Ihmisen onni ei ole enää omissa käsissä sen jälkeen kun on mennyt perustamaan perheen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoleton on hevoseton mies 😊 Ei silti, ei se onni täysin omista käsistä pois ole perheelliselläkään. Silloin vain etsitään sitä onnea koko porukalle, ei ainoastaan itselle. Itsekkyydestä pitää luopua ja kompromisseihin pystyä.

Niinpä juuri. Eikä onnea saa, jos kaikkien tarpeet ovat ristiriidassa keskenään. Itse en kykene tuntemaan onnea vain siitä, jos muut ovat onnellisia mikäli samaan aikaan joudun itse tinkimään valtavasti kaikista haluamistani asioista tai jopa kokonaan luopumaan. Ap

No, siinä se onkin, periaate on "happinaamari ensin itselle". Minä, äiti, hankin hiljattain harrastuksen, yhden ainoan. Sillä välin mies joutuu siivoamaan itse jälkiään ja erityislapsi etsimään itse lattialle jättämäänsä yöpukua, mutta kokonaisuudessaan perheen tunnelma on miellyttävämpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoleton on hevoseton mies 😊 Ei silti, ei se onni täysin omista käsistä pois ole perheelliselläkään. Silloin vain etsitään sitä onnea koko porukalle, ei ainoastaan itselle. Itsekkyydestä pitää luopua ja kompromisseihin pystyä.

Niinpä juuri. Eikä onnea saa, jos kaikkien tarpeet ovat ristiriidassa keskenään. Itse en kykene tuntemaan onnea vain siitä, jos muut ovat onnellisia mikäli samaan aikaan joudun itse tinkimään valtavasti kaikista haluamistani asioista tai jopa kokonaan luopumaan. Ap

Ehkä kannattaisi erota ja antaa yksihuoltajuus puolisolle, lapsiakaan ei ole pakko nähdä jos ei halua. Sitten voi olla onnellinen, tehdä mitä haluaa vai? Käsittämätöntä marinaa, 20 vuotta pitäisi muka pitää omia tarpeita telakalla lasten vuoksi. Lapset ja perhe tulevat osaksi omaa elämää, tuovat siihen lisää, eivät vie. Ja tuovat iloja ja suruja, niinkuin elämä kaikille. Jos pelkää onnettomuuksia kannattaisiko se elämä iettää pehmustetussa sellissä jonne saisi oikean määrän ruokaa ja juomaa, terveyttä monitoroitaisiin tarkasti ja lääkittäisiin kaikki vaivat. Sekö olisi onnen huippu? Eikö onni ole pieniä hetkiä arjessa, vauvan ensi hymy, ensiaskeleet, puolison tuki vaikeana hetkenä, onnistumisen ilo töissä tai harrasteissa? Ja se suurin, pysyvin onni näyttää useimmilla ihmisillä tulevan toisista ihmisistä, rakkaudesta. Ainakin minä olen sitä omassa perheessäni saanut niin mieheltäni kuin lapsiltani, samoin kuin rakastanut heitä. Mistä olen jäänyt paitsi kun olen elänyt omien toiveideni kaltaista elämää?

Kaikki eivät pitemmän päälle saa puolison tukea vaikeina hetkinä, eivät intiimiä läheisyyttä, rakkautta tai seksiä, ei välttämättä lainkaan mitään näistä, vaikka on alunperin luullut valitsevansa nämä asiat, eikä johdu puolison kuolemasta tai sairaudesta. Jollekin voi vanhemmuus olla tavattoman raskasta, jos lapsi on sairas. Kaikki eivät todellakaan voi jättää puolisolle lapsen huoltajuutta. Joku joutuu luopumaan sekä töistä että harrastuksista täyttääkseen velvollisuutensa perheenjäseniä kohtaan tai koska elämä perheessä on niin vaikeaa ja kuormittavaa. Sinulla on käynyt hyvä mäihä, kun saat pysyvää onnea perheenjäsenten rakkaudesta. Oletko varma, ettei oma pääsi ole pumpulissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko perheetön ihminen siis täysin ilman mitään sosiaalisia suhteita tai ei ainakaan osaa välittää kenestäkään muusta kuin itsestään? Sellaisen kuvan ap nyt antaa. Vai perheellinen ihminen voi välittää läheisistä ja tuntea huolta muista kuin itsestään. Vähän epäilen.

Vain perheellisellä on juridisia velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Ap

Ai ne on perheettömiä, jotka ei maksa veroja eikä pysähdy auttamaan liikenneonnettomuuksissa.

