Te joilla on hyvä parisuhde, mikä on kamalinta kumppanissasi?

Vaimo on vähän pullukka. Lihonut hieman suhteemme aikana. Muuta vikaa en hänestä löydä.

Mä luulin olevani hyvässä suhteessa, mutta en tuntenut itseäni. Mies ei ollut koskaan ollut mies, jota erityisesti halusin, mutta ajattelin, ettei se haittaa, koska hän on niin hyvä ihminen. No, onhan hän, mutta se ei todellakaan riitä.

Ihminen lisäksi muuttuu elämän varrella, tai ei aina ja joka hetki, mutta elämässä saattaa tulla kohtia, jolloin näin käy. Itselleni niitä on tullut parisuhteemme aikana useita, osittain paradoksaalisesti juuri mieheni ansiosta. Hän antoi minun olla sitä, mitä olen, vaikka olin tottunut siihen, että minulta vaaditaan ja odotetaan vaatimuksin kaikenlaista, ja parisuhde oli minulle niiden odotusten kanssa elämistä ja niiden täyttämistä.

Alkuun siis koin mieheni helpottavana, koska hän ei vaatinut oikeastaan mitään. Hän ei vaatinut minua olemaan tietynlainen. Ajan kanssa huomasin kuitenkin, että hän odottaa (siis toivoo, ei vaadi) minun olevan sellainen, mikä en ole, ja joksi olisin ehkä alkuun halunnut koittaa hänen vuokseen muuttua, jos hän olisi kertonut olevansa onnellinen siten.

Mutta koska hän oli jo antanut minulle vapautta suhteessa olla se, millainen olen, en enää halunnut muuttua muiden toiveiden mukaiseksi. Samaan aikaan muutuin itsekin muutamien isojen elämänmuutosteni myötä. Eivätkä ne muutokset tuoneet minua lähemmäs miestäni tai parisuhteessa lähemmäksi, vaan aloin katsella häntä tyytymättömin silmin, mikä oli hämmentävää, sillä hän on kertakaikkiaan kunnollinen kaveri.

Oli selvää, että olin tehnyt väärän valinnan, vaikka se olikin ihan hyvä valinta valinnantekohetkellä. Silloinen terapeuttini oli sitä mieltä, että kyseinen mies olisi mulle hyväksi, sen sijaan, että ois kyennyt auttamaan mua itsenäistymään, kuten nykyinen osaa. Olen nyt tuhlannut useammankin ihmisen elämää perustamalla perheen, mieheni ottaa minua nykyisin aivoon joka asiassa, johtuen siitä, että itsenäistyn nyt kiitos sairaan narsistisen lapsuuskotini.

Mieskin kärsii tilanteesta, mutta olen liian itsekäs uhraamaan enää elämääni muiden mieliksi olemiseen, oltuani ymmärtämättä 25 vuotta että mun kuuluu tehdä itseni onnelliseksi, ei kenenkään muun elämää. Eikä kait kukaan muu kuin minä itse osaa tehdä minua onnelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisyyden puute. Mies ei ymmärrä ollenkaan halailun tai suukottelun päälle. Seksiä kyllä on vaikkakin harvenemaan päin (miehen puolelta)

Mutta kai tällainen kumppanuussuhde kuitenkin toimii tulevaisuudessakin. Kivaa yhdessä, nauretaan paljon jne. toiseen voi aina luottaa.

22v yhdessä

Riippuu, mitä suhteelta haluaa. Minulle parisuhteen pointti on nimenomaan läheisyys, romantiikka ja seksi. Kumppanuussuhdetta en niinkään kaipaa, vaan olen aina viihtynyt myös yksin.

Ikävintä on, kun yhden tarpeet pysyvät samoina mutta toinen päättää, että kämppäkaveruus ja ystävyys riittävät.

Eikö läheisyyttä, romantiikkaa ja seksiä varten kannattaisi parisuhteen sijaan pitää mieluummin  rakastajia, naimakavereita ja satunnaisia romansseja? Olisi vähän vaihtelua ja uutuuden viehätystä. Jos siis ei kaipaa ollenkaan kumppanuutta. Pitkässä suhteessa nuo asiat väljähtyvät väkisinkin.

