Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Haluaisin naimisiin mutta mies ei ''VIELÄ''
Ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta, seurustelemaan alettiin 18 vuotiaina. Tilanne on se että itse haluaisin jo naimisiin. Olen aina tiennyt haluavani naimisiin ja luulin että niin mieskin. Alkuseurustelun ajan oli ihan okei että minua ei kosittu, sillä olinhan kuitenkin vasta päälle parikymppinen. Nyt kuitenkin kun ikää alkaa tulemaan ja itsestä tuntuu että ajatus jo erittäin tervetulleelta, tuntuu hölmöltä että mies ei haluakkaan.
Olemme puhuneet tästä asiasta ja enemmän ja vähemmän vuoden ajan, joka kerta vastaus on sama ''en ol vielä valmis'', ''odotan sitä tunnetta että haluan mennä''. Tämä kuulostaa karulta ja kerran purskahdin itkuun, että tarkoittaako se sitä että odottaa vain jotain parempaa naista, että hän ei olisi varma minusta. Kuitenkin vakuuttaa että kyse ei ole siitä ja haluaa kyllä olla minun kanssani. En siis tajua enää yhtään.
Onko muita ketkä olisi päässeet yli ''hääkuumeesta'' ja olisi silti elänyt saman tyypin kanssa onnellisesti? Itseä vaan pelottaa että suhde päättyy katkeruuteen ja/ tai mies heti tämän jälkeen löytää toisen jonka kihlaa. Että vika olisi oikeasti minussa.
Kommentit (130)
Olet mielestäni odotellut ihan tarpeeksi. Jos odotat vielä muutaman vuoden, on "nuoruutesi" ohi ja joudut aloittamaan kumppanin etsimisen alusta. Siihen vielä tutustumisvaiheet sun muut, on muutama vuosi lisää. Siinä vaiheessa olet jo liki nelikymppinen, eli nyt miehesi tekee päätöksen. Joko menee kanssasi naimisiin tai sitten etsit uuden, jolla on kanssasi samanlaiset arvot.
T. eräs joka odotteli aikoinaan liian kauan.
Sanon vaan, että odottelu ei kannata mikäli haluat perheen perustaa :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle naimisiinmeno on osoitus siitä että suhde on vakaalla pohjalla ja halu olla yhdessä loppuelämän. Joku muu voi ajatella asian toisella tavalla. Kenenkään ajatus asiasta ei ole väärä. Emme ole samasta muotista ja samoin odotuksin varustettuja vaan yksilöitä.
Ensimmäisen poikaystäväni kanssa olin 15 vuotta. Aloimme seurustelemaan 15 -vuotiaina. Meille syntyi kahdenkympin paremmalla puolella kaksi ihanaa lasta mutta emme olleet naimisissa. Aiemmin en ollut asiaa edes ajatellut mutta sitten kun olin jo lähes kolmekymppinen asia alkoi vaivaamaan vaikka mitään ongelmia ei ollut. Puhuin asiasta ja jonkun ajan kuluttua mies kosi. Koin tilanteen tuossa kohtaa jo kuitenkin liian myöhään tapahtuneeksi ja olin jo ehtinyt purkamaan sydäntäni hänelle asiasta joten en uskonut kosinnan tulevan sydämestä vaan siksi että hän koki minun sanomani painostavana joten kieltäydyin. Olimme vielä muutaman vuoden yhdessä ja sitten lähdin. Onneksi sillä tapasin nykyisen mieheni jonka kanssa olemme myös kohta nyt olleet yhdessä 15 vuotta joista puolet naimisissa ja kosinta tuli aikanaan ilman vinkkailua tai muuta. Itseasiassa olin kai hylännyt koko naimisiinmeno-jutun kohdallani ja kosinta oli todellakin yllätys:)
Sanoisin siis että ehkä sua odottaa joku sellainen jossakin joka on valmis sitoutumaan sinuun ilman että asiasta pitää puhua, jos siitä pitää puhua niin se on mennyttä...Avioliittoa ei voi perustaa sille perustalle että toinen tuntee itsensä pakotetuksi.
Yli 10vuotta?! Ei hyvältä kuulosta, itse olisin lähtenyt suhteesta jos mies ei olisi ollut valmis avioliittoon noin 5 vuoden seurustelun jälkeen. Onneksi kulta kosi 2 vuoden jälkeen, ja avioon asteltiin alle vuosi kihloista. Mekin alettiin teineinä seurustella.
Mies vain roikottaa sinua tuossa sanomalla, että "sitten joskus". Tuskin koskaan haluaa kanssasi naimisiin.
