ja aiheutti vaan stressiä. Lopputuloksena tyttö ei ole halukas olemaan lajin kanssa missään tekemisessä eikä ole kiinnostunut miten kavereilla ja sisaruksella siellä menee.

Toisaalta kilpalaji vaihtui toiseen, eli liikuntaharrastus edes tietyllä tasolla ei loppunut. Vaihtui samantyyliseen, mutta tekeminen on inhimillisempää ja aikaa jäi vähän muuhunkin. Samoja haasteita uudessakin lajissa on, mutta asenne valmennuksellakin vähän erilainen vaikka tavoitteet kyllä ovat suht korkealla (tosin yksilölajista joukkuelajiin siirtymisessä ne paineetkin on jaettu). Vielä ei ole vammat vaivanneet ja toivottavasti pienemmän treenimäärän myötä eivät niin vaivaisikaan, tässä voi auttaa että uusi valmentaja on myös liikunnan ammattilainen. Homekoulukin nyt takana ja mykoplasman jälkioireet hoidossa.

Samalla kun tuo kilpalaji vaihtui vähemmän kuormittavaksi (5treenit viikossa vaihtui 4treeniin ja aikakin vähän lyheni- lisäksi tietysti joitain kisoja ja leirityksiä), niin ohessa oleva tytön varsinainen harrastus lisääntyi tunnista kahteen. Kilpalaji tulee varmaan joskus vielä jäämään kokonaan pois ja tyttö siirtymään ehkäpä valmennus/tuomaripuolelle, mutta veikkaisin että tuo toinen harrastus jatkuu silti.

Ehkä noita harrastuksia/lajeja voi pikemminkin miettiä erilaisina ajanjaksoina, jotka sopivat eri ikäkausiin. Ei ole tarkoituksenmukaista että laji on oltava vain se yksi ja sama ja ei se intensiteettikään tarvitse olla aina samalla tasolla. Harvoin tosin tietyllä tasolla kilpaillut on kovin innokas harrastamaan samaa lajia vain omaksi ilokseen. Aina voi kuitenkin vaihtaa lajia, yleensä se edellinen voi antaa hyvänkin pohjan johonkin muuhun lajiin.

Ja jos joku miettii tytön lajeja niin tuo kilpapuoli on voimistelu, jossa vaihtoi toiseen lajiin voimistelun sisällä. Ja harrastus on (este)ratsastus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
89/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Teinien drop-out on oikeasti tosi hankala ongelma ratkottavaksi.

Tarjontaa kyllä on, mutta jotenkin se tarjonta ei kohtaa nuoren kanssa.

Oma tyttäreni harrasti taitoluistelua 15-vuotiaaksi asti ja kilpaili SM-Noviiseissa viimeiseksi. Treenimäärät olivat ihan hurjia ja kun stoppi tuli, se tuli kertalaakista ja totaalisesti.

Tarjolla olisi harrastajaryhmiä, mutta ei se sitten taas motivoi tuollaisella tasolla urheillutta. Vika ei ole siis tarjonnassa, vaan siinä, ettei kilpaurheilija helposti lähde ainakaan saman seuran kerran viikossa harrastajaryhmiin. Monelle tulee niin totaalinen stoppi, että koko urheilu jää ja se on tosi paha juttu. Onneksi nykyään on suosiossa kuntokeskukset ja jos sinne 15-16 vuotiaaksi jaksaa, niin siitä pääsee jo "aikuisten" harrastuksiin helposti ja liikunnallinen elämäntapa jää.

Mutta jollekin 13-vuotiaalle tilanne on hankalampi. Varsinkin jos on lopettanut negatiivisten kokemusten vuoksi, voi syntyä ihan järkyttävä inho kaikkea urheilua kohtaan ja se pitäisi saada poikki mahdollisimman nopsaan.  Avainasemassa olisi tietty kaverit, joiden kanssa harrastaa, mutta usein ne kaverit jää sinne aikaisempaan harrastukseen. Entinen kilpauimari ei ehkä halua lähteä sinne vanhalle hallille "vaan uimaan" tai luistelija yleisövuorolle.

