Miksi nykyään tuntuu olevan vallalla sellainen ajatus että se on hyvä äiti joka ei koskaan suutu lapselle?

Olen seurannut erään ystävän taaperon kasvatustapaa ja hän kieltää lasta vain monotonisella äänellä, eli ei korota ääntä tai muuta äänensävyä milläänlailla, jos lapsi tekee jotain väärin. Ihmettelen miten lapsi sillä tavoin oppii oikean ja väärän eron? jos ei kuule äänensävystä, että äiti todella tarkoittaa mitä sanoo... Vai onko tällainen kasvatustapa joku nykyaikainen suositus? Tämä taapero on todella vaativa, mutta johtuuko se väärästä kasvatustavasta vai temperamentista?

Suuttuminen on osa ihmisen tervettä tunneilmaisua. Jos lapsi ei saa kotona rakentavaa mallia siitä, että suututaan, ja sitten sovitaan, lapsi ei opi käsittelemään omia vihantunteitaan. Ja sitten lapsi aikanaan joko reagoi asioihin kohtuuttomalla vihalla, tai kääntää vihan sisäänpäin, ja ahdistuu ja masentuu.

Jos äiti ei koskaan suutu, lapsi ei opi, että suuttuminen on tervettä ja oikein, ja että sen jälkeen voidaan sopia ja jatkaa eteenpäin. Ja että suuttumisen voi ilmaista tavoilla, jotka eivät sisällä fyysistä tai henkistä väkivaltaa.

Nykyään niitä tunteita ei saa osoittaa, pitäisi olla neutraali kone...

Minä kasvatin lapset sillä tavalla, että olin ihan normaali. Suutuinkin, jos oli suuttumisen aihetta. Eipä sitten tullut maailmalla yllätyksenä, että paskasta käytöksestä voi tulla takaisin paskaa ja joku voi suuttua.

Hyväkäytöksisiä ja menestyviä aikuisia heistä tuli ja hyvissä väleissä ollaan.

Kyllä suuttua saa, mutta se käyttäytyminen suuttuneena onkin se juttu, mikä tekee eron monilla vanhemmilla.

Ja kyllä, olen taantunut lapsen tasolle itsekin suuttuneena. Sen jälkeen pyysin anteeksi, selitin että olin vihainen, ja totesin ettei vihaisena ole silti oikeutta loukata toista.

Yleensä onneksi kun hermot menee, sanon ääneen, kuule nyt minulla suututtaa, pitää hetki rauhoittua. Tein valtavan työn henkisesti, että tuon opin tekemään. Minä uskallan väittää, että lapselle on myös vahingollista olla tietämättä vanhemman tunteista, kun meillä kaikilla sellaiset kuitenkin on. Tärkeintä on ettei niitä läväytä sellaisenaan lapselle, ettei oma tunne vesitä lapsen tunnetta. Esikoisen kanssa näin minulla kävi välillä, se vaatii hirmuisen työn opetella ulos omien vanhempien tavoista.

Kuopuksen kanssa harjaannuin ihan priimaksi tunnekasvatuksen saralla, jo 1v8kk vanhana osasi itse sanoa että nyt hänellä suututtaa. Osasi myös todeta neutraalisti ilmeestäni milloin minä suutuin (saattoi toki silti jatkaa kiellettyä juttua, suuttuminen ei ollut hänelle pelottava asia lainkaan).

Vierailija kirjoitti:

Olen seurannut erään ystävän taaperon kasvatustapaa ja hän kieltää lasta vain monotonisella äänellä, eli ei korota ääntä tai muuta äänensävyä milläänlailla, jos lapsi tekee jotain väärin. Ihmettelen miten lapsi sillä tavoin oppii oikean ja väärän eron? jos ei kuule äänensävystä, että äiti todella tarkoittaa mitä sanoo... Vai onko tällainen kasvatustapa joku nykyaikainen suositus? Tämä taapero on todella vaativa, mutta johtuuko se väärästä kasvatustavasta vai temperamentista?

Vaikea sanoa, usein vanhemmat eivät kehtaa puhua lapselleen samalla tavalla vieraiden edessä kuin perheen kesken.

Voi myös olla juuri noin kuin spekuloit, eli lapselle hämmentävää, ja tätähän nykyään vanhemmilta vaaditaan "ulkopuolelta" (aika paljon kritisoidaan kuitenkin ääntä korottavia vanhempia), joten en sikäli ihmettele että monet tekevät kaikkensa etteivät näytä vihastumista.

Voi myös olla niin, että äiti yksinkertaisesti tekee sitä mikä juuri tähän lapseen toimii. Lapsetkin on yksilöitä näissä asioissa.

Eli vaikea sanoa, voithan kysyä hyvässä hengessä että miten jaksaa pitää hermot kurissa. Vastaus saattaa hyvinkin olla, etten aina jaksakaan, mutta muiden seurassa se on helpompaa.

Siis miksi äiti ei saa olla mukava? Äitini oli todella mukava ja hellä, mutta myös napakka. Ei ikinä huutanut ja rähjännyt, mutta napakasti sanoi, jos käyttäydyttiin huonosti. Lapsuudessani oli paljon rakkautta, mutta myös rajoja.  

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi äiti ei saa olla mukava? Äitini oli todella mukava ja hellä, mutta myös napakka. Ei ikinä huutanut ja rähjännyt, mutta napakasti sanoi, jos käyttäydyttiin huonosti. Lapsuudessani oli paljon rakkautta, mutta myös rajoja.  

Äitisi on ihminen, hänelläkin on tunteet. Tunti myös vihaa ja suuttumusta, ja ilmeisesti reagoi siihen olemalla napakka ja asettamalla rajoja. Tämä on ihan hyvä ja terve tapa osoittaa suuttumusta. Tosin, äitikin saa sanoa tunteensa ääneen, siinä ei ole mitään pahaa.

Mukava voi olla vaikka välillä suututtaa, nämä eivät ole toisensa poissulkevia asioita.