Te joilla on hyvä parisuhde, mikä on kamalinta kumppanissasi?

Vierailija kirjoitti:

Kun mies peliraivoaa. En pidä huutamisesta ja en ole ikinä halunnut häntä vähemmän kuin noina hetkinä, jolloin lähemmäs 30v. mies käyttäytyy kuin 6v. Inhottava tapa.

Komppaan. Minä ahdistun siitä, kun mies raivoaa, vaikka raivoaisi "vain" pelille.

Toinen kamala asia on jatkuva myöhästely, aina ja ihan kaikkialta. Kiusallista ja noloa. Sukulaiset (molemman puolen) kuittailevat jo tuosta :(

Minä olen onnellisessa parisuhteessa ja ystävieni kanssa puhuessani olen todellakin onnekas. Tässä hyviä esimerkkejä:

-Koti on oikeasti turvasatama. Rankan päivän jälkeen toinen on voimavara, ei energiasyöppö

-Riitoja on harvoin. Arvostatte toisianne ja ns. turhaan riitely ei vaan ole sen arvoista. Tietysti välillä tulee riitaa, mutta nekin pitää pystyä selvittämään

-Ei mykkäkouluja, ei kiristystä, ei uhkailua eikä mitään toisen manipulointia

-Toinen kannustaa sinua eteenpäin. Oli sitten kyseessä urasi, harrastukset tai joku muu projekti

-Kotityöt jakautuvat tasaisesti. Ikään kuin sanattomalla sopimuksella toinen tekee enemmän, silloin kun toisella on esimerkiksi rankkaa töissä.

-Yhteiset harrastukset ja vapaus tehdä asioita omien ystävien kanssa ja elää omaa, joskus toisesta erillistä, elämää.

-Läheisyys, tuki, rakkaus ja toimiva seksi

Olen nykyisen mieheni kanssa muuttunut itse paremmaksi ihmiseksi. Olen kärsivällisempi, rauhallisempi ja tyytyväinen normaaliin arkeen. Palatakseni itse kysymykseen, niin "kamalinta" on ehkä osittainen puute kyvyssä heittäytyä erilaisiin asioihin mukaan.

Itsepäisyys ja epävarmuus. Toisin sanoen se, ettei usko vaikka sanon olevani jonkin asian kanssa okei. Vähän väliä pyytelemässä anteeksi vaikkei tarvitsisi, mutta onhan tuo aika hellyyttävää

Jättää likaiset sukat ja alushousut makuuhuoneen lattialle. Pyykkikori sijaitsee myös makuuhuoneessa.

Ap, kuinka monta vuotta olette ollet parisuhteessa?

On ääritilanteessa yhtä kateellinen kuin halveksimansa kateelliset sukulaiset.

On se vähän puhelimen orja. Kun koetetaan keskustella jostakin ja kännykkä piippaa, vastaa siihen onnellisena hymyillen. On kai niin kivaa jutella jonkun muun kanssa kuin minun?

Koetan kuitenkin ajatella positiivisesti, että on se hyvä että on elämässä muitakin ihmisiä ja että kaikki ei ole minun varassani.

En tiedä onko tämä pahin asia, mutta kunhan nyt tuli yhtenä ärsyttävyytenä mieleen. 

Rattiraivo. Ja joo.. jatkuva piereskely. Kuulostaa varmasti ihan dorkalta tapaukselta mutta muuten menestynyt yrittäjä ja todella seurallinen ja mielenkiintoinen. Mut noi kaksi on jotain mikä saa mut näkemään punaista ja nolostumaan.

Ehkä se, että on huono puhumaan tunteistaan ja vakavammista asioista. Tiedostaa itsekin ongelmaksi, ja tiedostaa myös että juontaa lapsuudesta (vanhemmilta opittua) ja toivon, että tarkoittaa sitä, kun sanoo että tekee töitä asian eteen. 

