Väkivaltalapsuuden omaavat: mikä on ollut pienin syy saada selkäsauna?

Tässäpä niille, jotka täälläkin ketjuissa syyllistää että ”vanhempissn ei saa vihata koska he ovat teitä lapsena pyyteettömästi rakastaneet”. Tässä ketjussa oli hyiä esimerkkejä todellisesta pyyteettömästä rakkaudesta...

Söin isän mielestä liian hitaasti niin tunki kasvoni siihen ruokalautaseen ja piti niin kauan että luulin tukehtuvani. Päästi irti ja en saanut itkeä enkä pyyhkiä kastiketta pois kasvoilta ja hiuksista. Pisti tupakaksi pöydän päässä, kippasi kaikki perunat+kastikkeet mun lautaselle ja sanoi että syöt vinkumatta jokaikisen murun, hän vahtii tässä. Otti juomalasin pois ja tuijotti hiljaa että syön koko kuivakan annoksen. Muistan vieläkin sen ilmeen miten se nautti tuosta tilanteesta??!! Olin n 5-vuotias.

Kerran oli hukannut kampansa ja syytti siitä minua ja pikkuveljeä. Reuhas niin että kaatoi mm kerrossängyn, rikkoi taulut, heitti matot ulos, löi minua imurin putkella, kengällä ja veljeä hiusharjalla niin kovaa että nenä aukesi. Veli oli niin pieni ettei erottanut harjaa kammasta vaan vei "väärän" tavaran isälle.

Koin tässä oman lapsuuteni kauhut uudestaan-pakenin hakkaamista läheiseen mummolaan ja meitä oli kielletty siellä ankarimman tuomion uhalla kertomasta mitään isän alkoholismista ym..pieksämiseen riitti ihan mikä vaan, oven paukahdus esim. Olen siskoksista ainoa, joka on selvinnyt normaalisti. Muilla elämä mennyt usein liki perikatoon ja parisuhteet kariutuneet yksi toisensa jälkeen. Hulluinta on, että huolehdin isäni ja äitini vanhuusajan heistä,oman vastivan työni ohella. Siinä anteeksiantoa koeteltiin monet kerrat! Tän jälkeen sairastuin itse hengenvaarallisesti, ja nyt kadun, että menetin ensin lapsuuteni, sitten nuoruuteni ja nyt keski-ikäni niille väkivaltaisille vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Söin isän mielestä liian hitaasti niin tunki kasvoni siihen ruokalautaseen ja piti niin kauan että luulin tukehtuvani. Päästi irti ja en saanut itkeä enkä pyyhkiä kastiketta pois kasvoilta ja hiuksista. Pisti tupakaksi pöydän päässä, kippasi kaikki perunat+kastikkeet mun lautaselle ja sanoi että syöt vinkumatta jokaikisen murun, hän vahtii tässä. Otti juomalasin pois ja tuijotti hiljaa että syön koko kuivakan annoksen. Muistan vieläkin sen ilmeen miten se nautti tuosta tilanteesta??!! Olin n 5-vuotias.

Kerran oli hukannut kampansa ja syytti siitä minua ja pikkuveljeä. Reuhas niin että kaatoi mm kerrossängyn, rikkoi taulut, heitti matot ulos, löi minua imurin putkella, kengällä ja veljeä hiusharjalla niin kovaa että nenä aukesi. Veli oli niin pieni ettei erottanut harjaa kammasta vaan vei "väärän" tavaran isälle.

Voi miten paha mieli pikkuveljen puolesta, pieni yritti auttaa parhaansa mukaan :(

Pelkäsin lääkäriä.

Se oli huonoa käytöstä ja nolasi vanhempani.

Risua tuli kintuille kun kotiin päästiin.

Ap esittää jatkokysymyksen: oletteko hakkaavien väkivaltapaskiaisten kanssa tekemisissä näin aikuisena? Entä omat lapsenne?

Itseäni harmittaa etten kunnolla osannut poikkaista välejä paskavanhempiini. Tapaan äärimmäisen harvoin (kerta vuoteen) mutta sekin on liikaa, kun hullu psykopaatti isä alkaa raivoamaan ja muistelemaan itse keksimiään juttuja lapsuudesta (”sinäkin silloin olit niin kiittämätön kersa, olisi enemmän pitänyt piiskata” jne)

Harmi että isä on edelleeen iso ja vahva ja hyväkuntoinen. Suoraan sanoen tekisi joskus mieli kostaa ja antaa maistiaisia siitä miltä tuntuu olla heikkojaavuton, pelätä henkensä puolesta ja rukoilla ääneti ettei toinen tapa, samalla kun nyrkki heiluu ja läski tummuu.

