Täysin absurdisti kateellinen kaverille, miten tästä pääsee eroon?

Vierailija kirjoitti:

En oikein muuta osaa sanoa, kuin että sulla on pienet murheet... Täällä on joillain oikiasti vaikeaa.

On sitä ihmisillä varmasti pahempiakin murheita. Itsellänikin on. Väkivaltainen lapsuus takana, ja sen jälkiä korjailen. Tämä on nyt murhe joka tuli mieleen, sellainen, johon ehkä voi jollain tahdonvoimalla edes hiukkasen yrittää kokeilla vaikuttaa. Jokainen murhe kuitenkin laskee elämänlaatua, oli miten pieni tahansa. Tykkään täällä palstalla koettaa keskustella mitä syvällisempää merkitystä nuiden asioiden takana on. Helpompaa pohtia ja saada ratkaisuja, kun tulee vastauksia useammasta näkökulmasta, kuin vaan siitä omasta.

Ap

Ja kilpailulla en tarkoita sellaista ilmeistä voiton- tai pätemisenhalua, vaan se voi esiintyä juurikin mainitsemillasi tavoilla, että koet itse riitämättömyyttä ja vertailet. Olet oikeassa siinä että ystäväsi on sinulle kuin "ihanneminä". Eli hän tekee kaiken vähän paremmin ja vähän enemmän kuin sinä, ainakin omasta mielestäsi! Olin juuri samanlaisessa tilanteessa. Itselläni se meni lopulta ohi (kai) vähän itsestään. Se mitä tein aktiivisesti oli, että pakotin itseni löytämään uuden ihanteen, jollaiseksi halusin tulla ja jota "kadehdin". Uuden ihanteen piti olla riittävän etäinen, kuten amerikkalainen näyttelijä jolta haluaisin näyttää. Kun etäännytin ihanteeni kaukaisiksi (lopulta en edes halunnut näyttää joltain julkkikselta vaan ihan vain itseltäni) niin kaikenlainen ihannointi meni vain ohi. Jäljelle jäin vain minä ja omat tavoitteeni. Toki aloin myös opiskelemaan joten sekin ehkä toi sitä fiilistä, että olen saavuttamassa jotain. Ikäkin auttoi, täytän nyt 25. Tsemppiä ap!

-15

Vierailija kirjoitti:

Ja kilpailulla en tarkoita sellaista ilmeistä voiton- tai pätemisenhalua, vaan se voi esiintyä juurikin mainitsemillasi tavoilla, että koet itse riitämättömyyttä ja vertailet. Olet oikeassa siinä että ystäväsi on sinulle kuin "ihanneminä". Eli hän tekee kaiken vähän paremmin ja vähän enemmän kuin sinä, ainakin omasta mielestäsi! Olin juuri samanlaisessa tilanteessa. Itselläni se meni lopulta ohi (kai) vähän itsestään. Se mitä tein aktiivisesti oli, että pakotin itseni löytämään uuden ihanteen, jollaiseksi halusin tulla ja jota "kadehdin". Uuden ihanteen piti olla riittävän etäinen, kuten amerikkalainen näyttelijä jolta haluaisin näyttää. Kun etäännytin ihanteeni kaukaisiksi (lopulta en edes halunnut näyttää joltain julkkikselta vaan ihan vain itseltäni) niin kaikenlainen ihannointi meni vain ohi. Jäljelle jäin vain minä ja omat tavoitteeni. Toki aloin myös opiskelemaan joten sekin ehkä toi sitä fiilistä, että olen saavuttamassa jotain. Ikäkin auttoi, täytän nyt 25. Tsemppiä ap!

-15

Kiitos tsempeistä! Olen välillä koettanut sellaista jonkinlaista kateuden etäännytystä, mutta samanlaista kateuden tarttumapintaa en ole saanut aikaiseksi, mitä tuohon kaveriin. Tai ehkä en ole osannut sitten oikealla lailla ajatella asiaa, en tiedä. Terapia on nyt entisestään puskenut pintaan asioita joita olen halunnut itsestäni peittää, ja tämä kaverikateus on myös jotenkin korostunut. Toivon, että terapian edetessä tuokin asia työstyy, niin ettei tarvitse enää samaa ongelmaa potea.

