Vanhempien vanheneminen ahistaa. Kohtalotovereita?

Itse pelkään etenkin vanhempien dementoitumista. Tuntuisi tosi raskaalta jos oma äiti tai isä ei esimerkiksi enää tunnistaisi minua tai toisiaan.

Kyllä muakin ahdistaa omien vanhempien ikääntyminen nyt jo. Molemmat ovat vielä alle 60-v. ja työelämässä, mutta isä sairastuminen syöpään vuosi sitten oli kova shokki myös siinä mielessä että tajusin ettei sekään aika välttämättä ole kovin kaukana kun minun on hoidettava heidän asioitaan.

Isälle järjestettiin apua ja tukea sairaalan kautta, mutta äidille koko juttu on ollut suorastaan lamauttava, hyvä että selviää töistään ja jaksaa hoitaa perus kotihommat.

Minä olen ollut nuorempien sisarusten tukipylväs ja kannatellut heitä (nuorin on vasta lukioikäinen ja asuu kotona) ja välillä hoitanut etenkin nuorimman veljeni koulujuttuja ym.. Jotenkin aina ajattelin että tämä vaihe tulee myöhemmin, sitten kun omat lapset on isoja ja olisi ehkä itsellä enemmän tilaa ja aikaa keskittyä ikääntyvien vanhempien asioiden hoitamiseen. Nyt kun itse elän oman perheen kanssa taapero&vauva elämää, olen kokenut tämän monessa suhteessa tosi kuormittavaksi.

N28

No sun vanhemmat ei tosiaan ole vielä vanhoja. Mun vanhemmat on 71 ja 73 ja mua ahdistaa kyllä. Mulla on kaksi sisarusta, mutta olen meistä ainoa lapseton ja toinen sisaruksista asuu pysyvästi valtameren takana. Pelkään siis vielä sitäkin, että taakka tulee eniten minulle. Samalla paikkakunnalla vanhusten kanssa meistä Suomessa asuvista ei asu kumpikaan.

Mun faija on aina huutanu puhelimee puhuessaan, mut oon asunu nyt ulkomailla ja soitellaa vanhempien kanssa yleensä neljä kertaa viikossa ellei enmmänki. Puol vuotta sitten alko tulemaa oikeesti ärsyyntyny olo ku se faija ei kuule ikin mitää ja jatkaa vaa omaa asiaansa, vaikka äiti kuulee ja vastaa saman puhelun aikana ihan normisti.

No sitte tuli mielee että faijaha alkaa lähenee 70:tä enemmän ku 60:tä, ja nyt pelottaa ja ahdistaa ihan kauheesti. En oo ollu mikää paras tytär elämäni aikana vaikka  nyt teenki parhaani sen eteen, mutta faija on niin sosiaalinen ja riippuvainen ihmisistä ja vuorovaikutuksesta, että pelottaa se kuulon heikkeneminen. Eihän kuuroutumisessa mitään pahaa ole, mutta saattaa tulla vaikeaksi tuolle ukolle tuossa iässäkin.

Toisin sanoen, on ahdistanut ja pelottanut se elämä vanhempien kuoleman jälkeen jo sen puoli vuotta ku tajusin että hei, ei ne ookkaan mitään ikinuoria niiku aina sanoo.

Vierailija kirjoitti:

Mun faija on aina huutanu puhelimee puhuessaan, mut oon asunu nyt ulkomailla ja soitellaa vanhempien kanssa yleensä neljä kertaa viikossa ellei enmmänki. Puol vuotta sitten alko tulemaa oikeesti ärsyyntyny olo ku se faija ei kuule ikin mitää ja jatkaa vaa omaa asiaansa, vaikka äiti kuulee ja vastaa saman puhelun aikana ihan normisti.

No sitte tuli mielee että faijaha alkaa lähenee 70:tä enemmän ku 60:tä, ja nyt pelottaa ja ahdistaa ihan kauheesti. En oo ollu mikää paras tytär elämäni aikana vaikka  nyt teenki parhaani sen eteen, mutta faija on niin sosiaalinen ja riippuvainen ihmisistä ja vuorovaikutuksesta, että pelottaa se kuulon heikkeneminen. Eihän kuuroutumisessa mitään pahaa ole, mutta saattaa tulla vaikeaksi tuolle ukolle tuossa iässäkin.

Toisin sanoen, on ahdistanut ja pelottanut se elämä vanhempien kuoleman jälkeen jo sen puoli vuotta ku tajusin että hei, ei ne ookkaan mitään ikinuoria niiku aina sanoo.

Tuossa tilanteessa kuulolaite auttaa huomattavasti.

Onhan tämä omien vanhempien vanheneminen aivan hirveää. Olen 40-v. ja molemmat vanhempani (noin 75-vuotiaita) ovat vakavasti sairaita, elinaikaa varmaan pari vuotta äidilläni ja molempien tilanne on tällä hetkellä todella vaikea. Asun parin sadan kilometrin päässä, mutta onneksi työni on sellainen, että pääsen ainoana lapsena aina tarvittaessa auttamaan. Syyllisyys tosin hieman jäytää, etten voi olla enemmän paikalla auttamassa, mutta ihminen tekee vain sen minkä voi.