Tähän se nykyään johtaa, kun ei tarvitse sitoutua toiseen, vaikka kaikki arjessa jaetaan. Oikeasti, jos toista täysillä rakastaa, löytyy rohkeus mennä naimisiin ihan vain siksikin, jos se toiselle on tärkeää. Menisin mieheni kanssa vaikka buddhalaiseen avioliittoon, jos se hänen onneaan lisäisi. Mielestäni olet vähän myöhässä, sitoutumisen varmuus ja luottamus olisi pitänyt rakentua jo aiemmin. Outoa, kun nykyään on "mieheni " jo vaikkei aviossakaan olla. t mummeli
Tuntuisi ihan älyttömältä mennä naimisiin, jos on jo asunut yhdessä vuosikausia. Ymmärrän kyllä avioliiton, mutta sellaisille ihmisille joille se on selvästi tärkeä myös käytännössä. Siis ihmisille, jotka eivät suostu elämään vuosikausia avoliitossa. Itselleni avioliitolla ei ole mitään merkitystä enkä naimisiin aio, mutta toisaalta kyllä teen sen heti selväksi, niin ei tarvitse kenenkään ihmetellä asiaa vuosien päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulin tämän joskus joltakin "ihmissuhde gurulta" joka selitti miesten käytöstä naisille (esimerkiksi sanoo, ettei halua naimisiin, mutta eron jälkeen menee kihloihin jonkun toisen naisen kanssa muutaman kuukauden päästä), ja minusta se pitää hyvin usein paikkansa;
Kun mies sanoo jotain tuon kaltaista, sen voi täydentä mielessään; "Sinun kanssasi". En halua vielä naimisiin *sinun kanssasi* . En ole valmis parisuhteeseen *sinun kanssasi* . En ole sellainen mies joka rakastuu *sinuun* .
Tietenkään ei ole vedenpitävä sääntö, mutta väittäisin itse säästyneeni turhilta sydänsurulta tämän "säännön" ansiosta. Viimeisin esimerkki on omalta kohdaltani ja tässä vaiheessa tiesin, että parempi suosiolla luovuttaa ja etsiä joku, joka oikeasti haluaa olla kanssani.
Vierailija kirjoitti:
Minulle naimisiinmeno on osoitus siitä että suhde on vakaalla pohjalla ja halu olla yhdessä loppuelämän. Joku muu voi ajatella asian toisella tavalla. Kenenkään ajatus asiasta ei ole väärä. Emme ole samasta muotista ja samoin odotuksin varustettuja vaan yksilöitä.
Ensimmäisen poikaystäväni kanssa olin 15 vuotta. Aloimme seurustelemaan 15 -vuotiaina. Meille syntyi kahdenkympin paremmalla puolella kaksi ihanaa lasta mutta emme olleet naimisissa. Aiemmin en ollut asiaa edes ajatellut mutta sitten kun olin jo lähes kolmekymppinen asia alkoi vaivaamaan vaikka mitään ongelmia ei ollut. Puhuin asiasta ja jonkun ajan kuluttua mies kosi. Koin tilanteen tuossa kohtaa jo kuitenkin liian myöhään tapahtuneeksi ja olin jo ehtinyt purkamaan sydäntäni hänelle asiasta joten en uskonut kosinnan tulevan sydämestä vaan siksi että hän koki minun sanomani painostavana joten kieltäydyin. Olimme vielä muutaman vuoden yhdessä ja sitten lähdin. Onneksi sillä tapasin nykyisen mieheni jonka kanssa olemme myös kohta nyt olleet yhdessä 15 vuotta joista puolet naimisissa ja kosinta tuli aikanaan ilman vinkkailua tai muuta. Itseasiassa olin kai hylännyt koko naimisiinmeno-jutun kohdallani ja kosinta oli todellakin yllätys:)
Sanoisin siis että ehkä sua odottaa joku sellainen jossakin joka on valmis sitoutumaan sinuun ilman että asiasta pitää puhua, jos siitä pitää puhua niin se on mennyttä...Avioliittoa ei voi perustaa sille perustalle että toinen tuntee itsensä pakotetuksi.
Mä oon tästä kyllä vähän eri mieltä. Musta on tosi tärkeetä että pari puhuu avioliitosta ennen kosintaa. Mietitään yhdessä mitä liitto merkitsee , millaiset häät halutaan vai halutaanko ollenkaan, kelle siitä kerrotaan, paljonko budjetti sormuksiin jne. Myös tunteista ois musta hyvä puhua: mikä jännittää tai pelottaa, entä romanttiset ajatukset?
Me puhuttiin miehen kanssa aika tarkasti asiat ennen ku mentiin kihloihin ja oon siitä tosi ilonen. Miestä pelotti ajatus jättihäistä joten laskimme osallistujamäärää. Samoin seksielämästä piti sopia tiettyjä juttuja ennen avioliittoa sillä meillä on vähän erilaiset seksitarpeet. Tehtiin diili joka takaa että molemmat ovat tyytyväisiä ^_^
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olette menneet liian nuorena yhteen, mies varmaan kokee että on vielä villiä nuorenmiehen elämää elettävä. Ei halua sitoutua, koska se on sitten siinä.