Kaikesta pienestäkin tottelemattomuudesta tuli kovaa nahkavyöstä, tukistettiin ja laitettiin nurkkaan. Nurkassa seisominen ei tietenkään ollut paha juttu väkivaltaan verrattuna. Kaikista eniten kuitenkin arpia loi se kun satuin satuttamaan itseäni ja lohduttamisen sijaan äiti vaan huusi ja oli vihainen. 

Sain selkääni muistaakseni pari kertaa koko lapsuuden aikana. Ne tuli siitä kun en totellut, nauroin käskyille päin naamaa, haukuin ja huusin, riehuin, melusin ja juoksin.

Henkistä väkivaltaa sen sijaan esiintyi toisen vanhemman puolelta: mitätöimistä, häpäisemistä, lievää uhkailua, julmaa huumoria, raivoamista ja halveksuntaa. Sen vuoksi kai käyttäydyinkin välillä kuin kauhukakara.

Ihan hyviä vanhempia kuitenkin olivat, vaikka minulla on nyt aikuisena vähän ongelmia mielenterveyden kanssa. Vanhempani tekivät varmaan parhaansa, mikä ei luultavasti ollut helppoa, sillä heillä itsellään oli julma 40-50-luvun kasvatus.

Aikansa kesti että pääsi sen verran irti että ymmärsi hakeutua terapiaan- siihen saakka ilman omaa mieltä,kenen tahansa hyväksikäytön sallien ja miellyttäen.

Sukututkimus auttoi minua- ymmärsin äitini olevan vain pitkään kierineen lumipallon pinta.Meidän suhde oli pilalla jo alkaessaan, olin vahinkolapsi joka 3kk ikäisenä tyrkättiin äidin sijaisvanhempien luo asumaan.Siellä sain kuitenkin niin paljon rakkautta etten murtunut myöhemmästä vuosia jatkuneesta kaltoinkohtelusta( pahoinpitelyjä, alistamista,nolaamista,nälässä pitämistä,poikaystävän lähentelyä mm).

Isä pakeni tilanteista töihinsä.

Tänä päivänä ollaan kyllä tekemisissä, asun toisella puolella maailmaa joten nähdään kerran vuodessa.En provosoidu vaikka sitä säännöllisesti vielä yritetään...anteeksi on pyydetty ja olen antanut koska todella ymmärrän ettei hän aikanaan osannut muuta.

Rahalla saatan ostaa apua heille- äiti on vanha ja sairas.

Itkeminen

Kinastelu sisarten kanssa

Myöhästyminen

Huono todistus

Isä kaatoi mut ja repi hiuksista lattiaa pitkin pimeään komeroon, kun tulin ilmoittamatta kotiin 3 minuuttia myöhässä bussin vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Ap esittää jatkokysymyksen: oletteko hakkaavien väkivaltapaskiaisten kanssa tekemisissä näin aikuisena? Entä omat lapsenne?

Itseäni harmittaa etten kunnolla osannut poikkaista välejä paskavanhempiini. Tapaan äärimmäisen harvoin (kerta vuoteen) mutta sekin on liikaa, kun hullu psykopaatti isä alkaa raivoamaan ja muistelemaan itse keksimiään juttuja lapsuudesta (”sinäkin silloin olit niin kiittämätön kersa, olisi enemmän pitänyt piiskata” jne)

Harmi että isä on edelleeen iso ja vahva ja hyväkuntoinen. Suoraan sanoen tekisi joskus mieli kostaa ja antaa maistiaisia siitä miltä tuntuu olla heikkojaavuton, pelätä henkensä puolesta ja rukoilla ääneti ettei toinen tapa, samalla kun nyrkki heiluu ja läski tummuu.

Isäni elää tällä hetkellä yksinäistä vanhuutta lähes liikuntakyvyttömänä ja kipeänä. Karma on tullut jollain tavalla vastaan, mutta en minä siitä mitään nautintoa saa, säälittää lähinnä. En asu enää Suomessa, mutta soittelen ja varmistelen että on hengissä eikä kovin pahoissa kivuissa. Lapseni isä on tavannut muutaman kerran kahvipöydässä.

3

Joskus kuulee kun puhutaan syyllistävään sävyyn lapsista koska eivät käy vanhusten hoitolaitoksissa katsomassa vanhempiaan niin pitäis muistaa että takana voi olla tälläsiäkin tarinoita

Perus oli myös tuo että pakotettiin syömään. En ymmärrä mitä hyötyä siitä kenellekään on? Jos lapsi on täynnä, miksi hänen pitää väkisin tunkea ruokaa alas niin kauan että oksentaa? Ja siitä oksentamisesta vasta suututtiinkin.