Varmaan se että mies ei koe tarpeelliseksi kertoa mulle ajatuksiaan. Kotona ollessa saattaa yhtäkkiä rynnätä ovesta ulos ja jään ihmettelemään minne äijä oikein meni. Tulee hetken päästä takaisin ja jatkaa sitä puuhaa mitä oli tekemässä ennen tärkeään eikä kommentoi mitenkään juuri tapahtunutta. Kun kysyn asiasta, mies toteaa käyneensä autolla, varastossa, ulkona tms. Muita samankaltaisia juttuja myös. Ei oikeasti iso juttu mutta mua ärsyttää ihan kamalasti! Ja osaa kyllä keskustella muuten tärkeistäkin asioista.

Mulla on ihana mies ja parisuhde.

No, kun on hyvä parisuhde, niin ei ne kamaluudet mitenkään pahoja ole :-D

Pahinta on kai että mieheni on auttamaton sotkupekka. Kaikki tavarat jäävät siihen missä niitä tarvittiin ja aina on asiat hukassa. Minä olen ainoa joka hoitaa kotia, siivoaa ja tiskaa. Ja välillä se harmittaa.

Mutta en mennyt hänen kanssaan naimisiin saadakseni kodinhoitajan. En ole koskaan tuntenut olevani niin rakastettu, arvostettu, älykäs, taitava, kaunis ja seksikäs, hauska ja kiinnostava kuin hänen kanssaan. Edelleen, 22 vuoden jälkeen, hän katselee minua kuin vastarakastunut, kuuntelee minua, muistaa minua pikkulahjoilla ja kukilla ja palveluksilla, joita tekee ihan vain koska tuli mieleen että voisin pitää siitä. *_* Siis, olen itsekin niin rakastunut, että voisin kirjoittaa sivukaupalla kaikkea mitä rakastan hänessä.

Saan todellakin kaiken mitä mieheltä haluan ja tarvitsen, ja mitä en saa, voin antaa itse itselleni (kuten siistin kodin).

Eniten kuitenkin riidellään siitä mistä tavallisesti ihmiset riitelevät - ymmärretään väärin, on lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia jotka värittää kummankin katsomuksen, välillä tulee sanottua jotain tavalla joka loukkaa, silittää vastakarvaan, painelee nappuloita ja liipasinta, stressi, ahdistus, masennus, muuten vain paha mieli... mutta riitelyn jälkeen sovitaan ja keskustellaan siitä mitä tapahtui ja miksi ja yritetään uudelleen, paremmalla ymmärryksellä.

Minusta suhteen tason näkee siitä miltä tuntuu kun olette yhdessä. Haluatko viettää aikaa hänen kanssaan? Hymyiletkö kun ajattelet häntä? Jos saat viikon loman jossain ihanassa paikassa, haluatko ottaa hänet mukaan? Miltä hän saa sinut tuntemaan? Tunnetko olevasi rakastettu ja arvostettu ja kaikkea sitä mitä haluat olla? Tunnetko olevasi oma itsesi ja se paras versio itsestäsi kun olet hänen kanssaan?

Saamattomuus, näköalattomuus ja kunnianhimon (ja himon) puute.

Vierailija kirjoitti:

Ap, kuinka monta vuotta olette ollet parisuhteessa?

Kymmenen. Olemme jo kerran eronneet pari vuotta sitten, tosin palasimme yhteen melko pian. Pakko lisätä vielä tähän, että olen melko nuori kuitenkin, vielä on matkaa kolmeenkymppiin.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin olevani hyvässä suhteessa, mutta en tuntenut itseäni. Mies ei ollut koskaan ollut mies, jota erityisesti halusin, mutta ajattelin, ettei se haittaa, koska hän on niin hyvä ihminen. No, onhan hän, mutta se ei todellakaan riitä.

Ihminen lisäksi muuttuu elämän varrella, tai ei aina ja joka hetki, mutta elämässä saattaa tulla kohtia, jolloin näin käy. Itselleni niitä on tullut parisuhteemme aikana useita, osittain paradoksaalisesti juuri mieheni ansiosta. Hän antoi minun olla sitä, mitä olen, vaikka olin tottunut siihen, että minulta vaaditaan ja odotetaan vaatimuksin kaikenlaista, ja parisuhde oli minulle niiden odotusten kanssa elämistä ja niiden täyttämistä.

