Te joilla on hyvä parisuhde, mikä on kamalinta kumppanissasi?

Vaikeneminen, kun jokin asia vaivaa. Kestää kauan saada häntä avautumaan. Asioitten pikkutarkka säätäminen esim. ruudun kirkkaus, äänet yms. pitää olla kohdillaa, jos tabletilta katotaan leffaa. Tarkoittaa sitä, että se leffan aloitus kestää 10 min. Itse olen kärsimätön jankkaaja, mutta hyvin meillä silti menee

Kuorsaus!!!

Risoo eniten se, ettei hän huomaa, jos esimerkiksi rätit on yläkerran rapulla menossa yläkertaan pyykkiin. Lampsii ihan pokkana yli, eikä kuulema huomannut mitään. Siivoaa kyllä omat jälkensä perässään, tuo vain joskus (kiireessä yleensä) ärsyttää.

Ei kerro raha-asioistaan (on veloissa), saamaton, ei oma-aloitteisuutta siivoamiseen, muidenkin jo mainitsema peliraivo, ei osaa puhua, kunnianhimoton, ei mielenkiinnon kohteita

Paasaaminen. Mies lukee paljon uutisia, ja alkaa paasata (mielestäni) jostain mitättömästä asiasta. Lietsoo oikein itseään älyttömään raivoon. En jaksa oikein enää kuunnella enkä kommentoida näitä paasauksen aiheita. Olen kehittänyt tilanteeseen sopivan, valikoivan kuulon. Osaa onneksi itsekin hieman jo nauraa näille kiihtymisilleen.

Hyvin äänekäs kuorsaaminen. Olen herkkäuninen, joten yhdessä nukkuminen on täysin mahdotonta. Sinnittelin pari vuotta samassa sängyssä, mutta jaksamisen kannalta oli pakko saada kunnon yöunet. Nukumme nykyään eri huoneissa, ja se toimii mainiosti.

Tässäpä ärsyttävimmät piirteet. Ai niin, ja joskus töksäyttelee asioita ilman sen suurempaa harkintaa, ja voi pahoittaa näin toisen mielen. Vaikka mies on älykäs, voisi joskus hieman paremmin miettiä, mitä suustaan päästää. Tunneäly ei siis kohtaa älykkyyttä tässä tapauksessa.

Mutta kaikilla ihmisillä on omat virheensä, niin minulla kuin muillakin. Enkä vaihtaisi miestäni mihinkään, olen tyytyväinen.

Ja näin. Naisten suurin ongelma. Onko tämä mies tarpeeksi hyvä. Otanko lennosta toisen, vaikkapa varakkaamman?

Pimpin suoma valta-asema.

Mutta niinku kuitenki yhyy me ollaan heikkoja ja pikkutyttöjä :(

Mieheni on todella rauhallinen, verkkainen ja harkitseva tyyppi. Itse taas toimin aika spontaanisti, ja olen sellainen energinen puuhapallero. Sanotaanko niin, että täydennämme toisiamme. :)

Mutta tosiaan, yksi ärsyttävä asia hänessä on päättämättömyys, kaikessa! Esimerkiksi leivän valinta kaupassa voi viedä tovin jos toisenkin. "Ruista vai vaaleaa. Luomua vai ei. Jyviä vai ei. Hmm. Onpas näitä vaihtoehtoja. Olisko paistopisteellä jotain" .. NYT SE LEIPÄ KORIIN KU OLIS JO!

Tykkään käydä ruokakaupassa yksin, sillä muuten hän jää tupeksimaan vaihtoehtoviidakkoon sormi suussa. Pääsen puolta nopeammin kaupasta ulos.

Ilkeys eli vittuilu, valehtelu, huono hygienia ja vonkaus. Sekä paikkojen hajottaminen.

Miehessäni on useampia hankalia piirteitä, mutta ehkä satuttavin on se, ettei hän koskaan sano mitään myönteistä minusta. Hänellä on paljon kritisoitavaa, mutta tasapainon vuoksi olisi tärkeää että hän myös kertoisi siitä, mikä minussa on mielestään hyvää. Vai pitääkö vaan luottaa siihen että jotain on, kun ei ole erotakaan halunnut? Välillä on sellainen olo, että mies vain sietää minua vaan ei oikeastaan rakasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin olevani hyvässä suhteessa, mutta en tuntenut itseäni. Mies ei ollut koskaan ollut mies, jota erityisesti halusin, mutta ajattelin, ettei se haittaa, koska hän on niin hyvä ihminen. No, onhan hän, mutta se ei todellakaan riitä.

