Valitsitko ammattisi tunteella vai järjellä?

Vierailija kirjoitti:

Tunteella. En tiedä onko tää yleinen kokemus, mutta musta tuntuu että mun sukupolvelle (s. 1977) tolkutettiin sekä mediassa että vanhempien ja sukulaisten osalta, että pitää seurata unelmiaan, kaikki on mahdollista jne. No mun unelma oli näyttelijä mutta onneksi lahjakkuus ei kuitenkaan riittänyt ja seuraava unelma oli myös hyvin työllistävä.

Mun sukupolvelle (s. 67) tolkutettiin samaa, mutta meillä se unelma kyllä tarkoitti, ettei tarvitse tehdä samanlaista raskasta, likaista ja huonosti palkattua ja arvostettua työtä kun edelliset sukupolvet, vaan voisin opiskella ja päästä paremmin palkattuihin, siisteihin sisätöihin.

Järjellä. Biotieteet (kemiaan suuntautuneet) olivat kovassa nosteessa 90-luvulla ja työllisyysnäkymät erinomaiset. Eipä sitä voinut aavistaa mitä 2000-luvulla tapahtuu.

Pitkäaikaistyötön

Järjellä. Pääsin suoraan papereilla yliopistoon, joten jäin sille tielle. Ajattelin, että saan hyvän tutkinnon ja työllistyn, mikä pitikin paikkansa. Olisi ollut tavallaan hölmöä haahuilla "välivuosissa" pyrkien vaikeammin saavutettavaan tiedekuntaan pelkästään unelmien ja tunteen voimalla.

Mutta sikäli tunteet ovat olleet myöhemmin pelissä, sillä olen ajautunut työelämässä kuitekin unelmieni työhön kansainvälisiin asioihin. En juurikaan tarvitse tutkinnon tuomia oppeja enää - se että on "jonkun alan" maisteri riittää. 

Järjellä.

Ei olisi kannattanut.

Lähdin opiskelemaan automaatiotekniikkaa. Tulevaisuuden ala, niin siitä sanottiin. Naisia tarvitaan tekniikan alan töihin, niin väitettiin.

Todellisuus on ollut pätkätyötä, vähättelyä sukupuolen perusteella, yt-neuvotteluita, lomautuksia, työttömyyttä.

Nyt olen työttömänä, ja ryhtynyt luomaan uutta uraa harrastuksestani, ja siis tunnepohjalla.

Aikamoista pätkää ja silppua tämäkin on, mutta mielekkäämpää ja vapaampaa. Pystyn tekemään pieniä töitä kotona (tai vaikka kahvilassa tai lomamatkalla), ja myymään niitä globaalisti verkossa. Tämän uuden urani ansiosta olen saanut itsetuntoani ja elmäniloani takaisin, vaikka työ onkin vielä hyvin epävarmalla pohjalla ja pääsääntöinen tulonlähteeni on vielä työttömyyskorvaus.

Tämä on sitä työtä, josta lukiossa haaveilin, ja joka oli alunperin ykkösvaihtoehtoni tunnepohjalla.

Myös puolisoni valitsi "järkevän ammatin". Hänellä se on taloudellisesti kannattanut, mutta henkisellä puolella se syö miestä pahasti.

Lähinnä ajelehtimalla koska minulla ei ollut hajuakaan mitä haluaisin elämälläni tehdä.

Tunteella. Tämä on minun alani, tätähän olen aina harrastanutkin. Medianomi, graafinen suunnittelija.

Ammatti valitsi minut.

Tunteella liikaa  silti, oli  helpotus päästä muihin  töihin.

Tunteella tein turhaan 20 vuotta saamatta mitään itselle, nyt vastustan kaikkea tunteella. Elän tunteella ja kuolen tunteella ja annan nopean palautteen tunteella.

En ole mikään kultalusikka suussa syntynyt, joten koulutus piti valita järjellä ja siten, että että varmasti olisi monipuolinen työllistyminen taattu. Näin kävikin. Töitä on riittänyt ja jokaisesta olen jotain oppinut ja kokemusta kasvattanut seuraavaa paikkaa varten.

Enemmän järjellä, menin isosiskon perässä samaan ammattiin. Leivän siitä on saanut ja vähän säästöjäkin, ja enimmäkseen ihan siedettävää työtä teen.

Minulla on kaksi tutkintoa. Ensimmäisen kanssa ei sen kummemmin tunteella kuin järjelläkään ollut mitään tekemistä. En silloin "kakarana" tiennyt yhtään mitä haluaisin tehdä ja menin kauppikseen kun en muutakaan keksinyt. Toisen tutkinnon sitten hommasin järjellä työllisyystilannetta silmällä pitäen, mutta olin kyllä myös aidosti alasta kiinnostunut.

