Vanhempien vanheneminen ahistaa. Kohtalotovereita?

Turha angstaa etukäteen näitä (hyvä mun sanoo ku teen sitä itsekin mut rationaalinen puoleni sanoo ettei siin oo järjen hiventä).

Voi ei ja apua, juuri kun olin saamassa mielenrauhaa tässä niin rakas mummini (85v) soitti ja muistinsa tökki tosi paljon ja puhu ihmejuttuja. :(

Välillämme yli 7h automatka eli vuodessa ei tule useinkaan nähtyä. Soitellaan noin viikottain kuitenkin mutta jotenkin ahdistaa. Hänellä käy kuitenkin ihmisiä kylässä ja kotipalvelu ja siivooja. Ja me aina kun täältä lomilla pääsemme.

Minun äitini on kovin väsynyt, huonovointinen ja alakuloinen. Ollut aina vähän, mutta nyt 80-vuotiaana eritoten.

Valittaa aina oloaan ja hymyt on hakemisessa. Puhuu: "Saa nähdä, tuleeko mulle ensi joulua".

Olen jo valmistautunut siihen, että hän kuolee lähiaikoina. Voihan hän silti elää vielä vaikka 10 vuotta. Mietin, haluaako hän näin valmistaa lapsiaan siihen?

Enemmän huolestuttaa oma vanheneminen sekä siihen liittyvät sairaudet ja kulumat, mitä on alkanut ilmetä. Vanhemmillani on kaikki hyvin, on rahaa terveyspalveluihin ja kodinhoitoon. Itsellä taas tekee tiukkaa kaikki ylimääräiset sairaskulut, silmälasien hankinnat yms. ja mietityttää, miten itse pystyy olemaan työelämässä eläkeikään saakka. 

Olen nelikymppinen ja yksin. En ole vielä päässyt tasapainoon asian kanssa, tämä on ihan hirveää ja motivaatio elämään kateissa. Mutta älä nyt etukäteen sitä murehdi! Todellisuus tapahtuu kuitenkin toisin kuin ennalta kuvittelee.

Mutsi sairastui 66-vuotiaana kuolemaan johtavaan syöpään. Elinaikaodote oli 1-7 vuotta, mutta hän eli vielä 10 vuotta. Ei kuitenkaan ollut oma itsensä sen diagnoosin saatuaan. Jokin ilo hänessä katosi ja tuli kaikenlaista pientä vaikeutta.

Äidin kuoltua huomattiin, että faijan lähimuisti on mennyt. Nyt pitää jotenkin hänen asioitaan järjestää.

Töissä pitäisi myös koko ajan opetella uusia asioita. Työelämää olisi edessä vielä 10 vuotta mulla. Tuntuu vaan usein, että multa alkaa veto loppua. Pitäisi vaihtaa paristot tms.

Oma isäni kuoli 52-vuotiaana 29.12.2016 eli tasan vuosi sitten ja siitä päivästä lähtien olen alkanut pelkäämään äitini vanhenemista, joka on onneksi vasta 52-vuotias. Isän kuolemasta en ole päässyt yli ja edelleen viiltää sisältä, kun muistelen ja ikävöin isää.

Yritän nyt nauttia näistä hetkistä, jotka saan äidin kanssa viettää. Tämä vuosi ollaan äidin kanssa vietetty tosi tiiviisti. Yhdessä tehty reissuja ja muutaman viikon päästä lähdetään taas 2 viikon ulkomaanreissulle. Äiti ja isi oli 30 vuotta naimisissa.

N24

Kummatkin vanhempani ovat yli 80 -vuotiaita. Surettaa nähdä, miten nopeasti heidän toimintakykynä heikkenee. Toinen on saanut useita aivoinfarkteja ja toisella on Parkinsonin taudin oireita. Olen itse kohta kuusikymppinen ja tiedän, että oma apuni tulee olemaan rajallista. Matkaa heidän luokseen on yli 700 km. Kun käyn niin siivoan. Olen myös pyytänyt heitä laittamaan tiettyyn paikkaan "viralliset kirjeet". Sioti on paljon asioita, joita en pysty heidän puolestaan tekemään. Edunvalvontavaltuutusta ehdotin, mutta kumpikin oli sitä mieltä, etteivät he minkään holhuun alle halua jäädä. Selitä sitten.