Pahinta tosiaan oli se että hakkaaminen oli mielivaltaista. Sitä ei voinut kiltteydellä estää :(

Olin 12-vuotiaana kaverilla kylässä ja minulta kaatui kaakaolasi. Kaveri  huusi "Juokse, juokse !" selvästi peloissaan  ja   minähän painelin sukkasillani pihalle. Kaverin äiti haki minut sitten  sisään ja selitti oikein lempeään sävyyn, että kun " Tämä meidän Jaana on vähän erikoinen " ja "Eihän kukaan  vahingosta suutu!"

Seuraavana päivänä, pukuhuoneessa ennen liikuntatuntia näin  kaverin selän olevan täynnä punaisia juovia ja kun ihmettelin niitä, kaveri kääntyi katsomaan  ilmeettömästi sanoen" Ne on siitä sun kaakaostas,....idiootti". Tämän jälkeen  ystävyytemme menikin sitten poikki.

Pari vuotta  myöhemmin kuulin, että kaveri oli murtanut isänsä nenän/puhkaissut silmän/ hakannut kasvot tohjoksi( oletan että murtunut nenä on lähimpänä totuutta)!  harjanvarrella ja karannut Helsinkiin .

90-lukua tämä.

Sain selkääni, jos itkin. Sain selkääni, jos nauroin. Kaikki tunteiden esittäminen oli epä-älyllistä ja halveksuttavaa. 

Kun katson pientä 4-vuotiasta lapsenlastani, joka nauraa ja itkee niinkuin normaali tuon ikäinen tekee (ja vanhempikin), en voi käsittää, miten pientä haurasta lasta joku raivopää haluaa satuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Sain selkääni, jos itkin. Sain selkääni, jos nauroin. Kaikki tunteiden esittäminen oli epä-älyllistä ja halveksuttavaa. 

Kun katson pientä 4-vuotiasta lapsenlastani, joka nauraa ja itkee niinkuin normaali tuon ikäinen tekee (ja vanhempikin), en voi käsittää, miten pientä haurasta lasta joku raivopää haluaa satuttaa.

Aivan! En voi ymmärtää miten sadisti isäni hakkasi nyrkein pieniä lapsiaan, siis taaperoiästä alkaen. Toivottavasti joku helvetti on olemassa ja isäni joutuu sinne.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt jakokulmaa vaikka sitä mulle yritettiin opettaa. Tosin mun pää iskettiin vaan seinään ja mua hakattiin toisella koulukirjalla.

Minulle on todettu matematiikan oppimisongelma ja matikassa vähänkin monimutkaisempien laskujen oppiminen on tuottanut aluksi ongelmia. Tästä syystä turpaa tuli joka kerta, kun jokin lasku oli laskettu väärin. Sama oli myös lukemisen kanssa, olisi pitänyt mennä heti ekalla kerralla oikein. Oppimisen iloa kerrassaan. Turpiin sai kyllä ihan muutenkin mitä ihmeellisimmistä asioista ja vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, ettei vanhempani ole ollut tasapainoinen.

Vierailija kirjoitti:

Ap esittää jatkokysymyksen: oletteko hakkaavien väkivaltapaskiaisten kanssa tekemisissä näin aikuisena? Entä omat lapsenne?

Itseäni harmittaa etten kunnolla osannut poikkaista välejä paskavanhempiini. Tapaan äärimmäisen harvoin (kerta vuoteen) mutta sekin on liikaa, kun hullu psykopaatti isä alkaa raivoamaan ja muistelemaan itse keksimiään juttuja lapsuudesta (”sinäkin silloin olit niin kiittämätön kersa, olisi enemmän pitänyt piiskata” jne)

Harmi että isä on edelleeen iso ja vahva ja hyväkuntoinen. Suoraan sanoen tekisi joskus mieli kostaa ja antaa maistiaisia siitä miltä tuntuu olla heikkojaavuton, pelätä henkensä puolesta ja rukoilla ääneti ettei toinen tapa, samalla kun nyrkki heiluu ja läski tummuu.

Täällä myös yksi joka näkee isäänsä.. liian usein. Nyt varsinkin kun on oma lapsi (hänen ensimmäinen lapsenlapsi) niin koittaa tunkeutua elämään. Tosin isäni mielestä hän on mallivanhempi, eikö koskaan ole tehnyt mitään väärää.

Lastani kinuvat vaimonsa kanssa hoitoon. Koskaan en tule antamaan.. ja sitä ei tule tämä tapaus sulattamaan eikä ymmärtämään, koska on mielestään niin täydellinen.

Haaveillen ajoittain ulkomaille muutosta, jotta ei tarvitsisi stressata isän näkemistä.

Se kaikki kamala väkivälta mitä saimme veljeni kanssa kokea.. kylmää sisintä.