Vanhempien vanheneminen ahistaa. Kohtalotovereita?

up

Äitini on 77 v. Pari viimeistä vuotta on ollut hankalaa Alzheimerin takia. Kovan väännön jälkeen sain tutkimuksiin ja diagnoosin. Itsepäisyydellään äiti hankaloittaa asioiden hoitamista. Nyt alkaa olla rajatapaus kotona asumisen kanssa. Itselleni olisi helpotus turvallisemmat olosuhteet, tulee vielä se päivä, että pakko lähteä kotoa.

Ei ahdista. En ole edes ajatellut vielä asiaa. Olen 26v ja vanhempani lähes kuuskymppisiä, ei heillä ees yhtään lastenlasta vielä ole... en minä heitä vielä vanhoina näe lainkaan. 

Isovanhemmistanikin kaksi on vielä elossa ja suht voimissaan 85v ja 91 vuotiaina niin en kyllä ihan heti osaa itselleni lähtulevaisuuteen ennustaisi vanhemmista huolehtimista olevan edessä. Kun tällä hetkellä vanhempani huolehtivat niistä omista ikääntyvistä vanhemmistaan... Eikä niidenkään tarvinnut vanhempiensa asioissa autella ennenkuin heillä ikää alkoi olla n. 80 vuotta.  

Jos nyt jotain sattuisikin ja vanhemat tarvitsisivat apua jo nuorempana niin olisin siihen ihan valmis silti. Ja on minulla kaksi sisarusta, heidän kanssaan olisi ihan helppo hommia jakaa niin ettei kukaan liialti rasitu.

Toisella vanhemmistani on Alzheimer, joten toisen unelmat helposta ja leppoisasta eläkeiästä sai heittää romukoppaan jo vuosia sitten. Nyt vain seurataan vierestä kun mieli rapistuu vuosi vuodelta enemmän, asiat joista puhuttiin tunti sitten ei muistu mieleen ja hommat, jotka vielä pari vuotta sitten teki vasemmalla kädellä vaativat monta yritystä ja turhautumista puolin ja toisin. Ja se on sydäntäsärkevää.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, helpotti vastauksien myötä. Kiitos!

Ei eletä 60-luvulla ja ovat vireitä tyyppejä (nytkin menossa reissuun) mutta mä oon herkkis. Pohdiskelen tällasia liikaa :D

Pientä kremppaa heillä on, etenkin isällä, mutta ei mitään maata mullistavaa joka vaikuttaisi omaan elämään.

Pieni kremppa alkaa viimeistään kolmekymppisenä ja jatkuu loppuiän.

60-vuotiaasta saattaa huomata että nuppi alkaa hiukan kalkkeutua.

N. 70-vuotiaana alkaa olemaan isompia kremppoja jos on, ja vanhat kolotukset saattavat hidastaa liikkumista.

80/90-vuotiaana alkaa kaatuilu ja mielen tylsyminen, ei välttämättä kaikilta osa-alueilta.

Kaatuilu viimeistään johtaa parin vuoden hoitoramppaukseen läheisille ja lopulta hoitokotiin, jos niitä kohta enää edes on. Hoitokodissa elellään parisen vuotta tai parisen kuukautta, lopun tullen ilman nesteytystä ja kummoisempaa lääketieteellistä puuttumista.

Kuoleva ihminen on väsynyt, poissaoleva, vieraankin näköinen. Tuntuvat silti pitävän kosketuksesta joten pitäkää kädestä ja koskekaa jos käytte katsomassa vaikkei aiemmin olisi ollut tapana.

Sairaskohtaukset ja onnettomuudet saattavat iskeä milloin vaan mutta suunnilleen näin asiat ovat menneet kaikilla tuntemillani vanhaksi eläneillä ihmisillä.

Odotapas kun päässä alkaa vippaamaab ja puhelimessa kuulet vaikka minkälaista satua. Niin ja kun on vaipoissa.

Itse olen ainoa lapsi, nyt 35v. Vanhemmat ovat kuusikymppisiä, vielä työelämässä. Itseäni ei ahdista lainkaan ajatus heidän asioittensa hoitamisesta vaan nimenomaan se henkinen puoli, se hiipumisen vierestä katsominen, menettäminen ja luopuminen. 😥 Olemme kovin läheisiä ja vanhempani ovat todella tärkeitä myös omalle kahdelle lapselleni. Muistan miettineeni jo pienenä että en tule kestämään isovanhempien ja vanhempieni menetystä. Oma isoisä kuoli pari vuotta sitten ja ikävä on edelleen kova.

