Kauanko voi varatun naisen JÄRJETÖN ihastus kestää?

1980 - 2009, kesti pitkään eiä tuonut elämääni mitään hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut todellakin luulee että tämä tunne on valinta, että tämän voi ohittaa kun päättää niin. Oletteko lukeneet miten moni on sanonut että kärsii tästä eikä toivo tätä? Ei se ole ilkeyttä tai pahuutta puolisoa kohtaan. Tunnetta ei ole valittu, se on valinnut sinut.

Tuossapa ikiaikainen naisten motto se vain tapahtui lisäksi. Tunne valitsi sinut!

Ja hylkyri-Minkkisen.

Reilut pari vuotta meni että unohtui,mutta on masentavaa tajuta ettei yksikään nainen ole ollut ikinä millään tavalla kiinnostunut.

Ilmeisesti olen jotenkin tosi vastenmielinen tyyppi,ei mulla kyllä ole oikein muutenkaan enää kavereita.

Jos ei tarvitsisi käydä töissä voisin syrjäytyä autotallissa omien projektien parissa.

Itselleni vähän samanlainen tarina, mutta olen jo päässyt yli ja paljon nopeammin. Ajattelen, että tyyppi oli p***a valehteleva jätkä, jolle oli ok p***a perheellistä, vaikka ei vakavaa halunnutkaan. Vaikka toki muuta antoi ymmärtää 😁 Toki ihmisessä oli hyviäkin puolia paljonkin, ja tunteetkin oli hänen puoleltaan aitoja. Mutta ikäero ja erilainen elämäntilanne. Ei näissä ole muuta vaihtoehtoa kuin etiäpäin mennä. Se puolitoista vuotta oli ajanhukkaa tunne-elämän osalta!

Ihastuin Repeen välirauhan aikana ja siitä asti on ollut mielessä.

Seitsemän vuotta. Kristus että olen pimeä. Mutta nyt kun ohi, niin todellakin ohi. Järkyttävä äijä, kaikkea sitä. hoh.

Vierailija kirjoitti:

Seitsemän vuotta. Kristus että olen pimeä. Mutta nyt kun ohi, niin todellakin ohi. Järkyttävä äijä, kaikkea sitä. hoh.

Elä välitä, kaikki me teemme erehdyksiä ja kaikkia meitä kusetetaan.

Oon ollut avoliitossa mieheni kanssa nyt noin 6 vuotta mutta tunnettiin jo vuosia ennen seurusteluamme. Tunnen rakkautta häntä kohtaan ja arkemme on ok. Hän vain tuntuu kämppikseltä. Hyvältä sellaiselta joka ei kuitenkaan paljoa viitsi harrastaa mun kanssa mitään eikä meillä seksiäkään paljon ole. Ihastuin vanhaan koulukaveriini jokin aika sitten. Hän on myös ihastunut muhun. Vietämme aikaa paljon ihastuksen kanssa ja hän ottaa mut huomioon erilailla ku puoliso. Oon jopa rakastunut. Rakastan kyllä miestänikin...erilailla kylläkin. Enkä haluis aiheuttaa sille tuskaa. En vaan mahda mitään että hän on mulle hyvä kaveri ja ihastus ehkäpä se oikea. Enkä aio päästä yli ihastuksesta varmasti! Keksin jonkun keinon eli ehkä eroan kaikkien vuosien jälkeen. Se on parasta puolisolleni enkä itekään voi elää valheessa. Täytyis olla itsekäs mutta miettiä myös toisen parasta...vaikka se sattuukin häneen..ja tietenkin minuun myös. En tiedä mitä ihastuksen kanssa tapahtuu sen jälkeen mutta kadun jos en ottaisi sitä askelta

Vierailija kirjoitti:

