Mies ei suostu kantamaan isäni arkkua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kieltäytyykö hän ilkeyttään vai jännittääkö liikaa? Onhan siinä paineita ja varsinkin jos on isot hautajaiset. Yrittäisin ymmärtää syyn ennenkuin tuomitsen kusipääksi.

Luin nyt ketjua enemmän, ja ymmärrän kyllä syyn kieltäytymiselle jos tämä kuollut on yrittänyt saada puolisoa tekemään itsemurhan? Huhhuh! Ei niistä ihmisistä mitään pyhimyksiä kuolemisen jälkeen tule joista ei saa pahaa enää ajatella kuten monella tuntuu olevan kuvitelmissa. En suostuisi minäkään, sori vaan!

Joko se viesti koko aloitus ovat trolleja. Aloittaja katosi, ihan tyypillistä.

Niinpä niin. Ainahan ne perinteet törmää. Meidän suvussa arkut kantaa AINA vainajan puoleisen suvun miehet tai sitten naiset. Sukuun naitu ei kanna. 

Olet varmasti ap omasta mielestäsi oikeassa, mutta ei sinun puoliso ole epäkunnioittava kieltäytyessään varsinkaan jos hän kieltäytyy hyvästä syystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kieltäytyykö hän ilkeyttään vai jännittääkö liikaa? Onhan siinä paineita ja varsinkin jos on isot hautajaiset. Yrittäisin ymmärtää syyn ennenkuin tuomitsen kusipääksi.

Luin nyt ketjua enemmän, ja ymmärrän kyllä syyn kieltäytymiselle jos tämä kuollut on yrittänyt saada puolisoa tekemään itsemurhan? Huhhuh! Ei niistä ihmisistä mitään pyhimyksiä kuolemisen jälkeen tule joista ei saa pahaa enää ajatella kuten monella tuntuu olevan kuvitelmissa. En suostuisi minäkään, sori vaan!

Joko se viesti koko aloitus ovat trolleja. Aloittaja katosi, ihan tyypillistä.

Taisi tosiaan olla pelkkä "jouluprovo", kun tuo "itsemurhakehotus-viesti" taisi olla viimeinen jonka voisi  olettaa olevan ap:n kirjoittama, ja johon hän ei ottanut mitään kantaa.

Harvinaisen konservatiivinen keskusteluketju jossa asioita perusteltiin. Niin perusteltiinko niitä oikeastaan.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties hän pitää epäkunnioittavana ja tekopyhänä kantaa arkkua, jos ei tullut vainajan kanssa toimeen tai pitänyt hänestä. 

Anna miehesi tehdä asiassa päätös itse, älä painosta, äläkä tee siitä numeroa. Arkunkantajiksi ihmisiä, joille vainaja oli tärkeä.

Tässä ollaan oikeilla jäljillä! Vain täydellinen idiootti yrittää pakottaa ja painostaa toista ihmistä sellaiseen, mitä hän ei  halua tehdä! Minä itse on kunnioita ruumiita enkä kuolleita, minä kunnioitan eläviä, jos he yleensä eläessään ovat kunnioituksen arvoisia. Sellainen ihminen jota en ole eläessään kunnioittanut, en minäkään sellaista hautaan menisi laskemaan, en todellakaan, olipa tämä kuka tahansa. Minun mielestäni siitä saa ajatella kuka tahansa mitä tahansa, jos oikein kaivelee, tulkoon kysymään. Jollei uskalla kysyä, olkoon sitten hiljaa. Vainajan hautaan kantaminen saattaa olla "suuri kunnia", mutta jos on tiedossa että potentiaalinen kantaja ei tullut vainajan kanssa toimeen, on kantajaksi kysyminen suunnaton häpeä siltä, joka tämän tietäen kuitenkin kysyy.

Tuo mies ei myöskään ymmärrä mikä loukkaus kieltäytyminen on kantamista pyytänyttä puolisoa kohtaan. Ei ole kyse siitä, että vainaja loukkaantuisi, vaan ihan totaalisesta tilannetajun, kunnioituksen ja käytöstapojen puutteesta omaisia kohtaan. Toisen (oma puolison!) suuren surun edessä on omat halut ja haluamattomuudet osattava jättää toissijaisiksi.

Loukkaantukoon niin paljon kuin ikinä haluaa! Se loukkaantuminen on ihan henkilökohtainen asia ja täysin oma valinta! Sellaisella käytöksellä ei ole koskaan kovin pitkät jäljet jossa toista pakotetaan loukkaantumisen tai jonkun muun asian uhalla tekemään jotain mitä kyseinen henkilö ei tahdo tehdä. Jos minä en jotain halua tehdä, minä en sitä asiaa tee, eikä minua liikuta pätkän vertaa mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Niillä joilla on ymmärrystä päässä, he tulevat kyllä kysymään että miksi näin? Jotka jäävät mutisemaan partaansa loukkaantuneina, nooh, sellaisten mielipiteellä on yhtä paljon väliä kuin pierulla autiomaassa. Oma puoliso on todellinen urpo jos yrittää toista pakottaa johonkin! Syynsä on kieltäytyjällä, ja elävää pitää kunnioittaa aina enemmän kuin vainajaa! Vainajien ympärillä tunteet koohottavat lähes aina liikaa. Tosiasiassa se on lopputuloksen kannalta aivan sama vaikka vainajasta tehtäisiin saippuaa! Tuollainen on vain ihmisten kyvyttömyyttä hallita tunteitaan kuoleman sattuessa.

