Vanhempien vanheneminen ahistaa. Kohtalotovereita?

Ap, niskasta kiinni ja omaa elämää haltuun ja ÄKKIä ettei sinusta tule sellaista peräkammarin tyyppiä. Kaikella rakkaudella todettuna. Oman elämän päällä tukevasti seistessäsi muiden auttaminen on helpompaa. Ku et itse ole enää se keskenkasvuinen, "aikuinen lapsi", jota selkeästi hieman tällä hetkellä tunnut olevan. Myös vanhenevat vanhempasi varmasti arvostavat enemmän tällaista muutosta kuin paapovaa (?) huolta heistä. Suurin osa aikuisista ei pidä ylihuolehtimisesta.

Mielestäni aikuisten lasten ei ole pakko enää ottaa vastuuta vanhenevista vanhemmista (tilannekohtaista) mutta moraalisesti tuntuu oikealta olla jotenkin elämäntilanteissa mukana, ilois ja suruis lähimpien kanssa. Auttaa omien mahkujen mukaan.

Huomisesta me ei tiedetä ja voi olla et ap vaikka lähtee ennen vanhempiaan. Epätodennäköistä mutta mahdollista.

Niillä korteilla pelataan mitkä kulloinkin on kädessä ja otetaan itsestä vastuu.

"Puu kaatuu, maatuu ja menee takas siemeneen. " -paleface: askarrellaan maailmaa

Elämän kiertoa. Luonnollista. Ota vastaan, älä vastusta.

Mieti saisitko voimaa jostain henkisestä lähestymiskulmasta?

Vierailija kirjoitti:

Alkoi ahdistamaan, kun eräs tuttu kertoi miten oli nuorena ainoana lapsena joutunut hoitamaan kuolleen jäljelläolevan vanhempansa hautajais yms. menettelyt. Minusta tuntuu, etten tulisi olemaan valmis moiseen edes viiskymppisenä.

Mikä estää, oletko sairas?

Ihmettelen näitä "kasva aikuiseksi" -kommentteja. Itse olen 29-vuotias. Minulla on työ, mies ja asunto ihan toisella paikkakunnalla, kuin missä vanhempani asuvat. On todella ihan oma aikuisen ihmisen elämä, jota elän. Olen kiitollinen siitä, että minulla on hyvät, rakkaat vanhemmat, jotka ovat vielä elossa. Ymmärrän myös, että vanheneminen, sairastelu ja lopulta kuolema ovat väistämätön osa elämää, ihan normaaleja asioita, jotka meistä jokaisen on kohdattava.

Tästä huolimatta tunnen ahdistuksen, haikeuden, surun ja jopa pelon tunteita seuratessani, miten vanhempani ikääntyvät ja miten sairaus haurastuttaa ja rajoittaa toista heistä jo nyt. Jos isää ei olisi, joutuisin hakemaan äidille hoitokotipaikkaa, koska unohtelu asettaisi hänet yksin liian suureen vaaraan, vaikka hän sinällään on hyvin toimelias vielä. Todella suren tätä vähittäistä menettämistä. Joka vuosi menetykset lisääntyvät. Voi olla, että kahden vuoden kuluttua äitini ei osaa enää puhua.

En ymmärrä, mitä lapsellista surussa tai huolessa on. Toki suruun ja negatiivisuuteen hautautuminen on vahingollista, mutta niin on tunteiden peittelykin. AP:n ei kannata liikaa murehtia, mutta on kyllä ihan tervettä vähän henkisesti valmistella itseään siihen, etteivät omat vanhemmat elä ikuisesti.

Täällä myös yksi huolestunut. Olen itse 19, vanhempani ovat 62 ja 60.

ja miten otetaan oma elämä haltuun jos esim kukaan muu ei suostu viettämään aikaa seurassani kuin ne vanhemmat. Mt ongelmien vuoksi.

Minun 80v mummoni hoitavat asioitaan ihan itsekseen suurimmaksi osaksi, joskus tarvitsevat kuskia, että ei se 60v ole vielä niin vanha.