Kerrankin aloitus, joka on täyttä asiaa. Oma elämä päättyy siihen, kun perustaa perheen. Perhettä ei pitäisi kenenkään perustaa, se pilaa kaiken. On niin surullista, kun on ihmisiä, joilla on elämässä kaikki hyvin ja on mennyt lujaa töissä ja joka paikassa, ja sitten he hankkivat perheen ja kaikki menee pilalle. Se on niin kauheata, ettei sitä useasti uskalleta sanoa ääneen. En ymmärrä, miten ihmiset kestävät sen. Lapsettomien elämä on niin onnellista. Voi vain ihailla heidän päätöstään olla hankkimatta lapsia. Se on viisautta.

Joo että perhe kannattaa jättää perustamatta, koska mitä tahansa voi sattua? Silloinhan on parasta pysytellä yksin koko elämänsä, erakoitua jonnekin metsämökkiin. Ystävistä ja lapsuudenperheestä ei saa välittää mitään. Ei kannata ottaa lemmikkejäkään. Multa on kuollut isä ja veli ja molemmat otti todella koville, olivat silloin mun elämäni läheisimmät ihmiset. En voinut valita. Sellaista elämä on, kasva aikuiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävät eivät tosiaan vanhuudessa aina riitä. Yleensä menee kuulo ja monilta äänikin heikentyy, joten puhelimessa hankala puhua. Näkö heikkenee, tulevaisuuden videopuheluista ei ole paljoakaan hyötyä. Fyysinen jaksaminen heikentyy, kyläily ei onnistu. Muisti menee, ystävä ei enää tunnista. Yhdellä on Alzheimer, toisella Parkinson. Yhdellä toispuolihalvaus ja toisella aivoveritulpan jälkitila afasioineen. Yhdellä on aivoverenkierto-ongelmia, ajoittaista sekavuutta ja eksymistaipumusta.

Mutta hei! Ystävät auttaa.

Tätä oon monesti nauranut, että mitä nämä ystävyyden nimiin vannovat oikein kuvittelevat vanhuudesta? Iloisina vaan painetaan rollaattorilla päivätansseihin, teatteriin, Kanarialle? Mun äiti on kohta 90 ja hänellä on elossa yksi ystävä, yhtä huonomuistinen kuin äitini ja lähes liikuntakyvytön. Myös äitini sisarukset ovat kuolleet. Kaksi sisarusten lasta pitää yhteyttä, toinen soittaa muutaman kerran vuodessa ja toinen käy pari kertaa vuodessa. Sisarusten lapsilla on omat elämänsä, eläkeläiset viettävät talvet etelän lämmössä, muut töissä, on lapsenlapsia, harrastuksia jne. Hyvä jos muistavat, että heillä on vanha täti.

Ystäviä on hyvä olla kaikilla ja harrastuksia, mutta suurimmalle osalle tulee eteen se vaihe, että ei voi enää harrastaa eikä ole ystäviä tai heidän kanssaan on aika mahdotonta olla yhteydessä ja lisäksi oma terveys on niin heikko, että ei pääse ehkä omasta asunnostaan yksin poistumaan. 

Ei lapsia kannata siksi hankkia, että olisi vanhaa seuraa, ja ei se edes mikään tae siitä ole. Mutta kyllä väitän, että suurimmalla osalla lapset kuitenkin huolehtii kohtuullisesti ja käy katsomassa. Itse käyn äitini luona 2 kertaa viikossa, muina päivinä soitan, olen hankkinut hänelle kaikki palvelut kotiin, ulkoilen hänen kanssaan, vien kotiruokaa ja leivonnaisia, laitan joulun, hankin silmälasit, vaatteet, kengät jne. Veljeni käy kerran viikossa ja kauempana asuva siskoni tulee äidin luo pariksi päiväksi kerran kuukaudessa. Joku meistä soittaa joka aamu ja joku joka ilta. Tiedän, että kaikilla ei ole näin hyvin. 

Niinpä - pikkulapsiaikaan ajattelin, että aiemmin minulla oli elämä, nyt perhe. Sellaista asiaa kuin "perhe-elämä" ei ole.

Nykyisin pennut ovat jo 8- ja 10-vuotiaita ja suhtautumiseni asiaan on lieventynyt - nythän perheenä voi jo viihtyäkin. Ei ole niin älyttömän kiinni niissä ihan joka sekunti.

Jossain vaiheessa vannoin vetäväni pataan jokaista, joka tulee lässyttämään siitä, kuinka "siitä pikkulapsiajasta pitää nauttia, se on ohi niin pian". Paskan marjat - ei muuten ole, kun mittarit on punaisella koko ajan. Ja minä en edes ole väkivaltainen.

Ja sitten näitä "ongelmat vain vaihtuvat toisiin, kun lapsoset kasvavat". Varmaan niin, mutta mieluummin käsittelen niitä omatoimisen, jo kohtalaisella käsityskyvyllä varustetun jälkikasvun kanssa, kuin täydellisesti ajankäyttöä ja tekemisiä hallitsevan, parisuhteen näivettävän, neuvottelukyvyttömän koliikkisen sinappitykin kanssa, jota ei voi jättää yksin edes siksi aikaa, että kävisi hakkaamassa päätään petäjään.