Kaupungeilla on kaikenlaista tarjontaa, jopa ihan ilmaiseksi, mm. uintivuoroja. Mutta sen teinin voi olla tosi vaikea lähteä niihinkään.

ja mitähän ratkaisuja minä tässä nyt tarjosin? En yhtään mitään. Kunhan tuskailen tämän asian kanssa.

Jospa toinen laji ihan vain harrastukseksi? Se on totta että harvoin se oma laji harrastetasolla jaksaa kiinnostaa.

Luistelijan on helppo aloittaa esimerkiksi tanssi ja tanssikouluista löytyy erilaisia tunteja paljonkin eri ikäisille ja tasoisille.

Jääkiekon pelaaja voi siirtyä puulaakisalibandyyn tai höntsäjalkapalloon.

Uimari riippuen uimamatkoista sitten vaikka kestävyyslajeihin.

Eiköhän noita lajeja harrastettavaksi löydy, joihin se oma laji antaa hyvän taustan.

Vierailija
90/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

No en ymmärrä niitä vanhempia jotka antavat lastensa harrastaa aikuisten "lajeja". Alakoululaiset saa ajaa oikealla autolla radalla. Ilman että autossa on turvavälineitä saati lapsella kypärää/ niskatukea. Tuollaisilta lapset huostaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
91/153 |
10.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mulla kävi niin, että itse 12-vuotiaana harrastin sekä uintia, että tanssia. Kummankin aloitin kuudennen luokan alkaessa. Uimisen olin halunnut aloittaa, kun rakastin olla vedessä. Ja tanssiryhmä oli semmoinen koululla järjestetty ilmainen juttu, jota piti tanssinopettajaopiskelija. Itse tykkäsin paljon enemmän siitä tanssista ja odottamalla odotin tanssitunteja. Uinnistakin kyllä tykkäsin, mutta kun pieni mieleni älysi, että siellä on tarkoitus suorittaa ja toistaa, eikä vain olla vedessä, alkoi pikkuhiljaa mennä maku. Jaksoin kuitenkin sen vuoden.

Kesä oli taukoa uinnista ja tanssi loppui tosiaan keväällä koulun loppuessa. Seitsemäs luokka alkoi ja uintikin jatkui syksyllä. Menin valmentajan luo ja hän sanoi, että oli katsonut, että olisin sopiva siirrettäväksi kilparyhmään. Menin sitten toiselle altaalle ja järkytys oli suuri. Olin itse 13 ja muut olivat kuulemma 11-vuotiaita. Mutta silti harteikkaita ja mua päätä pidempiä. Multa odotettiin paljon enemmän kuin osasin ja paljon enemmän kuin olin aloitteijaryhmässä oppinut (mm. oikeaoppiset käännökset altaan päädyssä yms.).

Kerroin sitten kotona, että tuonne en enää mene. Haluan pitää vesihommat harrastuksena ja kivana juttuna. Jumankauta, että vanhemmat räjähti! He eivät koskaan olleet yhtään tukeneet tanssiharrastusta. Meillä oli sen vuoden aikana kaksi isoa esitystä ja kumpaankaan eivät tulleet. Mutta uintitreenien ajan isä oli kyllä joko kahviossa tai ylpeänä katsomossa, että tuolla se mun tuleva urheilijatähti nyt pulikoi. Huusivat kuin mitkäkin, että en voi lopettaa nyt ja pakottivat seuraaviin treeneihin.

Menin ja itkin samalla kun uin, kun valkaltakin tuli kommenttia, että miten ihmeessä et osaa tätä ja tätä ja pitäishän sun pysyä muiden mukana. Kotona kerroin kaiken ja sanoin uudelleen, että nyt en oikeasti mene takaisin.

