Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien vanheneminen ahistaa. Kohtalotovereita?
Heips. Onko täällä muita ketkä ahdistuu ajan kulumisesta ja ajatuksesta että (lähi)tulevaisuudessa joutuu alkaa entistä enemmän hoitaa ikääntyvien vanhempien asioita? Tai jotenkin jo se kun käy vierailulla ja näkee että on tullu lisää ryppyä jne saa kylmät väreet menee.
ahdistavaa.
Molemmat jäävät ensi vuonn eläkkeelle ja ovat kuusikymppisiä. Itse oon 28 ja omakin elämä täysin kesken.
Kommentit (134)
Yhyy.
Oispa ihanaa ku aika ei olisi niin armoton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkien näiden vastausten jälkeen: ymmärrän ap:ta ihan täysin.
Eläkeikäiset vanhemmat asuu vielä mun lapsuudenkodissa. Käyn muutaman kerran vuodessa ja jouluna viivyn päivän tai pari siellä. Vanhemmat ovat ja olivat tosi voimakastahtoisia. Molemmilla oli komeat urat, paljon ystäviä ja itse rakennettu, viimeisen päälle sisustettu komea omakotitalo.
Mitä vanhemmaksi tulee (nyt 30+) niin sitä enemmän tuntee outoa haikeutta tai surullisuutta. Paikat tuntuu olevan vuosi vuodelta vähän enemmän rempallaan. Lapsena koti puunattiin viimeisen päälle ennen joulua. Nyt pölyä on vähän siellä täällä. Jokin pientä remonttia vaativa paikka, joka aiemmin oltaisiin hoidettu työpäivän jälkeen tai viikonloppuhommina, saa repsottaa rauhassa. Vanhempien jutut toistavat itseään ja sama tarina saatetaan kertoa useamman kerran päivän aikana.
Liioittelen ehkä, mutta vierailut pakottavat miettimään omaa ja vanhempien ikääntymistä. Sitä, että jossain kohtaa vuorot vaihtuvat ja on huolehtii itse hoivaajastansa. Sitä, kuinka vaikeaa on tarjota luontevasti apua vaikka kuinka yrittää. Joka vuosi ja joka joulu tuo päivä on lähempänä.
Kaikki tämä tuo jouluvierailuihin tumman sävyn. Samalla vahvistaen kiitollisuutta yhteisestä ajasta, menneistä jouluista ja siitä, mitä nyt yhdessä vietetään.
Niin.
Olisi hienoa jos pystyisi uskomaan johonkin esim jumalaan jotta vanhenemisen, sairauksien ja elämän muiden raakojen lainalaisuuksien äärellä saisi lohtua.
Itse oon aika realistinen enkä pysty uskoman vaikka kristillisen arvopohjan kotikasvatuksessa olenkin saanut.
Nautitaan hetkistä tässä ja nyt. ❤️
Isä on 71v ja hyvässä kunnossa, naimisissa 15 vuotta nuoremman naisen kanssa. Luulisin että vaimo huolehtii kun isän kunto alkaa heikkenemään. Onnellisia ovat, matkustavat paljon ja viettävät elämää isolla E:llä. Hyvä niin.
Äiti asuu yksi, on 68v, ollut eläkkeellä muutaman vuoden, hyvin menee vaikka olen huomannut että ehkä alkaa olla vähän muistisairauden oireita. Olemme vähän etäisiä äidin kanssa, siskoni läheisempi, luulen ja toivon että siskoni hoitaa äidin asiat sitten kun äiti ei enää itse kykene.
En stressaa heidän vanhenemisestaan, siihen kun ei voi itse vaikuttaa.
Onneksi aika kohtelee meitä kaikkia samoin. Ja onneksi on ystäviä joiden kanssa käydä näitä asioita, kun heilläkin vanhemmat vanhenevat.
On raastavaa pysähtyä esim joulupöydässä ja huomata että isällä on tullut lisää harmaata päähän ja että käsi on varmasti kipeämpi kuin mitä meille kertoo.
Olen pienestä pitäen kuumotellut ajan kulua ja muistan kun ajattelin peter panin tavoin etten halua kasvaa aikuiseksi.
Nyt ymmärrän ajatusta hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ahdista, olen 35v ja vanhempani ovat 55 ja 56v. Joten e ihan lähitulevaisuudessa heidän asioihinsa tarvitse puuttua. Omat isovanhempanikin pärjäävät vielä omillaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei ahdista, olen 35v ja vanhempani ovat 55 ja 56v. Joten e ihan lähitulevaisuudessa heidän asioihinsa tarvitse puuttua. Omat isovanhempanikin pärjäävät vielä omillaan.
Sut on saatu nuorena. Toi on kyl hyvä juttu :) muistan yhden kaverin tokalta jonka isä oli jo silloin yli 60v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ihan samat ajatukset! Vanhempani ovat kuusikymppisiä ja itse 27-vuotias. Kumpikaan vanhemmista ei ole ikäisekseen mitenkään huonokuntoinen, mutta silti välillä aina hätkähdyttää huomata, kuinka he ovat ulkoisesti vanhempia kuin mitä mielikuvissani. Olen aina ajatellut, että vanhemmat ovat keski-ikäisiä, joten tuntuu pelottavalta, että pikku hiljaa he alkavat olla jo vanhoja, eikä niitä hyviä vuosia välttämättä ole jäljellä kuin ehkä 10. Tietysti on olemassa paljon ihmisiä, jotka vielä seitsemänkymppisenäkin ovat henkisesti ja fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta läheskään kaikki eivät ole.