Ihminen lisäksi muuttuu elämän varrella, tai ei aina ja joka hetki, mutta elämässä saattaa tulla kohtia, jolloin näin käy. Itselleni niitä on tullut parisuhteemme aikana useita, osittain paradoksaalisesti juuri mieheni ansiosta. Hän antoi minun olla sitä, mitä olen, vaikka olin tottunut siihen, että minulta vaaditaan ja odotetaan vaatimuksin kaikenlaista, ja parisuhde oli minulle niiden odotusten kanssa elämistä ja niiden täyttämistä.

Alkuun siis koin mieheni helpottavana, koska hän ei vaatinut oikeastaan mitään. Hän ei vaatinut minua olemaan tietynlainen. Ajan kanssa huomasin kuitenkin, että hän odottaa (siis toivoo, ei vaadi) minun olevan sellainen, mikä en ole, ja joksi olisin ehkä alkuun halunnut koittaa hänen vuokseen muuttua, jos hän olisi kertonut olevansa onnellinen siten.

Mutta koska hän oli jo antanut minulle vapautta suhteessa olla se, millainen olen, en enää halunnut muuttua muiden toiveiden mukaiseksi. Samaan aikaan muutuin itsekin muutamien isojen elämänmuutosteni myötä. Eivätkä ne muutokset tuoneet minua lähemmäs miestäni tai parisuhteessa lähemmäksi, vaan aloin katsella häntä tyytymättömin silmin, mikä oli hämmentävää, sillä hän on kertakaikkiaan kunnollinen kaveri.

Oli selvää, että olin tehnyt väärän valinnan, vaikka se olikin ihan hyvä valinta valinnantekohetkellä. Silloinen terapeuttini oli sitä mieltä, että kyseinen mies olisi mulle hyväksi, sen sijaan, että ois kyennyt auttamaan mua itsenäistymään, kuten nykyinen osaa. Olen nyt tuhlannut useammankin ihmisen elämää perustamalla perheen, mieheni ottaa minua nykyisin aivoon joka asiassa, johtuen siitä, että itsenäistyn nyt kiitos sairaan narsistisen lapsuuskotini.

Mieskin kärsii tilanteesta, mutta olen liian itsekäs uhraamaan enää elämääni muiden mieliksi olemiseen, oltuani ymmärtämättä 25 vuotta että mun kuuluu tehdä itseni onnelliseksi, ei kenenkään muun elämää. Eikä kait kukaan muu kuin minä itse osaa tehdä minua onnelliseksi.

Hassua miten tuo kuulostaa kuin vaimoni kirjoittamalta :/ ollaan molemmat kylläkin juuri neljänkympin ohittaneita, joten ehkei kuitenkaan...

Itse koen olevani tuommoinen "hyvä" mies. Olen ehkä hieman kankea, enkä paljoa puhu asioistani, mutta yritän kuitenkin. Rakastan lapsiamme ja tykkään olla ja touhuta heidän kanssaan. Teen kotitöitä (siivoukset, kokkailut, leipomiset, talon huoltohommat) ja autotkin koitan pitää suunnilleen kunnossa.

Viime vuosina alkoholin käyttökin on ollut hyvinkin vähäistä, enkä edes polta.

Toki teen nuo kaikki, koska minun "kuuluu" osallistua ja tehdä asioita perheen eteen, mutta maku kaikesta tekemisestä alkaa hiipua, kun tuntuu että kaikki on toiselle jotenkin vähäpätöistä. Eli koen että minun tekemisillä ei ole niin väliä, ja kaikki "hyvyys" hautautuu sen alle, etten osaa huomioida vaimoa oikealla tavalla. Minulta puuttuu kai semmoinen spontaanius hellittelyyn, halailuun ja toisen kehumiseen, jota toinen niin kaipaisi.

Tosin kun tunnen että en saa tekemisistäni "mitään", niin minusta ei löydy enää intoa alkaa toista kehumaan ja hellittelemäänkään. Myöskään huonosti hoidetut raha-asiat ei paranna tilannetta, kun joutuu lähes kaiken ylimääräisen laittamaan yhteiseen kassaan.

Jotenkin hirveätä todeta, että välillä näkee vaimostaan melko teinimäisiä ja keskenkasvuisia piirteitä, jotka on ajatellut jo poistuneen tässä iässä.

Miksi miestä pitää joka asiasta kehua? Kaunis kiitos silloin tällöin on ok, muttei kukaan kehu naistakaan vuolaasti pyykin hoitamisesta tai ruuan ostamisesta. Tai mistään muustakaan.

Ei miestä tarvitsekaan koko ajan olla kehumassa, mutta jos kiitosta ei tule edes toisen auton korjaamisesta, eikä eleelläkään näytä, että arvostaisi toisen tekemisiä, niin hieman sitä alkaa miettiä että miksi nähdä yhtään ylimääräistä vaivaa.

