Poliisi kumppanina

9 vuotta suhteessa poliisin kanssa. Maailman kultaisin ihminen joka ottaa toiset huomioon aina.

On muutama pidempi parisuhde alla ja olen sitä mieltä, että jos kaikki miehet olis kuten omani, niin maailma olisi paljon parempia paikka olla ja elää.

Työ kyynistää tietenkin jollakin tapaa, mutta on myös ammattitaitoa olla itse kyynistymättä täysin ja jättää työasiat työmaalle. Oma mies tekee sellaista duunia, että on ns. hälytysvalmiusessa 24/7, siitä huolimatta osaa jättää työasiat työmaalle. Ystäväpiirissä on paljon sekä poliisipariskuntia että pariskuntia, joissa toinen poliisi. Kyllä siellä on samalla tavalla kaikenlaisia parisuhteita ja ongelmia kuin ei-poliisipariskunnissa. Eli luonteenpiirteet sekä se, mitä työtä siellä poliisissa teet.. Kaikkein kyynistyneimmät on omassa ystäväpiirissä ne, jotka on vuositolkulla ajanut keikkaa eikä tehneet mitään muuta.

Pienellä paikkakunnalla jossa asun melkein jokainen poliisi on eronnut. Kotiväkivaltaa ja jopa vaimon tappo. Tottakai raskas ammatti vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole pahempaa kuin virkaintoinen poliisi. 

On, nimittäin joku äijä olemuksen/asenteen omaava "nainen" esim kapiaisena.

Naiskiintiöt, pee erseestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on poliisivankilan vartija ja on ollut töissä myös keskusrikospoliisilla, nähnyt kaikenlaista pitkän uransa aikana, työkavereita on kuollut ja seonnut ja tehnyt hulluja juttuja. Kyllä se ihmisen psyykkeeseen vaikuttaa kun näkee elämän nurjaa puolta päivät ja vuodet pääksytysten, pitää olla todella vahva henkisesti että pystyy jättämään työasiat töihin, ne kun tuppaa tulemaan vapaa-ajallakin silmille.

Minun mieheni on inhonnut työtään oikeastaan aina, on nyt tuota tehnyt 20 vuotta, sanoo sitä sonnan lapioimiseksi. Jos miehellä vielä olisi mahdollisuus johonkin muuhun työhön niin heti vaihtaisi, ikävä kyllä ainoa odotettavissa oleva positiivinen muutos on sairaseläke. Mieheni on muuttunut näiden 20 vuoden aikana kyllä kyynisemmäksi, toki siihen vaikuttaa muutkin asiat kuin vain työ. Mutta vielä 15 vuotta sitten mies sanoi minulle että kyllä sinä osaat ja pystyt, nyt ei juuri kannustusta enää tule, reaktiot on kuin Ihaa-aasin suusta, hän on menettänyt monen asian suhteen toivonsa.

Valtio on kiristänyt ja muuttanut systeemeitä poliisissa moneen kertaan näiden vuosien aikana, aina kun porukka oppii käyttämään uusia tietokoneohjelmia, ne vaihdetaan, poliisilaitoksia ja väkeä vähennetään koko ajan, varsinkin suorittavasta portaasta, aina sanotaan että pomoja vähennetään, mutta toisin käy, niitä keksitään lisää kun eihän oikeasti ketään virkamiestä voi alentaa. Asiakkaiden määrä lisääntyy, asiakkaiden kunto huononee, paineet on kovat kun töitä ei ehdi kunnolla tehdä. Poliisin organisaatio on hyvin armeijamainen eikä se oikein istu tähän päivään. 

Aina kun oppivat käyttämään uusia järjestelmiä? Pitäisi olla varmaan älykkyystestit, ei kai sinne ihan huonointa ainesta kannata päästää.

Lähellä eläkeikää olevat ukkelit ei ole nuoresta asti tietokoneiden kanssa pelanneet, ja ne ohjelmat on joskus epäloogisia ja huonoja käyttää vaikka ne oppiikin. Ja kaikki nyt tietää ettei missään työpaikassa ole hyvä kun joku ohjelma uusitaan, meillä töissä vaihtui laskutusohjelma, ja tottakai se oli joku helvetin pilotti, ruottalaisten kehitelemä, ja kyllä siinä kesti puoli vuotta että saatiin sieltä tietoja ulos, meinas välitilinpäätös mennä plörinäksi. Se eka puoli vuotta mentiin aika sokkona ja osa porukkaa ei meinannu sitä oppia käyttämään jotka harvemmin sitä tarvi, ne toki oppi nopeemmin joilla laskutettavaa tuli enemmän kuukausittain.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapseni haluaa poliisiksi ja alkaa kohta olla siinä iässä, että oikeasti näitä ammatinvalintapäätöksiä on tehtävä.