Mua ahdistaa myös. Vanhempani ovat yli 70- vuotiaita. Kummallakin ollut syöpä.

Isällä verenpainetauti, diabetes, astma, keuhkoahtauma, yhä pahenevia muistihäriöitä sekä kognitiivisia ongelmia. Tasapaino heittää. Sai aivoinfarktin kuukausi sitten ja on tälläkin hetkellä toisen vaivan takia sairaalassa.

Haluisin viettää aikaa äitini kanssa varsinkin kun hän ei ole tottunut olemaan yksin, mutta saan pahat homeoireet heidän talossaan.

Mun puheet homeen vaaroista kaikuu kuuroille korville.

Kun niitä myrkkyjä hengittävät on odotettavissa lisää ongelmia.

Olen ainut lapsi eikä minulla ole omia lapsia eikä miestä. Pitkäaikaissairas olen minäkin.

Koko elämä ahdistaa tällä hetkellä.

En lukenut ketjua, joten joku on jo saattanut kommentoida tästäkin:

En todellakaan tiedä pitäisikö oikeasti olla onnellinen siitä, että menetin molemmat vanhempani jo varhaisessa keski-iässäni?

Hehän olivat parhaassa varhais-eläkeläisiässään, täysijärkisiä ja toimintakykyisiä omassa kodissaan ennen kuin syöpä vei tosi nopeasti... Ei tarvittu sairaaloita, hoitokoteja, mitään vaippoja...

Silti mietin aina sitä, etteivät lapseni ehtineet heitä nähdä edes vilaukselta. Puhumattakaan vanhemmistani, jotka odottivat näkevänsä lapsenlapsia.

Ja oma orpouteni... joka viiltää aina.

Olen itse kohta kuusikymppinen. kirjoitti:

Kyllähän se ahdistaa, kun vanhemmat ovat aina pelastaneet minut töpättyäni. Heidän kuoltuansa joudun aloittamaan aikuisen ihmisen elämän.

Nyt osuit kyllä asianytimeen! 😄

Turha murehtia asiaa johon ei voi itse vaikuttaa. Olen 46 vuotias ja jouluaattona kävin vienässä vanhempieni haudalle kynttilän. Äiti kuoli aivoinfarktiin 50 vuotiaana ja isä sairastui eläkkeelle jäädessään muistisairauteen. Tauti eteni nopeasti, parissa vuodessa oli hoivakodissa. Isä kuoli 70 vuotiaana puoli toista vuotta sitten. Raskain vaihe oli kun isä eli vielä kotonaan. Onneksi meitä on useampi sisarus ja asumme lähellä lapsuudenkotiamme.

Vierailija kirjoitti:

Sitä se elämä ap on, kuolemista.

Olit siemen, olit lapsi ja hoivan kohde, olet aikuinen, olet hoivaaja, lastesi ja vanhempiesi, olet vanhus, kuolet.

Itse olen tajunnut oikein toden teolla tämän nyt 30 kympin kynnyksellä. Tottakai aina on ”tiennyt” miten elämä menee mutta vasta nyt ajan kulu on alkanut toden teolla ahdistamaan minuakin, toivottavasti tämä ahdistus pikkuhiljaa laantuu. Ymmärrän Ap:tä.

Ahdistaa ja ärsyttää kun eivät osaa pitää huolta terveydestään. Diabetesta ei hoideta muuta kuin lääkkeillä, makkaraa ja röökiä kuluu, tissutellaan sitä kaljaa, liikuntaa ei harrasteta ja aivokapasiteetti käytetään iltalehden selailuun. Molemmat reilusti alle kuusikymppisiä, mutta rappio on selvästi alkanut. Tuntemukseni ovat sekoitus sääliä, vihaa ja pelkoa. Työelämässä eivät ole, joten pyörivät vain keskenään kotonaan.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko vanhempasi jotenkin sairaita? Vai elättekö kenties jossain 1960-luvulla?