Ap

Kerroit tämän kaverin olevan kaikkein eniten sinunlaisesi ja olette samanlaisista lähtökohdista. Tästä tuli tunne, että kenties olette molemmat kokoneet vaikeuksia elämässä tms. Tai ei välttämättä vaiekuksiakaan mutta ylipäätään  hän on muuttunut rohkeammaksi aikojen saatossa ja päässyt elämässään eteenpäin, ja sinä taas haluaisit pitää hänet ja suhteenne samanlaisena kuin se ennen oli.

Monestihan käy noin, jos esim. kaksi koulukiusattua ystävystyy yhdistävänä tekijänä nämä aiemmat kokemukset mutta, kun toinen pääsee niistä pikkuhiljaa yli niin se ystävyyden asetelma muuttuu, kun molemmat ei olekaan enää siellä "pohjalla." Siinä voi sitten syntyä kateutta ym.  Kateuskin on ihan terve tunne niin kauan kuin ei lähde myrkyttämään toisen mieltä, esim. piikittelemällä ym. Nin kuin et ilmeisesti olekaan tehnyt. Mutta väitän silti, että vaikka kerrot kuinka et näytä kateuttasi hänelle niin hän kyllä aistii sen sinusta. En suosittele kuitenkaan, että kerrot näistä tuntemuksista kaverillesi. Jos hän ei kuitenkaan millään tavalla hiero onnea naamasi, jos/kun  sulla on vaikeaa  niin mielestäni näistä tuntemuksistasi ei kannata silloin kertoa. Koska se on silloin asia mikä sinun pitää itsesi kanssa käsitellä, ei hänen. Kaverillasi voi tulla se tunne ettei uskalla kertoa sulle enää mitään kivoja asioita ja sitten, jos itsellesi on jotakin kerrottavaa niin ei myöskään vastavuoroisesti halua kuulla niiltä sulta. Eli kateudesta puhuminen voi etäännyyttää entisestään.

Itse ehkä hyväksyisin sen, että teidän ystävyytenne on muuttunut ja hän saa sinussa surulisia fiiliksiä aikaan, joten ehkä on parempi, että piilotat hänen fb- julkaisunsa. Sitten alkaisin keskittymään siihen omaan itseen, mitä sinä haluat elämältä ja miten sen saavutat. Sen sijaan, että kadehtisit kaveria niin voisit ottaa kaverin asenteesta mallia siitä miten hän on saavuttanut asioita elämässään. Voihan myös olla, että kateutesi vallassa kuvittelet itsekin haluavan samoja asioita, vaikka näin ei olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerroit tämän kaverin olevan kaikkein eniten sinunlaisesi ja olette samanlaisista lähtökohdista. Tästä tuli tunne, että kenties olette molemmat kokoneet vaikeuksia elämässä tms. Tai ei välttämättä vaiekuksiakaan mutta ylipäätään  hän on muuttunut rohkeammaksi aikojen saatossa ja päässyt elämässään eteenpäin, ja sinä taas haluaisit pitää hänet ja suhteenne samanlaisena kuin se ennen oli.

Monestihan käy noin, jos esim. kaksi koulukiusattua ystävystyy yhdistävänä tekijänä nämä aiemmat kokemukset mutta, kun toinen pääsee niistä pikkuhiljaa yli niin se ystävyyden asetelma muuttuu, kun molemmat ei olekaan enää siellä "pohjalla." Siinä voi sitten syntyä kateutta ym.  Kateuskin on ihan terve tunne niin kauan kuin ei lähde myrkyttämään toisen mieltä, esim. piikittelemällä ym. Nin kuin et ilmeisesti olekaan tehnyt. Mutta väitän silti, että vaikka kerrot kuinka et näytä kateuttasi hänelle niin hän kyllä aistii sen sinusta. En suosittele kuitenkaan, että kerrot näistä tuntemuksista kaverillesi. Jos hän ei kuitenkaan millään tavalla hiero onnea naamasi, jos/kun  sulla on vaikeaa  niin mielestäni näistä tuntemuksistasi ei kannata silloin kertoa. Koska se on silloin asia mikä sinun pitää itsesi kanssa käsitellä, ei hänen. Kaverillasi voi tulla se tunne ettei uskalla kertoa sulle enää mitään kivoja asioita ja sitten, jos itsellesi on jotakin kerrottavaa niin ei myöskään vastavuoroisesti halua kuulla niiltä sulta. Eli kateudesta puhuminen voi etäännyyttää entisestään.