Fiksu lapsi, ja olen yrittänyt saada vielä miettimään, että oikeastiko tahtoisi työskennellä työssä, missä käytännössä kaikki asiakkaat uhkailevaa ja vaarallista, murhiin ja väkivaltaan kykenevää yhteiskunnan pohjasakkaa. Lisäksi oma ja perheen henki koko ajan vaarassa ja palkkakin matala.

Toisaalta arvostan poliiseja tosi paljon - kun jotain pahaa tapahtuu, he ovat auttajana paikalla.

Lapsi näkee tuon työn yhteiskunnan kannalta tärkeänä ja ”kutsumuksena”. Tärkeyttä en voi minäkään kiistää.

Yritänkö vielä käännyttää, estää.... vai annanko mennä, hakea, ehkä päästä tuohon työhön - ja kouluttautukoon sitten uudelle alalle kun huomaa totuuden?

Onko tuo poliisin arki oikeasti ihan karseeta?

No ainakaan mun mies ei pojilleen halua sitä ammattia, mutta joillekin tulee vaan se kutsumus, kuten hoitoalalle ja pelastusalalle. Onneksi meidän pojat haaveilee normaaleista ammateista vielä, kuten talon rakentaja, se kuulostaa oikein hyvälle :)

"Se jonka mies on poliisivankilan vartija"

Mulla ei ole ollut poliisia puolisona, mutta kirjoitan silti omakohtaisen kokemuksen poliisista jota tapailin 2-3kk ajan ollessani 22v. Ikäeroa meillä oli 8 v - hän oli tuolloin siis jo 30. Tästä on muutama vuosi aikaa. Aluksi hän vaikutti mukavalta ja rempseältä.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin huomaamaan omituisia piirteitä. Kerran hän esimerkiksi hermostui ja näytti todella uhkaavalta kun kaaduin vahingossa sohvapöytää päin. Valittelin kun polveen sattui ja hän vain syyllisti ja häntä kiinnosti enemmän se, että sohvapöytä oli kunnossa, minusta ei niin väliä. Hänen kämpilleen piti aina raahautua kahdella eri julkisella kulkuvälineellä - ei tarjoutunut hakemaan esim. juna-asemalta. Tuntui jotenkin muutenkin tunnekylmältä ja omaa etua tavoittelevalta tyypiltä. Kyselin myös, onko yrittänyt deittailla oman ikäisiä naisia (olin kuitenkin selkeästi nuorempi). Vastaus: "Joo olen, mutta noilla 3-kymppisillä naisilla on joko aina lapsia tai ovat outoja".

No, kyllästyn hänen kanssaan pelleilyyn kun suhde ei tuntunut etenevän mihinkään. Kaiken huippu oli se, että lopulta kävi ilmi että hän oli tapaillut usea naista yhtä aikaa. Bongasin erään naisen facesta, että on parisuhteessa tämän miehen kanssa. Tänä aikana mies oli vielä lähetellyt mulle pervoja whatsapp-viestejä. Käräytin miehen sille naiselle. Nainen, samaa ikäluokaa kuin minä, vähätteli miehen tekoja. Mistä vetoa että mies oli manipuloinut. Ne viestit oli kyllä sitä luokkaa meinaan, että itse en todellakaan hyväksyisi. Esim: "Vitsi miten seksikkään kuvan olit laittanut Faceen - tuli heti mieleen mitä tekisin sulle!" 

Eli siitä poliisista ainakin jäi paskan maku suuhun.

Nimim. "Kerran tapailin"

jatkan siis tähän: lisäksi oli sängyssä alistava ja halusi piiskata mua yms. kinkyä, mihin en suostunut. Eipä siinä, jokaisella omat fetissinsä, mutta tässä tapauksessa en pysty olla yhdistämättä tämän miehen muutenkin empatiakyvyttömään luonteeseen.

No mun poliisi on ihana <3 En tunnista sitä ollenkaan näistä kuvauksista empatiakyvyttömistä, kyynisistä ja epäluuloisista miehistä. Voisko olla niin, että niitä mulkkuja on joka ammatissa, ei vain poliiseissa, hmmm.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poliisi ei ole koskaan penaalin terävin kynä, de facto. 