Suomessa tupataan olemaan aina vähän jälkijunassa tuossa koulutustarjonnassa. Kun tietokonealalla oli kuumetta, niin kaikki laitettiin tradenomiksi tai vastaaviksi opiskelemaan ja nyt heitä on työttömänä, sitten kuviteltiin, että lähihoitajille on loppumaton tarve ja kaikki kielitaidottomat ja alalle sopimattomatkin  koulutettiin lähihoitajiksi. 

Nyt on sitten pulaa rakennusalan ja metallialan työntekijöistä. Jos olisin nyt tekniseen hakemassa, niin menisin rakennuspuolelle. Sukulaiselleni rakennusinsinöörille soitellaan viikottain,  että etkös vaihtaisi työpaikkaa ja tulisi meille.

Järjellä. Tunsin itseni jo silloin 19-vuotiaana, epävarma kulttuuriala olisi kiinnostanut mutta tiesin että freelancerelämä ja pätkätyöt epäsäännöllisine tuloineen eivät olisi sopineet psyykeelleni.

Teen muut ratkaisut tunteella mutta hyvinpalkattu työpaikka vakaalla alalla on minun prioriteettilistallani aika korkealla. Kun työ- ja finanssipuoli ovat kunnossa, voin hyvin ja jaksan elää näköistäni elämää vapaa-ajalla. Tykkään kyllä työstäni, en tekisi työtä jonne meno aamulla ahdistaisi. Toisaalta minulle riittää se että töihin on ok mennä, jokaisen päivän ei tarvitse olla ilotulitusta ja suuria tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Kun hait opiskelemaan, ajattelitko lähinnä työllistymistä ja palkkaa, vai mietitkö enemmän sitä, mikä sinua aidosti kiinnostaa, mitä haluat lukea ja oppia?

Hain opiskelemaan minua kiinnostavia asioita, en ajatellut ammattia. Onneksi minua kiinnosti monikin asia, joista yhdestä sitten ajan myötä löytyi se ammattikin.

Opiskeltava aine tunteella ja helppoudella (historia) ja varsinainen ammatti (historianopettaja) järjellä.

Mitä se järki sitten on? Sitäkö, että pääsee varmaan työpaikkaan tekemään hyvin palkattua työtä, jota inhoaa?

Tunteella. Mutta tiedän, että kävi tuuri, että työllistyin tismalleen unelmoimalleni suuntaukselle. Taitaa olla Suomessa alle 10 vakityöläistä tekemässä vastaavia hommia.

Rahaa ja statusta, bonuksena ammatti on ihan kiinnostava myös (lääkäri).

Sattumalta ajauduin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ei voinut vähempää kiinnostaa, mutta muuallekaan en heti kirjoitusten jälkeen päässyt. Tuolloin reilut 20 vuotta sitten välivuoden pitäminen olisi ollut suuri häpeä. Yritin vielä kerran yliopistoon, mutta en pääsyt. Jatkoin hammasta purren opiskelujani, valmistuin ja menin töihin. En toki vakituiseksi, vaan 7 vuodeksi pompoteltavaksi eri osastoille ilman lomia yms. Sen jälkeen sain unelmaduunin, josta jouduin lähtemään reilun 10 vuoden jälkeen. Nyt odottelen yt-neuvottelujen päättymistä, työpaikka menee alta, kiitos sote-uudistuksen. Kokemustani vastaavaa työtä ei valitettavasti ole tarjolla eli työttömyys kolkuttelee ovella. 4-kymppisenä ei pahemmin enää pitkiä opintoja suoriteta.

Mitä opetan omille lapsilleni? Tehkää töitä koulun ja haaveidenne eteen. Ja pyrkikää sinne minne oikeasti haluatte ja mistä olette kiinnostuneet.

Ensimmäinen vakava unelma-ammattini oli tunteella temmattu. Mutta en päässyt sitä edes opiskelemaan. Olin loppujen lopuksi jopa hyvilläni: sellainen epävarma höpö-höpö-ala...

Löysin toisen alan, jossa yhdistyivät järki & tunteet. Se on miehinen ala ja sitä tarvitaan aina. Ja olin ihan hulluna siihen! Menin opiskelemaan ja pääsin hyviin kesätöihin. "Kylläpä oli onni löytää näin fiksu ala!"

Nyt olen valmistunut ja ollut pätkätöissä ja työttömänä. On todella vaikeaa päästä oikeasti kiinnostavaan ja koulutustasoa vastaavaan työhön tällä alalla. Huonopalkkaista aspatyötä kyllä olisi, mikä ei edistä uraani enää mitenkään.

Sen sijaan kaiken maailman some-markkinointi-spesialisteille ja piirakkakaavion piirtäjille näyttäisi olevan kysyntää :D :D :D