Vuosien odotuksen jälkeen vanhemmaksi, tämä onkin painajaista- En jaksa ;(

Voi olla, että lapsi oireilee isänsä käytöstä. Lapselta ei myöskään kannata kysyä, että "oliko tuo kivaa?" koska lapsi luulee, että hänen täytyy silloin määritellä asia. Riittää kun toteat, että tuo ei ollut kivaa eikä noin ole tapana käyttäytyä. Tuon ikäinen lapsi ymmärtää, kun hänelle selittää eli sanoittaa tunnekuohua ja syitä miksi ei toimita noin ja miten kannattaa toimia jos turhauttaa. Toki itse näyttää myös esimerkkiä. Samoin kaverikäytöstä voi opettaa kertomalla miten kavereiden kanssa toimitaan ja miten ei. Se ei välttämättä heti mene jakeluun, mutta jossain vaiheessa ehkä.

Huutaminen stressaa lasta. Sinun seurassasi hän ehkä turvallisesti purkaa isänsä kanssa kokemaansa stressiä. Olisiko syytä keskustella myös isän kanssa toimintamalleista? Isäkin on ehkä kyvytön ja tarvitsisi ohjeen miten toimia haastavan lapsen kanssa. Lapsen käytös on selkeästi oire jostain.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hyvin samanlainen tarina, olimme lähes samanikäisiä, eli teimme lapsen vanhoilla päivillä, alle 10 vuotta yhdessä siihen mennessä. Lapsi oli hyvin odotettu. Ihan samanlaisia haasteita vauvaiässä, ei suostunut olemaan sitterissä, lattialla, vaunuissa, sängyssä nukahti myös huonosti ja nukkui 20 min. pätkiä kerrallaan. Vauva-aika oli siis hyvin vaativa. Miehellä pitkät työpäivät ja sen vuoksi minä valvoin pääasiassa yöt. Yöt oli hankalia sinne pariin vuoteen saakka. Jatkuvaa heräilyä. Tosin välillä myös hyviä kausia, jolloin pitempää unta. Taaperoaika oli myös vaativa, hyvin omatahtoinen lapsi, ei suostunut leikkimään yksin juurikaan, max. 10 min. Perusasiat haastavia oppia, pukeminen hirveää taustelua, hyvin nirso ruokien suhteen. Lapsi on nyt eskarissa, on reipastunut ja pukee jo itse, syö siellä hyvin, kehityksen poikkeamia ei ole havaittu. On kavereita. Eli eskarissa menee onneksi hyvin. Kotona edelleen vanhemmissa kiinni. Hyvin paljon leikitään hänen kanssaan, mutta toivoisin jo vähitellen joitakin itsenäisiä leikkejäkin tulevan. On vielä pienen oloinen niin, että esim. yksin en voi päästää pihallekaan ja tarvitsee apua perusasioissa jatkuvasti. Ei nukahda itsekseen, heräilee yöllä, tarvitsee apua vessassa ja pukemisessa, ym. Uhmaa ei enää ole. Miehen kanssa ollaan vielä yhdessä, mutta lapsen vaativuus on kiristänyt välejämme aina, kun lapsi vaatii jatkuvaa jomman kumman läsnäoloa, niin väistämättä tulee vääntöä vuoroista. Emme tietenkään keskustele asiasta lapsen kuullen, mutta kireyttä se aiheuttaa silloin kun molemmat ovat väsyneitä työpäivän jälkeen ja lapsi vaatii seuraa. Täysin etääntyneitä olemme toisistamme, koska voimavaroja ei riitä enää parisuhteeseen. Minä uskon, että vanhalla iällä raskautumisella on ollut jotakin vaikutusta lapsen kehitykseen sikiöaikana. Jokuhan sillä lapsella oli heti syntymästä ongelmana, kun ei pystynyt oikein missään muualla kuin sylissä tuntemaan olonsa hyväksi. Oma lapseni syntyi myös keskosena ja epäilen, että sillä on ollut vaikutusta myös. Ehkä siinä alun sairaalajaksolla syntyi joku tarve tai turvattomuus tai sitten joku neurologisen kehityksen ongelma sikiöajan haasteiden vuoksi. Kyllä tiesin heti siinä alussa, että se ei ole ihan tavanomaista vauvan kanssa olemista, kun on jo aiempaa kokemusta vauvoista. Sinulla ehkä suurimpana haasteena tuo lapsen päälle jäänyt uhma. Siihen ehkä pyytäisin apua jostakin. Tsemppiä kovasti vanhemmuuteen. Kaikki menee varmasti hyvin loppujen lopuksi, kun saatte tuo uhman aisoihin ennen teini-ikää.