Oon ollut avoliitossa mieheni kanssa nyt noin 6 vuotta mutta tunnettiin jo vuosia ennen seurusteluamme. Tunnen rakkautta häntä kohtaan ja arkemme on ok. Hän vain tuntuu kämppikseltä. Hyvältä sellaiselta joka ei kuitenkaan paljoa viitsi harrastaa mun kanssa mitään eikä meillä seksiäkään paljon ole. Ihastuin vanhaan koulukaveriini jokin aika sitten. Hän on myös ihastunut muhun. Vietämme aikaa paljon ihastuksen kanssa ja hän ottaa mut huomioon erilailla ku puoliso. Oon jopa rakastunut. Rakastan kyllä miestänikin...erilailla kylläkin. Enkä haluis aiheuttaa sille tuskaa. En vaan mahda mitään että hän on mulle hyvä kaveri ja ihastus ehkäpä se oikea. Enkä aio päästä yli ihastuksesta varmasti! Keksin jonkun keinon eli ehkä eroan kaikkien vuosien jälkeen. Se on parasta puolisolleni enkä itekään voi elää valheessa. Täytyis olla itsekäs mutta miettiä myös toisen parasta...vaikka se sattuukin häneen..ja tietenkin minuun myös. En tiedä mitä ihastuksen kanssa tapahtuu sen jälkeen mutta kadun jos en ottaisi sitä askelta

Itse tein juuri tuon eli lähdin ihastuksen perään. Päätös oli oikea monellakin tapaa.

Sitäpaitsi sääli ei ole oikea eikä mielestäni edes hyväksyttävä syy olla kenenkään kanssa parisuhteessa. Se ei tee kummallekaan osapuolelle hyvää ja jokainen meistä on kuitenkin loppupeleissä itse vastuussa itsestämme. Jos jäljelle jää lähinnä sääli ja oma rohkeuden puute, kun ei uskalla satuttaa, pitäisi katsoa itseään peiliin kyllä ja tehdä oikeat ratkaisut.

Minä en ensin edes oikein huomannut ihastuksenkohdettani, hän oli sellainen mies johon jostain syystä en olisi kuvitellut ihastuvani. Ei hänessä ollut mitään vikaa, mutta jostain syystä en huomannut häntä sillä tavalla. En tietenkään yrittänytkään – olenhan naimisissa. Sitten viime keväänä olin huomaavinani hänen puoleltaan jotain pientä kiinnostusta (ja edelleenkin luulen että hän saattaa olla vähän ihastunut), ja oma ihastukseni alkoi pikkuhiljaa kehittyä. Luulen että eräs pieni väärinäsitys saattoi antaa hänelle kuvan että olisin kiinnostunut silloin kun vielä en edes huomannut häntä, mutta en voi tietää. Ehkä hän ei edes ole pätkääkään kiinnostunut minusta. Hän tietää että olen naimisissa ja vaikuttaa sellaiselta ihmiseltä joka ei koskaan haluaisi omalta osaltaan asettaa toista ihmistä sellaiseen tilanteeseen; se kiltteys ja hyvyys onkin yksi piirre johon hänessä ihastuin. Nyt hän näyttää aika komealta silmissäni, enkä voi käsittää etten huomannut sitä aiemmin. Hän on myös aika erikoinen ihminen, mitä useimmat eivät tunnu pitävän hyvänä ominaisuutena, mutta jollain tavalla se on minusta söpöä. Toisaalta tiedostan etten tunne häntä kovinkaan hyvin ja olen varmasti kuvitellut hänet sellaiseksi kuin haluan. Hänessä on myös yksi asia josta en ole kovin innostunut, ja luulen ettemme olisi lopulta kovin yhteensopivia. Tai mistä sitä tietää, mutta koen että oma mieheni on minulle täydellinen ja rakastan häntä aivan liikaa tehdäkseni mitään tällaisten ihastusten eteen. Olemme kuitenkin olleet yhdessä aika kauan, joten ihastuksia välillä tulee. Nautin hyvällä omallatunnolla tästä välillä fyysisestäkin tunteesta, ohi se menee kuitenkin ajallaan eikä vie minulta yöunia.

7v sitten kaikki alkoi, ihastuin heti ensisilmäyksellä. Tai oikemmin, oltiin vaihdettu muutama viesti ja ihastuin jo kuvaan. Tapaaminen vahvisti tunteen yhdestä sataan sekunneissa. Juttelimme kun näimme harvakseltaan, haaveiluun käytin sitäkin enemmän aikaa.