Ja kaikki te elämänhalaajat: ei tähän nyt mitään "miksi teit lapsia" - todnäk en olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää.

Ja kuitenkin nuo tenavat ovat tärkeintä maailmassa - silloinkin, kun ajoivat tuhon partaalle. Tänä päivänä on helpompaa.

Totta kirjoitti:

Niinpä - pikkulapsiaikaan ajattelin, että aiemmin minulla oli elämä, nyt perhe. Sellaista asiaa kuin "perhe-elämä" ei ole.

Nykyisin pennut ovat jo 8- ja 10-vuotiaita ja suhtautumiseni asiaan on lieventynyt - nythän perheenä voi jo viihtyäkin. Ei ole niin älyttömän kiinni niissä ihan joka sekunti.

Jossain vaiheessa vannoin vetäväni pataan jokaista, joka tulee lässyttämään siitä, kuinka "siitä pikkulapsiajasta pitää nauttia, se on ohi niin pian". Paskan marjat - ei muuten ole, kun mittarit on punaisella koko ajan. Ja minä en edes ole väkivaltainen.

Ja sitten näitä "ongelmat vain vaihtuvat toisiin, kun lapsoset kasvavat". Varmaan niin, mutta mieluummin käsittelen niitä omatoimisen, jo kohtalaisella käsityskyvyllä varustetun jälkikasvun kanssa, kuin täydellisesti ajankäyttöä ja tekemisiä hallitsevan, parisuhteen näivettävän, neuvottelukyvyttömän koliikkisen sinappitykin kanssa, jota ei voi jättää yksin edes siksi aikaa, että kävisi hakkaamassa päätään petäjään.

Ja kaikki te elämänhalaajat: ei tähän nyt mitään "miksi teit lapsia" - todnäk en olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää.

Ja kuitenkin nuo tenavat ovat tärkeintä maailmassa - silloinkin, kun ajoivat tuhon partaalle. Tänä päivänä on helpompaa.

Onko seksielämä korjaantunut?

Itse asiassa se onni on aina omissa käsissä - tai omassa päässä. Itse valitsee asioita elämäänsä joista joko saa onnea tai ei. Ja se onnen kokemus on itsestä johtuva: min olen onnellinen kun maha on täynnä ja ilma on kaunis, kun istun saunan jälkeen terassilla ja katselen kaunista luontoa. Koin oloni onnelliseksi tuollaisena hetkenä kun olin juuri eroamassa hyvin hankalasta ihmissuhteesta joka söi jo omaa mielenterveyttä, ja koen itseni hyvin onnelliseksi nyt kun asiat ovat paljon paremmin. Se onni tulee paljolti ihmisen sisältä, tasapainoinen ihminen joka ei vaadi liikaa itseltää tai muilta ja on positiivinen mieleltään kykenee olemaan onnellinen hyvinkin hankalissa ulkoisissa olosuhteissa, tämä ihan tutkittu juttu. Eli sen sijaan, että valittaa perheestään kannattaa satsata omaan henkiseen tasapainoon ja positiivisuuteen. Jos parisuhde on mahdoton kannattaa erota, mutta tajuta, että onni tulee siihen itsenäiseen elämään vain jos oma pää sen sallii, ei itsenäisyys ja vapaus sinä yksistään tuo.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa se onni on aina omissa käsissä - tai omassa päässä. Itse valitsee asioita elämäänsä joista joko saa onnea tai ei. Ja se onnen kokemus on itsestä johtuva: min olen onnellinen kun maha on täynnä ja ilma on kaunis, kun istun saunan jälkeen terassilla ja katselen kaunista luontoa. Koin oloni onnelliseksi tuollaisena hetkenä kun olin juuri eroamassa hyvin hankalasta ihmissuhteesta joka söi jo omaa mielenterveyttä, ja koen itseni hyvin onnelliseksi nyt kun asiat ovat paljon paremmin. Se onni tulee paljolti ihmisen sisältä, tasapainoinen ihminen joka ei vaadi liikaa itseltää tai muilta ja on positiivinen mieleltään kykenee olemaan onnellinen hyvinkin hankalissa ulkoisissa olosuhteissa, tämä ihan tutkittu juttu. Eli sen sijaan, että valittaa perheestään kannattaa satsata omaan henkiseen tasapainoon ja positiivisuuteen. Jos parisuhde on mahdoton kannattaa erota, mutta tajuta, että onni tulee siihen itsenäiseen elämään vain jos oma pää sen sallii, ei itsenäisyys ja vapaus sinä yksistään tuo.