Äiti antoi puhelimen mulle käteen ja sanoi, että hän pesee kätensä asiasta. Itse saat soittaa ja selittää, miksi lopetat. Koskaan en ollut niin "virallista" puhelua käynyt ja olin aivan itku kurkussa, kun sitten soitin ja kerroin lopettavani. Olin huojentunut, kun toisessa päässä oltiin todella ymmärtäväisiä.

Vanhemmat tosin ei puhuneet mulle ystävällisesti moneen päivään. Meni pitkään, että homma unohdettiin.

En sitten tiedä olinko hölmö, mutta olin lapsuuteni kesät viettänyt vedessä. Mutta totta kai se oli ollut ilakointia yms. Joskus sitten kun katseltiin tv:stä uintikisoja niin järkeilin, että hei noi saa olla ammatikseen vedessä. Totta kai halusin sinne. Mutta se kaikki kilpailu, vertailu... En ole koskaan tykännyt sellaisesta.

Vierailija
92/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tätä ei kovin monessa kommentissa mainita (jopa päinvastoin), mutta eiköhän aika moni harrastaja itse asiassa tajua jossain vaiheessa, että huipulle heistä ei ole, tekivät mitä hyvänsä. Ja raataminen ei siksikään motivoi. Matemaattinen totuushan on, että urheilussa oikeita staroja voi olla todella äärimmäisen harva. Jokainen valmentajakin tämän tietää, mutta tietysti heidän intressissään on pitää mahdollisimman iso joukko harrastamassa, josko sieltä sitten joku nousisi.

On ihan ok ja järkevääkin todeta että haluaa priorisoida muita hommia kuten koulua tai kivaa harrastamista. Todennäköisyys urheilu-uran täydelliselle onnistumiselle on niin olematon, että investointina se ei ole järkevä, ellei nauti itse tekemisestäkin. Äärimmäisen harva näistä tylsän valmentajan vuoksi lopettaneista olisi tosiasiassa ollut mikään tuleva huippu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
93/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tätä ei kovin monessa kommentissa mainita (jopa päinvastoin), mutta eiköhän aika moni harrastaja itse asiassa tajua jossain vaiheessa, että huipulle heistä ei ole, tekivät mitä hyvänsä. Ja raataminen ei siksikään motivoi. Matemaattinen totuushan on, että urheilussa oikeita staroja voi olla todella äärimmäisen harva. Jokainen valmentajakin tämän tietää, mutta tietysti heidän intressissään on pitää mahdollisimman iso joukko harrastamassa, josko sieltä sitten joku nousisi.

On ihan ok ja järkevääkin todeta että haluaa priorisoida muita hommia kuten koulua tai kivaa harrastamista. Todennäköisyys urheilu-uran täydelliselle onnistumiselle on niin olematon, että investointina se ei ole järkevä, ellei nauti itse tekemisestäkin. Äärimmäisen harva näistä tylsän valmentajan vuoksi lopettaneista olisi tosiasiassa ollut mikään tuleva huippu.

Mielenkiintoinen näkökulma, mutta harvempi lapsi tai nuori analysoi omaa osaamistaan ja ajattelee etenemistään viiden vuoden päähänkään. Eli ehkä siksi tämä näkökulma ei ole noussut esille, koska ei ole lasten ja nuorten lopettamisen syy.

Huipulle nousemisesta Suomesta on muutenkin monessa muussa lajissa aika hankalaa paitsi hiihdossa ja jääkiekossa (talvilajeissa se on todennäköisempää ilmaston ja olosuhteiden, sekä maailmassa olevan vähäisemmän harrastajamäärän vuoksi). Suomessa on harvoin huippuvalmennusta tai edes olosuhteita, vaan kehittyäkseen pitää lähteä ulkomaille. Tämä taas vaatii rahaa ja myös panostusta, joka on opiskelusta pois. Suomalaiseen yhteiskuntaan ja mentaliteettiin tämä istuu huonosti. Ongelma on usein myös rahoituksen saaminen kun sponsorirahojakaan ei oikein ole niille nuorille, joilla ei ole vielä meriittejäkään.