Näin 38 vuotta naimisissa olleena ja kaikenlaista kokeneena on pakko todeta, että tästä todennäköisesti on kyse. Aloittajan kannattaisi ottaa parisuhteessaan selkeä aikalisä niin, että muutatte erilleen asumaan. Ei siinä kauaa tarvitse odotella, kun se selviää miehellekin, haluaako hän jatkaa elämää kanssasi vai ei.
N60+
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluat naimisiin...miksi?
Oikeusturvan takia? Mun äidin ystävältä kuoli mies sairaskohtaukseen. Olivat yhdessä olleet ja asuneet vuosikaudet, mutta eivät naimisissa. Mies kuoli kuitenkin yllättäen ja aika nuorena joku 60v joten testamenttia tai muutakaan ei ollut.
Koko omaisuus meni edellisessä suhteessa syntyneelle pojalle. Nainen joutu ulos heidän yhteisestä kodista. Leskellä olisi sentään asumisoikeus, mutta avoliitossa ei.
Tästä syystä en ole mennyt naimisiin. Lasten perintö kuuluu heille ja minulla on oma selustan turva tätäkin varten.
Nimenomaan näin. Käsittämätöntä ahneutta uuden kumppanin tulla siihen perimään, kun perintö ei hänelle kuulu. Ja kaikki vanhemmat eivät turvaa lastensa asemaa tarpeeksi, näitäkin on nähty, missä vanhempi selittää lapsille silmät sinisinä, ettei uusi kumppani ole kiinnostunut varoistani, voit luottaa siihen, että saat perinnön (ilman ositusta). Joopa joo.... Ja lapsi ei ymmärrä, että eihän asia niin ole, ja sietää syrjintää uuden kumppanin tultua leiriin, koska vanhempi manipuloi sillä perintöpuheella lasta kestämään syrjinnän.
Parempi on kun sille uudelle ei vain simppelisti anneta mitään mahiksia kumppaninsa omaisuuteen ikinä, niin tajuaa heti ettei se ole hänelle.
Ihmisen omaisuus ei kyllä mitenkään automaattisesti "kuulu" kenellekään, ja sori vaan, vielä vähemmän niille lapsille jotka eivät usein ole tikkua ristiin sen omaisuuden eteen laittaneet kun sille asuntoa/mökkiä/tms mahdollisesti kymmeniä vuosia hoitaneelle puolisolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluat naimisiin...miksi?
Jotta voisi lihota ja uhata viedä puolet miehen omaisuudesta jos hän haluaa erota
miksi "tasa-arvon naiset" eivät ikinä kyseenalaista tuota omaisuuden ryöstöä? kaikesta muusta kyllä vöyhötetään..
Jos ja kun useimmissa suhteissa molemmat käyvät töissä, niin miten ihmeessä kaikki yhteinen omaisuus on miehen? Sitähän tuo sinun väitteesi tarkoittaa. Eiköhän se nainen ole tuossa sinun mallissasi ryöstetty jo kauan ennen eroa. Hyvä vaan jos saa pari euroa takaisinkin.
Oma kokemukseni: aloin seurustella mieheni kanssa 17-vuotiaana. Aika monta vuotta meni ennen kuin häistä puhuminen oli millään tavalla ajankohtaista. Muutimme yhteen ja oli selvää, että tämä on pysyvä juttu. Olimme kuitenkin pitkään köyhiä opiskelijoita, joten ihan rahanmenon takia häät saivat vielä odottaa. En myöskään halunnut vuosien kihloja.
Työelämään siirtymisen myötä aloin miettiä naimisiinmenoa taas aktiivisemmin. Meillä taisi kuitenkin molemmilla olla sama ajatus siitä, että ei naimisiinmeno oikein mitään muuttaisi. Minulle naimisiinmeno oli silti tärkeä juttu, jonka halusin tapahtuvan melko pian, miehelle ennemminkin sellainen ”jossain vaiheessa”-juttu.
Pienen kriiseilyn jälkeen saimme puhuttua asian läpi. Suht pian mies kosi ja nyt olemme olleet jo useamman vuoden naimisissa. Eipä tämä tosiaan melkein mitään muuttanut, mutta tykkään olla vaimo ja tykkään, että minulla on aviomies.
Uskallan väittää, että tällainen tarina on melko tyypillinen, jos seurustelun aloittaa nuorena. Lähipiirissä on kyllä käynyt sitäkin, että nuorena aloittaneet kasvavat erilleen ja ero tulee joko ennen häitä tai häiden jälkeen. Meille ei onneksi (ainakaan vielä) ole käynyt näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti ap ei ainakaan sitä virhettä tee, että kun ei naimisiin kelpaa niin hankitaan ainakin lapsi tai pari.