Tämä on juuri sellaista elämänhalaamispaskaa. Ei voi vain erota, jos on mennyt lisääntymään. Se olisi totaalisen vastuutonta ja itsekästä ja väärin lapsia kohtaan, joiden hyvinvoinnista on vastuussa. Helppo siis olla onnellinen jos on täysin itsekäs perheestä huolimatta? Niinpä. Ehkä jotkut pystyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa se onni on aina omissa käsissä - tai omassa päässä. Itse valitsee asioita elämäänsä joista joko saa onnea tai ei. Ja se onnen kokemus on itsestä johtuva: min olen onnellinen kun maha on täynnä ja ilma on kaunis, kun istun saunan jälkeen terassilla ja katselen kaunista luontoa. Koin oloni onnelliseksi tuollaisena hetkenä kun olin juuri eroamassa hyvin hankalasta ihmissuhteesta joka söi jo omaa mielenterveyttä, ja koen itseni hyvin onnelliseksi nyt kun asiat ovat paljon paremmin. Se onni tulee paljolti ihmisen sisältä, tasapainoinen ihminen joka ei vaadi liikaa itseltää tai muilta ja on positiivinen mieleltään kykenee olemaan onnellinen hyvinkin hankalissa ulkoisissa olosuhteissa, tämä ihan tutkittu juttu. Eli sen sijaan, että valittaa perheestään kannattaa satsata omaan henkiseen tasapainoon ja positiivisuuteen. Jos parisuhde on mahdoton kannattaa erota, mutta tajuta, että onni tulee siihen itsenäiseen elämään vain jos oma pää sen sallii, ei itsenäisyys ja vapaus sinä yksistään tuo.

Tämä on juuri sellaista elämänhalaamispaskaa. Ei voi vain erota, jos on mennyt lisääntymään. Se olisi totaalisen vastuutonta ja itsekästä ja väärin lapsia kohtaan, joiden hyvinvoinnista on vastuussa. Helppo siis olla onnellinen jos on täysin itsekäs perheestä huolimatta? Niinpä. Ehkä jotkut pystyvät.

Jos liitto on täysin rakkaudeton ja vihamielinen on lasten kannalta parempi erota. Lapset eivät kuole erossa, sopeutuvat siihen ihan hyvin jos aikuiset pystyvät olemaan aikuisia ja huolehtimaan lapsista myös erokuohuissa. Harvempi lapsi on ylpeä marttyyrivanhemmista jotka pilaavat oman elämänsä ja hampaat irvessä jatkavat yhdessäriitelyä. Elämänhalaamispaskan sijaan nämä palstat ovat täynnä uhriutumis- ja ajautumispaskaa: joudun paskaan tilanteeseen jossa joudun loppuelämäni olemaan ilman, että voin asialle mitään. Josko useammat tajuisivat oman vastuunsa omasta elämästä, jättäisivät hedelmättömän itsesäälin ja alkaisivat tehdä itselleen, omalle hyvinvoinnille ja lasten hyvinvoinnille jotakin. Tuskin ne lapset voivat kovin hyvin jos äiti on masentunut ja katkera?

Onko seksielämä korjaantunut?[/quote]

Pikkuhiljaa. Ei tietenkään sellaiseksi kuin ennen lisääntymistä - silloinhan touhuttiin kuin kanit - mutta miten sitä nyt nelivitoset jaksaa, ehtii ja muistaa arjen pyörityksessä.

Siinä mielessä samaa mieltä ap:n kanssa että perhe on mulle ensisijaisesti tunneside. Siksi se tekee niin vahvaksi ja onnelliseksi ja toisaalta haavoittuvaiseksi. Mikään ei ole koskaan sattunut yhtä paljon kuin esikoisen sairastuminen kroonisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa se onni on aina omissa käsissä - tai omassa päässä. Itse valitsee asioita elämäänsä joista joko saa onnea tai ei. Ja se onnen kokemus on itsestä johtuva: min olen onnellinen kun maha on täynnä ja ilma on kaunis, kun istun saunan jälkeen terassilla ja katselen kaunista luontoa. Koin oloni onnelliseksi tuollaisena hetkenä kun olin juuri eroamassa hyvin hankalasta ihmissuhteesta joka söi jo omaa mielenterveyttä, ja koen itseni hyvin onnelliseksi nyt kun asiat ovat paljon paremmin. Se onni tulee paljolti ihmisen sisältä, tasapainoinen ihminen joka ei vaadi liikaa itseltää tai muilta ja on positiivinen mieleltään kykenee olemaan onnellinen hyvinkin hankalissa ulkoisissa olosuhteissa, tämä ihan tutkittu juttu. Eli sen sijaan, että valittaa perheestään kannattaa satsata omaan henkiseen tasapainoon ja positiivisuuteen. Jos parisuhde on mahdoton kannattaa erota, mutta tajuta, että onni tulee siihen itsenäiseen elämään vain jos oma pää sen sallii, ei itsenäisyys ja vapaus sinä yksistään tuo.