Vierailija
94/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Harjoitusmäärät eivät olleet täällä syynä. Paikat meni rikki, koki olevansa huono (joutui kisoissa monta kertaa pettymään osittain tuomaripelin takia), koki ettei perheen varat riitä (lopetti jotta sisko voisi jatkaa)

Nykyisin on itse tuomari ja valmentaja kyseisessä lajissa. Monta vuotta jo aikaa tästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
95/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ei kovin monessa kommentissa mainita (jopa päinvastoin), mutta eiköhän aika moni harrastaja itse asiassa tajua jossain vaiheessa, että huipulle heistä ei ole, tekivät mitä hyvänsä. Ja raataminen ei siksikään motivoi. Matemaattinen totuushan on, että urheilussa oikeita staroja voi olla todella äärimmäisen harva. Jokainen valmentajakin tämän tietää, mutta tietysti heidän intressissään on pitää mahdollisimman iso joukko harrastamassa, josko sieltä sitten joku nousisi.

On ihan ok ja järkevääkin todeta että haluaa priorisoida muita hommia kuten koulua tai kivaa harrastamista. Todennäköisyys urheilu-uran täydelliselle onnistumiselle on niin olematon, että investointina se ei ole järkevä, ellei nauti itse tekemisestäkin. Äärimmäisen harva näistä tylsän valmentajan vuoksi lopettaneista olisi tosiasiassa ollut mikään tuleva huippu.

Mielenkiintoinen näkökulma, mutta harvempi lapsi tai nuori analysoi omaa osaamistaan ja ajattelee etenemistään viiden vuoden päähänkään. Eli ehkä siksi tämä näkökulma ei ole noussut esille, koska ei ole lasten ja nuorten lopettamisen syy.

Huipulle nousemisesta Suomesta on muutenkin monessa muussa lajissa aika hankalaa paitsi hiihdossa ja jääkiekossa (talvilajeissa se on todennäköisempää ilmaston ja olosuhteiden, sekä maailmassa olevan vähäisemmän harrastajamäärän vuoksi). Suomessa on harvoin huippuvalmennusta tai edes olosuhteita, vaan kehittyäkseen pitää lähteä ulkomaille. Tämä taas vaatii rahaa ja myös panostusta, joka on opiskelusta pois. Suomalaiseen yhteiskuntaan ja mentaliteettiin tämä istuu huonosti. Ongelma on usein myös rahoituksen saaminen kun sponsorirahojakaan ei oikein ole niille nuorille, joilla ei ole vielä meriittejäkään.

Lapset eivät ehkä analysoi (tiedostamattomasti toki kilpailumenestys ja isomman piirin kilpailuissa sen näkeminen, että tähtiä ovat jotkut muut, tosin voi vaikuttaa), mutta eiköhän esim. teini/lukioikäinen jollain tasolla tajua että jos kilpailumenestys on jatkuvasti keskinkertaista niin mitäpä järkeä siinä älyttömässä harjoittelussa on. Ihmisen kehitys ei tietenkään ole täysin lineaarista, mutta taitaapa nuo maailman huiput ainakin jollakin tapaa erottuneet joukosta jo nuorempina. Synnynnäisillä ominaisuuksilla on kuitenkin suuri merkitys, vaikka ne eivät tietenkään yksinomaan riitä oikein mihinkään muutoin kuin alkeistasolla. Tämä siis siitä huolimatta, että harjoittelemalla tarpeeksi kenestä vaan voi jossain yksittäisessä jutussa tulla parempi kuin 90% väestöstä. Se ei kuitenkaan vielä alkuunkaan riitä huippu-urheilijuuteen.

Vierailija
96/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tätä ei kovin monessa kommentissa mainita (jopa päinvastoin), mutta eiköhän aika moni harrastaja itse asiassa tajua jossain vaiheessa, että huipulle heistä ei ole, tekivät mitä hyvänsä. Ja raataminen ei siksikään motivoi. Matemaattinen totuushan on, että urheilussa oikeita staroja voi olla todella äärimmäisen harva. Jokainen valmentajakin tämän tietää, mutta tietysti heidän intressissään on pitää mahdollisimman iso joukko harrastamassa, josko sieltä sitten joku nousisi.

