Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi monet yllättyvät lapsien hoitamisen rankkuudesta?
30.01.2018 |
Ihan mielenkiinnosta kysyn, en vittuillakseni. Niin miten se voi tulla yllätyksenä joillekin, että lastenhoito voi olla niin rankkaa? Että pikkulasten kanssa joutuu joskus oma uni jne. koetukselle. Eikös tätä toitoteta vähän joka tuutista? Kai nyt jokainen lasta hankkiessa miettii, mitä kaikkea se voi vaatia. Miettivät varmaan myös sitä että voi oikeasti olla paljon rankempaa kuin kuvittelevatkaan, kun näin niin monet sanovat? Vai miettivätkö? Millä perustein niitä lapsia oikein hankitaan? Mietitäänkö vaan plussia, muttei miinuksia? Välillä tuntuu, että jotkut vaan haluaa lapsia, eikä ajattele sen pidemmälle. Koiraakin hankkiessa ihmiset kysyvät, oletko varmasti valmis sitten sen hoitoon, kuluihin ja siihen että se sitoo? Kysytäänkö näin niiltä jotka hankkivat lapsia? Pitäisi varmaan kysyä joiltain. Tunnen myös monia ihan huippuvanhempia, joten ei voi yleistää. Kummastuttaa vaan.
Kommentit (8)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En yllättynyt siitä kuinka raskasta lapsenhoito on, kuinka paljon vauva itkee ja vaikkapa kuinka 2-vuotias vetää itkupotkuraivareita mennen tullen. Yllätyin omista reaktioistani ajan kanssa näihin kaikkiin, ja uskon että useimmat vanhemmat yllättyvät siitä kuinka itse väsyvätkin henkisesti ajoittain ja kuinka vaikkapa sitä uhmaikäisen kanssa voi hetkittäin taantua itsekin uhmaikään. Oman lapsen kiukkuun reagoikin samalla tavalla kuin omaan kiukkuun, ja se jos jokin yllättää ja on kylmää rättiä kasvoille.
Ja sitä omaa reaktiota ei vaan voi testata kavereiden lapsilla, koska niihin ei ole samanlaista tunnesidettä eikä niistä kanna vastuuta 24/7 edes kuukauden mittaista aikaa.
Mutta tavallaan ymmärrän mitä tarkoitat, eihän sen pitäisi olla yllätys että lapsenhoito on rankkaa, mutta ne omat tunteet ja energiatason lasku yllättää vaikka kuinka hyvin olisi asian teoriassa tiedostanut. Varmasti vanhemmat voisivat paremmin, jos nykykulttuuri olisi edes hivenen empaattisempi pikkulasten vanhempia kohtaan.
Siis oman lapsen kiukkuum reagoikin samalla tavalla kuin omaan kiukkuun lapsena ovat vanhemmat reagoineet, ja se on sellainen asia mikä yllättää ja harmittaa monia, sekä tuntuu henkisesti todella raskaalta.
Pitäisi kaikkien hyödyksi olla jokin seula, jokin kysely, joka kysytään vanhemmiksi aikovilta. Siinä seuloutuisivat pois ne, jotka eivät jaksaisi lapsiperhearkea. Mielestäni on järjetöntä, ettei tällaista kyselyä ole. Se pitäisi tehdä kaikille jo lukiossa, jotta saisivat mietittyä asiaa. Moni pelastuisi silloin lapsiperhearjelta.
Ne, jotka saavat lapsia vahingossa, sietävätkin ne saada.
Et kysy vittuillaksesi, mutta sen sijaan besserwisseröidäksesi. Ei se yhtään sen jalompaa ole.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi kaikkien hyödyksi olla jokin seula, jokin kysely, joka kysytään vanhemmiksi aikovilta. Siinä seuloutuisivat pois ne, jotka eivät jaksaisi lapsiperhearkea. Mielestäni on järjetöntä, ettei tällaista kyselyä ole. Se pitäisi tehdä kaikille jo lukiossa, jotta saisivat mietittyä asiaa. Moni pelastuisi silloin lapsiperhearjelta.