Tämä on juuri sellaista elämänhalaamispaskaa. Ei voi vain erota, jos on mennyt lisääntymään. Se olisi totaalisen vastuutonta ja itsekästä ja väärin lapsia kohtaan, joiden hyvinvoinnista on vastuussa. Helppo siis olla onnellinen jos on täysin itsekäs perheestä huolimatta? Niinpä. Ehkä jotkut pystyvät.

Jos liitto on täysin rakkaudeton ja vihamielinen on lasten kannalta parempi erota. Lapset eivät kuole erossa, sopeutuvat siihen ihan hyvin jos aikuiset pystyvät olemaan aikuisia ja huolehtimaan lapsista myös erokuohuissa. Harvempi lapsi on ylpeä marttyyrivanhemmista jotka pilaavat oman elämänsä ja hampaat irvessä jatkavat yhdessäriitelyä. Elämänhalaamispaskan sijaan nämä palstat ovat täynnä uhriutumis- ja ajautumispaskaa: joudun paskaan tilanteeseen jossa joudun loppuelämäni olemaan ilman, että voin asialle mitään. Josko useammat tajuisivat oman vastuunsa omasta elämästä, jättäisivät hedelmättömän itsesäälin ja alkaisivat tehdä itselleen, omalle hyvinvoinnille ja lasten hyvinvoinnille jotakin. Tuskin ne lapset voivat kovin hyvin jos äiti on masentunut ja katkera?

Eivät lapset kuole erossa kuin ääritapauksissa (nää "laajennetun itsemurhan" tekijät), mutta lapsille voi tapahtua muuta ikävää erossa. Hankala, uhkaava ja vähintään henkisesti väkivaltainen osapuoli voi alkaa käyttää lapsia pelinappuloina järjestäen kaikenlaisia temppuja, käyttää lapsia emotionaalisesti hyväkseen kertomalla aikuisten välisiä juttuja, ikään sopimattomia tai täysin keksittyjä, voi laiminlyödä lapsia omalla hoitovuorollaan (ei kuitenkaan niin pahasti, että menettää tapaamisoikeuden kokonaan), voi kostaa kiukuttelemalla lapsille erokriisiään, voi olla tahallaan hankala ja laiminlyödä lastensa elatuksen. Voi jopa hylätä lapset täysin ja katkaista kontaktit, joillekin lapset eivät kelpaa kuin pakettina puolison kanssa. Nämä ovat enimmäkseen toimintakykyisten ihmisten yläpään vikoja, eivät niiden perseilijöiden, joita poliisi tapaa joka vkonloppu. Kukaan ei tietoisesti valitse tällaisia, eivätkä ne heti tule esiin.

Jos sinulla on hyviä käytännön ohjeita huonosta suhteesta lähtemiseen lasten kanssa, niin jaa niitä, äläkä huutele.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kukaan huomanneet saman? Kuinka moni ja iso huolenne johtuu itse asiassa jostakusta muusta kuin itsestäsi?

Täällä syytetään yleensä yhteiskuntaa... syy on aina jossain muualla kuin itsessä.

Vierailija kirjoitti:

Odota seitsemänkymppiseksi, niin siitä eteenpäin lapseton ihminen on sitten täysin oman onnensa nojassa.

Mistähän nämäkin väitteet juontaa juurensa? Jostain menneistä kun koko perheen voimin piti pyörittää maatilaa eikä ollut aikaa ystävyyssuhteille tai millekään muullekaan?

Mitä ne toisella puolen maata tai maailmaa asuvat lapset auttavat jos tarvitset apua jossakin asiassa ja kerran vuodessa ehtivät pikaisesti käydä kuulumiset kysymässä ja kahvit juomassa? Ei ne lapset mitään omaishoitajia ole eikä tarvitsekaan vaikka se miten kaunis ajatus jonkun mielestä olisi.

Jos on koko elämän ajan ollut ystäviä oli parisuhteessa/perheellinen tai ei, mihin ne katoaisi vanhalla iällä jos nyt yleensä itse kukanenkin on vielä elossa? Osa ystävistä jää elämäntilanteiden muutoksien myötä ja osaan tutustuu myöhemmin. Vanhanakin voi tutustua jonkun naapurin tai samassa harrastuksessa käyvän kanssa tms.

Itsellä on aina ollut laaja kaveriporukka ja hyviä ystäviäkin.

Joskus saattaa vuosiakin mennä ettei ole kunnolla jonkun kanssa yhteydessä varsinkin jos etäisyys on pitkä mutta aina sitä lopulta törmäilee jossain ja juttu jatkuu siitä mihin viimeksi jäi. Kuitenkin lähellä asuvien kavereiden kanssa tulee tiiviisti oltua tekemisissä ja toisia autettua vaikka jokaisella on välillä elämäntilanne muuttunut ja vaihtelevasti ollut aikaa.

Välillä aina on joku kadonnut "maan alle" jonkun parisuhde ja perhevirityksien kanssa mutta lopulta se ensihuuma katoaa ja ystävillekin löytyy aikaa. Yleensä se puolisokin tulee tutuksi muille eikä meininki ole sitä että nyhjätään loppuelämä jossakin neljän seinän sisällä sen akkansa/ukkonsa kanssa.