Murehdin aikanaan äitini vanhenemista ja ehdottelinkin että muuttaisi eläkepäivillään samaan kaupunkiin niin voisin häntä auttaa ja tapaisimme useammin jne. Oli hyvässä kunnossa mutta toki vanheneminen pikkuhiljaa näkyi. Tiedostin myös että Äitini elämäkin on rajallinen että ei elä ikuisesti. Äiti ei ehtinyt muuttaa, kuoli näistä suunnitelmista kun puhuimme parin kuukauden päästä :(

On teillä asiat hyvin, ja silti valitatte.

Ole onnellinen, ettädum vanhemmat on elossa! Isäni kuomi ollessani 24-v. ja äitini ollessani 35-v. Isä 5-kymppisenä, äiti 6-kymppisenä.

Olisipa mukavaa istua teekupposelle kumman tahansa kanssa. Haudallakäynti ajaa sen asian.

AP:n eläkeikä tulee olemaan +-70, joten vanhempasi ovat vielä nuoria. Ajattele vaikka Pirkko Mannolaa, joka täyttää alkavana vuonna 80 vuotta ja häntä pari vuotta vanhempaa Lenitaa. Ei näy rouvissa vanhuuden oireita!

Jos vanhempasi sairastuvat Alzheimeriin, toivotan voimia. Äiti sairastui reilut 10 v. sitten, yhä hengissä. Sairaus vie omaisten voimat ja hermot. Aivan kamala sairaus. Onneksi vihdoin viimein saatiin kunnallinen hoitopaikka.

Ystävän äidillä on myös alzheimer ja on kyllä rankka sairaus. "Omaisten sairaus", niinhän ne sanovat ja totta lienee tuo.

Pitänee vaan nöyränä hyväksyä ajan kulku.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien näiden vastausten jälkeen: ymmärrän ap:ta ihan täysin.

Eläkeikäiset vanhemmat asuu vielä mun lapsuudenkodissa. Käyn muutaman kerran vuodessa ja jouluna viivyn päivän tai pari siellä. Vanhemmat ovat ja olivat tosi voimakastahtoisia. Molemmilla oli komeat urat, paljon ystäviä ja itse rakennettu, viimeisen päälle sisustettu komea omakotitalo.

Mitä vanhemmaksi tulee (nyt 30+) niin sitä enemmän tuntee outoa haikeutta tai surullisuutta. Paikat tuntuu olevan vuosi vuodelta vähän enemmän rempallaan. Lapsena koti puunattiin viimeisen päälle ennen joulua. Nyt pölyä on vähän siellä täällä. Jokin pientä remonttia vaativa paikka, joka aiemmin oltaisiin hoidettu työpäivän jälkeen tai viikonloppuhommina, saa repsottaa rauhassa. Vanhempien jutut toistavat itseään ja sama tarina saatetaan kertoa useamman kerran päivän aikana.

Liioittelen ehkä, mutta vierailut pakottavat miettimään omaa ja vanhempien ikääntymistä. Sitä, että jossain kohtaa vuorot vaihtuvat ja on huolehtii itse hoivaajastansa. Sitä, kuinka vaikeaa on tarjota luontevasti apua vaikka kuinka yrittää. Joka vuosi ja joka joulu tuo päivä on lähempänä.

Kaikki tämä tuo jouluvierailuihin tumman sävyn. Samalla vahvistaen kiitollisuutta yhteisestä ajasta, menneistä jouluista ja siitä, mitä nyt yhdessä vietetään.

Samanlaisia kokemuksia mullakin. Lisäksi nämä:

Äiti jankkaa näköjään joka kerta samoja asioita, on yhtäkkiä kiinnostunut telkkarista, julkkiksista jne., joista juttelee kuin omista ystävistään. Ei enää muista minkä tarinan kertoi mulle tai veljelleni ja mikä tarina meistä kertoo kenenkin lapsuudesta. Ei huomaa itse ollenkaan, että elää menneisyydessä, vaan juttelee kuinka pirteä ja nuorekas on ikäisiinsä miehiin verrattuna. Hävettää. Huipputarkan siivoojan kotona näkyy pölyä ja tahraa siellä minne hän ei enää näe, lamput jää vaihtamatta ja rikkinäinen ovi korjaamatta. Pahinta kaikista on, että hän on pudonnut täysin kärryiltä tekniikan, netin, kortilla maksamisen ym suhteen. Käyttää käteistä rahaa, pelkää kaikkea, ei osaa käyttää nykyajan termejä edes auttavasti...