Ellei niin voin kertoa, että eläkkeelle kohta jäävä 6-kymppinen ei 2000-luvulla kyllä rasita sua "lähivuosina" yhtään. Sellainen ihminen ei nimittäin ole mikään vanhus. Sellainen ihminen lähtee espanjaan pelaamaan golfia ja karkuun mahdollista lastenhoitovelvollisuutta.

Että elä vaan ihan rauhassa sitä nuoruuttasi.

Vai vielä lastenhoitovelvollisuutta!!!

Kaikkee luuletkin.

Hyvä ketju. Siitä huolimatta eräät tai nykyisin suurin osa tekee lapset itse niin myöhään kuin mahdollista että saavat nauttia ns.nuoruudesta.

Voi heidän lapsi parkojaan. Kun he ovat kaksikymppisiä niin vanhempansa ovat yli 60v.

Vierailija kirjoitti:

Normaalit kuusikymppiset pystyvät kyllä hoitamaan omat asiansa vielä pitkään. Eivät rypyt haittaa mitenkään asioitten hoitoa.

Toki pystyvät, mutta siitä 10 vuotta eteenpäin ja tilanne voi olla jo toinen. Tuossa iässä jo monella alkaa terveyskin pikkuhiljaa prenkata, syöpä tai veritulppa voi yllättää.

Itse pelkään eniten sitä että äitini sairastuu tai menehtyy reilusti ensin. En usko että isäni pärjäisi ilman äitiäni, jonka kautta on tullut kaikki sosiaaliset kuviot, hoitanut kodin ja yhteydenpidon jne. Toivoisin että saisivat elää yhdessa mahdollisimman pitkään.

Mun vanhemmat pärjäisi hyvin 75-vuotiaaksi saakka. Sitten äidille iski lonkkaleikkaus, josta alkoikin pitkä huonon ulkoilun ja liikunnan jakso. Isä sairastui 78-vuotiaana Alzheimeriin. Kumpikin asuu nyt yhdessä palvelutalossa ja elävät onnellista vanhuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heips. Onko täällä muita ketkä ahdistuu ajan kulumisesta ja ajatuksesta että (lähi)tulevaisuudessa joutuu alkaa entistä enemmän hoitaa ikääntyvien vanhempien asioita? Tai jotenkin jo se kun käy vierailulla ja näkee että on tullu lisää ryppyä jne saa kylmät väreet menee.

ahdistavaa.

Molemmat jäävät ensi vuonn eläkkeelle ja ovat kuusikymppisiä. Itse oon 28 ja omakin elämä täysin kesken.

Mieti: jotkut tekee vasta/vielä 40, 50, 60, 70 -

vuotiaana lapsia. Mitä se on niiden kasvavien lapsien kannalta, kun itse lapsi (alle 10v tai alle 20v tai alle 30v) joutuu ruveta huolehtimaan vanhemmistaan.

Mutta mammathan on sitä mieltä, että 40v on vielä nuori tekemään lapsia.

APn vanhemmat on olleet ~30v, kun ap syntyi ja silti ahdistaa!

Pikkasen ahdistaa nähdä 80v isovanhempia ulkoilemassa pari 2 tai 3-vuotiasta lastenlasta mukanaan. Ukki saattaa kulkea omissa maailmoissaan hyvin väsyneenä perässä, mummo yrittää viihdyttää näitä pikkuisia. Lomien aikaa nämä osuu usein silmään. Jotenkin näiden lasten ja isovanhempien välillä on liikaa jo ikävuosia, väsymys paistaa ulkopuolisen silmään. 80-vuotiaat alkavat olla jo liian vanhoja "lapsenlikkoja".