Hetken sun juttu meni hyvin mutta tossa sikiöajan kohdalla paljastit itsesi. Ei ole tämäkään muuta kuin provo, taas tän palstan ”mummoäitien” vastaista kampanjaa. Onneksi olkoon synnytystalkoiden myyräntyöläiset, kyllä te ootte ahkeria. Nyt ei varmaan kukaan kohta uskalla ”lykätä lastentekoa” sinne pelottavan kolmenkympin toiselle puolelle. Kyllä silloin on jo toinen jalka haudassa, ei siinä kehtoa keinutella!

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hyvin samanlainen tarina, olimme lähes samanikäisiä, eli teimme lapsen vanhoilla päivillä, alle 10 vuotta yhdessä siihen mennessä. Lapsi oli hyvin odotettu. Ihan samanlaisia haasteita vauvaiässä, ei suostunut olemaan sitterissä, lattialla, vaunuissa, sängyssä nukahti myös huonosti ja nukkui 20 min. pätkiä kerrallaan. Vauva-aika oli siis hyvin vaativa. Miehellä pitkät työpäivät ja sen vuoksi minä valvoin pääasiassa yöt. Yöt oli hankalia sinne pariin vuoteen saakka. Jatkuvaa heräilyä. Tosin välillä myös hyviä kausia, jolloin pitempää unta. Taaperoaika oli myös vaativa, hyvin omatahtoinen lapsi, ei suostunut leikkimään yksin juurikaan, max. 10 min. Perusasiat haastavia oppia, pukeminen hirveää taustelua, hyvin nirso ruokien suhteen. Lapsi on nyt eskarissa, on reipastunut ja pukee jo itse, syö siellä hyvin, kehityksen poikkeamia ei ole havaittu. On kavereita. Eli eskarissa menee onneksi hyvin. Kotona edelleen vanhemmissa kiinni. Hyvin paljon leikitään hänen kanssaan, mutta toivoisin jo vähitellen joitakin itsenäisiä leikkejäkin tulevan. On vielä pienen oloinen niin, että esim. yksin en voi päästää pihallekaan ja tarvitsee apua perusasioissa jatkuvasti. Ei nukahda itsekseen, heräilee yöllä, tarvitsee apua vessassa ja pukemisessa, ym. Uhmaa ei enää ole. Miehen kanssa ollaan vielä yhdessä, mutta lapsen vaativuus on kiristänyt välejämme aina, kun lapsi vaatii jatkuvaa jomman kumman läsnäoloa, niin väistämättä tulee vääntöä vuoroista. Emme tietenkään keskustele asiasta lapsen kuullen, mutta kireyttä se aiheuttaa silloin kun molemmat ovat väsyneitä työpäivän jälkeen ja lapsi vaatii seuraa. Täysin etääntyneitä olemme toisistamme, koska voimavaroja ei riitä enää parisuhteeseen. Minä uskon, että vanhalla iällä raskautumisella on ollut jotakin vaikutusta lapsen kehitykseen sikiöaikana. Jokuhan sillä lapsella oli heti syntymästä ongelmana, kun ei pystynyt oikein missään muualla kuin sylissä tuntemaan olonsa hyväksi. Oma lapseni syntyi myös keskosena ja epäilen, että sillä on ollut vaikutusta myös. Ehkä siinä alun sairaalajaksolla syntyi joku tarve tai turvattomuus tai sitten joku neurologisen kehityksen ongelma sikiöajan haasteiden vuoksi. Kyllä tiesin heti siinä alussa, että se ei ole ihan tavanomaista vauvan kanssa olemista, kun on jo aiempaa kokemusta vauvoista. Sinulla ehkä suurimpana haasteena tuo lapsen päälle jäänyt uhma. Siihen ehkä pyytäisin apua jostakin. Tsemppiä kovasti vanhemmuuteen. Kaikki menee varmasti hyvin loppujen lopuksi, kun saatte tuo uhman aisoihin ennen teini-ikää.

Teitte lapsen vanhoilla päivillä... missä tynnyrissä elätte jos kolkyt ja risat on vanhoilla päivillä.. 😂

Tulee mieleen mun sisko. Vittumainen. hankala ja ilkeä ihminen, ollut  pienestä saakka. Sai saman kasvatuksen kuin me veljen kanssa mutta silti on tuollainen seko, vanhemmat paloivat loppuun kun kaikkensa yrittivät . Nyt on  kolmekymppinen , työpaikkakiusaaja jota ei huvita pyytää kahville koska tulee vain aukomaan päätään ja ehkä rikkomaan jotain vahingossa "hups". 