Isäni sen sijaan muuttui kiukkuisemmaksi ja suvaitsemattomammaksi vanhoilla päivillään sekä unohtelee pikkuasioita. Vanhemmat ovat jääneet eläkkeelle noin neljä vuotta sitten ja itse olen 40v. Muutin lähemmäksi heitä varmuuden vuoksi, jotta voin auttaa heitä, kun se aika tulee.

Hmm, ajattelin luettuani otsikon, että aloittajaa ahdistaa se, että omat vanhemmat eivät ehkä kauaa ole enää elossa. Ja se kaipuu mikä jää.

Mutta ei, häntä ahdistaa, että joutuisi aikuistumaan ja huolehtimaan vanhemmistaan heidän viimeiset aikansa. Oikeasti, mihin tämä maailma on menossa...

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttaa, onko toinen sairastumassa muistisairauteen jo alle kuusikymppisenä. En tiedä, miten pärjään ilman vanhempia.

Elossa olen vaikka jo lapsena menetin vanhempani. 15-vuotiaana jäin omilleni. Ei ollut silloin lastensuojelu paapomassa.

Olet aikuinen, käyttäydy kuin aikuinen. Tarvitset terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Heips. Onko täällä muita ketkä ahdistuu ajan kulumisesta ja ajatuksesta että (lähi)tulevaisuudessa joutuu alkaa entistä enemmän hoitaa ikääntyvien vanhempien asioita? Tai jotenkin jo se kun käy vierailulla ja näkee että on tullu lisää ryppyä jne saa kylmät väreet menee.

ahdistavaa.

Molemmat jäävät ensi vuonn eläkkeelle ja ovat kuusikymppisiä. Itse oon 28 ja omakin elämä täysin kesken.

No oma 65-vuotias äitini ei ahdista, eletään päivä kerrallaan, nyt ainakin vointi on hyvä. Sen sijaan 85-vuotias alzheimeria sairastava anoppi ahdistaa. Hän on ihana ja rakas ihminen, mutta itseltä voimat on loppu kun kahden pienen lapsen lisäksi pitäisi hoitaa anopinkin asiat (tehkää ihmiset lapset niin nuorina, että ne kerkeää kasvaa isoiksi, ennen kuin pitää alkaa hoitaa omia vanhempia..)

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa vähän, mutta vanhempani ovatkin yli seitsemän kymppisiä. Äidillä on selvästi jotain muistiongelmia, lieviä vielä mutta varmaan ajan kuluessa pahenee. Äiti on ollut aina perheessä kaikesta vastuussa ja "pomo" joten jos menee huonompaan kuntoon, isäni tulee olemaan melko avuton, ei osaa maksaa laskuja tai tehdä ruokaa, pestä pyykkiä yms. 

Tässä tilanteessa on hyvin moni. Älä sure. Isäsi oppii kyllä. Kun sairastuin, olin sitä ennen tehnyt juuri nuo kaikki työt, ihan omasta halustani. Aloin sitten pikku hiljaa siirtämään töitä miehelleni. Oppi kyllä hoitamaan laskut ja tekemään kotityöt.

Voisitko nyt äitisi kanssa opettaa ensin tuon laskujen maksun? Siitä on hyvä aloittaa, ettei äitisi mahdollisesti sairauden edetessä ole laittanut taloutta kuralle. Toisaalta niinkuin moneen kertaan on todettu, voi kuka tahansa kuolla milloin vain. Lapsi jää auton alle, tulee sydänkohtaus, kolari.

Jaksamista!

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa vähän, mutta vanhempani ovatkin yli seitsemän kymppisiä. Äidillä on selvästi jotain muistiongelmia, lieviä vielä mutta varmaan ajan kuluessa pahenee. Äiti on ollut aina perheessä kaikesta vastuussa ja "pomo" joten jos menee huonompaan kuntoon, isäni tulee olemaan melko avuton, ei osaa maksaa laskuja tai tehdä ruokaa, pestä pyykkiä yms. 

Jos kyseessä on Altzheimerin tauti, niin hoito olisi hyvä aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Kuoleva ihminen on väsynyt, poissaoleva, vieraankin näköinen. Tuntuvat silti pitävän kosketuksesta joten pitäkää kädestä ja koskekaa jos käytte katsomassa vaikkei aiemmin olisi ollut tapana.

Tämä on totta. Kannattaa silitellä ja kertoa vanhoja kivoja asioita. Oman kokemukseni mukaan kyllä kuulevat ja ymmärtävät vaikka olisivat tajuttomina.

Raskasta se on mutta palkitsevaa jälkeenpäin, ei se silti surua poista.