Sama menee myös toiseen suuntaan. Jos nainen ei tee juurikaan mitään toisen eteen, niin miksi häntä pitäisi olla vuolaasti kehuskelemassa ja pitämässä hyvänä?

Kiitätkö itse vaimoasi, kun hän pesee sukkiasi tai tekee sinulle ruokaa? Vai oletko sitä mieltä, ettei tarvi, kun pyykkiä pitää kuitenkin pestä ja itsensä ruokkia?

Oma mies onneksi kiittää tekemistäni arjen askareista esimerkiksi viemällä ulos syömään.

Vierailija kirjoitti:

Vertailu ei auta. Omaa sisäistä tunnetta pitää kuunnella vahvasti. Erosin muutama vuosi sitten hyvästä miehestä. Ulospäin olimme täydellinen pari ja perhe. Nauroimme paljon yhdessä ja aika perheenä sujui sinänsä. Olin kuitenkin koko ajan vailla lämpöä, kuulluksi ja rakastetuksi ja halutuksi tulemista.

Mies ei koskaan tehnyt aloitetta seksiin. Seksi oli tylsää, olimme sen suhteen ihan erilaisia. Hän ei koskaan puhunut minulle kauniisti. Sen sijaan virheistä kyllä jaksoi huomauttaa ja monista helpoistakin asioista tuli kummallista vääntämistä. Ajatusmaailmamme olivat liian erilaiset.

Nykyisessä miehessä ei ärsytä mikään. Tottakai kinaa tulee uusperheessä mutta pystymme keskustelemaan kaiken selväksi. Seksi on loistavaa ja intohimoista, läheisyys pakahduttavan ihanaa. Me olemme samalla aaltopituudella henkisesti ja seksuaalisesti ja koemme molemmat läheisyyden ja hellimisen tärkeäksi.

Voin todella hyvin joka päivä. Olen paljon parempi vanhempi, paljon tasapainoisempi ihminen.

Meillä on vain yksi elämä. Suhteen eteen kannattaa tehdä kaikki mahdollinen ja toisaalta kun valkenee että suhde ei toimi riittävän hyvin, siitä on myös hyvä osata luopua. Ero on lapsille suru mutta sen voi hoitaa ilman lapsellisia riitoja ja lapsen etu edellä, niin lapsetkaan eivät siitä murru.

Ap mietit onko suhteesi tarpeeksi huono erotaksesi. Asia kyllä aikanaan valkenee, sen pohtiminen vie aikaa ja tuntuu välillä epätoivoiselta ettei valmista tule. Mutta jonain päivänä tiedät.

Tämä voisi olla minun kirjoittamani. Näin oli minullakin. Ulkoisesti täydellinen pari, sisältä kuitenkin kärsimme molemmat ja erityisesti minä. Mies olisi halunnut jatkaa kulissiliittoa perheen vuoksi, itse en enää henkisesti jaksanut. 

Nykyisen mieheni kanssa olen erittäin onnellinen. Piti oikein kaivaa ärsyttäviä asioita mieleen. Ärsyttää se että mies on hieman introvertti extrovertti. Introverttiys on päällä kun tapaa uusia ihmisiä ja kun me tutut ihmiset saavumme kotiin. Hän ei nimittäin tykkää tervehtiä kun joku tulee kotiin. Se on outoa ja ärsyttävää minulle. Samoin uusien henkilöiden kohtaamisessa mies ei itse osaa esitellä minua tai itseään. Menee tavallaan vähän pasmat sekaisin hänellä. Introverttivaihde on hänellä päällä kuitenkin vain muutamien minuuttien ajan ja pian lämmin ystävällisyys syrjäyttää hiukan ujon alun.  

Tämä on pieni asia, mutta niitä harvoja asioita jotka hänessä ärsyttävät minua. 

Vierailija kirjoitti:

Ja näin. Naisten suurin ongelma. Onko tämä mies tarpeeksi hyvä. Otanko lennosta toisen, vaikkapa varakkaamman?

Pimpin suoma valta-asema.

Mutta niinku kuitenki yhyy me ollaan heikkoja ja pikkutyttöjä :(

Miksi jäädä huonoon parisuhteeseen? Ihmiselämä on aivan liian lyhyt elämään onnettomana.

Se, että mies sanoo rakastavansa vain hyvin harvoin. Teoissa kyllä näkyy joka päivä, mutta olisi kiva joskus saada sanojakin. Lisäksi, se, että joskus mies sopi exänsä kanssa muutoksia lasten isälläolopäiviin keskustelematta kanssani ensin. Tämä onneksi loppui, kun kerran sopi lasten aiemmin tulosta unohtaen, että meillä oli muuta sovittuna.