En näe kyllä mitään syytä miksi nämä kaveri/ystävyyssuhteet jäisi iän myötä. Ihan samanlailla sitä tullaan vitsiä heittämään ja harrastelemaan yhdessä vanhana pappanakin jos elossa pysytään. Päin vastoin, viimeistään eläkkeellähän sitä on aikaa jokaisella.

Tiedän paljonkin yksin asuvia vanhoja ihmisiä joilla kyllä juttukavereita ja ystäviä "kylillä" piisaa. Touhuavat milloin mitäkin sen oman köörinsä kanssa ja huumori kukkii.

Kannattaa myös opetella viihtymään ihan yksinkin niin elämä on oikein auvoisaa vaikka ei aina kukaan ehtisi mihinkään kun aina voi nauttia tarvittaessa parhaasta seurasta eli omastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Odota seitsemänkymppiseksi, niin siitä eteenpäin lapseton ihminen on sitten täysin oman onnensa nojassa.

Lapsettomalla voi olla ystäviä. Ei perheellinen voi olettaa ja laskea mitään sen varaan, että lapset ja mahdolliset lapsenlapset antavat huomiotaan. Lisäksi ajatus lisääntymisestä vanhuuden turvaksi on todella vastenmielinen - eläkeikääkö tässä pitäisi odotella ja repiä jaksamista siitä? Ap

Niin ne 70-80v ystävät sitten auttaa toisiaan, kun ei ole 40v lapsia pitämässä äitinsä puolia sote-koneistoa ja heikkeneviä palveluja vastaan. Tiedän tarkkaan mistä puhun. +35v ihmisen ei kannata laskea ystävien varaan yhtikäs mitään. Viimeistään siinä iässä kannattaa antaa rakkaudelle valtaa ja perustaa perhe.

Siinä sitten kitkuttaa 20 vuotta lapsiperheessä vastentahtoisesti odottaen vanhuusiän palkintoa... Ja kuolee just kun lapset muutti kotoa, tai huomaa että lapsilla onkin oma elämä jopa toisella mantereella eikä penskat olekaan hoitamassa mammaa. Kannatti uhrata kaksikymmentä vuotta eläen sitku elämää.

Näin minäkin lapseton olen tämän järkeillyt. Tiedän, että lasten saaminen pilaisi elämäni vähintään siksi ajaksi kun he ovat huollettavia (=toistakymmentä vuotta). Mieluummin elän mukavaa elämää nyt, ja kärvistelen sitten mahdollisesti hylättynä vanhuksena. Täytyisi kuitenkin olla poikkeuksellisen huono tuuri, että elämän lopussa olisi toimintakyvyttömänä vielä pitempään kuin mitä lastenkasvatus kestää. Lisäksi vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin, joten kymmenen vuotta 80-90 -vuotiaana menee joutuisammin kuin 30-40 -vuotiaana.  Ajatuksena olisi kiva, että sitten vanhana olisi aikuisia lapsia, ja lastenlapsia, mutta tiedän etten jaksaisi sinnitellä siihen asti.

Eli yhteenvetona: meidän sinkkujen kannattaa ystävystyä myös itseä nuorempien kanssa, että vanhana olisi seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa se onni on aina omissa käsissä - tai omassa päässä. Itse valitsee asioita elämäänsä joista joko saa onnea tai ei. Ja se onnen kokemus on itsestä johtuva: min olen onnellinen kun maha on täynnä ja ilma on kaunis, kun istun saunan jälkeen terassilla ja katselen kaunista luontoa. Koin oloni onnelliseksi tuollaisena hetkenä kun olin juuri eroamassa hyvin hankalasta ihmissuhteesta joka söi jo omaa mielenterveyttä, ja koen itseni hyvin onnelliseksi nyt kun asiat ovat paljon paremmin. Se onni tulee paljolti ihmisen sisältä, tasapainoinen ihminen joka ei vaadi liikaa itseltää tai muilta ja on positiivinen mieleltään kykenee olemaan onnellinen hyvinkin hankalissa ulkoisissa olosuhteissa, tämä ihan tutkittu juttu. Eli sen sijaan, että valittaa perheestään kannattaa satsata omaan henkiseen tasapainoon ja positiivisuuteen. Jos parisuhde on mahdoton kannattaa erota, mutta tajuta, että onni tulee siihen itsenäiseen elämään vain jos oma pää sen sallii, ei itsenäisyys ja vapaus sinä yksistään tuo.

Tämä on juuri sellaista elämänhalaamispaskaa. Ei voi vain erota, jos on mennyt lisääntymään. Se olisi totaalisen vastuutonta ja itsekästä ja väärin lapsia kohtaan, joiden hyvinvoinnista on vastuussa. Helppo siis olla onnellinen jos on täysin itsekäs perheestä huolimatta? Niinpä. Ehkä jotkut pystyvät.