PAKKO KOSIA!
PAKKO KOSIA!
PAKKO KOSIA!
PAKKO KOSIA!
PAKKO KOSIA!
PAKKO KOSIA!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos se tunne ei ole ilmaantunut viimeisten 10 yhteisen vuoden aikana, ei sitä koskaan tule tapahtumaan, kunhan vedättää. Jätä se sika. (Siis oikeasti, koska suhteenne ei etene. Olisi eri asia, jos itse et myöskään halua naimisiin.)
Ei se mies halua naimisiin.
Muuten olisitte avioituneet alta viiden vuoden.
Naimisiin pääsee ilman häitäkin, niitä ja bridezilloja suurin osa miehistä kammoaa.
Oisit ehdottanut maistraattikeikkaa ihan kahdestaan, ois menny paremmin läpi.
jss kirjoitti:
Jos se tunne ei ole ilmaantunut viimeisten 10 yhteisen vuoden aikana, ei sitä koskaan tule tapahtumaan, kunhan vedättää. Jätä se sika. (Siis oikeasti, koska suhteenne ei etene. Olisi eri asia, jos itse et myöskään halua naimisiin.)
Täysin totta. Ihminen on vaan siitä jännä eläin, että se uskoo siihen mihin haluaa uskoa. Joten roiku toki ap vielä vuosia suhteessasi mutta muista tulla kertomaan joskus miten kävi.
Vierailija kirjoitti:
Mies ei halua naimisiin kanssasi eikä lapsia kanssasi. Itselläkin oli kymmenen vuotta suhdetta takana kun yhtäkkiä tajusin, että mies on täysin tyytyväinen tilanteeseen eikä halua sitoutua minuun mitenkään, puheistaan huolimatta.
Erottiin ja mies meni naimisiin ja teki lapsen uuden tyttöystävän kanssa. Itsekin löysin hyvän miehen heti, meillä on pari lasta ja sovittuna koska mennään naimisiin. (Lapset tehtiin ensin koska ikä jo painaa ja ei ollut varmuutta tärppääkö enää kovin helposti.)
Maistraatissa käynti vie aikaa ehkä 30min - lapsien "teko" kestää paljon kauemmin...
Mulla on ainoa syy naimisiin menoon, adoptio. Mies haluaa kyllä adoptoida, mutta naimisiin ei kummallakaan hinkua. Jos ei lasta haeta, niin avossa on hyvä olla, mieluiten omissa asunnoissa. Oon ite 35 ja mies 31. Oon varmaan outo, koska mä en näe mitään hienoa avioliitossa. Seurustella voi ilmankin! Toisaalta komppaaan näitä miehiä, nainen painostaa naimisiin. Kyllä se halu pitää tulla molemmilta. Pistäkää vaan alapeukkua, mutta en mäkään miehenä menisi naimisiin vaan siksi, että nainen haluaa.
Seurustelua 5 vuotta takana.
AP: miehesi ei nyt vain halua naimisiin kanssasi. Hän ei ole varma, muuttuuko mieli vielä JOSKUS, mutta ei sitä voi lupailla. Mielestäni tässä ei ole mitään epäselvää.
Veikkaan, että kanssasi on hyvä olla, mutta voi tuntua siltä, että elämä menee hukkaan, jos on vain yhden ihmisen kanssa. Itse ainakin olisin katunut erittäin syvästi, jos en olisi saanut kokea mitään muuta ja varmasti miehesikin pelkää, että tuo on iso virhe. Se on paha mennä sanomaan, onko vaiko eikö, mutta elämänkokemusta ei voi kyllä millään muulla korvata. Ehkä voit tehdä ratkaisun miehen puolesta ja lähteä?
Ja sitäpaitsi, vaikka menisitte naimisiin ja saisit sen tittelin, jonka haluat - se ei välttämättä silti tarkoita mitään. Mies silti todennäköisesti miettii samoja asioita. Joskus on hyvä elää elämää eikä tehdä niitä kaikkein helpompia ratkaisuja.
Alue: Aihe vapaa
Minulla ihan sama juttu, nykyään tiedän minkä tunteen pohjalta menisin naimisiin, jos vielä tässä iässä menisin. Se tunne löytyi henkilön kanssa, joka ei halunnut samaa. Mutta pointtini on, että vaikka naimisiin menisikin, niin sotku voi olla karsea jos syyt mennä naimisiin ovat muut kuin molemminpuolinen rakkaus. Ei siis kannata sellaisen kanssa, joka ei oma-aloitteisesti tahdo, sillä koska jos syyt voivat olla väärät sellaisella joka haluaa naimisiin, ovat ne taatusti väärät sellaisella henkilöllä, joka menee naimisiin koska toinen haluaa, velvollisuus painaa tms ulkopuolisesta syystä.