Meni vuosi ja erosin silloisesta miehestäni. Syynä eroon en häntä pitänyt enkä pidä, mutta jonain "opetuksena" ehkä. Silloin ajattelin, että mies olisi voinut olla kuka vaan. Että mulla oli kamala halu ihastua koska olin ollut vuosia huonossa suhteessa missä kaikki läheisyys oli loppu jo vuosia sitten, puhuin tästä entiselle miehellenikin silloin ja hänestäkin se kuulosti järkevältä. En pitänyt ihastusta koskaan saavutettavana tai realistisena, että meille voisi tulla suhdetta. Eron aikoihin hän vähän ärsyttikin minua, vaikka tosiaan, en pitänyt häntä syyllisenä. Seksiä meillä kyllä oli muutamia kertoja, kunnes tapasin uuden miehen. Siitä muodostui parisuhde, olin onneni kukkuloilla, kun sittenkin joku muukin sai tunteita minussa aikaan. Katkaisin välit ihastukseeni. Kyllä minä häntä silti mietin aika useinkin, en vain myöntänyt edes itselleni.

Puolisen vuotta sitten ihastukseni otti yhteyttä. Viestittelimme ihan harmittomia ja pam, samat tunteet nousi pintaan taas. Tällä kertaa meni 2kk kun jätin miesystäväni. Emme ole tavanneet, mutta suunnitelmissa on ollut. En tiedä, ihan hullu varmaan olen...

Ihastumisessa tunteet ovat lähes aina yksipuolisiaja kuvittelee ihastuksen kohteellakin olevan voimakkaita tunteita. Jossain vaiheessa tajuaa, kuinka naurettava on ollut.

Itse olen 26-vuotias nainen, parisuhteessa neljä vuotta. Nyt huomaan ihastuneeni työkaveriini, joka on 53-vuotias. Tässä ei ole kerrassaan mitään järkeä tai logiikkaa, ikinä ennen en ole suhteideni aikana tuntenut näin toista miestä kohtaan, saati sitten isäni ikäistä...

Rakastan miestäni, mutta tällä hetkellä työpaikkaihastuminen on niin vahvaa, että kotona tuntuu kuin pettäisin molempia: tiuskin miehelle koska tunnen syyllisyyttä ihastumisesta ja toisaalta koska hän ei ole tämä työkaveri. Töissä vastakaikua saadessani ärsyttää etten voi tehdä mitään, ja samalla vihaan itseäni että edes ajattelen näin.

Onneksi vaihdan kohta osastoa. Tämä on ihan kammottavaa.

Naimisiin kaikki hinkuu ja siinä sitten vinkuu... Tän päivän sana. On se mukava nähdä miten samanlaisia naiset ovat. X rouva sekosi myös yhtäkkiä ja katosi ilmoittamatta. 30v nainen. 10v oltiin naimisissa. Lapset vei äidilleni perjantaina ja kun tulin töistä niin ketään ei kotona ei vastata puhelimeen kahteen päivään. Oli kiva nähdä tällainen totaalinen sekoaminen kun lapset ovat 3v ja 1v. Palatessa oli kuin eri ihminen ja alkoi vuosien ajojahti ja taistelu avioerossa ja lapsien huoltajuudesta. No miehenä luonnollisesti lapset vietiin kun ei ollut yksin mahdollista alkaa vaipparallissa ja taistelun keskellä kokopäivähoitajaksi ja rouva oli ilmoitusasiana kertonut että nyt löytyi rikas mies ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista ja muuttavat yhteen suoraan juuri valmistuneesta omakotitalostamme. Siinä sitten meni vuosi että talo meni myydyksi ja kohta tulee sossusta palveluntarvearviointikysely kun uusi kulta oli potkinut pikkurouvaa tiistaikännien lomassa. Lapset olivat onneksi jo nukkumassa. Niin.. Ja ensimmäisen kerran takaisin itkettiin jo 3kk jälkeen. Arvaa otinko? nyt saa nainen nauttia ihastuksestaan ja siitä paljon nykypäivänä yleisestä uusioperheestään lopun ikäänsä. Turha itkeä enää kun juna meni jo. Että siitä vaan ottamaan kaikki "sekoilijat" uusi ihana pusu pusi hani ja kokeilemaan. Tämä palsta vain vahvisti sen että näitä mun xiä on näköjään pilvin pimein. Ja kyllä, suomaista naista ei ole enää ollut ei tule. Piuhatkin piti heti katkaista ettei enää joudy maksumieheksi. Muistakaa vanha oppi miehet, pankaa vain naimisissa olevia naisia niin ei tarvi pelätä jälkikasvua. Lapset kun menee täällä sen toisen piikkiin vaikka toisin todistettaisiin. Ainoa hyöty avioliitosta tässä maassa. Ja kannattaa katsoa sarja deadly woman, oman tapaukseni toisinto löytyi sieltä sillä erolla että nainen ei onnustunut tappoaikeissaan..