Alkuun siis koin mieheni helpottavana, koska hän ei vaatinut oikeastaan mitään. Hän ei vaatinut minua olemaan tietynlainen. Ajan kanssa huomasin kuitenkin, että hän odottaa (siis toivoo, ei vaadi) minun olevan sellainen, mikä en ole, ja joksi olisin ehkä alkuun halunnut koittaa hänen vuokseen muuttua, jos hän olisi kertonut olevansa onnellinen siten.

Mutta koska hän oli jo antanut minulle vapautta suhteessa olla se, millainen olen, en enää halunnut muuttua muiden toiveiden mukaiseksi. Samaan aikaan muutuin itsekin muutamien isojen elämänmuutosteni myötä. Eivätkä ne muutokset tuoneet minua lähemmäs miestäni tai parisuhteessa lähemmäksi, vaan aloin katsella häntä tyytymättömin silmin, mikä oli hämmentävää, sillä hän on kertakaikkiaan kunnollinen kaveri.

Oli selvää, että olin tehnyt väärän valinnan, vaikka se olikin ihan hyvä valinta valinnantekohetkellä. Silloinen terapeuttini oli sitä mieltä, että kyseinen mies olisi mulle hyväksi, sen sijaan, että ois kyennyt auttamaan mua itsenäistymään, kuten nykyinen osaa. Olen nyt tuhlannut useammankin ihmisen elämää perustamalla perheen, mieheni ottaa minua nykyisin aivoon joka asiassa, johtuen siitä, että itsenäistyn nyt kiitos sairaan narsistisen lapsuuskotini.

Mieskin kärsii tilanteesta, mutta olen liian itsekäs uhraamaan enää elämääni muiden mieliksi olemiseen, oltuani ymmärtämättä 25 vuotta että mun kuuluu tehdä itseni onnelliseksi, ei kenenkään muun elämää. Eikä kait kukaan muu kuin minä itse osaa tehdä minua onnelliseksi.

Hassua miten tuo kuulostaa kuin vaimoni kirjoittamalta :/ ollaan molemmat kylläkin juuri neljänkympin ohittaneita, joten ehkei kuitenkaan...

Itse koen olevani tuommoinen "hyvä" mies. Olen ehkä hieman kankea, enkä paljoa puhu asioistani, mutta yritän kuitenkin. Rakastan lapsiamme ja tykkään olla ja touhuta heidän kanssaan. Teen kotitöitä (siivoukset, kokkailut, leipomiset, talon huoltohommat) ja autotkin koitan pitää suunnilleen kunnossa.

Viime vuosina alkoholin käyttökin on ollut hyvinkin vähäistä, enkä edes polta.

Toki teen nuo kaikki, koska minun "kuuluu" osallistua ja tehdä asioita perheen eteen, mutta maku kaikesta tekemisestä alkaa hiipua, kun tuntuu että kaikki on toiselle jotenkin vähäpätöistä. Eli koen että minun tekemisillä ei ole niin väliä, ja kaikki "hyvyys" hautautuu sen alle, etten osaa huomioida vaimoa oikealla tavalla. Minulta puuttuu kai semmoinen spontaanius hellittelyyn, halailuun ja toisen kehumiseen, jota toinen niin kaipaisi.

Tosin kun tunnen että en saa tekemisistäni "mitään", niin minusta ei löydy enää intoa alkaa toista kehumaan ja hellittelemäänkään. Myöskään huonosti hoidetut raha-asiat ei paranna tilannetta, kun joutuu lähes kaiken ylimääräisen laittamaan yhteiseen kassaan.

Jotenkin hirveätä todeta, että välillä näkee vaimostaan melko teinimäisiä ja keskenkasvuisia piirteitä, jotka on ajatellut jo poistuneen tässä iässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin olevani hyvässä suhteessa, mutta en tuntenut itseäni. Mies ei ollut koskaan ollut mies, jota erityisesti halusin, mutta ajattelin, ettei se haittaa, koska hän on niin hyvä ihminen. No, onhan hän, mutta se ei todellakaan riitä.