Ei. Ja siksihän ne tuplaten aina liikkuukin, kun toinen osaa kirjoittaa ja toinen lukea, mutta kumpikaan ei hallitse molempia. Maailman historia tuntee ainostaan kolme hyvää poliisia, ne ovat Sakari Kaulaote Kyttä-ruudusta, Sledge Hammer ja Harry Callahan Amerikasta.

Ihan hauskaa huumoria mutta alkuperäiseen "penaalin terävin kynä" kommentoiden että karsinnoissa varmaan heataan persoonia jotka asettuvat top-down organisaatioon (chain of command) ja toteuttavat annettuja käskyjä. Ei siis haeta maksimi älykkyyttä, koska ajatteluhan voi kyseenalaistaa käskyn

Vierailija kirjoitti:

Mun mies on mielisairaahoitaja. On epäluuloinen, välillä säikky, ei istu ravintolassa koskaan selkä ovelle päin, vaan nurkassa jos mahdollista, Säpsähtää jos joku koskettaa, takaapäin. Ei pidä isoista yleisötapahtumista, koska on jatkuvasti ylivirittynyt mahdollisia uhkia kohtaan. Muuttunut sellaiseksi vuosien saatossa, ettei löydy empatiaa oikein enää ihmisten pikkuongelmille, olankohautuksella ohittaa isotkin asiat, ei järkyty mistään. Väkivaltaahan he eivät työssä käytä, ja mieheni onkin maailman väkivallattomin ihminen <3 asiat täytyy ratkaista puhumalla ja rajoittamalla.

Näistä piirteistä on toki työssään hyötyä, ja vapaallakin on ollut miehen mielisairaus-tutkasta hyötyä, koska hän osaa sanoa monesta jo päältäpäin, että ei kannata alkaa jutuille.

Vaikuttaa siltä, että miehesi olisi aika antaa avaimensa pois ja siirtyä potilaspuolelle.

Kymmenen vuotta naimisissa ja neljä lasta poliisimiehen kanssa. Hyvät ja huonot puolet niinkuin kaikissa ihmissuhteissa. Mutta tunnekylmyys ja tietynlainen empatiakyvyttömyys leimasivat luonnetta aika paljon. Oikeastaan ymmärränkin sen. Työ myös meni ja menee edelleen kaiken muun edelle. Erottiin kun löysi uuden puolison työpaikaltaan. Varmaan toinen poliisi tajuaa paremmin niin kait niiden suhde toimii. Meidän suhde ainakin on parempi kuin koskaan avioliiton aikana 😂

Vierailija kirjoitti:

Mun lapseni haluaa poliisiksi ja alkaa kohta olla siinä iässä, että oikeasti näitä ammatinvalintapäätöksiä on tehtävä.

Fiksu lapsi, ja olen yrittänyt saada vielä miettimään, että oikeastiko tahtoisi työskennellä työssä, missä käytännössä kaikki asiakkaat uhkailevaa ja vaarallista, murhiin ja väkivaltaan kykenevää yhteiskunnan pohjasakkaa. Lisäksi oma ja perheen henki koko ajan vaarassa ja palkkakin matala.

Toisaalta arvostan poliiseja tosi paljon - kun jotain pahaa tapahtuu, he ovat auttajana paikalla.

Lapsi näkee tuon työn yhteiskunnan kannalta tärkeänä ja ”kutsumuksena”. Tärkeyttä en voi minäkään kiistää.

Yritänkö vielä käännyttää, estää.... vai annanko mennä, hakea, ehkä päästä tuohon työhön - ja kouluttautukoon sitten uudelle alalle kun huomaa totuuden?

Onko tuo poliisin arki oikeasti ihan karseeta?

Samoin...tyttären haaveammatti on poliisi... nyt lukiossa ja vielä pari vuotta aikaa miettiä, mut jo vuosia poliisin työ ollut haaveena! Arvostan kyllä itse, mut toivoisin tyttärelle ”helpompaa” ja myös turvallisempaa duunia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapseni haluaa poliisiksi ja alkaa kohta olla siinä iässä, että oikeasti näitä ammatinvalintapäätöksiä on tehtävä.

Fiksu lapsi, ja olen yrittänyt saada vielä miettimään, että oikeastiko tahtoisi työskennellä työssä, missä käytännössä kaikki asiakkaat uhkailevaa ja vaarallista, murhiin ja väkivaltaan kykenevää yhteiskunnan pohjasakkaa. Lisäksi oma ja perheen henki koko ajan vaarassa ja palkkakin matala.