Itse ehkä hyväksyisin sen, että teidän ystävyytenne on muuttunut ja hän saa sinussa surulisia fiiliksiä aikaan, joten ehkä on parempi, että piilotat hänen fb- julkaisunsa. Sitten alkaisin keskittymään siihen omaan itseen, mitä sinä haluat elämältä ja miten sen saavutat. Sen sijaan, että kadehtisit kaveria niin voisit ottaa kaverin asenteesta mallia siitä miten hän on saavuttanut asioita elämässään. Voihan myös olla, että kateutesi vallassa kuvittelet itsekin haluavan samoja asioita, vaikka näin ei olekaan.

Siinä tuli monta hyvää asiaa ja pohdittavaa, kiitos! No ei tietenkään ihan samanlaiset lähtökohdat ole, mutta samantyyppiset. Silloin lapsenakin kaveripiirissä pidettiin tätä kaveria "täydellisenä" ja ihan suoraan hänelle se sanottiin. Kai hänellä on sellaista synnynäistä karismaa, ja kantaa itsensä jotenkin että saa monet asiat onnistumaan/näytämään siltä että onnistuu?

Täytyy kyllä pohtia omia tavoitteitani, haluanko loppupeleissä samaa, ja mikä on niin kadehdittavaa? Nyt en ole sen kummemmin halunnut alkaa analysoimaan, kun pelkkä kaverin ajattelu saa tunteet pintaan ja hän on mielellistynyt minulle täydellisyyden perikuvaksi mitä ikinä tekikään tai sanoikaan. Hän on persoonallisen kaunis, ja ahkera ja menestynyt urallaan (jatkuvasti ylennyksiä) ja parisuhdekin näyttää menevän hyvin. Mitään juhlia en omaan elämääni niin kaipaa, niinkuin hänellä on, mutta ehkä kadehdin sellaista tasapainon tunnetta, minkä saan kun hänen elämäänsä seuraan. Siis sellainen, että hän tekee tietoisia ratkaisuja jotka onnistuu, koska asioita on harkittu. Ja jaksaa työskennellä pitkäjänteisesti jotta saavuttaa tavoitteensa. Minulla taas on mennyt paljon ohi masennuksen takia, joka tuntuu ravistelevan arkisesti perustunteia. Ei ole sellaista tasapainoa elämssä, johon voisin luottaa. En nyt tiedä osasinko selittää, mutta jokin seesteisyys ja kaikinpuolinen kauneus (myös sanan muissa merkityksissä kuin vain visuaalisesti) hänessä ja hänen elämässään luovat minuun kateutta. Että minäkin tahdon itselleni tuota samaa. Tuntuu kuin olisimme ihan eripäissä lankkua, minä olen siellä pimeällä, ahdistavalla puolella, ja hän on valossa ja onnessa. Ja kuitenkin melkolailla samanlaista polkua ollaan tallattu, joten miksi minä epäonnistun? Järkipuolella tiedän, että hän on tehnyt paljon töitä kaiken eteen, mutta tunnepuolella olen todella surullinen ja masentunut itseeni.

Ap

Mulla on myös ollut vähän samanlaista tunnette liittyen parhaaseen ystävääni, joka on siis minua kaikella mahdollisella tavalla onnistuneempi. Todella kaunis, koulutettu, rikas mies ja hieno talo, unelma-ammatti, suosittu ja paljon ystäviä, lahjakas monessa harrastuksessaan... hänen elämänsä näyttää upealta instagram-kuvissa ulkopuolisten silmin... mutta, toisaalta minä tiedän myös ystäväni ongelmat ja surut. Oikeasti kenenkään elämä ei ole täydellistä koko ajan.

En usko, että elämäsi muuttuu paremmaksi vaikka vähentäisit yhteydenpitoa tämän kaverin kanssa. Sisälläsi kuitenkin on se riittämättömyyden tai tyhjyyden tunne ja se varmasti kanavoituisi taas seuraavaan kohteeseen. Toki että pääset pahimmista tunteista pois niin ensisijaisesti jättäisin hänen fb- päivityksien katselun.  Mutta alat oikeasti työstämään niitä omia tavoitteita. Oli se sitten nyt ensin vaikka masennuksen työstäminen ja tasapainoisen olon saaminen.