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi kuulostaa nepsyltä, terveisin asperger adhd tourette+ lapsen vanhempi

Juurikin näin, vastaa aika paljon omaa 10v lastani tuo kuvaus! Tosin perheen 3/4 lapsi, ja reilustui alle 40v olin kun tyttö syntyi. Add/asperger, kehitysviivästymää, oppimisvaikeuksia, sosiaalisissa suhteissa hankaluutta ym.ym.

Et varmaankaan ole tehnyt mitään väärää, ei kaikki lapset ole rauhallisia, mukavia ja tottelevaisia..lähipiirissäni on yksi ihan mahdoton lapsi, on kasvatettu samalla tavalla kuten rauhalliset sisarensakin mutta niin se vaan on että jotkut ovat ns. haasteellisempia tapauksia. Ex miehesi kuulostaa aika kamalalta, kyllä se vauva-aikana on niin että vanhemmat sopeutuvat vauvan tarpeisiin eikä niin että "kun haluan kahvitella niin laitan vauvan nukkumaan" - ja sitten harmittaa kun vauva ei "tottele" (no ylläri...).

Minun lapseni oli vauvana rauhallinen mutta ei nukkunut, päikkäritkin lopetti kun oli 1v 3kk. Kyllähän siinä tuli väsynyt olo kun ei itsekään saanut lepoa päivällä kuten ns normiäidit. Harmitti kovasti mutta minkäs teit..nykyisin lapsi ei vieläkään tarvitse unta kuin max 8 tuntia yössä mutta minä saan nukkua niin pitkään kuin haluan viikonloppuisin, se on taivaallista :)

Ymmärrän. Myös meillä oli vaativa lapsi, hyvin empaattinen, mutta jääräpäinen ja jumiva kuin kivireki ja toisaalta hajamielinen hälläväliä. Lapsiluku jäi yhteen, ja vanhemmuus on ollut enimmäkseen uuvuttavaa.

Murrosikä oli, anteeksi nyt, yhtä helvettiä, mutta sen melskeissä löytyi diagnoosi, ADD. Ei neuvola, ei päivähoito, ei peruskoulu eikä terveydenhuolto ollut edes ehdottanut mitään, eikä minulla tosiaan ollut kokemusta lapsista, joten olin kuin puulla päähän lyöty. Olisin ehkä osannut tukea eri tavalla, paremmin, kun olisin tiennyt aiemmin. Jälkiviisaus on aina ihanaa. -Hänestäkin kasvoi lopulta omillaan pärjäävä nuori aikuinen, ja välit ovat lämpimät.

Olin nykymittapuulla nuori odottaja, mutta raskaudessa meni kaikki pieleen: np-ultran perusteella (6,4 mm) "ei elävää lasta synny" (keskusäitiysneuvola, ultraava lääkäri) ja koska suvussa, myös itselläni on (ollut, remissiossa sitten murrosiän) periytyvä sairaus, ravasin lopun aikaa yliopistosairaalassa ultrassa kahden viikon välein. Np-ultran tulos oli jo seuraavalla viikolla normaali, ja selitettiin jälkikäteen mittavirheellä. Kävin perinnöllisyyslääkärit, istukkabiopsiat jne, ja 9 pisteen iso tyttö syntyi täysillä viikoilla. Olen joskus miettinyt, onko tuolla raskauden aikaisella äärimmäisenä stressillä osuutta siihen, kuinka asiat menivät. No, meniväthän ne näinkin, mutta äitiys ei rehellisesti sanottuna ole ollut elämäni parasta aikaa, vaan varsin raskasta aina siihen saakka, kunnes lapsi täytti 17. Vasta silloin tiesin hänen pärjäävän ja uskalsin hellittää.

Tämä on niin ovela provo, että. 

Kaikille nyt tiedoksi, mikä tarinan opetus. 

HANKI LAPSET NUORINA (jokin mystinen syy sille, että munasolut eivät enää ole vauvamateriaalia myöhemmin), ole kotiäiti, ettei parisuhde kärsi, muista antaa miehelle aina (ettei tarvitse pettää raukan), leivo pullaa, ole meikitön ja someton, tarvitse miestä kipeästi, älä osaa laskea, älä kohtele miestä muuten kuin kuninkaana. Ja muista, neuropsykiatrisia häiriöitä EI ole, on vain edellisessä epäonnistuneita vanhempia. 

Vierailija kirjoitti:

Onneks ei ole lapsia niin ei ole näitä ongelmiakaan. Jännästi ne kuvitelmat ihanasta vauvavuodesta ja vanhemmuudesta karisee kun lapsi ei olekkaan se pikku ihanuus vaan hirviö. Mutta onneks täälläkin on niitä pariskuntia joilla lapsiarki on silkkaa ruusuilla tanssimista ja taivaallista.

