Vanhempien vanheneminen ahistaa. Kohtalotovereita?

Ap tässä.. Työt ja huolehtiminen ei missään määrin pelota. Hoidan työkseni ihmisiä ja olen myös tehnyt paljon esim nostolaitteiden, pyörätuolien jne jne kanssa töitä. Ihmisyys on hienoa näissä töissä ja tunne siitä että kaikessa on merkitystä.

Mutta tilanne on eri omien vanhempien vanhenemisen kohdalla, sitä ei tahtoisi hyväksyä.

Vierailija kirjoitti:

Omat isovanhemmat ovat molemmat 87v, vanhemmat vähän yli 60v. Isovanhemmat golffaavat tälläkin hetkellä Torreviejassa, hyväkuntoisia ovat.

Itselleni kuva vanhenemisesta on siis myönteinen.

Hyvä kokemus sinulla. (Ainoa, että Torrevieja ei ole lempipaikkojani, pitää olla hyvä eläke että näin kylmällä pärjää asunnon lämmittämisen kanssa 🤫) tämä vain ohiksena!

kannattaa ajatella myönteisesti.

En lukenut vastauksia, mutta omat vanhenpani menetin ihan liian aikaisin. Toki olin jo itse 40v molemmin puolin. Olin läheisempi äidin kanssa joka menehtyi syöpään, mutta 4 vuotta myöhemmin isän kuollessa oli tosi rankkaa. Tuntui, että olisin jäänyt orvoksi.

Onneksi on apivanhemmat jotka melkein 10 v vanhemmat on vielä aika hyvässä kunnossa. Silti tämä joulu on tuntunut raskaalta, vaikka isäkin kuoli jo yli 2v sitten.

Kyllä. Äiti on 6-kymppinen ja on kroonista kipua. Ei oikein innostunu enää kunnolla mistään ja mielelllään vain lepäilee kotona. Lasten kanssa ei jaksa niin iloisesti puuhastella kuin pari vuotta sitten.

Ollaan tosi läheisiä ja menettämisen pelko on kova.

Molemmat vanhemmistani alle 70-vuotiaita. Toinen hyvässä kunnossa, mutta toisella muistisairaus eikä enää pystyisi ilman puolisoa asumaan kotona. Ja kyllä, ahdistaa niin maan perkeleesti, mutta kestettävä on ja mentävä eteenpäin. Ei ole oikein vaihtoehtoja. Paljon on ihmisiä, jotka pysyvät todella hyväkuntoisina n. 80-vuotiaiksi. Silti paljon myös niitä, jotka alkavat haurastua vauhdilla heti seitsemääkymppiä kolkutellessaan. Sanoisin, ettei kuitenkaan kannata etukäteen murehtia. Kannustaa vain terveelliseen ja aktiiviseen elämäntapaan ja toivoo, että hyvät kortit on jaettu.

Onko sinulla ap jo lapsia? Jos tahdot lasteni saavan isovanhemmat, niin nyt olisi aika saada lapsia. Tuon ikäiset isovanhemmat saattavat jaksaa vielä auttaakin välillä lasten kanssa, mutta voi toki käydä niinkin, että eivät välitä auttamisesta. Noin 75 vuotiaina monet vanhemmat  alkavat itse tarvitsemaan  apua. Parempi ettei sinulla ole yhtaikaa sekä lapsia että vanhempia huolehdittavana? Eli lapset ensin?

Ahdistaako minua? Ei ainakaan paljoa. Oli aika jolloin en saanut heiltä apua, vaikka olisin sitä kaivannutkin, mutta oli myös aika, jolloin jouduin käymään vanhempieni luona usein auttamassa. En vain voinut jättää heitä heitteille. Kuolema korjasi onneksi ajoissa, joten eivät ehtineet kärsimään esim huonosta laitoshoidosta, enkä kulunut aivan loppuun heitä auttaessani. Pahin ahdistuksen aiheeni ei siis toteutunut.

Mies on vielä kolmekymppinen ja hänen vanhempansa ovat 75-vuotiaita. Ikääntyminen on tullut hyvin konkreettiseksi viimeisinä vuosina. Vielä kolme vuotta sitten kaikki oli hyvin, mutta nyt näitä kaatumisia, unohteluja, helppojen asioiden vaikeaksi tekeminen, aloitekyvyn puute jne. on riesaksi asti. Appi ei esim. saanut ajokorttia uusittua eikä anopilla ole koskaan ollut korttia. Miehen veli on kuollut ja meillä itsellämme on yksivuotias lapsi. Hirvittää, miten vauvan, työn ja appivanhempien hoitaminen ja kuljettaminen onnistuu tulevaisuudessa.