Kuulostaa tutulta! Yksi minunkin parhaista ystävistäni on silmissäni niin täydellinen, että pelkäsin jopa mieheni ihastuvan häneen ja jättävän minut hänen takiaan. Mieheni taas ei voi millään ymmärtää miten voin edes ajatella niin! Kaikki hänessä on vaan niin lumoavan täydellistä.. Mutta olen kyllä pääsemässä hiljalleen eroon noista ajatuksista. Olen huomannut, että ei hänellä kuitenkaan niin helppoa ole, hän on ihminen siinä missä muutkin. Eniten on auttanut se, että olen jonkin verran pystynyt juttelemaan näistä oudoista kateuden tunteista hänen itsensä kanssa ja koittanut keskittyä enemmän itseeni. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on myös ollut vähän samanlaista tunnette liittyen parhaaseen ystävääni, joka on siis minua kaikella mahdollisella tavalla onnistuneempi. Todella kaunis, koulutettu, rikas mies ja hieno talo, unelma-ammatti, suosittu ja paljon ystäviä, lahjakas monessa harrastuksessaan... hänen elämänsä näyttää upealta instagram-kuvissa ulkopuolisten silmin... mutta, toisaalta minä tiedän myös ystäväni ongelmat ja surut. Oikeasti kenenkään elämä ei ole täydellistä koko ajan.

Niinhän se on, kun järjellä ajattelee, että kaikilla on murheensa ja ongelmansa. En voi vain tuolle tunteelleni mitään. Moni tykkää tuosta ystävästäni, ja miksi ei! Hän on todella mukava, kiinostava, karismaattinen ja menestynyt. Ja silti kuitenkin sellainen maanläheinen. Hänen elämänsä on myös melkoisen täydellistä instagram-elämää, mutta kun se tulee lähelle itseä, niin kai se silloin kadehdittaa, en tiedä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En usko, että elämäsi muuttuu paremmaksi vaikka vähentäisit yhteydenpitoa tämän kaverin kanssa. Sisälläsi kuitenkin on se riittämättömyyden tai tyhjyyden tunne ja se varmasti kanavoituisi taas seuraavaan kohteeseen. Toki että pääset pahimmista tunteista pois niin ensisijaisesti jättäisin hänen fb- päivityksien katselun.  Mutta alat oikeasti työstämään niitä omia tavoitteita. Oli se sitten nyt ensin vaikka masennuksen työstäminen ja tasapainoisen olon saaminen.

Enimmät masennukset olen saanut karsittua fb:n vähentelyllä, mutta en kaikkea. Ja niinkuin totesit, ei se minun sisäinen tunteeni siitä tulisi laantumaan. Koska vaikka tunteeni nyt henkilöityykin kaveriini, niin ei se loppujenlopuksi ole siitä kiinni, vaan siellä sisälläni vellova paha olo. Onneksi käyn terapiassa, niin voin tätä siellä hieman käydä läpi.

Ap

Minä olen tietoisesti vähentänyt facebookin ja instagramin käyttöä, koska olen huomannut että ne aiheuttavat minussa enemmän negatiivisia kuin positiivisia tunteita. Varmaankin kateutta siitä miten muiden elämä näyttää paremmalta kuin oma, tai siitä kuinka muilla on enemmän kavereita... pahinta on varmaan kuvat joistain juhlista jonne minua ei ole kutsuttu. Joskus kun itsellä meni paremmin, oli onnelline parisuhde ja tehtiin kaikkea kivaa kuten matkusteltiin, ei muidenkaan kuvat haitanneet. Nykyään kun olen eronnut, hieman yksinäinen ja rahat vähissä, muiden onni tavallaan ahdistaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta! Yksi minunkin parhaista ystävistäni on silmissäni niin täydellinen, että pelkäsin jopa mieheni ihastuvan häneen ja jättävän minut hänen takiaan. Mieheni taas ei voi millään ymmärtää miten voin edes ajatella niin! Kaikki hänessä on vaan niin lumoavan täydellistä.. Mutta olen kyllä pääsemässä hiljalleen eroon noista ajatuksista. Olen huomannut, että ei hänellä kuitenkaan niin helppoa ole, hän on ihminen siinä missä muutkin. Eniten on auttanut se, että olen jonkin verran pystynyt juttelemaan näistä oudoista kateuden tunteista hänen itsensä kanssa ja koittanut keskittyä enemmän itseeni. 

