Lue keskustelun säännöt.
Poliisi kumppanina
05.01.2018 |
Millainen on poliisi aviomiehenä? seurustelen nyt toista vuotta poliisin kanssa ja välillä hän on kyllä todella epäluuloinen, kyyninen. mietin vain, johtuuko duunista vai tyyppinä kyyninen luonteeltaan. Ei tietenkään myönnä työn vaikuttavan mutta kun näkee kaikenlaista, valehtelua joka puolella, väkivaltaa jne.
En tiedä uskallanko mennä naimisiin kun ja jos tup pahenee.
Kommentit (143)
Vaikuttaako näihin asenteisiin se, että tässä maassa tosiaan voi sukupolvesta toiseen hengailla asumistuilla sun muilla ihan mukavasti, niin jo tällaista perusammattia halveksutaan. Sit ihaillaan rikkaita ja äänestetään kokoomusta.
Poliisilla on moraalia ja hyvä kunto. Ota ihmeessä se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun lapseni haluaa poliisiksi ja alkaa kohta olla siinä iässä, että oikeasti näitä ammatinvalintapäätöksiä on tehtävä.
Fiksu lapsi, ja olen yrittänyt saada vielä miettimään, että oikeastiko tahtoisi työskennellä työssä, missä käytännössä kaikki asiakkaat uhkailevaa ja vaarallista, murhiin ja väkivaltaan kykenevää yhteiskunnan pohjasakkaa. Lisäksi oma ja perheen henki koko ajan vaarassa ja palkkakin matala.
Toisaalta arvostan poliiseja tosi paljon - kun jotain pahaa tapahtuu, he ovat auttajana paikalla.
Lapsi näkee tuon työn yhteiskunnan kannalta tärkeänä ja ”kutsumuksena”. Tärkeyttä en voi minäkään kiistää.
Yritänkö vielä käännyttää, estää.... vai annanko mennä, hakea, ehkä päästä tuohon työhön - ja kouluttautukoon sitten uudelle alalle kun huomaa totuuden?
Onko tuo poliisin arki oikeasti ihan karseeta?
Tavallisen kenttäpoliisi työ on sitä paskanlapioimista, kuten joku jo totesinkin. Että jos on idealistisia näkemyksiä kutsumusammatista, ne karsiutuvat kyllä nopeasti. Katutason realismi on mitä on. Lapsesi kannattaisi varmaan ihan rauhassa odotella joku vuosi, tehdä muuta duunia tai opiskella, ja jos sitten vielä mieli tekee hakeutua alalle, niin hakekoon. Itse en omaa lastani poliisin ammattiin haluaisi, vaikka arvostan kovasti.
Juuri eronnut poliisi.. Huh huh, suorastaan vaarallinen ympäristölle. Mutta asiasta kukkaruukkuun, poliisi on hyvä pidättämään, toisin kuin palomies tositilanteessa, aletaan välittömästi ruikkia..
Poliisin vaimo kirjoitti:
No voi herranjumala! Ihmisiä ne poliisit on siinä missä lääkärit ja kaupan kassatkin. Ei se ammatti nyt persoonaa määritä. Vai luuletko ettei bussikuski voi olla kyyninen.
Kyllä se ammatti jonkin verran sitä persoonaa vaan muokkaa. Tunnen esimerkiksi poliisin, sossun ja mielenterveysalalla työskentelevän hoitajan. Kaikki olivat alkujaan aika rentoja ja optimistisia, mutta nyt kyynisiä ja leipääntyneen oloisia, jotka fantasioivat alan vaihtamisesta.
Tavallisen kenttäpoliisi työ on sitä paskanlapioimista, kuten joku jo totesinkin. Että jos on idealistisia näkemyksiä kutsumusammatista, ne karsiutuvat kyllä nopeasti. Katutason realismi on mitä on. Lapsesi kannattaisi varmaan ihan rauhassa odotella joku vuosi, tehdä muuta duunia tai opiskella, ja jos sitten vielä mieli tekee hakeutua alalle, niin hakekoon. Itse en omaa lastani poliisin ammattiin haluaisi, vaikka arvostan kovasti.[/quote]
Kiitti kommentista. Mä yritän vielä tolkuttaa päähän järkeä.... kannustan nyt ensin, että lyö lukkoon ajatuksiaan vasta vaikka armeijan jälkeen, pääsee nyt ensin siellä toteuttamaan siellä tuota univormu -kiinnostustaan.... näkisin hänet tuolla älyllä ja luonteellaan ihan jossain muissa töissä kuin kentällä hullujen narkkien kanssa painimassa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni on poliisi. Lapsena oli hieman "pelottava", kun piti kuria suht kovalla kädellä, jonka oppi omilta vanhemmiltaan. Vanhemmiten on pehmentynyt huomattavasti. Uskon että työ toi jonkin verran stressiä joka heijastui myös kotiin, kun olimme veljeni kanssa pieniä.