Ja 22 jatkaa vielä, että ainoa tapa, jolla voisin nähdä, että en ole tehnyt väärää valintaa on, jos mieskin haluaisi lähteä mukaan niihin muutoksiin, joita oma muuttumiseni on parisuhteelle aiheuttanut. Mutta hän on ihan tyytyväinen "osaansa" tai tilaansa, eikä ole mukana muuttumassa. En siitä häntä moiti, hän saa olla juuri sellainen kuin on, raskastahan se olisikin hänen koittaa muuttua, koska minä muutun, jos ei itse koe muuttumisen tarvetta, eikä sitten ilmeisesti suhteen kasassapysyminen ole hänelle henki ja elämä. Se, mitä tapahtuu oli tarkoitettu.

Vierailija kirjoitti:

Mies on sellainen uuvuttaja. Jos mies ajaa, niin automatkoilla ei kuunnella edes musiikkia kun puhuu aivan taukoamatta. Tuntuu, että sanon "ole jo hiljaa" paljon useammin kuin "rakastan sinua", mutta ei pää kestä muuten. En ymmärrä miksi ei voi olla vaikka kavereiden kanssa tai hankkia uusia, miksi, oi miksi, pitää kertoa vaimolle aamusta iltaan koneista, laitteista, elektroniikasta tai ties mistä liibalaabalääbästä vaikka kolmen tunnin monologeja. Itse olen taas hiljainen ja mietin paljon itsekseni, jolloin mies jankuttaa jatkuvasti, että olenko vihainen. Saisi itsekin olla joskus hiljaa itseksensä!

Toisaalta, ainoaksi huonoksi puoleksi tuo on ihan siedettävä, etenkin kun on kehittänyt valikoivan kuulon...

Onko DI? Assipiirteinen DI, niin a vot :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies on sellainen uuvuttaja. Jos mies ajaa, niin automatkoilla ei kuunnella edes musiikkia kun puhuu aivan taukoamatta. Tuntuu, että sanon "ole jo hiljaa" paljon useammin kuin "rakastan sinua", mutta ei pää kestä muuten. En ymmärrä miksi ei voi olla vaikka kavereiden kanssa tai hankkia uusia, miksi, oi miksi, pitää kertoa vaimolle aamusta iltaan koneista, laitteista, elektroniikasta tai ties mistä liibalaabalääbästä vaikka kolmen tunnin monologeja. Itse olen taas hiljainen ja mietin paljon itsekseni, jolloin mies jankuttaa jatkuvasti, että olenko vihainen. Saisi itsekin olla joskus hiljaa itseksensä!

Toisaalta, ainoaksi huonoksi puoleksi tuo on ihan siedettävä, etenkin kun on kehittänyt valikoivan kuulon...

Onko DI? Assipiirteinen DI, niin a vot :D

Adhd... 

Vierailija kirjoitti:

Miehen verkkaisuus ihan kaikessa. Mies on itse rauhallisuus joka asiassa, ei hermostu, eikä tuskaannu mihinkään ja ikinään ei ole mihinkään kiire. perusrauhallinen luonne on toisaalta ihana, mutta joskus pinna palaa kun itse olen tällainen malttamaton sähikäinen.

Toisaalta, tämä tekee meistä ihan hyvän parin. Jos mentäisiin minun aikataulun mukaan, aina oltaisiin hosumassa etuajassa, miehen puolesta taas myöhässä. Nyt keskiarvo on ihan hyvä :)

Sama. En ole mikään sähikäinen, vain ihminen joka tekee hommat ripeästi ja on aina ajoissa, kun jotain sovitaan. Mies myöhästelee ja toimeen tarttuminen kestää ja kestää ja tekeminen on verkkaista.

Kaiken hänessä on oppinut vuosien varrella hyväksymään.

Reilu sadan kilometrin etäisyys asuinpaikkakunnilla..

Se ärsyttää, ei mikään muu.

Kaikki on muuten niin hyvin:

Läheisyyttä on paljon, rakastelua/seksiä ja himoa on paljon molemminpuolin, omaa aikaa molemmilla, molemmilla ihana(t) lapset edellisistä parisuhteista, yhteisen tulevaisuuden suunnittelu jne.