Jos liitto on täysin rakkaudeton ja vihamielinen on lasten kannalta parempi erota. Lapset eivät kuole erossa, sopeutuvat siihen ihan hyvin jos aikuiset pystyvät olemaan aikuisia ja huolehtimaan lapsista myös erokuohuissa. Harvempi lapsi on ylpeä marttyyrivanhemmista jotka pilaavat oman elämänsä ja hampaat irvessä jatkavat yhdessäriitelyä. Elämänhalaamispaskan sijaan nämä palstat ovat täynnä uhriutumis- ja ajautumispaskaa: joudun paskaan tilanteeseen jossa joudun loppuelämäni olemaan ilman, että voin asialle mitään. Josko useammat tajuisivat oman vastuunsa omasta elämästä, jättäisivät hedelmättömän itsesäälin ja alkaisivat tehdä itselleen, omalle hyvinvoinnille ja lasten hyvinvoinnille jotakin. Tuskin ne lapset voivat kovin hyvin jos äiti on masentunut ja katkera?

Eivät lapset kuole erossa kuin ääritapauksissa (nää "laajennetun itsemurhan" tekijät), mutta lapsille voi tapahtua muuta ikävää erossa. Hankala, uhkaava ja vähintään henkisesti väkivaltainen osapuoli voi alkaa käyttää lapsia pelinappuloina järjestäen kaikenlaisia temppuja, käyttää lapsia emotionaalisesti hyväkseen kertomalla aikuisten välisiä juttuja, ikään sopimattomia tai täysin keksittyjä, voi laiminlyödä lapsia omalla hoitovuorollaan (ei kuitenkaan niin pahasti, että menettää tapaamisoikeuden kokonaan), voi kostaa kiukuttelemalla lapsille erokriisiään, voi olla tahallaan hankala ja laiminlyödä lastensa elatuksen. Voi jopa hylätä lapset täysin ja katkaista kontaktit, joillekin lapset eivät kelpaa kuin pakettina puolison kanssa. Nämä ovat enimmäkseen toimintakykyisten ihmisten yläpään vikoja, eivät niiden perseilijöiden, joita poliisi tapaa joka vkonloppu. Kukaan ei tietoisesti valitse tällaisia, eivätkä ne heti tule esiin.

Jos sinulla on hyviä käytännön ohjeita huonosta suhteesta lähtemiseen lasten kanssa, niin jaa niitä, äläkä huutele.

No jos on psykopaatin onnistunut puolisokseen valitsemaan niin onko niiden lasten elämä sen onnellisempaa kun tuo sairas on koko ajan perheen elämää hankaloittamassa? Yksi rakastava vanhempi riittää jos toisesta ei sellaiseksi ole, sen sijaan taas ero voi auttaa molempia vanhempia löytämään vanhemmuutensa kun se sopimaton puoliso ei nillitä ja kontrolloi vieressä. Tietenkin yhdessäpysyminen kannattaa jos se oma pää onkin heikoin lenkki: yksinhuoltajuus vain lisäisi katkeruutta joka näyttää jo valmiiksi tihkuvan tekstissä. Hyvä käytännön neuvo huonon suhteen pohtimiseen lähtee itsestä: mistä se huono olo tulee, sisältäni vai parisuhteen ontumisesta. Omaa oloa voi parantaa terapialla ym. mutta jos huono olo tulee parisuhteesta voi ero olla se paras vaihtoehto. Ja käytännön neuvo: ne eropaperit täytettäväksi löytyy netistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa se onni on aina omissa käsissä - tai omassa päässä. Itse valitsee asioita elämäänsä joista joko saa onnea tai ei. Ja se onnen kokemus on itsestä johtuva: min olen onnellinen kun maha on täynnä ja ilma on kaunis, kun istun saunan jälkeen terassilla ja katselen kaunista luontoa. Koin oloni onnelliseksi tuollaisena hetkenä kun olin juuri eroamassa hyvin hankalasta ihmissuhteesta joka söi jo omaa mielenterveyttä, ja koen itseni hyvin onnelliseksi nyt kun asiat ovat paljon paremmin. Se onni tulee paljolti ihmisen sisältä, tasapainoinen ihminen joka ei vaadi liikaa itseltää tai muilta ja on positiivinen mieleltään kykenee olemaan onnellinen hyvinkin hankalissa ulkoisissa olosuhteissa, tämä ihan tutkittu juttu. Eli sen sijaan, että valittaa perheestään kannattaa satsata omaan henkiseen tasapainoon ja positiivisuuteen. Jos parisuhde on mahdoton kannattaa erota, mutta tajuta, että onni tulee siihen itsenäiseen elämään vain jos oma pää sen sallii, ei itsenäisyys ja vapaus sinä yksistään tuo.