Näitä vastauksia kun lukee, tulee aika yksiselitteisesti siihen tulokseen, että muistisairaus, etenkin Alzheimerin tauti on sairaus suoraan helvetistä. Se on todella yleinenkin, kun 75 - 84 -vuotiaista keskivaikea ja vaikea dementiaa sairastaa 10% ja yli 85-vuotiaista n. 30 - 33%. Jos lievä dementia laskettaisiin mukaan, prosenttiosuudet vielä nousisivat. Lisäksi uskon, että luvut ovat tilastoissa ilmeneviä suurempia senkin takia, että paljon on niitä muistisairaita, joilla ei ole vielä mitään virallista diagnoosia. Milloinkohan esim. Alzheimeria opitaan oikeasti tehokkaasti ehkäisemään ja hoitamaan? Kaikenlaisiin lääketieteellisiin saavutuksiin pystytään, jopa kaksi tuntia sydämen pysähdyksen vuoksi kliinisesti kuolleina olleita kyetään huippusairaaloissa elvyttämään, mutta Alzheimeriin ei ole vielä mitään parantavaa lääkettä kehitetty.

Minulla on sama kuin parilla muulla vastanneella, eli kun toinen vanhemmista on sairastunut verrattain nuorena (64-vuotiaana), ei toisella vanhemmalla ole ollut mahdollisuutta sellaiseen vapaaseen ja rentouttavaa eläkkeeseen, kun pitää hoitaa puolisoa ja samalla kärsiä siitä, että rakas elämänkumppani koko ajan liukuu hiljalleen kauemmas. Urhealla mielellä vanhempani kyllä ovat ja tekevät mukavia asioita yhdessä, mutta silti... Olen surullinen paitsi itseni myös heidän puolestaan.

Taidan itse päästä eläkkeelle n. 68-vuotiaana. Pitää vissiin alkaa omaehtoisesti säästää eläkevuosia varten minkä vain ikinä pystyy. En nimittäin kyllä todellakaan haluaisi olla työelämässä enää yli 65-vuotiaana. Ihan sairas orjasysteemi. Rehkitään lähes seitsemänkymppisiksi yli 40-vuotisella työuralla ja sitten saa 0-10 vuotta mukavaa eläkeikää, minkä jälkeen ollaan hoitokodissa.

Olikohan nyt nro. 65

Alkoi ahdistamaan, kun eräs tuttu kertoi miten oli nuorena ainoana lapsena joutunut hoitamaan kuolleen jäljelläolevan vanhempansa hautajais yms. menettelyt. Minusta tuntuu, etten tulisi olemaan valmis moiseen edes viiskymppisenä.

Mulla yhellä tutulla kans näin että joutu järjestään äitinsä ja sen jälkeen ainoan veljensä hautajaiset suhteellisen nuorena (siin 30v).

Vierailija kirjoitti:

Alkoi ahdistamaan, kun eräs tuttu kertoi miten oli nuorena ainoana lapsena joutunut hoitamaan kuolleen jäljelläolevan vanhempansa hautajais yms. menettelyt. Minusta tuntuu, etten tulisi olemaan valmis moiseen edes viiskymppisenä.

Olin vielä lukiolainen, kun äitini kuoli, ja isäni kuoli, kun olin 29-vuotias. Olin ainoa lapsi, joten jouduin hoitamaan kaikki tilanteeseen liittyvät asiat. Jouduin jopa jonkinlaiseen poliisikuulusteluun, kun isäni yllättäen kuoli kotonaan, jossa hän asui yksin.

Vierailija kirjoitti:

Heips. Onko täällä muita ketkä ahdistuu ajan kulumisesta ja ajatuksesta että (lähi)tulevaisuudessa joutuu alkaa entistä enemmän hoitaa ikääntyvien vanhempien asioita? Tai jotenkin jo se kun käy vierailulla ja näkee että on tullu lisää ryppyä jne saa kylmät väreet menee.

ahdistavaa.

Molemmat jäävät ensi vuonn eläkkeelle ja ovat kuusikymppisiä. Itse oon 28 ja omakin elämä täysin kesken.

Mieti: jotkut tekee vasta/vielä 40, 50, 60, 70 -

vuotiaana lapsia. Mitä se on niiden kasvavien lapsien kannalta, kun itse lapsi (alle 10v tai alle 20v tai alle 30v) joutuu ruveta huolehtimaan vanhemmistaan.

Mutta mammathan on sitä mieltä, että 40v on vielä nuori tekemään lapsia.

APn vanhemmat on olleet ~30v, kun ap syntyi ja silti ahdistaa!

Kasva aikuiseksi ap!

Kyllä minua ahdistaa kovastikin. Yksinäisyys ja se miten joutuu kaikesta yksin vastaamaan. On aika raskasta hoitaa kaikki arjen juoksevat asiat apteekista paskojen siivouksiin vaikka itsekin on sairas.