Enemmän ahdistaa ehkä se omien vanhempien ja etenkin appivanhempien asenne, että ollaan ihan toinen jalka haudassa. Miehen vanhemmat ovat noin 70-v. ja omani pyöreästi 65. Asenne on jotenkin niin sellainen, ettei mitään kannata tehdä tai minnekään mennä kun seliseli.

Tyyliin apppivanhemmat olivat olleet ostamassa uutta jääkaappia. Ja nuorehko miesmyyjä oli alkanut kuulemma kertoa että on 10 vuoden takuu jne. Ja anoppi oli alkanut mäkättää sille myyjälle että ei tarvita, ei olla hengissä enää silloin. Öh, varmaan kiva sille myyjälle... Ja siis anoppi tätä selitti tosi närkästyneenä, että kehtasi alkaa puhua takuusta.

Tai jos lapsemme miettii, että pappa kun minä olen 10 niin kuinka vanha sinä olet. Ja pappa vastaa, että pappa kasvaa horsmaa sitten. Juu, jaa että mitäköhän pappa tarkoitti, ootas äiti selittää...

Kun pystyisi iloitsemaan siitä elämästä eikä ns. myydä maata etukäteen. Surra sitten jos aihetta on ja tulee vaikka jotain isompaa sairautta. Mutta pirujen. Maalailu seinille on tosi ärsyttävää ja saa itsellekin sivullisena pahan mielen.

Vierailija kirjoitti:

Heips. Onko täällä muita ketkä ahdistuu ajan kulumisesta ja ajatuksesta että (lähi)tulevaisuudessa joutuu alkaa entistä enemmän hoitaa ikääntyvien vanhempien asioita? Tai jotenkin jo se kun käy vierailulla ja näkee että on tullu lisää ryppyä jne saa kylmät väreet menee.

ahdistavaa.

Molemmat jäävät ensi vuonn eläkkeelle ja ovat kuusikymppisiä. Itse oon 28 ja omakin elämä täysin kesken.

Mun vanhemmat on vasta 50, heidän kohdallaan ei vielä ajatukset ahdista mutta isovanhempien kohdalla toinen juttu. He ovat kaikki vielä elossa, en ole kokenut kuolemaa niin hirvittää kun he alkavat kupsahdella. Iät ovat 85,81,84,83..itse olen 26.

Olen viiskymppinen ja ei ahdista yhtään. Äidin olen jo haudannut ja isän kohtalo ei kiinnosta. Uusi vaimo haudatkoon ja jos sellaista ei silloin ole, sosiaalitoimi arvatenkin hoitaa. Ei kiinnosta yhtään huoripukin kohtalo.

Vierailija kirjoitti:

Heips. Onko täällä muita ketkä ahdistuu ajan kulumisesta ja ajatuksesta että (lähi)tulevaisuudessa joutuu alkaa entistä enemmän hoitaa ikääntyvien vanhempien asioita? Tai jotenkin jo se kun käy vierailulla ja näkee että on tullu lisää ryppyä jne saa kylmät väreet menee.

ahdistavaa.

Molemmat jäävät ensi vuonn eläkkeelle ja ovat kuusikymppisiä. Itse oon 28 ja omakin elämä täysin kesken.

Olisinpa tiennyt 30 vuotiaana, miten hyvässä kunnossa olen nyt 62 vuotiaana:)

Mua ahdistaa tämä todella paljon. Vanhempani on aina olleet mulle ihan kaikki kaikessa ja auttaneet aina kaikessa ja olemma todella läheisiä. Isäni on vähän yli 60 ja jäi eläkkeelle juuri, äitini täyttää muutaman vuoden päästä 60. Ovat kyllä vielä hyvässä kunnossa mutta sitä kun ei ikinä tiedä, mitä tapahtuu ja koska. Olen itse muutaman vuoden vajaa 30 ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tämä mietityttää. Pelottaa, kuinka jään sitten ihan yksin, kun vanhemmistani aika jättää. Mulla ei ole sisaruksia, ei juurikaan kavereita, ei miestä eikä ole kovin läheisiä välejä kehenkään sukulaiseen. En tiedä miten tulen sitten reagoimaan, menetän varmaan halun elää itsekin tai masennun pahasti. Pelkkä tämän ajattelu saa suunnattoman ahdistuksen aikaa..