Tämä on juuri sellaista elämänhalaamispaskaa. Ei voi vain erota, jos on mennyt lisääntymään. Se olisi totaalisen vastuutonta ja itsekästä ja väärin lapsia kohtaan, joiden hyvinvoinnista on vastuussa. Helppo siis olla onnellinen jos on täysin itsekäs perheestä huolimatta? Niinpä. Ehkä jotkut pystyvät.

Jos liitto on täysin rakkaudeton ja vihamielinen on lasten kannalta parempi erota. Lapset eivät kuole erossa, sopeutuvat siihen ihan hyvin jos aikuiset pystyvät olemaan aikuisia ja huolehtimaan lapsista myös erokuohuissa. Harvempi lapsi on ylpeä marttyyrivanhemmista jotka pilaavat oman elämänsä ja hampaat irvessä jatkavat yhdessäriitelyä. Elämänhalaamispaskan sijaan nämä palstat ovat täynnä uhriutumis- ja ajautumispaskaa: joudun paskaan tilanteeseen jossa joudun loppuelämäni olemaan ilman, että voin asialle mitään. Josko useammat tajuisivat oman vastuunsa omasta elämästä, jättäisivät hedelmättömän itsesäälin ja alkaisivat tehdä itselleen, omalle hyvinvoinnille ja lasten hyvinvoinnille jotakin. Tuskin ne lapset voivat kovin hyvin jos äiti on masentunut ja katkera?

Eivät lapset kuole erossa kuin ääritapauksissa (nää "laajennetun itsemurhan" tekijät), mutta lapsille voi tapahtua muuta ikävää erossa. Hankala, uhkaava ja vähintään henkisesti väkivaltainen osapuoli voi alkaa käyttää lapsia pelinappuloina järjestäen kaikenlaisia temppuja, käyttää lapsia emotionaalisesti hyväkseen kertomalla aikuisten välisiä juttuja, ikään sopimattomia tai täysin keksittyjä, voi laiminlyödä lapsia omalla hoitovuorollaan (ei kuitenkaan niin pahasti, että menettää tapaamisoikeuden kokonaan), voi kostaa kiukuttelemalla lapsille erokriisiään, voi olla tahallaan hankala ja laiminlyödä lastensa elatuksen. Voi jopa hylätä lapset täysin ja katkaista kontaktit, joillekin lapset eivät kelpaa kuin pakettina puolison kanssa. Nämä ovat enimmäkseen toimintakykyisten ihmisten yläpään vikoja, eivät niiden perseilijöiden, joita poliisi tapaa joka vkonloppu. Kukaan ei tietoisesti valitse tällaisia, eivätkä ne heti tule esiin.

Jos sinulla on hyviä käytännön ohjeita huonosta suhteesta lähtemiseen lasten kanssa, niin jaa niitä, äläkä huutele.

No jos on psykopaatin onnistunut puolisokseen valitsemaan niin onko niiden lasten elämä sen onnellisempaa kun tuo sairas on koko ajan perheen elämää hankaloittamassa? Yksi rakastava vanhempi riittää jos toisesta ei sellaiseksi ole, sen sijaan taas ero voi auttaa molempia vanhempia löytämään vanhemmuutensa kun se sopimaton puoliso ei nillitä ja kontrolloi vieressä. Tietenkin yhdessäpysyminen kannattaa jos se oma pää onkin heikoin lenkki: yksinhuoltajuus vain lisäisi katkeruutta joka näyttää jo valmiiksi tihkuvan tekstissä. Hyvä käytännön neuvo huonon suhteen pohtimiseen lähtee itsestä: mistä se huono olo tulee, sisältäni vai parisuhteen ontumisesta. Omaa oloa voi parantaa terapialla ym. mutta jos huono olo tulee parisuhteesta voi ero olla se paras vaihtoehto. Ja käytännön neuvo: ne eropaperit täytettäväksi löytyy netistä.

Aha, ainoa käytännön neuvo on, miten löytää ja täyttää eropaperit. No kiitos vaan, tästä selvisin jo itsekin. Ja terapiat on käyty myös, niistä kyllä oli omaan rajaansa apua. Etäisyys puolisosta kyllä kohentaa ja keventää myös mielialaa. Yksinhuoltajuus tai lähihuoltajuus, jossa toisen vanhemman tarvitsisi jaksaa lapsia vain sopivan lyhyitä jaksoja, ettei hermot mene, olisi loistojuttu, kunhan sen vain saisi sovittua. Viimeksi ei sopinut. Psykopatia taitaa olla kriminologian käsitteitä ja lähinnä heitto sinulta, varmaan todennäköisempää ja yleisempää on jokin persoonallisuushäiriö tai useita. Kyllä, ero voi myös vahvistaa molempien vanhemmuutta, mutta varmuutta ei ole. Ei varmaan sulla ole muuta neuvoa kuin "pudottaa pommi" ja katsoa, mitä käy.