On ihan ok ja järkevääkin todeta että haluaa priorisoida muita hommia kuten koulua tai kivaa harrastamista. Todennäköisyys urheilu-uran täydelliselle onnistumiselle on niin olematon, että investointina se ei ole järkevä, ellei nauti itse tekemisestäkin. Äärimmäisen harva näistä tylsän valmentajan vuoksi lopettaneista olisi tosiasiassa ollut mikään tuleva huippu.

Arveletko lasten harrastavan liikuntaa voitto ja kilpailut saati ammatti mielessä. Suurin osa nimenomaan harrastaa lajia, sitten siellä oman ex uransa sokaisemia aikuisia harrastamassa valmentamista. Lapsen harrastus menee lähinnä pilalle, noin 11 vuotiaaksi pystyy vielä harrastamaan sitten viikottaiset harjoitus/pelimäärät nousevat sellaiseksi että ei kiitos, koulukin vie oman aikansa ja kokeet. Meillä myös harrasteryhmälle oli neljät treenit viikossa yhdesä kilparyhmän kanssa, jos oli pois niin tuli naputusta... harrasteryhmäläisten piti kilvoitella paiksta kilparyhmässä, koska valmentajien mukaan kaikki halusivat sinne 😂

Ilmeisesti pääkaupunkiseudulla on kilparyhmiä huomattavasti pienemmillekin.

Vierailija
97/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ei kovin monessa kommentissa mainita (jopa päinvastoin), mutta eiköhän aika moni harrastaja itse asiassa tajua jossain vaiheessa, että huipulle heistä ei ole, tekivät mitä hyvänsä. Ja raataminen ei siksikään motivoi. Matemaattinen totuushan on, että urheilussa oikeita staroja voi olla todella äärimmäisen harva. Jokainen valmentajakin tämän tietää, mutta tietysti heidän intressissään on pitää mahdollisimman iso joukko harrastamassa, josko sieltä sitten joku nousisi.

On ihan ok ja järkevääkin todeta että haluaa priorisoida muita hommia kuten koulua tai kivaa harrastamista. Todennäköisyys urheilu-uran täydelliselle onnistumiselle on niin olematon, että investointina se ei ole järkevä, ellei nauti itse tekemisestäkin. Äärimmäisen harva näistä tylsän valmentajan vuoksi lopettaneista olisi tosiasiassa ollut mikään tuleva huippu.

Arveletko lasten harrastavan liikuntaa voitto ja kilpailut saati ammatti mielessä. Suurin osa nimenomaan harrastaa lajia, sitten siellä oman ex uransa sokaisemia aikuisia harrastamassa valmentamista. Lapsen harrastus menee lähinnä pilalle, noin 11 vuotiaaksi pystyy vielä harrastamaan sitten viikottaiset harjoitus/pelimäärät nousevat sellaiseksi että ei kiitos, koulukin vie oman aikansa ja kokeet. Meillä myös harrasteryhmälle oli neljät treenit viikossa yhdesä kilparyhmän kanssa, jos oli pois niin tuli naputusta... harrasteryhmäläisten piti kilvoitella paiksta kilparyhmässä, koska valmentajien mukaan kaikki halusivat sinne 😂

Ilmeisesti pääkaupunkiseudulla on kilparyhmiä huomattavasti pienemmillekin.

Juurihan mä sanoin, että on ok harrastaa omaksi huvikseen. Täällä vaan on ollut useita avautumisia, että syynä tyhmä valmentaja, joka ei ymmärrä lahjakkuutta jne. Ja olisi ihan hyvä että olisi vähemmän vakavia ryhmiä harrastamiseen, mutta toki on niitä jotka itsekin haluaa harrastaa mitalinkuvat silmissä. Ja näiltä nimenomaan loppuu motivaatio, jos menestys ei ole toivotunlaista. Kuulemma psykologisesti on tyyppejä, joille on tärkeää saada huomiota ja olla parempi kuin muut ja niitä, joille tekeminen itsessään on tärkeämpää, ja sitten näiden välimuotoja. Motivointi on erilaista näille kaikille.