Ihminen lisäksi muuttuu elämän varrella, tai ei aina ja joka hetki, mutta elämässä saattaa tulla kohtia, jolloin näin käy. Itselleni niitä on tullut parisuhteemme aikana useita, osittain paradoksaalisesti juuri mieheni ansiosta. Hän antoi minun olla sitä, mitä olen, vaikka olin tottunut siihen, että minulta vaaditaan ja odotetaan vaatimuksin kaikenlaista, ja parisuhde oli minulle niiden odotusten kanssa elämistä ja niiden täyttämistä.

Alkuun siis koin mieheni helpottavana, koska hän ei vaatinut oikeastaan mitään. Hän ei vaatinut minua olemaan tietynlainen. Ajan kanssa huomasin kuitenkin, että hän odottaa (siis toivoo, ei vaadi) minun olevan sellainen, mikä en ole, ja joksi olisin ehkä alkuun halunnut koittaa hänen vuokseen muuttua, jos hän olisi kertonut olevansa onnellinen siten.

Mutta koska hän oli jo antanut minulle vapautta suhteessa olla se, millainen olen, en enää halunnut muuttua muiden toiveiden mukaiseksi. Samaan aikaan muutuin itsekin muutamien isojen elämänmuutosteni myötä. Eivätkä ne muutokset tuoneet minua lähemmäs miestäni tai parisuhteessa lähemmäksi, vaan aloin katsella häntä tyytymättömin silmin, mikä oli hämmentävää, sillä hän on kertakaikkiaan kunnollinen kaveri.

Oli selvää, että olin tehnyt väärän valinnan, vaikka se olikin ihan hyvä valinta valinnantekohetkellä. Silloinen terapeuttini oli sitä mieltä, että kyseinen mies olisi mulle hyväksi, sen sijaan, että ois kyennyt auttamaan mua itsenäistymään, kuten nykyinen osaa. Olen nyt tuhlannut useammankin ihmisen elämää perustamalla perheen, mieheni ottaa minua nykyisin aivoon joka asiassa, johtuen siitä, että itsenäistyn nyt kiitos sairaan narsistisen lapsuuskotini.

Mieskin kärsii tilanteesta, mutta olen liian itsekäs uhraamaan enää elämääni muiden mieliksi olemiseen, oltuani ymmärtämättä 25 vuotta että mun kuuluu tehdä itseni onnelliseksi, ei kenenkään muun elämää. Eikä kait kukaan muu kuin minä itse osaa tehdä minua onnelliseksi.

Hassua miten tuo kuulostaa kuin vaimoni kirjoittamalta :/ ollaan molemmat kylläkin juuri neljänkympin ohittaneita, joten ehkei kuitenkaan...

Itse koen olevani tuommoinen "hyvä" mies. Olen ehkä hieman kankea, enkä paljoa puhu asioistani, mutta yritän kuitenkin. Rakastan lapsiamme ja tykkään olla ja touhuta heidän kanssaan. Teen kotitöitä (siivoukset, kokkailut, leipomiset, talon huoltohommat) ja autotkin koitan pitää suunnilleen kunnossa.

Viime vuosina alkoholin käyttökin on ollut hyvinkin vähäistä, enkä edes polta.

Toki teen nuo kaikki, koska minun "kuuluu" osallistua ja tehdä asioita perheen eteen, mutta maku kaikesta tekemisestä alkaa hiipua, kun tuntuu että kaikki on toiselle jotenkin vähäpätöistä. Eli koen että minun tekemisillä ei ole niin väliä, ja kaikki "hyvyys" hautautuu sen alle, etten osaa huomioida vaimoa oikealla tavalla. Minulta puuttuu kai semmoinen spontaanius hellittelyyn, halailuun ja toisen kehumiseen, jota toinen niin kaipaisi.

Tosin kun tunnen että en saa tekemisistäni "mitään", niin minusta ei löydy enää intoa alkaa toista kehumaan ja hellittelemäänkään. Myöskään huonosti hoidetut raha-asiat ei paranna tilannetta, kun joutuu lähes kaiken ylimääräisen laittamaan yhteiseen kassaan.