On myös luonteeltaan aika ison suojamuurin takana, jota on onneksi itse oppinut heikentämään ja puhumaan asioista.
Ihana isä kaiken kaikkiaan, jonka kanssa olen erittäin läheinen vielä aikuisenakin. Olen ikuisesti kiitollinen, että hän antoi minulle ja veljelleni turvallisen lapsuuden yhdessä äitini kanssa. Olen isästäni aina ylpeä, kun saan sanoa olevani poliisin tytär.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että ammatti ei muokkaa ihmisistä samanlaisia. Kusipäitä/tunnevammaisia/narsisteja on kaikissa ammateissa.
Mulla on vissiin nälkä. Tuli mieleen, että oot kimpassa sen yhden hampurilaisketjun hampurilaisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olisi savolainen, voisin harkitakin..
Hyviä kokemuksia.
Kahdella poliisilla lapsen kasvatus tuottaa haasteita. Etenkin jos molemmat vuorotyössä. Ja sitten etenkin kun ero tulee. Poliisit elää lisillä joten päivätyö ei välttämättä tuo rahaa. T:sivusta seuraaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuorotyöpoliisi ja hoitoalan vuorotyöläinen empaatikko.
Nähdään kerran viikossa.
Tuskin tuo eroon johtaa.
Mitä vikaa on epäluuloisessa? Joidenkin mielestä kyyninen ihminen voi olla pelkästään realisti. Toki jos ei näe missään mitään hyvää, niin turha varmaan sellaisen kanssa on mihinkään alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja, keskity tutustumaan kumppaniisi ja tutkiskele omia tuntojasi, täältä ei kannata kysyä mitään mielipidettä minkään ammatin harjoittajista koska työntekoa ei mielletä "omaksi jutuksi" ja kaikki työt ovat p...aduuneja ja yrittäjät suorastaan rikollisia.
Itse arvostan poliiseja, kaikki sattumoisin töissä tai työn ulkopuolella tapaamani ovat ihan asiallisia tyyppejä, joistakin erityisen hyvin työhönsä sopivista on tullut kotikaupunkeihinsa jonkinlaisia julkkiksia joiden arvostus on todella korkealla, itse he eivät siitä ihmeemmin välitä.
Poliisin ammatti mielletään vieläkin aika pitkälle äijäammatiksi ja hemmot voivat siis olla korostetusti äijiä mikä käytännössä tarkoittaa sitä että lissunlässyä tulee vähemmän. Tarvitseeko kukaan sitä oikeasti? Heidät on myös koulutettu näkemään ja ennakoimaan uhkia eli tiettyä tarkkaavaisuutta ja kyynisyyttä voi olla. Mutta onhan heidän ammatissaan paljon muutakin kuin juoppojen heittämistä niska- peffaotteella putkaan. Siihen sinun on varauduttava että sinun on kylillä oltava vaitonainen miehen ammatista ja myöskin mahdollisesta tulevasta yhteisestä osoitteesta, poliisit kuten myös tarjoilijat, sosiaalityöntekijät ja monet muut kuulevat päivittäin tappouhkauksia mielensäpahoittaneiden suusta, koskaan ei voi tietää onko joku heistä tosissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni on poliisi ja arvostan hänen työtään, ja työ on omiaan hänelle. Arvostan hänen tehtäväänsä yhteiskunnassa ja niin arvostaa hän itsekin. Työnsä kautta hän on oppinut arvostamaan normaalia perhe-elämäämme tosi paljon.