Ne, jotka saavat lapsia vahingossa, sietävätkin ne saada.
Pitääkö seuloa myös kaikki ne, jotka eivät jaksa esimerkiksi autistisen, kehitysvammaisen tai liikuntavammaisen lapsen hoitoa väsymättä ja valittamatta? Tai lastenhoitoa oman vakavan sairauden kuten syövän yllättäessä? Kaikkeen nyt vaan ei voi varautua. Itse hoidin samaan aikaan autistista lasta ja sairastin syöpää. Ja kyllä, uuvuin. Väitän, että siinä tilanteessa olisi uupunut kuka tahansa. Olisiko siis pitänyt jättää lapset hankkimatta? Pitäisikö kaikkien jättää tällä perusteella lapset hankkimatta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun minä olin lapsi, äitini sai pariksi viikoksi kodinhoitajan, kun väsyi meihin lapsiin. Isoäitini hoiti meitä kesälomilla, koska oli jo eläkkeellä ja se oli normaalia silloin. Tätini ja setäni ottivat minut luokseen ja leikin yhdessä serkkujeni kanssa. Kävin yökylässä.
Kun minä tulin vanhemmaksi ei äitini ollut yhtään kiinnostunut auttamisesta. Pääsin sentään synnyttämään yhdessä mieheni kanssa, kun äitini suostui ottamaan esikoisemme luokseen. Sosiaalivirastosta kerrotiin, että heiltä saa kodinhoitajia käytännössä vain lastensuojeluperheet ja yksityinen apu kertoi, että kakki heidän lastenhoitajansa ovat ylityöllistettyjä ja minun pitäisi maksaa säännöllisiä maksuja, keikat eivät heitä kiinnosta. Vain lääkärikäynnin tai miehen kanssa kahdestaan ulkona käynnin vuoksi heiltä ei hoitajaa saa.
Hoidin sitten lapsia vuodesta toiseen yhdessä miehen kanssa. Emme saaneet kahdenkeskistä aikaa kodin ulkopuolella kuin kerran, jolloin emme osanneet rentoutua, sillä äitini oli lapsenvahtina ja hiillosti tulemaan nopeasti kotiin! Vähänkö yllätyin. Nuorin lapsi oli silloin jo 4 vuotias. Otin meille kavereita leikkimään, mutta en saanut molempia lapsia koskaan yhtaikaa kavereiden luokse ennen kuin nuorimmainenkin oli 4 v, niin ehkä pari kertaa.
Se mitään rankkaa ollut. t. kahden yh
ps. älkää tehkö liian vanhoina sitä esikoista(kaan)
Alue: Aihe vapaa
En yllättynyt siitä kuinka raskasta lapsenhoito on, kuinka paljon vauva itkee ja vaikkapa kuinka 2-vuotias vetää itkupotkuraivareita mennen tullen. Yllätyin omista reaktioistani ajan kanssa näihin kaikkiin, ja uskon että useimmat vanhemmat yllättyvät siitä kuinka itse väsyvätkin henkisesti ajoittain ja kuinka vaikkapa sitä uhmaikäisen kanssa voi hetkittäin taantua itsekin uhmaikään. Oman lapsen kiukkuun reagoikin samalla tavalla kuin omaan kiukkuun, ja se jos jokin yllättää ja on kylmää rättiä kasvoille.
Ja sitä omaa reaktiota ei vaan voi testata kavereiden lapsilla, koska niihin ei ole samanlaista tunnesidettä eikä niistä kanna vastuuta 24/7 edes kuukauden mittaista aikaa.
Mutta tavallaan ymmärrän mitä tarkoitat, eihän sen pitäisi olla yllätys että lapsenhoito on rankkaa, mutta ne omat tunteet ja energiatason lasku yllättää vaikka kuinka hyvin olisi asian teoriassa tiedostanut. Varmasti vanhemmat voisivat paremmin, jos nykykulttuuri olisi edes hivenen empaattisempi pikkulasten vanhempia kohtaan.