Jotenkin hirveätä todeta, että välillä näkee vaimostaan melko teinimäisiä ja keskenkasvuisia piirteitä, jotka on ajatellut jo poistuneen tässä iässä.

Miksi miestä pitää joka asiasta kehua? Kaunis kiitos silloin tällöin on ok, muttei kukaan kehu naistakaan vuolaasti pyykin hoitamisesta tai ruuan ostamisesta. Tai mistään muustakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vaimo on vähän pullukka. Lihonut hieman suhteemme aikana. Muuta vikaa en hänestä löydä.

Sama täällä. Pitäis liikkua vähän enemmän. Ja siivota. Muuten huippuvaimo.

Tupakointi. Sen takia erottiinkin kerran ihan alussa, kun ajattelin etten pysty olemaan jatkuvasti tupakoivan kanssa (aski päivässä).

Nyt 6 v jälkeen on onneksi ryhtynyt itse aktiivisesti vähentämään ja tällä hetkellä mennään puolessa askissa. \o/

Luonteenpiirteistä ärsyttää joskus miehen minua hitaampi tyyli tehdä asioita etenkin silloin kun itselläni on kiire tai asia vaatisi musta muusta syystä nopeutta.

Mut ihana mies on, en vaihtaisi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin olevani hyvässä suhteessa, mutta en tuntenut itseäni. Mies ei ollut koskaan ollut mies, jota erityisesti halusin, mutta ajattelin, ettei se haittaa, koska hän on niin hyvä ihminen. No, onhan hän, mutta se ei todellakaan riitä.

Ihminen lisäksi muuttuu elämän varrella, tai ei aina ja joka hetki, mutta elämässä saattaa tulla kohtia, jolloin näin käy. Itselleni niitä on tullut parisuhteemme aikana useita, osittain paradoksaalisesti juuri mieheni ansiosta. Hän antoi minun olla sitä, mitä olen, vaikka olin tottunut siihen, että minulta vaaditaan ja odotetaan vaatimuksin kaikenlaista, ja parisuhde oli minulle niiden odotusten kanssa elämistä ja niiden täyttämistä.

Alkuun siis koin mieheni helpottavana, koska hän ei vaatinut oikeastaan mitään. Hän ei vaatinut minua olemaan tietynlainen. Ajan kanssa huomasin kuitenkin, että hän odottaa (siis toivoo, ei vaadi) minun olevan sellainen, mikä en ole, ja joksi olisin ehkä alkuun halunnut koittaa hänen vuokseen muuttua, jos hän olisi kertonut olevansa onnellinen siten.

Mutta koska hän oli jo antanut minulle vapautta suhteessa olla se, millainen olen, en enää halunnut muuttua muiden toiveiden mukaiseksi. Samaan aikaan muutuin itsekin muutamien isojen elämänmuutosteni myötä. Eivätkä ne muutokset tuoneet minua lähemmäs miestäni tai parisuhteessa lähemmäksi, vaan aloin katsella häntä tyytymättömin silmin, mikä oli hämmentävää, sillä hän on kertakaikkiaan kunnollinen kaveri.

Oli selvää, että olin tehnyt väärän valinnan, vaikka se olikin ihan hyvä valinta valinnantekohetkellä. Silloinen terapeuttini oli sitä mieltä, että kyseinen mies olisi mulle hyväksi, sen sijaan, että ois kyennyt auttamaan mua itsenäistymään, kuten nykyinen osaa. Olen nyt tuhlannut useammankin ihmisen elämää perustamalla perheen, mieheni ottaa minua nykyisin aivoon joka asiassa, johtuen siitä, että itsenäistyn nyt kiitos sairaan narsistisen lapsuuskotini.

Mieskin kärsii tilanteesta, mutta olen liian itsekäs uhraamaan enää elämääni muiden mieliksi olemiseen, oltuani ymmärtämättä 25 vuotta että mun kuuluu tehdä itseni onnelliseksi, ei kenenkään muun elämää. Eikä kait kukaan muu kuin minä itse osaa tehdä minua onnelliseksi.