Huonoja puolia: kolmivuorotyö, jonka vuoksi tuntuu, että mies nukkuu tosi paljon ja on eri rytmissä muun perheen kanssa suurimmaksi osaksi. Haalarit on joillekin naisille kuuma aihe. Tämän vuoksi mieheni saa välillä hyvinki suoria ehdotuksia muilta naisilta. No ei tuo haittaa, kun ja jos luottamus on kohdillaan ja sitoutuminen omaan parisuhteeseen molemminpuolista.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapseni haluaa poliisiksi ja alkaa kohta olla siinä iässä, että oikeasti näitä ammatinvalintapäätöksiä on tehtävä.
Fiksu lapsi, ja olen yrittänyt saada vielä miettimään, että oikeastiko tahtoisi työskennellä työssä, missä käytännössä kaikki asiakkaat uhkailevaa ja vaarallista, murhiin ja väkivaltaan kykenevää yhteiskunnan pohjasakkaa. Lisäksi oma ja perheen henki koko ajan vaarassa ja palkkakin matala.
Toisaalta arvostan poliiseja tosi paljon - kun jotain pahaa tapahtuu, he ovat auttajana paikalla.
Lapsi näkee tuon työn yhteiskunnan kannalta tärkeänä ja ”kutsumuksena”. Tärkeyttä en voi minäkään kiistää.
Yritänkö vielä käännyttää, estää.... vai annanko mennä, hakea, ehkä päästä tuohon työhön - ja kouluttautukoon sitten uudelle alalle kun huomaa totuuden?
Onko tuo poliisin arki oikeasti ihan karseeta?
Sen verran korjaan, että poliisien palkat EI OLE matalia. Ne oli joskus 15 vuotta sitten, mutta valtiollahan on palkat nousseet tosi rivakasti viime vuosina ja rivipoliisien palkat alkaa nykyään vitosella (vuositulot). Ei minusta niin huonosti vuoden-kahden koulutuksesta. Joo, kolmivuoroa, mutta enimmäkseen aika rutiinia ja vakituinen työ. Esimerkiksi hoitajiin verrattuna ovat ihan eri sfääreissä nykyään.
Tähän tietysti joku poliisi tulee kertomaan ikälisättömän peruspalkkansa pian. Totuus on, että verotoimistossa, kun katsoo, niin 40-50 -vuotiaat poliisit saa ikälisillä sen reilu 50 000. Vastaavasti samanikäiset hoitsut kolmivuorossa saa alle 40 000.
Vierailija kirjoitti:
Isäni on poliisi. Lapsena oli hieman "pelottava", kun piti kuria suht kovalla kädellä, jonka oppi omilta vanhemmiltaan. Vanhemmiten on pehmentynyt huomattavasti. Uskon että työ toi jonkin verran stressiä joka heijastui myös kotiin, kun olimme veljeni kanssa pieniä.
On myös luonteeltaan aika ison suojamuurin takana, jota on onneksi itse oppinut heikentämään ja puhumaan asioista.
Ihana isä kaiken kaikkiaan, jonka kanssa olen erittäin läheinen vielä aikuisenakin. Olen ikuisesti kiitollinen, että hän antoi minulle ja veljelleni turvallisen lapsuuden yhdessä äitini kanssa. Olen isästäni aina ylpeä, kun saan sanoa olevani poliisin tytär.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että ammatti ei muokkaa ihmisistä samanlaisia. Kusipäitä/tunnevammaisia/narsisteja on kaikissa ammateissa.
Tämä olisi voinut olla melkein minun kirjoittamani, isäni on myöskin poliisi. Isänä hän oli (on edelleen, vaikka olen ollut aikuinen jo vuosikausia) erittäin huolehtiva ja välittävä isä. Myöskin tiukahko hän oli lapsuus- ja nuoruusvuosinani. Esim. ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin yläasteikäisenä saanut venyä kaupungilla tai misään muuallakaan yömyöhään. Valitettavasti jatkuva elämän nurjapuolen näkeminen teki hänestä aika kyynisen, mikä on nyt eläkevuosina onneksi muuttunut. Pari kertaa isälle sattui "työtapaturmia", eli tuli töistä kotiin naama paikattuna, tai silmälasit vääntyneinä. Lapsena en kuitenkaan oikeastaan osannut hirveästi pelätä hänen puolestaan, pidin häntä "kuolemattomana", joka selviää tilanteesta, kuin tilanteesta ;) Isäni toimi myös ns. erityisryhmässä, ja välillä hän sai keskellä yötä puhelinsoittoja työtehtäviin ja teini-iässä nämä "keikat" joskus laittoi miettimään, että mitä jos hänelle joskus sattuisikin jotain. (En tosin tiennyt tuolloin, että hän toimi erityistehtävissä, tämä paljastui vasta hänen eläkkeelle jäätyään.)Töistään isä ei kotona juuri koskaan mitään puhunut, ei tietysti saanutkaan. Jälkeenpäin kylläkin kertoi, että oli saanut joskus joltain tappouhkauksen, minkä yhteydessä kotimme lukot vaihdettiin järeämpiin ja etuoven pieni lasi-ikkuna vaihdettiin vahvempaan versioon. Tätäkään en lapsena/nuorena mitenkään erityisesti huomioinut, enkä osannut yhdistään mitenkään isäni ammattiin.