Vierailija kirjoitti:

Mies on vielä kolmekymppinen ja hänen vanhempansa ovat 75-vuotiaita. Ikääntyminen on tullut hyvin konkreettiseksi viimeisinä vuosina. Vielä kolme vuotta sitten kaikki oli hyvin, mutta nyt näitä kaatumisia, unohteluja, helppojen asioiden vaikeaksi tekeminen, aloitekyvyn puute jne. on riesaksi asti. Appi ei esim. saanut ajokorttia uusittua eikä anopilla ole koskaan ollut korttia. Miehen veli on kuollut ja meillä itsellämme on yksivuotias lapsi. Hirvittää, miten vauvan, työn ja appivanhempien hoitaminen ja kuljettaminen onnistuu tulevaisuudessa.

Noin tyhjää murehdintaa en ole kuullut.

Elä tätä päivää, hyvä ihminen. Saatatte kuolla koko sakki vaikka kolarissa, niin ei tartte kuljetella ketään.

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa tämä todella paljon. Vanhempani on aina olleet mulle ihan kaikki kaikessa ja auttaneet aina kaikessa ja olemma todella läheisiä. Isäni on vähän yli 60 ja jäi eläkkeelle juuri, äitini täyttää muutaman vuoden päästä 60. Ovat kyllä vielä hyvässä kunnossa mutta sitä kun ei ikinä tiedä, mitä tapahtuu ja koska. Olen itse muutaman vuoden vajaa 30 ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tämä mietityttää. Pelottaa, kuinka jään sitten ihan yksin, kun vanhemmistani aika jättää. Mulla ei ole sisaruksia, ei juurikaan kavereita, ei miestä eikä ole kovin läheisiä välejä kehenkään sukulaiseen. En tiedä miten tulen sitten reagoimaan, menetän varmaan halun elää itsekin tai masennun pahasti. Pelkkä tämän ajattelu saa suunnattoman ahdistuksen aikaa..

Ymmärrän kyllä.

Mutta nyt kun olet tajunnut tämän, sulla on mahdollisuus muuttaa elämäsi sellaiseksi kuin haluat.

Vanhempasi ovat työnsä tehneet. Heistä sun on korkea aika irrottautua. Miksihän musta ahdistuksesi takaa kuultaa syyllisyys? Ovatko vanhempasi antaneet sulle tilaa kasvattaa omat siivet?

Olen kuullut ihmisten kehuvan ihania vanhempiaan. Tarvitaan ulkopuolinen näkemään, että vanhemmat pitävät aikuisia lapsiaan pihtiotteessa. Etenkin äidit ovat taitavia sitomaan, heittämään velvollisuuksia ja työllistämään, satojenkin kilometrien päästä.

Musta sä kuulostat masentuneelta jo nyt. Miksei sulla ole miestä tai kavereita?

Olen nelikymppinen, äitini kuoli yli 20 v sitten, isä toissa vuonna. Molempia autoin ja hoivasinkin, sairauteen kuolivat molemmat. Äidilläni oli tapana sanoa, että kotka hoitaa poikiansa, ei poikaset kotkaa. Äiti oli minulle erittäin rakas, jonka menetin melko nuorena. Isän kanssa en ollut niin läheinen, mutta paljon olimme tekemisissä kuitenkin, ja olin hänen apunsa loppuun saakka. Kyllä elämä kantaa vaikeidenkin aikojen yli.

Eläkää nyt hyvät ihmiset omaa elämäänne ja lopettakaa turha murehtiminen etukäteen! Vanhemmista kuuluu irtaantua, mutta silti voi ja saa heistä huolehtia, kun sen aika tulee. Pakko ei sekään ole.

Turha huolehtia etukäteen. Kuusikymppiset vanhempani joutuivat saattohoitamaan nuorimman lapsensa. Sen sijaan äidin molemmat vanhemmat(87v) ja isän äiti (91v) porskuttavat täysillä.

Saahan Sauli vauvan 70-vuotiaana ja Mick Jagger 73-vuotiaana.

En usko, että kummankaan vanhemmat lapset ovat yhtään huolissaan isänsä ikääntymisestä.