Itse oon 40, toinen vanhempani kuoli 30 vuotta sitten ja elossa oleva on käynyt kuoleman porteilla 3 kertaa, palannut mutta aina vaan huonommassa kunnossa. On nyt 80 eikä pääse omin avuin kotoa pois eikä osaa asioita hoitaa. Olen noin 17 vuotta hoitanut hänen asioitaan. Minulla ei ole ollut ketään apuna, mutta nyt vanhempani onneksi suostui myymään hieman omaisuutta niin on varaa palkata apua ja saan minäkin hieman omaa elämää.

Huoli on kuitenkin koko ajan, pelkään että milloin ilmoitetaan että on joutunut sairaalaan tai pahempaa.

Jouluna taas huomaa miten erilaista oma elämä on. Ystävä oli saanut monta röykkiötä lahjoja ja kyseli että mitä minä sain. No öö, siis keneltä, miten vanhempani olisi voinut hankkia minulle lahjan kun ei pysty asioimaan? Ihmetyttää että keneltä ihmiset saavat noin valtavasti lahjoja? Isovanhempani kuolivat ennen syntymääni eikä minulla ole läheistä sukua.

Ihmetyttää myös kun ikäiseni tai jopa 10 vuotta vanhemmatkin menevät vanhemmilleen valmiiseen jouluun, siis 5-kymppinenkin menee valmiiseen ruokapöytään. Miten ilkiääkin. Mielestäni nuorempien velvollisuus on laittaa joulu vanhemmille. Samoille 5-kymppisille tulee äityli kotiin pesemään ikkunatkin.

Toki tämä auttaminen on raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta se oli surun paikka kun tajusin että vanhempani ei ole enää se oma itsensä vaan joku höppänä.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko vanhempasi jotenkin sairaita? Vai elättekö kenties jossain 1960-luvulla?

Ellei niin voin kertoa, että eläkkeelle kohta jäävä 6-kymppinen ei 2000-luvulla kyllä rasita sua "lähivuosina" yhtään. Sellainen ihminen ei nimittäin ole mikään vanhus. Sellainen ihminen lähtee espanjaan pelaamaan golfia ja karkuun mahdollista lastenhoitovelvollisuutta.

Että elä vaan ihan rauhassa sitä nuoruuttasi.

Näin on! Täälläkin kuuskymppiset ja Espanja kutsuu! (Tietty aina sitä toivoo, ettei terveyteen tulis ryppyjä, naamassa ne eivät todellakaan menoa hidasta.) Ahdistaa lukea tuollaista tekstiä. Itselläni tosi sileä iho vielä!

Olen nähnyt hoitanut kahden dementoituneen etuja ja asioita vuosien ajan.

Kieltämättä on tullut mieleen, että miltähän mahtaisi tuntua saada itse vanhemmalta sukupolvelta apua.

On kyllä sellainenkin tuttu, joka on iäkkäiden vanhempiensa ainoa lapsi. Hän on vanhempiensa sairastelusta huolimatta ollut passiivinen sivustaseuraaja. Ei kuskaa, ei selvittele asioita, ei edes tunnu kiinnostavan. Silti viettää myrtyneen näköisenä aikaansa lähes jo sokean 80-sen äitinsä passattavana. Peräkammarinpoika.

Sulla on hyvin asiat jos molemmat on elossa ja terveitä.

Moni menettää isän tai äidin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, helpotti vastauksien myötä. Kiitos!

Ei eletä 60-luvulla ja ovat vireitä tyyppejä (nytkin menossa reissuun) mutta mä oon herkkis. Pohdiskelen tällasia liikaa :D

Pientä kremppaa heillä on, etenkin isällä, mutta ei mitään maata mullistavaa joka vaikuttaisi omaan elämään.

Ajattelet vain itseäsi!

Olisiko sun aika nousta pikkuhiljaa omille jaloillesi?

28 vuotta ikää jo

Ap.. Se on elämää.. C'est la vie.

ahdistuminen, murehtiminen ja märehtiminen ei auta ketään. Vähiten sua ittees mutta ei kyllä sun vanhempiakaan saati muita.

Toki ikääntyminen on jonkun sortin tabu yhä tänä päivänä ja monet haluaa pysyä nuorekkaina pitkään. vanhuus ja vanhenemisemme pitää hyväksyä, muuten ahdistus ei ota loppuakseen.

Ihan hienoa että joillakin kuusikymppisillä elämä vasta alkaa. Mutta kyllä niitä muitakin edelleen löytyy. Vanhempani oli eläkkeelle jäädessään jo aivan loppuunkulutettu. Nyt kun on kotona hissuteltu muutama vuosi eteenpäin, ei mikään oikein tunnu luonnistuvan. Alamäkeä menee sekä fyysinen että henkinen kunto. Mitään uutta ei enää opi, eikä taida halutakaan. Eipä tule yllätyksenä jos jotain sattuu, ehkä se menettäminen tuleekin näiden teräsvaarien ja -mummojen jälkeläisille suurempana järkytyksenä. Vierestä kun katsoo niin ei auta kun toivoa että itse pysyisi vähän virkeämpänä!