Vierailija
98/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ei kovin monessa kommentissa mainita (jopa päinvastoin), mutta eiköhän aika moni harrastaja itse asiassa tajua jossain vaiheessa, että huipulle heistä ei ole, tekivät mitä hyvänsä. Ja raataminen ei siksikään motivoi. Matemaattinen totuushan on, että urheilussa oikeita staroja voi olla todella äärimmäisen harva. Jokainen valmentajakin tämän tietää, mutta tietysti heidän intressissään on pitää mahdollisimman iso joukko harrastamassa, josko sieltä sitten joku nousisi.

On ihan ok ja järkevääkin todeta että haluaa priorisoida muita hommia kuten koulua tai kivaa harrastamista. Todennäköisyys urheilu-uran täydelliselle onnistumiselle on niin olematon, että investointina se ei ole järkevä, ellei nauti itse tekemisestäkin. Äärimmäisen harva näistä tylsän valmentajan vuoksi lopettaneista olisi tosiasiassa ollut mikään tuleva huippu.

Mielenkiintoinen näkökulma, mutta harvempi lapsi tai nuori analysoi omaa osaamistaan ja ajattelee etenemistään viiden vuoden päähänkään. Eli ehkä siksi tämä näkökulma ei ole noussut esille, koska ei ole lasten ja nuorten lopettamisen syy.

Huipulle nousemisesta Suomesta on muutenkin monessa muussa lajissa aika hankalaa paitsi hiihdossa ja jääkiekossa (talvilajeissa se on todennäköisempää ilmaston ja olosuhteiden, sekä maailmassa olevan vähäisemmän harrastajamäärän vuoksi). Suomessa on harvoin huippuvalmennusta tai edes olosuhteita, vaan kehittyäkseen pitää lähteä ulkomaille. Tämä taas vaatii rahaa ja myös panostusta, joka on opiskelusta pois. Suomalaiseen yhteiskuntaan ja mentaliteettiin tämä istuu huonosti. Ongelma on usein myös rahoituksen saaminen kun sponsorirahojakaan ei oikein ole niille nuorille, joilla ei ole vielä meriittejäkään.

Lapset eivät ehkä analysoi (tiedostamattomasti toki kilpailumenestys ja isomman piirin kilpailuissa sen näkeminen, että tähtiä ovat jotkut muut, tosin voi vaikuttaa), mutta eiköhän esim. teini/lukioikäinen jollain tasolla tajua että jos kilpailumenestys on jatkuvasti keskinkertaista niin mitäpä järkeä siinä älyttömässä harjoittelussa on. Ihmisen kehitys ei tietenkään ole täysin lineaarista, mutta taitaapa nuo maailman huiput ainakin jollakin tapaa erottuneet joukosta jo nuorempina. Synnynnäisillä ominaisuuksilla on kuitenkin suuri merkitys, vaikka ne eivät tietenkään yksinomaan riitä oikein mihinkään muutoin kuin alkeistasolla. Tämä siis siitä huolimatta, että harjoittelemalla tarpeeksi kenestä vaan voi jossain yksittäisessä jutussa tulla parempi kuin 90% väestöstä. Se ei kuitenkaan vielä alkuunkaan riitä huippu-urheilijuuteen.