Nuo ovat oikeasti suurimmat ärsytyksen aiheet miehessä eli eipä ärsytä juuri mikään. Meillä kumpikin tekee kotitöitä ja meillä ei huudeta, haukuta tai mökötetä vaan kaikesta voidaan puhua.

Nopea ärtyvyys ja pitkävihaisuus. Satunnaiset ylilyönnit (liika huutaminen, syyttely). Vaikeus selvittää asioita (mun tavallani, heh). Olen itse aika lailla samanlainen, paitsi että ärryn vähemmästä ja palaudun viimeistään vartissa. Silti suhde on hyvä, rakastava ja huolehtiva.

Vierailija kirjoitti:

Miehessäni on useampia hankalia piirteitä, mutta ehkä satuttavin on se, ettei hän koskaan sano mitään myönteistä minusta. Hänellä on paljon kritisoitavaa, mutta tasapainon vuoksi olisi tärkeää että hän myös kertoisi siitä, mikä minussa on mielestään hyvää. Vai pitääkö vaan luottaa siihen että jotain on, kun ei ole erotakaan halunnut? Välillä on sellainen olo, että mies vain sietää minua vaan ei oikeastaan rakasta.

Juuri niinkuin exäni. Ei edes pyytämällä voinut sanoa mitään kaunista. Itse sanoin hänelle kohteliaisuuksia ja kiitoksia ja kauniita sanoja monia vuosia kunnes katkerana lopetin. Kun aloin puhua erosta, sanoi sitten vasta että olen aina ollut hänen mielestä kaunis ja haluttava. No oli myöhäistä.

Nykyinen mies sanoo monta kertaa päivässä minulle vaikka mitä ihanaa ja minä hänelle. Siitä syntyy positiivinen tunnelma meidän välille ja se pysyy. Oi miten rakastan häntä!

Vierailija kirjoitti:

Ja näin. Naisten suurin ongelma. Onko tämä mies tarpeeksi hyvä. Otanko lennosta toisen, vaikkapa varakkaamman?

Pimpin suoma valta-asema.

Mutta niinku kuitenki yhyy me ollaan heikkoja ja pikkutyttöjä :(

Pimppi ei suo parisuhteeseen sen enempää valinnanvaraa kuin kikkeli. Suhteessa on kaksi ihmistä jotka haluavat itselleen sopivan kumppanin.

Se ettet saa naista, ei johdu matalasta tulotasostasi vaan siitä että olet ärsyttävä sovinistinen ruikuttaja.

Mun mies on ihana ja maailman paras juuri minulle. Loistava isä ja aviomies.

Jo seurustelun alkuaikoina huomasin kuitenkin tietyt piirteet, jotka hänessä ärsyttävät. Ykkösenä on vaikeus sanoa vastaan pomottavalle (vaikkakin ihanalle) lapsuudenperheelle ja erityisesti vanhemmille. Onneksi tämä on viidentoista vuoden aikana lientynyt ja nykyään tilanne on jo paljon parempi.

Toinen ärtymystä aiheuttava seikka on miehen piheys yhdistettynä vähäiseen taloustaitoon. Jos siis elettäisiin miehen mielen mukaisesti täysin niin söisimme ranskalaisia ja nakkeja, asuisimme kylmässä talossa ja pukeutuisimme risoihin vaatteisin mutta emme kilpailuttaisi sähköä, vakuutuksia tai sijoittaisi osakkeisiin. Olen selvinnyt tämän piirteen kanssa siten että ilmoitin jo seurustelun alkuaikoina mistä asioista en halua tinkiä (luomu, lämmin koti, siistit vaatteet, pari reissua vuodessa jne.) ja hoitamalla itse koko perheen talousasiat. Onneksi minulla on myös parempi palkka. Mies on myös lasten syntymän jälkeen ymmärtänyt, että lasten tarpeista ei voi säästää, joten yhtään keskustelua ei ole käyty siitä tarvitaanko lapsille uudet turvaistuimet tai uudet sukset. Sen sijaan mies on tuntenut itsensä hyödylliseksi ja saanut säästämisnautintoa etsiessään tarvittavat tarvikkeet mahdollisimman halvalla nettikaupoista.

Olen siis todella onnekkaasti parisuhteessa, jossa on hyvin vähän kitkaa.

Vaimo on mielestäni turhan pedantti luonne ja minä olen turhan huoleton. Luonne-eromme aiheuttaa joskus sanaharkkaa, vaikka muuten on mennyt hyvin jo parikymmentä vuotta.

Piereminen julkisilla paikoilla esim kaupoissa hävettää vähän.

Kuorsaaminen ja se, ettei mene mistään syystä lääkäriin.