Minkäänlaista väkivaltaa kotona ei ollut koskaan, eikä isä myöskään halunnut tehdä numeroa ammatistaan, eikä tosiaankaan ollut vapaa-ajallaan mikään virkaintoinen kyttääjäpoliisi. Minua kylläkin joskus yritettiin kiusata isäni ammatista ja haukuttiin kytän tytötksi. Onneksi olen ollut aina hyvä pitämään puoliani, ja sanoin takaisin vähintään jotain yhtä nasevaa.
Eli ihan tavallista, turvallista lapsuutta ja nuoruutta elin. Ja minusta oli aina pelkästään siistiä, että isäni oli poliisi ja vieläkin tunnen siitä tietynlaista ylpeyttä, vaikka itse valitsinkin ihan täysin erilaisen uran.
Mun mies on mielisairaahoitaja. On epäluuloinen, välillä säikky, ei istu ravintolassa koskaan selkä ovelle päin, vaan nurkassa jos mahdollista, Säpsähtää jos joku koskettaa, takaapäin. Ei pidä isoista yleisötapahtumista, koska on jatkuvasti ylivirittynyt mahdollisia uhkia kohtaan. Muuttunut sellaiseksi vuosien saatossa, ettei löydy empatiaa oikein enää ihmisten pikkuongelmille, olankohautuksella ohittaa isotkin asiat, ei järkyty mistään. Väkivaltaahan he eivät työssä käytä, ja mieheni onkin maailman väkivallattomin ihminen <3 asiat täytyy ratkaista puhumalla ja rajoittamalla.
Näistä piirteistä on toki työssään hyötyä, ja vapaallakin on ollut miehen mielisairaus-tutkasta hyötyä, koska hän osaa sanoa monesta jo päältäpäin, että ei kannata alkaa jutuille.
Tunnen kaksi perhettä jossa mies poliisi.
Molemmat tosi v*ttumaisia vaimoilleen, nykyään ex-puolisoita kun pettivät ja ero tuli.
Hankalia vielä eron jälkeen.
Aikoinaan pahimpia sikoja baareissa oli poliisiksi opiskelevat nuoret miehet.
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole pahempaa kuin virkaintoinen poliisi.
Sanoisin, että kyllä on, virkaintoinen wannabe-poliisi eli vartija.
Mun lapseni haluaa poliisiksi ja alkaa kohta olla siinä iässä, että oikeasti näitä ammatinvalintapäätöksiä on tehtävä.
Fiksu lapsi, ja olen yrittänyt saada vielä miettimään, että oikeastiko tahtoisi työskennellä työssä, missä käytännössä kaikki asiakkaat uhkailevaa ja vaarallista, murhiin ja väkivaltaan kykenevää yhteiskunnan pohjasakkaa. Lisäksi oma ja perheen henki koko ajan vaarassa ja palkkakin matala.
Toisaalta arvostan poliiseja tosi paljon - kun jotain pahaa tapahtuu, he ovat auttajana paikalla.
Lapsi näkee tuon työn yhteiskunnan kannalta tärkeänä ja ”kutsumuksena”. Tärkeyttä en voi minäkään kiistää.
Yritänkö vielä käännyttää, estää.... vai annanko mennä, hakea, ehkä päästä tuohon työhön - ja kouluttautukoon sitten uudelle alalle kun huomaa totuuden?
Onko tuo poliisin arki oikeasti ihan karseeta?