Kyllä mä voin myöntää, että oon alkanut pohtia vanhempieni, ja omaa, vanhenemista. Täytin just 30, ja tajusin, että ei tästä mihinkään enää nuorene.

Vanhemmat on vasta 55- ja 57-vuotiaita ja hyväkuntoisia, mutta kyllä se ajatus vaan välillä käy mielessä, että näin ei ole ikuisesti.

Toisinaan toivoisi olevansa taas lapsi vailla mitään huolia.

No ei yhtään ahdista. Miksi ahdistuisi etukäteen? Voihan se olla, että minä 65v tarvitsen ennemmin apua kuin 85v äitini. Tällä hetkellä mennään molemmat hyväkuntoisina eteenpäin, itse olen vielä töissä, äiti lopetti tiskin takana, kun täytti 80vuotta.

Kyllä minua omalla tavallaan ahdistaa, kun molemmat vanhemmat asuvat kaukana ja yksin jo tässä vaiheessa. Itsellä vielä kolme isovanhempaakin hengissä, kaikki kylläkin järjissään ja asuvat omissa kodeissaan, joka tuo lohtua siihen ajatukseen että ehkä minunkin vanhempani pärjäävät.

En ole ap, mutta tätä keskustelua voisi varmaan jatkaakin

Vanhuspuolella töissä olen. Kummasti ne ihmiset ahdistuu ikääntyneiden asioista kun omalle kohdalle tulee, ei vaaliuurnilla. Kun ei ole resursseja kotihoidossa, teet 5-15 minuutin käyntejä kohta ehdit seuraavaan paikkaan, olet ylitöissä joka viikko, jne niin kyynistyy. Hoitajille liikaa kiirettä ja kotona vanhuksia joiden paikka ei olisi enää siellä vaan palvelutalo.

Omat vanhemmat kuolleet jo joten ei ahdista ikääntyminen. Työ stressaa, mutta senkin olen vaihtamassa.

Vanhempani ovat yhdeksänkympin molemmin puolin ja täytyy sanoa, että kyllä ahdistaa ja kunnolla. Perään on katsottava aika paljon ja se lisääntyy koko ajan. Koen, etten millään jaksaisi ainoana lapsena.

Muutama sisaruksellinen kaveri i tosin sanoo, että jos olis vaikka veli, niin usein ne ei tee juuri mitään, vaan se tytär joutuu hoitamaan lähes kaiken. Mutta olipa mulla sitten työteliäs sisko, joka auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heips. Onko täällä muita ketkä ahdistuu ajan kulumisesta ja ajatuksesta että (lähi)tulevaisuudessa joutuu alkaa entistä enemmän hoitaa ikääntyvien vanhempien asioita? Tai jotenkin jo se kun käy vierailulla ja näkee että on tullu lisää ryppyä jne saa kylmät väreet menee.

ahdistavaa.

Molemmat jäävät ensi vuonn eläkkeelle ja ovat kuusikymppisiä. Itse oon 28 ja omakin elämä täysin kesken.

Mieti: jotkut tekee vasta/vielä 40, 50, 60, 70 -

vuotiaana lapsia. Mitä se on niiden kasvavien lapsien kannalta, kun itse lapsi (alle 10v tai alle 20v tai alle 30v) joutuu ruveta huolehtimaan vanhemmistaan.

Mutta mammathan on sitä mieltä, että 40v on vielä nuori tekemään lapsia.

APn vanhemmat on olleet ~30v, kun ap syntyi ja silti ahdistaa!

Pikkasen ahdistaa nähdä 80v isovanhempia ulkoilemassa pari 2 tai 3-vuotiasta lastenlasta mukanaan. Ukki saattaa kulkea omissa maailmoissaan hyvin väsyneenä perässä, mummo yrittää viihdyttää näitä pikkuisia. Lomien aikaa nämä osuu usein silmään. Jotenkin näiden lasten ja isovanhempien välillä on liikaa jo ikävuosia, väsymys paistaa ulkopuolisen silmään. 80-vuotiaat alkavat olla jo liian vanhoja "lapsenlikkoja".

Mutta jos ovat halunneet sitä itse. Isäni oli 79-vuotias, kun tulivat Äitini kanssa meille hoitamaan 1-vuotiastamme. Halusivat itse tulla. Hoitopaikka tarhassa oli jo varattu. Asuivat meillä yli vuoden.

Mua ahdistaa vanhempieni ikääntyminen ja ajan kuluminen, äitini oli yli 40-vuotias kun minä synnyin ja nyt vanhempani ovat jo molemmat iäkkäitä ja huonossa kunnossa ja äitini syyllistää minua kun asun toisella puolella suomea enkä ole heidän apuna arjessa.