Minä taas en ole kuullut koskaan kenenkään sanovan että vauvavuosi olisi ihanaa, sitähän kaikki aina pelkää että se on valvomista, vaipanvaihtoa ja koliikki-itkua (sekä lapsella että äidillä) Toki tiedän naisia jotka tykkäävät nimenomaan vauvoista tosi paljon, itse olen pärjännyt hyvin lasteni kanssa kun he olivat vauvoja, mutta en erityisesti "tykkää" vauvoista, lapsi on parhaimmillaan silloin kun osaa puhua ja tehdä asiota jo itsenäisesti, eihän vauvasta ole mitään seuraa, se vaan on.

AP, kuulostaa että teidän lapsi on isäänsä tullut. Ja isänsä vielä sitä kasvattaa samanlaiseksi kuin itse on. Kyllä siinä lapsi menee sekaisin jos joka toinen viikko on erilaisen aikuisen kanssa jolla on ihan eri säännöt kaikkeen ja joka käyttäytyy ja reakoi joka asiaan eri tavalla. Kyllä se on stressaavaa kun pitää vaihtaa kotia ja kääntää samalla sosiaalinen käytös erilaiseksi.

Muutenkin, on lapsia jotka luonteensa takia tarvitsevat jo pienestä kovempaa kuria, jopa sitä että läpsäistään tai otetaan tukasta kiinni jos ei muuten tottele. Kaikki lapset ei pelkällä puheella opi. Ei tarvi pahoinpidellä tai alkaa hulluna ilman syytä hakkaamaan, vaan siinä tilanteessa kun lapsi mäiskii sua kaulimella, niin pitää ärähtää kovalla äänellä, ottaa siitä kaulimesta kiinni ja vääntää se kersalta pois, ja jos kakara sen jälkeen huutaa ja potkii sua sääriin, niin tiukka ote hiuksista niin että se  riehuminen loppuu, ja kun lapsi on paikallaan ja hiljaa, niin sitten sanot asian, ja päästät irti hiuksista. Lapselle pitää tehdä selväksi että aikuinen on auktoriteetti, ja se on ehdoton. Muistan kun oma esikoinen marisi pienenä että ei tykkää kun äiti on aina oikeassa :) Oli siis itse huomannut sen tosiasian vaikka ei olisi halunnut.

Minä olen omia lapsia joutunut hiuksista pitelemään ja joskus takapuoleen läpsäisemään kun olivat jukuripäisiä eivätkä totelleet mitään puhetta, mutta ei ollut pitkiä uhmaikiä kellään, ne meni päivissä ohi. Kaksosista isompikokoinen yhteen aikaan tapasi kaataa toisen, ja kun olivat hiljattain oppineet kävelemään niin kyllä se toinen kaatui aina ja löi päänsä lattiaan, tai muuten löivät toisiaan jollain astalolla, kyllä siihen oli pakko puuttua jämäkästi etteivät tapa toisiaan.

Esikoisen kanssa huudetaan joskus vieläkin vaikka hän on jo aikuinen, mutta murrosikäkin meni aika helposti, muutamalla oven paiskomisella. Meillä on aina saaneet kaikki ilmaista tunteita, niin lapset kuin aikuisetkin, lapset on tajunneet sen, että aikuinen on pomo, ja aikuisellakin voi mennä hermo siinä kuin lapsellakin, ja aikuisella voi tulla paha mielikin, mutta siitä pääsee yli. Huutaminenkaan ei haittaa jos siinä on joku logiikka.

Valitettavasti toiset lapset on vaikeampia kuin toiset. Lapsi ei ole tyhjä taulu maailmaan tullessaan, vaan hänellä on persoona, ominaisuuksia ja valmiuksia. 

Tsemppiä ap.lle.

Kuulostaa samalta kuin omalla lapsellani. Jo pienenä käytiin psykogilla joka totesi vain ettei ole ADHD. No ei ollut se, mutta murrosiän alkaessa en enää tahtonut jaksaa, ja oli haettava apua uudelleen. silloin löytyi add/asperger. Olin 25 lapsen syntyessä, mutta lapsi syntyi keskosena ja raskaus oli alusta saakka vaikea monin tavoin. Uskon raskauden ja synnytyksen vaikuttaneen.

Antaako yhtään toivoa, että 15 vuotiaana ongelmat alkoivat hellittää. Lapsesta kuoriutui aivan loistava kaveri, joka alkoi yhtäkkiä osata, selviytyä itse ja käyttäytymisen hankaluudet loppuivat. Helpotus oli ihan suunnaton. Lapsuuden vuodet olivat todella raskaita, kärsin uupumuksesta ja parisuhde kariutui.

Vaadi päästä tutkimuksiin. Saat tukea ja apua.