Ei ole vanhempia joiden vanheneminen ahdistaisi. Silloin, kun äitini kuoli ahdisti se ettei hän saanut vanheta, kuoli ollessaan 47v. Äiti täyttäisi ensikuussa 60v. Isäni on alkkis jonka kanssa en pahemmin tekemisissä ole, hän on nyt 64v.
N42
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tokihan se aina silloin tällöin tulee mieleen, että mitäs sitten kun vanhemmat ovat siinä iässä ja kunnossa, että eivät enää pysty täysin huolehtimaan itsestään ja paljonko heidän hoidostaan lankeaa minun vastuulleni, kun asun meistä lapsista lähimpänä heitä. Mutta vielä toistaiseksi se ei ole suuresti huolettanut, molemmat vanhempani ovat jo 70 täyttäneitä ja silti vielä terveitä ja hyväkuntoisia, menevät ja harrastavat ja tekevät kaikenlaista.
Ei kuulkaas voi ikinä tietää. Voi se 60vuotias yhtäkkiä kuolla. Yhtä typerää se on ajatella et kaikki elää johonki 80v. Mut ymmärrän jutun alottajaa. Kyllä muaki pelottais ruveta jotain sukuu hoitamaan, ku ei itselläkään varaa mihinkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini 74v ja isäni palvelukodissa vanhempi. Sairauksia yms. Ahdistaa.
Omat isovanhemmat ovat molemmat 87v, vanhemmat vähän yli 60v. Isovanhemmat golffaavat tälläkin hetkellä Torreviejassa, hyväkuntoisia ovat.
Itselleni kuva vanhenemisesta on siis myönteinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä se elämä ap on, kuolemista.
Olit siemen, olit lapsi ja hoivan kohde, olet aikuinen, olet hoivaaja, lastesi ja vanhempiesi, olet vanhus, kuolet.
Eihän sitä koskaan tiedä elämästä. Ap voi itse liukastua jäisellä tiellä ja halvaantua tai vanhempansa sairastua syöpään tai alzheimeriin huomenna. Mutta noita on turha pelätä, ne tapahtuu jos tapahtuu.
Oletusarvo on se, että apu alkaa kasikympin jälkeen, jos ovat terveitä, ryppyisiä ja harmaita.
Minua ahdisti siihen asti kunnes sain omia lapsia. Ja ihan itsenäinen aikuinen olin jo aiemmin. Nyt joskus huolestuttaa ja surettaa, mutta sellaista suurta ahdistusta ei enää ole.
En usko että jaksan tulevaisuudessa huolehtia omista lapsista ja vanhoista vanhemmista. Samalla olen huolehtijaluonne enkä ikinä voisi ajatellakaan että vanhempani olisivat pelkän avun varassa jossa tuodaan ruoka ja lääkkeet ja moi moi.
Sit musta varmaan tulee niiden omaishoitaja tms.
Ja lapset vois jättää tekemättä. Niitä on mun siskolla jo riittämiin.:D
T:Ap
Vaihtaisin sun kanssa paikkoja :( Mun vanhemmat on lähemmäs 60 ja itse olen 18. Oon kateellinen kun joillakin on vasta 4-kymppiset vanhemmat.
Ap, koita olla ahdistumatta ja luo oma elämä. Kirjoitit, että oma elämäsi on vielä täysin kesken. Olet kuitenkin jo 28-v. En usko, että (Suomessa kun olemme) vanhempasi ovat mitenkään laskeneet vanhuuttaan sen varaan, että nimenomaan sinä huolehdit heistä kaikin tavoin. Hehän ovat pian 60-vuotiaita ja pääsevät pian eläkkeelle, näin kirjoitit. Aika nuorina pääsevät.
Mä olen 58-v ja eläkeikään on vielä 6 vuotta, ellei se ehdi sitä ennen nousemaan. Omat vanhempani kuolivat jo kauan sitten. Olin 14 -v kun äiti kuoli ja 30-v kun isä kuoli. Minulla on monta lasta ikähaarukassa 19-36 v. He ovat luoneet oman näköisensä elämän, eivätkä tunnu millään lailla edes miettivän minun vanhenemistani. Kyllä me tapaamme, nytkin aattona söimme jouluaterian yhdessä.
Koita hellittää tuosta etukäteishuolehtimisesta ja ota elämä vastaan sellaisena kuin se tulee. Asioita ehtii miettiä ja murehtia sitten, JOS tulee pahempaa vastaan. Hyvää Uuden Vuoden odotusta sinulle! :)
Mun vanhemmat ovat 63 ja 67. Heistä nuorempi sairastui alkuvuodesta vakavasti ja tarvitsee nyt apua koko ajan. Sinne meni vanhempieni haaveet matkailusta ja helposta eläkeajasta. Itse asun ulkomailla, todella kaukana, ja kyllä ahdistaa sekä surettaa.