Suomessa mini lapsi ja nuori harrastaa lajia, jossa ei ole koskaan ollut suomalaisia huipulla. Eivät he ole lajia valinnut se huippu-urheilu silmällä pitäen. Meillä löytyy kotoa nuoria jotka harrastavat juuri tällaisia lajeja. Yksi jo lukiossa ja tavoite ei olekaan nousta maailman huipulle, ei enää edes Suomen (se olisi vaatinut seuran vaihtoa ja pitkiä matkoja treeneihin). Hänen tavoitteensa on oppia uutta ja kehittyä, sekä pärjätä kilpailuissa (lajissa kilpaillaan eri tasoilla). Hän jatkaa itse lajin vuoksi, vaikka niitä vammojakin ja intoa tappavia valmentajakin on ollut matkan varrella (valmentajat eivät ole kohdelleet häntä niin huonosti kuin monia muita). Lajista voisi saada Suomessa ammatin lähinnä valmentajana, mutta se ei häntä kiinnosta.

Vierailija
99/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ei kovin monessa kommentissa mainita (jopa päinvastoin), mutta eiköhän aika moni harrastaja itse asiassa tajua jossain vaiheessa, että huipulle heistä ei ole, tekivät mitä hyvänsä. Ja raataminen ei siksikään motivoi. Matemaattinen totuushan on, että urheilussa oikeita staroja voi olla todella äärimmäisen harva. Jokainen valmentajakin tämän tietää, mutta tietysti heidän intressissään on pitää mahdollisimman iso joukko harrastamassa, josko sieltä sitten joku nousisi.

On ihan ok ja järkevääkin todeta että haluaa priorisoida muita hommia kuten koulua tai kivaa harrastamista. Todennäköisyys urheilu-uran täydelliselle onnistumiselle on niin olematon, että investointina se ei ole järkevä, ellei nauti itse tekemisestäkin. Äärimmäisen harva näistä tylsän valmentajan vuoksi lopettaneista olisi tosiasiassa ollut mikään tuleva huippu.

Arveletko lasten harrastavan liikuntaa voitto ja kilpailut saati ammatti mielessä. Suurin osa nimenomaan harrastaa lajia, sitten siellä oman ex uransa sokaisemia aikuisia harrastamassa valmentamista. Lapsen harrastus menee lähinnä pilalle, noin 11 vuotiaaksi pystyy vielä harrastamaan sitten viikottaiset harjoitus/pelimäärät nousevat sellaiseksi että ei kiitos, koulukin vie oman aikansa ja kokeet. Meillä myös harrasteryhmälle oli neljät treenit viikossa yhdesä kilparyhmän kanssa, jos oli pois niin tuli naputusta... harrasteryhmäläisten piti kilvoitella paiksta kilparyhmässä, koska valmentajien mukaan kaikki halusivat sinne 😂

Ilmeisesti pääkaupunkiseudulla on kilparyhmiä huomattavasti pienemmillekin.

Juurihan mä sanoin, että on ok harrastaa omaksi huvikseen. Täällä vaan on ollut useita avautumisia, että syynä tyhmä valmentaja, joka ei ymmärrä lahjakkuutta jne. Ja olisi ihan hyvä että olisi vähemmän vakavia ryhmiä harrastamiseen, mutta toki on niitä jotka itsekin haluaa harrastaa mitalinkuvat silmissä. Ja näiltä nimenomaan loppuu motivaatio, jos menestys ei ole toivotunlaista. Kuulemma psykologisesti on tyyppejä, joille on tärkeää saada huomiota ja olla parempi kuin muut ja niitä, joille tekeminen itsessään on tärkeämpää, ja sitten näiden välimuotoja. Motivointi on erilaista näille kaikille.

Olet vähän oikonut tuossa käsityksessäsi tyhmä valmentaja, joka ei ymmärrä lahjakkuutta. En ole itse tuollaisia kommentteja niin lukenut, vaan enemmän joukkuelajeissa että ollaan puolueellisia (oma lapsi muiden edelle) tai palaute annetaan negatiivisesti ja vaaditaan lapsilta liikaa.

Vierailija
100/153 |
11.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sanoi, että ei jaksa sekä koulua että vaativaa kilpaurheilua. Lue: poikaystävä. No, ehkä ne numerotkin vähän parantuivat näin ysillä. T: cheerleader 8 vuotta