Ristiriitaista kommenttia tulee, kun toiset neuvoo puhumaan, ja toiset ei. Mutta kyllä ystävä tavallaan tietääkin sen, kun lapsuudesta asti hänen kaverinsa ovat sitä kertoneet miten täydellinen on. Ja itse siis joukossa. Itsekin olen joskus miettinyt, että tykkääkö mieheni enemmän kaveristani. :D No, mieheni on myös nähnyt ihan absurdina että miksi tykkäisi. Ja itse vaan mietin että miksei, kaverini on ihan täydellinen ja mahtava! Ihana huomata ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa, vaan muutkin painii samassa rämeessä. Tsemppiä siis meille!

Ap

Jos käyt säännöllisesti terapiassa, niin voisitko sanoa terapeutille, että halua käsitellä nyt tätä asiaa, kun on vaivannut sinua jo niin kauan ja haluat löytää tapoja käsitellä tunteitasi tähän asiaan liittyen. Ehkä samalla aukeaisi muitakin asioita sisältäsi tai pääsisit niiden ytimeen?

Todella ikävää, että sinulla tulee yhteydenpidostanne surullinen ja masentunut olo. Minusta kuitenkin voisit onnitella itseäsi ainakin siitä, että tiedostat asian ja pystyt myös kontrolloimaan kateuden tunnetta sillä tavalla, että et ala kaatamaan sitä kaverisi niskaan, piikittelemään, kilpailemaan yms., vaikka tunne sinulle aiheuttaakin ikävää oloa. 

Koska pystyt tähän, uskoisin, että voit myös oppia käsittelemään kateuden tunnetta sillä tavalla, että se ei enää lamaannuta sinua. Tähän tunteen käsittelyyn tarvitset ehkä apua. Luulisin, että kaikki ihmiset tuntevat kateutta jostain joskus ja tuntevat noita samoja tunteita, huonommuutta ja surullisuuttakin. Tärkeintä on kuitenkin, että tunteisiin ei jää kiinni, vaan pyrkii löytämään keinot, joilla pääsee jotenkin eteenpäin. Vaikeaa on tietysti joskus, kokemusta on. Tsemppiä sinulle paljon!

Sinulla on siis pakkomielle kaveristasi, joka edustaa jotain ihanneminääsi? Ja sitten masennut kun oikea minäsi ei ole samanlainen kuin tuo ihanneminä.

Olen itse kärsinyt ihan murrosikäisestä lähtien uuvuttavasta kateudentunteesta - sellaisesta, joka saa olon suorastaan alakuloiseksi. Olen tästä päässyt vasta lähemmäs nelikymppisenä ja nyt muutaman vuoden olen ollut vapaa noista tuntemuksista. Hulluinta tässä on se, että tiedän että minua on ihailtu ja kadehdittu lähes lapsuudestani asti erityislahjakkuuksieni vuoksi. Ihmismieli on omituinen...

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tietoisesti vähentänyt facebookin ja instagramin käyttöä, koska olen huomannut että ne aiheuttavat minussa enemmän negatiivisia kuin positiivisia tunteita. Varmaankin kateutta siitä miten muiden elämä näyttää paremmalta kuin oma, tai siitä kuinka muilla on enemmän kavereita... pahinta on varmaan kuvat joistain juhlista jonne minua ei ole kutsuttu. Joskus kun itsellä meni paremmin, oli onnelline parisuhde ja tehtiin kaikkea kivaa kuten matkusteltiin, ei muidenkaan kuvat haitanneet. Nykyään kun olen eronnut, hieman yksinäinen ja rahat vähissä, muiden onni tavallaan ahdistaa. 