Toisaalta arvostan poliiseja tosi paljon - kun jotain pahaa tapahtuu, he ovat auttajana paikalla.

Lapsi näkee tuon työn yhteiskunnan kannalta tärkeänä ja ”kutsumuksena”. Tärkeyttä en voi minäkään kiistää.

Yritänkö vielä käännyttää, estää.... vai annanko mennä, hakea, ehkä päästä tuohon työhön - ja kouluttautukoon sitten uudelle alalle kun huomaa totuuden?

Onko tuo poliisin arki oikeasti ihan karseeta?

Sen verran korjaan, että poliisien palkat EI OLE matalia. Ne oli joskus 15 vuotta sitten, mutta valtiollahan on palkat nousseet tosi rivakasti viime vuosina ja rivipoliisien palkat alkaa nykyään vitosella (vuositulot). Ei minusta niin huonosti vuoden-kahden koulutuksesta. Joo, kolmivuoroa, mutta enimmäkseen aika rutiinia ja vakituinen työ. Esimerkiksi hoitajiin verrattuna ovat ihan eri sfääreissä nykyään.

Tähän tietysti joku poliisi tulee kertomaan ikälisättömän peruspalkkansa pian. Totuus on, että verotoimistossa, kun katsoo, niin 40-50 -vuotiaat poliisit saa ikälisillä sen reilu 50 000. Vastaavasti samanikäiset hoitsut kolmivuorossa saa alle 40 000.

Poliisin koulutus kestää kylläkin 3,5 vuotta, eikä tosiaan rivimiehen palkka ala vitosella.

Ainakaan poliisit ei hakkaa enää henkilöitä, jotka eivät mene kutsuntoihin.

Minulla on puoliso poliisi ja olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, lapsiakin on. Meidän poliisi ei todellakaan ole virkaintoinen (sais joka asiaan puuttua), on lempeä nallekarhu lapsille ja puolisolle, on maalaisjärkeä, lehmän hermot, ahkera...siksi hän on ehkä urallaan myös ylemmissä hommissa.

Olen ollut parikymmentä vuotta on-off-avioliitossa rikospoliisin kanssa, kaksi teini-ikäistä lasta. Aika vaikeaa on ollut mutta antoisaa. Emme pysty ajoittain asumaan yhdessä perheenä joko miehen stressaantumisen/aggressioiden vuoksi tai sitten siitä että työ aiheuttaa niin paljon pahaa ja vaaratilanteita muillekin perheenjäsenille. Meillä on miehen nimissä oleva omakotitalo ja minulla on oma sinkkuvuosien kaksioni edelleen. Asumme lasten kanssa enimmäkseen siellä. Lomat vietämme joko yhdessä tai erikseen riippuen missä vaiheessa miehen työt milloinkin roikkuvat. Jatkamme kuitenkin edelleen koska koemme olevamme pari ja koemme miehen työn tärkeäksi ja hänkin tarvitsee meitä ainakin ajoittain vapaa-ajallaan. Työputket ovat pitkiä, samoin ovat sitten vapaatkin. Emme asu samalla paikkakunnalla siksi olen pystynyt edelleen käymään töissä. Varmaan jos asuisimme miehen työskentelykaupungissa (suurimpia suomalaisia kaupunkeja) ja hän kävisi kerran vuorokaudessa kotona niin pitäisi sitten minunkin olla pois töistä enkä tiedä miten lapset kävisivät koulua. Palkka on ihan hyvä, riittää kun meillä kummallakin on tuloja. Opiskeluaikakin oli miehellä palkallista. Varmaan aika tiukkaa niillä, jotka ovat päätyneet siihen ratkaisuun että äidit kotona lapsia hoitamassa.

Allekirjoitan. Mulla väkivaltainen veli, joka on poliisi. Lapsena sain kokea väkivaltaa. Hänen eksänsä siskon lapset sai kovaa kuria. Nykyisin on uusi nainen ja 2 pientä lasta.

Kuulin kerran puhelimessa kuinka raivosi 1 vuotiaalle, kun söi hiekkaa ulkona. En halua tietää enempää, joten en ole hänen kanssaan tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on poliisivankilan vartija ja on ollut töissä myös keskusrikospoliisilla, nähnyt kaikenlaista pitkän uransa aikana, työkavereita on kuollut ja seonnut ja tehnyt hulluja juttuja. Kyllä se ihmisen psyykkeeseen vaikuttaa kun näkee elämän nurjaa puolta päivät ja vuodet pääksytysten, pitää olla todella vahva henkisesti että pystyy jättämään työasiat töihin, ne kun tuppaa tulemaan vapaa-ajallakin silmille.