Kyllä tämä ahdistaa. Kauheaa huomata, miten omat vanhemmat alkavat taantua. Erittäin ahdistavaa.

Muutimme vanhempieni lähelle kaukaa, jotta voimme olla avuksi ja nyt tässä lähellä huomaa kotihoidon tason ja kaikki. Myönnän, kyllä ahdistaa.

Hassua, että huolehdit jo nyt. Oota vielä muutama vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa tämä todella paljon. Vanhempani on aina olleet mulle ihan kaikki kaikessa ja auttaneet aina kaikessa ja olemma todella läheisiä. Isäni on vähän yli 60 ja jäi eläkkeelle juuri, äitini täyttää muutaman vuoden päästä 60. Ovat kyllä vielä hyvässä kunnossa mutta sitä kun ei ikinä tiedä, mitä tapahtuu ja koska. Olen itse muutaman vuoden vajaa 30 ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tämä mietityttää. Pelottaa, kuinka jään sitten ihan yksin, kun vanhemmistani aika jättää. Mulla ei ole sisaruksia, ei juurikaan kavereita, ei miestä eikä ole kovin läheisiä välejä kehenkään sukulaiseen. En tiedä miten tulen sitten reagoimaan, menetän varmaan halun elää itsekin tai masennun pahasti. Pelkkä tämän ajattelu saa suunnattoman ahdistuksen aikaa..

Vähän ohis, mutta mua niin itkettää kun lukee miten hyvöt voi vanhemmaat olla lapselleen ja miten lapsi rakastaa vanhempiaan. Olet onnekas joten iloitse onnestasi äläkä murehdi!

Omat vanhemmat laiminlöivät ja kaltoinkohtelivat minua väkivaltaisesti koko lapsuuden, purkivat vihaa js kiukkua hskkaamalla, ikinä eivät auttaneet tai tukeneet missään ja vittuilu ja iva oli ainoat puhetavat lapsille. Kun tuli täysi-ikäisesti käskivät lähteä ja viimeiset sanat oli että omillas oot, missään ei sit auteta,

Eikä ole autettu. Ei vsikka on ollut sairautta, eroja, lasten syntymiä, muuttoja, vaikeita aikoja. Vanhemmat eivät mitenkään auttaneet eivätkä välitä lapsenlspsiaankaan nähdä koskaan.

Mutta - kaiken paskan kohtelun jälkeen - nyt 70v ikäisinä alkoivat esittää vastimuksia lapsilleen, että tästä kun vähä tila huononee niin vaadimne sitten että lspset korvaavat elämänsä ja alkavat auttamaan. Huomioikaa että oikeasti käyttivät sanaa VAADIMME.

Joten minuakin ahdistaa mutta vain se, että nuo paskapääsadistit eivät ole kuolleet vielä.

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ahdistaa ehkä se omien vanhempien ja etenkin appivanhempien asenne, että ollaan ihan toinen jalka haudassa. Miehen vanhemmat ovat noin 70-v. ja omani pyöreästi 65. Asenne on jotenkin niin sellainen, ettei mitään kannata tehdä tai minnekään mennä kun seliseli.

Sama. Kokoajan pitää muistuttaa että elämä on rajallinen, eikä voi vaan tarttua tähän hetkeen että nyt sentään eletään! Itsellä ollut jo yli vuosikymmenen "pelko persiissä" koska kokoajan on mahdollista että vanhemmilla on vähintäänkin joku vakava sairaus. Omille lapsille aion kyllä tarvittaessa vaikka esittää tervettä, ettei niiden tarvi koko ajan rajoittaa elämää sen mukaan että nyt mummolla menee huonosti. Niin ole joutunut itse tekemään, olemaan kokoajan varpaisillaan.

Tokkopa vanhemmat sitä itse ymmärtävät, on siitä puhuttukin, mutta niin vain on seuraavana päivänä taas asiat huonosti. Oikeastaan olen tosi kateellinen näille joiden vanhemmat jaksaa ja menee. Meillä ei sellaista vaihetta ikinä tullut. Että harmittaa kyllä kun yksioikoisesti täällä vastataan että ei kuus-seittemänkymppinen ole vanha tai avuton. Kyllä voi olla, tosi vanha.