Kyllä se arkikin sieltä tietysti jossain vaiheessa tulee :)

Jos ihan pakko olisi ärsyttävä piirre kaivaa niin silloin tällöin tupakointi, ei sinänsä hajun tms. takia vaan epäterveellisyyden takia, mitä jos toinen meistä sairastuu syöpään tms? niin, molemmat poltetaan silloin tällöin, ei ole siinäkään huonompaa osapuolta..

Ainoa huono puoli kumppanissani on hänen vanhempansa.

Tunne, ettei työtäni arvosteta/ymmärretä. Tulen 8h työpäivän jälkeen kotiin, jossa vaimoni on heti pyytämässä että voinko tehdä ruokaa ja voinko käyttää koirat. Voinko tehdä sitä ja voinko tehdä tätä, voitko tulla nyt hetkeksi tänne ja voitaisiinko me tehdä jotain. Tekisi joskus mieli huutaa että VOISINKO NYT IHAN VAIN ISTUA HETKEN TÄSSÄ KONEELLA RAUHASSA? Mutta en koskaan kuitenkaan huuda.

Myös masennuksen noidankehä harmittaa. Vaimoni on niin saamaton, koska on masentunut. Mutta on tietysti masentunut, koska on niin saamaton. Tietää itsekin tilanteen ja kokee olevansa minulle riittämätön, vaikka ei ole, ja en halua häntä syyllistää, mutta tosin joskus mietin.. että oikeastaan ehkä alkaa jo vähän olla? Tämä on ikään kuin itseään toteuttava kierre, joka tuntuu mahdottomalta katkaista.

Kuorsaus ja narskutus.Herään joka yö kyseisiin ääniin.Siis ihan hirvee meteli!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisyyden puute. Mies ei ymmärrä ollenkaan halailun tai suukottelun päälle. Seksiä kyllä on vaikkakin harvenemaan päin (miehen puolelta)

Mutta kai tällainen kumppanuussuhde kuitenkin toimii tulevaisuudessakin. Kivaa yhdessä, nauretaan paljon jne. toiseen voi aina luottaa.

22v yhdessä

Riippuu, mitä suhteelta haluaa. Minulle parisuhteen pointti on nimenomaan läheisyys, romantiikka ja seksi. Kumppanuussuhdetta en niinkään kaipaa, vaan olen aina viihtynyt myös yksin.

Ikävintä on, kun yhden tarpeet pysyvät samoina mutta toinen päättää, että kämppäkaveruus ja ystävyys riittävät.

Eikö läheisyyttä, romantiikkaa ja seksiä varten kannattaisi parisuhteen sijaan pitää mieluummin  rakastajia, naimakavereita ja satunnaisia romansseja? Olisi vähän vaihtelua ja uutuuden viehätystä. Jos siis ei kaipaa ollenkaan kumppanuutta. Pitkässä suhteessa nuo asiat väljähtyvät väkisinkin.

Ei minulle uutuudenviehätys ole mitenkään erityisen tärkeä asia. Seksi on ainakin minulle melkoista haparointia uuden kumppanin kanssa. Mieluummin sitä on yhdessä saman tyypin kanssa pitkään ja rakentaa yhteisiä muistoja. Mutta kyllä kumppanini ovat minulle suhteen pituudesta riippumatta aina ensisijaisesti rakastajia, joiden kanssa nautitaan läheisyydestä, romantiikasta ja yhteisestä tekemisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisyyden puute. Mies ei ymmärrä ollenkaan halailun tai suukottelun päälle. Seksiä kyllä on vaikkakin harvenemaan päin (miehen puolelta)

Mutta kai tällainen kumppanuussuhde kuitenkin toimii tulevaisuudessakin. Kivaa yhdessä, nauretaan paljon jne. toiseen voi aina luottaa.

22v yhdessä

Riippuu, mitä suhteelta haluaa. Minulle parisuhteen pointti on nimenomaan läheisyys, romantiikka ja seksi. Kumppanuussuhdetta en niinkään kaipaa, vaan olen aina viihtynyt myös yksin.

Ikävintä on, kun yhden tarpeet pysyvät samoina mutta toinen päättää, että kämppäkaveruus ja ystävyys riittävät.