Hassua miten tuo kuulostaa kuin vaimoni kirjoittamalta :/ ollaan molemmat kylläkin juuri neljänkympin ohittaneita, joten ehkei kuitenkaan...

Itse koen olevani tuommoinen "hyvä" mies. Olen ehkä hieman kankea, enkä paljoa puhu asioistani, mutta yritän kuitenkin. Rakastan lapsiamme ja tykkään olla ja touhuta heidän kanssaan. Teen kotitöitä (siivoukset, kokkailut, leipomiset, talon huoltohommat) ja autotkin koitan pitää suunnilleen kunnossa.

Viime vuosina alkoholin käyttökin on ollut hyvinkin vähäistä, enkä edes polta.

Toki teen nuo kaikki, koska minun "kuuluu" osallistua ja tehdä asioita perheen eteen, mutta maku kaikesta tekemisestä alkaa hiipua, kun tuntuu että kaikki on toiselle jotenkin vähäpätöistä. Eli koen että minun tekemisillä ei ole niin väliä, ja kaikki "hyvyys" hautautuu sen alle, etten osaa huomioida vaimoa oikealla tavalla. Minulta puuttuu kai semmoinen spontaanius hellittelyyn, halailuun ja toisen kehumiseen, jota toinen niin kaipaisi.

Tosin kun tunnen että en saa tekemisistäni "mitään", niin minusta ei löydy enää intoa alkaa toista kehumaan ja hellittelemäänkään. Myöskään huonosti hoidetut raha-asiat ei paranna tilannetta, kun joutuu lähes kaiken ylimääräisen laittamaan yhteiseen kassaan.

Jotenkin hirveätä todeta, että välillä näkee vaimostaan melko teinimäisiä ja keskenkasvuisia piirteitä, jotka on ajatellut jo poistuneen tässä iässä.

Miksi miestä pitää joka asiasta kehua? Kaunis kiitos silloin tällöin on ok, muttei kukaan kehu naistakaan vuolaasti pyykin hoitamisesta tai ruuan ostamisesta. Tai mistään muustakaan.

Ei miestä tarvitsekaan koko ajan olla kehumassa, mutta jos kiitosta ei tule edes toisen auton korjaamisesta, eikä eleelläkään näytä, että arvostaisi toisen tekemisiä, niin hieman sitä alkaa miettiä että miksi nähdä yhtään ylimääräistä vaivaa.

Sama menee myös toiseen suuntaan. Jos nainen ei tee juurikaan mitään toisen eteen, niin miksi häntä pitäisi olla vuolaasti kehuskelemassa ja pitämässä hyvänä?

Mies on huono heräämään, lähtemään ja olemaan ajoissa. Hän on vähän liian pihi välillä ja ”säästää” joissain ihan absurdeissa asioissa.

Muuta ärsyttävää en keksi. Tai no kaikki mahdollinen ärsyttää kyllä silloin, kun minulla on huono päivä, mutta emme melkein koskaan riitele.

Hmmm.

Se, kun hän tarvitsee tooosi paljon päikkäreitä. Töiden jälkeen ruoan päälle aina yhdet, riittää että vaikka vartinkin nukkuu. Muuten ilta on ihan perseestä. Viikonloppuisin mahdollisuuksien mukaan kahdet, kolmetkin helposti jos lapsi on mummolassa hoidossa. Aikani heittätdyin aina marttyyriksi että minä se tässä olen lapsen kanssa päivät ja herkkäunisena heräilen öisin lapsen kanssa mutta en minä oikeastaan osaa edes nukkua päivisin.

Ja se, kun hän ihailee vanhoja vanhempiaan niin ruusunpunaisten lasien läpi että ihan surkeita ne keskustelut mitä oon yrittänyt virittää meistä vanhempina ja siitä, miten voidaan itse muokata oma tulevaisuutemme ja paikata (sukupolvien takaiset meille siirtyneet) haavamme. Kaiken hän ottaa kritisointina Hänen Täydellisistä Vanhemmistaan. Kyllä me keskustella voidaan, mutta pitää vaan todella tarkkaan miettiä sanansa oikein.

On kyllä ihana mies mulla. Aika vaikea keksiä kovin kamalia.