Täytyy itsekin tietoisesti vähentää. En kyllä yleensä kuin katso fb:n aamulla. Mutta siinäkin on nähtävästi tarpeeksi. Tulee kyllä vähän sellainen olo kuin löisi lyötyä, silloin kun katselee kaverin onnea. Vaikka järjellä ymmärtää että ei niin ole. Se masennus minussa pyrkii kääntämään kaiken itsessäni huonoksi, ja oikein hieroo kaverin paremmuutta naamaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos käyt säännöllisesti terapiassa, niin voisitko sanoa terapeutille, että halua käsitellä nyt tätä asiaa, kun on vaivannut sinua jo niin kauan ja haluat löytää tapoja käsitellä tunteitasi tähän asiaan liittyen. Ehkä samalla aukeaisi muitakin asioita sisältäsi tai pääsisit niiden ytimeen?

Todella ikävää, että sinulla tulee yhteydenpidostanne surullinen ja masentunut olo. Minusta kuitenkin voisit onnitella itseäsi ainakin siitä, että tiedostat asian ja pystyt myös kontrolloimaan kateuden tunnetta sillä tavalla, että et ala kaatamaan sitä kaverisi niskaan, piikittelemään, kilpailemaan yms., vaikka tunne sinulle aiheuttaakin ikävää oloa. 

Koska pystyt tähän, uskoisin, että voit myös oppia käsittelemään kateuden tunnetta sillä tavalla, että se ei enää lamaannuta sinua. Tähän tunteen käsittelyyn tarvitset ehkä apua. Luulisin, että kaikki ihmiset tuntevat kateutta jostain joskus ja tuntevat noita samoja tunteita, huonommuutta ja surullisuuttakin. Tärkeintä on kuitenkin, että tunteisiin ei jää kiinni, vaan pyrkii löytämään keinot, joilla pääsee jotenkin eteenpäin. Vaikeaa on tietysti joskus, kokemusta on. Tsemppiä sinulle paljon!

Kiitos sinulle!

Täytyy terapiassa kyllä käydä tätä läpi, jos saisi jotain perustavanlaatuista lukkoa sitten itsestäni purettua. Nyt kun masennus on taas vahvana, jokainen "paha" tunne tuntuu kahta kauheammalta, ja minä omana itsenäni kertakaikkiaan epäonnistuneelta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on siis pakkomielle kaveristasi, joka edustaa jotain ihanneminääsi? Ja sitten masennut kun oikea minäsi ei ole samanlainen kuin tuo ihanneminä.

Näin kai voisi ajatella. Tai jotenkin tuntuu että kaverin saavutukset ja hyvät puolet olisi minunkin saavutettavissa, jos vain olisin työskennellyt enemmän, ollut fiksumpi tms. Joten siksi kai kadehdin? Niin lähellä mutta niin kaukana?

Ap

Eräs kirjoitti:

Olen itse kärsinyt ihan murrosikäisestä lähtien uuvuttavasta kateudentunteesta - sellaisesta, joka saa olon suorastaan alakuloiseksi. Olen tästä päässyt vasta lähemmäs nelikymppisenä ja nyt muutaman vuoden olen ollut vapaa noista tuntemuksista. Hulluinta tässä on se, että tiedän että minua on ihailtu ja kadehdittu lähes lapsuudestani asti erityislahjakkuuksieni vuoksi. Ihmismieli on omituinen...

 

Ihmismieli on kyllä kumma. Hyvä että olet päässyt vapauteen omista tuntemuksistasi. Toivottavasti minullakin on se edessä. Tiedän, että varmasti jokin kadehtii minuakin, mutta silloin kun mietin ystävääni, ei tuokaan ajatus lohduta. Että voisin olla hyvä ja riittävä ihan omana itsenäni.

Ap

Kuulostaa myös niin joku jo kommentoi, että kaveristasi on tullut sulle jonkinlainen "pakkomielle." Jatkuvasti vertaat itseäsi häneen ja pidät häntä täydellisyyden ruumiilistumana. Varmaan auttaa, kun terapiassa käsittelette tätä. Mutta ehkä myös uusien tuttavuuksien ja tekemisen löytäminen. Niin että käytät aikaasi enemmän omaan elämään niin sulla jää vähemmän mietittävää mitä kaveri puuhaa.

Ehkä saat myös itsevarmuutta, jos löydät uusia tuttavuuksia niin näiden kanssa saat aloittaa tutustumisen ihan alusta. Nyt tuntuu, että sulla menee hirveästi energiaa ja aikaa tähän kaverisuhteeseen. Uudet ihmiset ja tilanteet varmasti antaisivat vähän perspektiiviä nykyiseen tilanteeseesi.