Olet niin oikeassa. Eihän yksi saisi päättää meidän molempien puolesta varsinkin kun suhteen alussa juuri mies painotti sitä ettei tästä suhteesta saa seksi loppua.

Mulle läheisyys on äärimmäisen yärkeää mutta toisaalta rakastan miestäni. Riittääkö se loppuiäksi?

ei näistä nyt varsinaisesti riitaa tule, mutta ylivoimaisesti kamalinta kumppanissani on hänen mielenterveysongelmansa. sydän särkyy huolesta toisen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Yritän tässä pohtia onko nykyinen suhde millään mittapuulla tarpeeksi hyvä, että tähän kannattaisi jäädä. Haluaisinkin siis kuulla teiltä, jotka olette oikeasti onnellisia suhteessanne, että mikä kumppanissanne risoo eniten? Mistä tulee eniten erimielisyyksiä, riitaa tai pahaa mieltä arjessa?

Kamalinta kumppanissani on se, että hän on täydellinen ihminen! Mukava, diplomaattinen, älykäs, osaa tehdä kaiken, on itseironinen, koskaan ei tuo itseään esille missään, auttaa sydämestään kaikkia. Pelkään, että hänelle sattuu jotain, koska parhaat lähtevät ensin. Tunnen itseni välillä täysin kusipääksi, koska mies on niin ihana ja minä hormonieni vallassa kiukuttelen hänelle. Olen huono ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisyyden puute. Mies ei ymmärrä ollenkaan halailun tai suukottelun päälle. Seksiä kyllä on vaikkakin harvenemaan päin (miehen puolelta)

Mutta kai tällainen kumppanuussuhde kuitenkin toimii tulevaisuudessakin. Kivaa yhdessä, nauretaan paljon jne. toiseen voi aina luottaa.

22v yhdessä

Riippuu, mitä suhteelta haluaa. Minulle parisuhteen pointti on nimenomaan läheisyys, romantiikka ja seksi. Kumppanuussuhdetta en niinkään kaipaa, vaan olen aina viihtynyt myös yksin.

Ikävintä on, kun yhden tarpeet pysyvät samoina mutta toinen päättää, että kämppäkaveruus ja ystävyys riittävät.

Olet niin oikeassa. Eihän yksi saisi päättää meidän molempien puolesta varsinkin kun suhteen alussa juuri mies painotti sitä ettei tästä suhteesta saa seksi loppua.

Mulle läheisyys on äärimmäisen yärkeää mutta toisaalta rakastan miestäni. Riittääkö se loppuiäksi?

Itse tiedät parhaiten omat tarpeesi. Minä rakastan montaakin ihmistä, mutta suurimman osan kanssa en silti ryhtyisi parisuhteeseen. Parisuhde kun vaatii vähän muutakin kuin rakkautta.

On todella laiska ja aloitekyvytön kotitöiden suhteen. Välillä mulla todella menee kuppi nurin tämän asian suhteen, siltikin että tiedän mitä tuon asian taustalla on (aivovamma).  Tekee kyllä, kun tarpeeksi potkin, ja on sitä mieltä että ehdottomasti kotityöt kuuluvat molemmille, mutta en aina jaksaisi potkia ja toimia työnjohtajana. Muuten todella hyvä, turvallinen, luotettava ja rakastava mies. 

Vanhemmilta perityt piirteet, joita ei itse huomaa, ne tulevatkin esille ääritilanteissa. Masennustaipumus, "puolueeton" ts joka suuntaan kumarteleva vetkuttelu, jonka tarkoitus on vain päästä livahtamaan helpolla.

Jahkailun isoissa asioissa mies myöntää itsekin. Tietyt neurologian puutteet selittävät paljon.

Joku tämän jo sanoikin, mutta siis se, ettei anneta omaa tilaa pitkän työpäivän jälkeen. Teen useasti kymmenen tunnin työpäivän jonka jälkeen pitäisi vielä käydä tuolla, tehdä sitä ja vähän tätäkin.

Kyseessä siis lapseton suhde, jossa naisystävä on työttömänä ja minä töissä. Mietin aina eikö itse ehtisi tehdä noita asioita kun olen töissä...