Minun mieheni on inhonnut työtään oikeastaan aina, on nyt tuota tehnyt 20 vuotta, sanoo sitä sonnan lapioimiseksi. Jos miehellä vielä olisi mahdollisuus johonkin muuhun työhön niin heti vaihtaisi, ikävä kyllä ainoa odotettavissa oleva positiivinen muutos on sairaseläke. Mieheni on muuttunut näiden 20 vuoden aikana kyllä kyynisemmäksi, toki siihen vaikuttaa muutkin asiat kuin vain työ. Mutta vielä 15 vuotta sitten mies sanoi minulle että kyllä sinä osaat ja pystyt, nyt ei juuri kannustusta enää tule, reaktiot on kuin Ihaa-aasin suusta, hän on menettänyt monen asian suhteen toivonsa.

Valtio on kiristänyt ja muuttanut systeemeitä poliisissa moneen kertaan näiden vuosien aikana, aina kun porukka oppii käyttämään uusia tietokoneohjelmia, ne vaihdetaan, poliisilaitoksia ja väkeä vähennetään koko ajan, varsinkin suorittavasta portaasta, aina sanotaan että pomoja vähennetään, mutta toisin käy, niitä keksitään lisää kun eihän oikeasti ketään virkamiestä voi alentaa. Asiakkaiden määrä lisääntyy, asiakkaiden kunto huononee, paineet on kovat kun töitä ei ehdi kunnolla tehdä. Poliisin organisaatio on hyvin armeijamainen eikä se oikein istu tähän päivään. 

Aina kun oppivat käyttämään uusia järjestelmiä? Pitäisi olla varmaan älykkyystestit, ei kai sinne ihan huonointa ainesta kannata päästää.

Tiedän muitakin ammatteja, missä nämä järjestelmien jatkuvat vaihtamiset rassaavat ihmisiä. Ei siinä älystä ole kyse, vaan ajasta ja stressistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut parikymmentä vuotta on-off-avioliitossa rikospoliisin kanssa, kaksi teini-ikäistä lasta. Aika vaikeaa on ollut mutta antoisaa. Emme pysty ajoittain asumaan yhdessä perheenä joko miehen stressaantumisen/aggressioiden vuoksi tai sitten siitä että työ aiheuttaa niin paljon pahaa ja vaaratilanteita muillekin perheenjäsenille. Meillä on miehen nimissä oleva omakotitalo ja minulla on oma sinkkuvuosien kaksioni edelleen. Asumme lasten kanssa enimmäkseen siellä. Lomat vietämme joko yhdessä tai erikseen riippuen missä vaiheessa miehen työt milloinkin roikkuvat. Jatkamme kuitenkin edelleen koska koemme olevamme pari ja koemme miehen työn tärkeäksi ja hänkin tarvitsee meitä ainakin ajoittain vapaa-ajallaan. Työputket ovat pitkiä, samoin ovat sitten vapaatkin. Emme asu samalla paikkakunnalla siksi olen pystynyt edelleen käymään töissä. Varmaan jos asuisimme miehen työskentelykaupungissa (suurimpia suomalaisia kaupunkeja) ja hän kävisi kerran vuorokaudessa kotona niin pitäisi sitten minunkin olla pois töistä enkä tiedä miten lapset kävisivät koulua. Palkka on ihan hyvä, riittää kun meillä kummallakin on tuloja. Opiskeluaikakin oli miehellä palkallista. Varmaan aika tiukkaa niillä, jotka ovat päätyneet siihen ratkaisuun että äidit kotona lapsia hoitamassa.

Vielä jatkan. Nuo aloittajan ja edellisten kirjoittajien mainitsemat tunnekylmyys, kyynisyys, epäluuloisuus, väkivaltaisuus ja aggressiivisuus ovat tosiaan pitkään virassa olleille poliiseille aika tavallisia. Eivät ole poliisin ammattiin pääsemisen edellytyksiä eikä moni sitä olekaan työt aloittaessaan. Pidempään ammatissa olleet ovat sitten paatuneet ja kyynistyneet. Jonkin verran helpottaa aina pidempien vapaiden aikana ja pienemmillä paikkakunnilla poliiseilla onkin helpompaa.

Poliisin on helpoin olla toisen poliisin kanssa yhdessä. Silloin molemmat ymmärtävät toisiaan. Normaali-ihmiselle aivan liian vaikea ammatti olla suhteessa.