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 26-vuotias nainen, parisuhteessa neljä vuotta. Nyt huomaan ihastuneeni työkaveriini, joka on 53-vuotias. Tässä ei ole kerrassaan mitään järkeä tai logiikkaa, ikinä ennen en ole suhteideni aikana tuntenut näin toista miestä kohtaan, saati sitten isäni ikäistä...

Rakastan miestäni, mutta tällä hetkellä työpaikkaihastuminen on niin vahvaa, että kotona tuntuu kuin pettäisin molempia: tiuskin miehelle koska tunnen syyllisyyttä ihastumisesta ja toisaalta koska hän ei ole tämä työkaveri. Töissä vastakaikua saadessani ärsyttää etten voi tehdä mitään, ja samalla vihaan itseäni että edes ajattelen näin.

Onneksi vaihdan kohta osastoa. Tämä on ihan kammottavaa.

Huh, piti oikein tsekata kuinka vanha ketju on, olenko itse kirjoittanut tämän... =D Olin nimittäin samassa tilanteessa tuossa iässä 10 vuotta sitten, saman ikäisen miehen kanssa kuin sinä. Ainutkertainen tapaus myös itselleni, että niin paljon vanhempaan mieheen ihastuin. 

Meillä kävi niin, että mies kertoi vaimolleen rakastuneensa minuun, mitään välillämme ei ollut siis tapahtunut. Minulle tuo kertominen oli joku herätys todellisuuteen. Jäimme ystäviksi, mieheni ei koskaan tiennyt näistä tunteista. Nyttemmin olemme molemmat vaihtaneet työpaikkaa, hän on edelleen naimisissa (avoimessa liitossa, ne kulissit...), minä uuden miehen kanssa. Toisinaan viestittelemme, hän tuntee edelleen samoin, minä ajattelen häntä vain ystävänä.

Elämä on kummallista ja eteen tulee tilanteita joita ei ole suunnitellut eikä toivonut. Tunteen voimakkuus pelottaa ja varsinkin pelottaa se jos saa vastakaikua, silloin voi olla vaikea olla järkevä aikuinen. En olisi koskaan uskonut näin sanovani ja joutuvani tälläisen hulluuden kouriin. Onko se sitten hulluutta vai rakkautta? Järki sanoo että hulluutta mutta sydän lyö tuhatta kun ajattelen ihastustani vaikka hän onkin minulle vielä etäinen. Toistaiseksi en ole antamassa periksi enkä lähestymässä toista osapuolta, järki pitelee vielä ohjaksia vaikka välillä hivenen lipsuen. Ap

Once you get black.. kirjoitti:

Naimisiin kaikki hinkuu ja siinä sitten vinkuu... Tän päivän sana. On se mukava nähdä miten samanlaisia naiset ovat. X rouva sekosi myös yhtäkkiä ja katosi ilmoittamatta. 30v nainen. 10v oltiin naimisissa. Lapset vei äidilleni perjantaina ja kun tulin töistä niin ketään ei kotona ei vastata puhelimeen kahteen päivään. Oli kiva nähdä tällainen totaalinen sekoaminen kun lapset ovat 3v ja 1v. Palatessa oli kuin eri ihminen ja alkoi vuosien ajojahti ja taistelu avioerossa ja lapsien huoltajuudesta. No miehenä luonnollisesti lapset vietiin kun ei ollut yksin mahdollista alkaa vaipparallissa ja taistelun keskellä kokopäivähoitajaksi ja rouva oli ilmoitusasiana kertonut että nyt löytyi rikas mies ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista ja muuttavat yhteen suoraan juuri valmistuneesta omakotitalostamme. Siinä sitten meni vuosi että talo meni myydyksi ja kohta tulee sossusta palveluntarvearviointikysely kun uusi kulta oli potkinut pikkurouvaa tiistaikännien lomassa. Lapset olivat onneksi jo nukkumassa. Niin.. Ja ensimmäisen kerran takaisin itkettiin jo 3kk jälkeen. Arvaa otinko? nyt saa nainen nauttia ihastuksestaan ja siitä paljon nykypäivänä yleisestä uusioperheestään lopun ikäänsä. Turha itkeä enää kun juna meni jo. Että siitä vaan ottamaan kaikki "sekoilijat" uusi ihana pusu pusi hani ja kokeilemaan. Tämä palsta vain vahvisti sen että näitä mun xiä on näköjään pilvin pimein. Ja kyllä, suomaista naista ei ole enää ollut ei tule. Piuhatkin piti heti katkaista ettei enää joudy maksumieheksi. Muistakaa vanha oppi miehet, pankaa vain naimisissa olevia naisia niin ei tarvi pelätä jälkikasvua. Lapset kun menee täällä sen toisen piikkiin vaikka toisin todistettaisiin. Ainoa hyöty avioliitosta tässä maassa. Ja kannattaa katsoa sarja deadly woman, oman tapaukseni toisinto löytyi sieltä sillä erolla että nainen ei onnustunut tappoaikeissaan..

Katkeruutesi on ymmärrettävää. On kuitenkin ihan puppua, että kyse olisi vain naisten ongelmasta, puhumattakaan, että vain suomalaisten. Kuinkahan moni mies on huumaantunut uudesta naisesta ja jättänyt perheensä? Villi veikkaukseni on, että heitä on enemmän kuin perheensä jättäneitä naisia. Ja jos tappoaikeista puhutaan, niin miehetkö sitten eivät tapa naisiaan? Miksi on niin vaikeaa vain todeta, että omalle kohdalle sattui nyt tällainen tapaus ja yksilö. Luulisi, että siitä olisi helpompi jatkaa eteenpäin. Kaikkien maailman naisten leimaaminen sekopää tappajiksi ja pettureiksi vain tekee sinusta yksinäisen ja katkeran.

No se kestää minkä kestää - anna kestää. Sinunhan ei todellakaan tarvitse tehdä asian eteen tai vuoksi mitään, pettää miestäsi tai jättää häntä - eihän?? Noita tunteita tulee ja menee, ne kestävät oman aikansa ja haihtuvat sitten. Niille ei oikein mitään voi, mutta teoillesi voit paljonkin ja vain sinä olet niistä vastuussa. 

Itsekin olen joskus ollut ihastunut aivan korviani myöten aivan mahdottomaan kohteeseen, ja sehän oli mahtava tunne. Ei, en tehnyt asialle mitään, en ilmaissut ihastumistani enkä varsinkaan yrittänyt mitään. Siitä se pikku hiljaa laantui. 

En ole varattu, mutta ihastunut ihmiseen, joka on minulle täysin "mahdoton" sen kummemmin tässä erittelemättä, miksi. Näen häntä aika usein eikä hänellä ole tietoa tunteistani eikä tule olemaankaan. Hän ei todellakaan ole ihastunut minuun, pitää minusta kyllä, sen tiedän, ja olemme aika hyvät kaverit. 

Pidän tästä tunteesta, se on mukava, ja joskus on mukavaa haaveilla hänestä, vaikka joskus se vähän nolottaa. En tiedä miksi - päiväuniin meillä kaikilla on oikeus, ja piristäähän se ;) 

Antakaa tunteiden tulla ja olla, eivät ne vääriä ole - teot voivat olla. 

Kaksi vuotta enintään menee. Rauhoitu ja mieti mitä kaikki menettävät näissä ihmissuhdesekoiluissa ja perheiden hajotessa. Luojan kiitos ihastus menee ajan myötä aina ohi, yhtä varmasti kuin maanis-depressiivisessä sairaudessa maniaa seuraa depressio. Ihastus on aika samanlaista sekoamista kuin mania.

Odota rauhassa kaksi vuotta. Pää selviää aikanaan.