Elävää kunnioitetaan enemmän kuin vainajaa. Puoliso on elävä. Hänen toivettaan kantamisesta ei tarvitse kunnioittaa? Tilannetaju, kunnioitus, hyvät tavat, empatia vs. emmähaluu?

Se tässä yhteiskunnassa onkin eniten pielessä, kun ihmisten pelon, miellyttämisenhalun ja sosiaalisen paineen vuoksi tehdään sellaisia asioita mitä ei itse haluaisi tehdä! Sellainen osoittaa harvinaista itsenäisyyttä ja arvostelukykyä, jos on jokin sellainen asia jota ei halua tehdä, niin sitähän ei sitten tee, oli kysyjänä kuka tahansa. Tätä on aivopestyille laumasieluille lähes mahdotonta selittää, tai saada heitä ymmärtämään. Edellisessä ajattelussa on siemen mm. kaikille sodilla maailmassa, kun suostutaan paineen alla sellaiseen mitä ei oikeasti haluaisi tehdä. Täydellista rohkeuden ja oman arvostelukyvyn puutetta.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties hän pitää epäkunnioittavana ja tekopyhänä kantaa arkkua, jos ei tullut vainajan kanssa toimeen tai pitänyt hänestä. 

Anna miehesi tehdä asiassa päätös itse, älä painosta, äläkä tee siitä numeroa. Arkunkantajiksi ihmisiä, joille vainaja oli tärkeä.

Tässä ollaan oikeilla jäljillä! Vain täydellinen idiootti yrittää pakottaa ja painostaa toista ihmistä sellaiseen, mitä hän ei  halua tehdä! Minä itse on kunnioita ruumiita enkä kuolleita, minä kunnioitan eläviä, jos he yleensä eläessään ovat kunnioituksen arvoisia. Sellainen ihminen jota en ole eläessään kunnioittanut, en minäkään sellaista hautaan menisi laskemaan, en todellakaan, olipa tämä kuka tahansa. Minun mielestäni siitä saa ajatella kuka tahansa mitä tahansa, jos oikein kaivelee, tulkoon kysymään. Jollei uskalla kysyä, olkoon sitten hiljaa. Vainajan hautaan kantaminen saattaa olla "suuri kunnia", mutta jos on tiedossa että potentiaalinen kantaja ei tullut vainajan kanssa toimeen, on kantajaksi kysyminen suunnaton häpeä siltä, joka tämän tietäen kuitenkin kysyy.

Tuo mies ei myöskään ymmärrä mikä loukkaus kieltäytyminen on kantamista pyytänyttä puolisoa kohtaan. Ei ole kyse siitä, että vainaja loukkaantuisi, vaan ihan totaalisesta tilannetajun, kunnioituksen ja käytöstapojen puutteesta omaisia kohtaan. Toisen (oma puolison!) suuren surun edessä on omat halut ja haluamattomuudet osattava jättää toissijaisiksi.

Loukkaantukoon niin paljon kuin ikinä haluaa! Se loukkaantuminen on ihan henkilökohtainen asia ja täysin oma valinta! Sellaisella käytöksellä ei ole koskaan kovin pitkät jäljet jossa toista pakotetaan loukkaantumisen tai jonkun muun asian uhalla tekemään jotain mitä kyseinen henkilö ei tahdo tehdä. Jos minä en jotain halua tehdä, minä en sitä asiaa tee, eikä minua liikuta pätkän vertaa mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Niillä joilla on ymmärrystä päässä, he tulevat kyllä kysymään että miksi näin? Jotka jäävät mutisemaan partaansa loukkaantuneina, nooh, sellaisten mielipiteellä on yhtä paljon väliä kuin pierulla autiomaassa. Oma puoliso on todellinen urpo jos yrittää toista pakottaa johonkin! Syynsä on kieltäytyjällä, ja elävää pitää kunnioittaa aina enemmän kuin vainajaa! Vainajien ympärillä tunteet koohottavat lähes aina liikaa. Tosiasiassa se on lopputuloksen kannalta aivan sama vaikka vainajasta tehtäisiin saippuaa! Tuollainen on vain ihmisten kyvyttömyyttä hallita tunteitaan kuoleman sattuessa.

Elävää kunnioitetaan enemmän kuin vainajaa. Puoliso on elävä. Hänen toivettaan kantamisesta ei tarvitse kunnioittaa? Tilannetaju, kunnioitus, hyvät tavat, empatia vs. emmähaluu?

Se tässä yhteiskunnassa onkin eniten pielessä, kun ihmisten pelon, miellyttämisenhalun ja sosiaalisen paineen vuoksi tehdään sellaisia asioita mitä ei itse haluaisi tehdä! Sellainen osoittaa harvinaista itsenäisyyttä ja arvostelukykyä, jos on jokin sellainen asia jota ei halua tehdä, niin sitähän ei sitten tee, oli kysyjänä kuka tahansa. Tätä on aivopestyille laumasieluille lähes mahdotonta selittää, tai saada heitä ymmärtämään. Edellisessä ajattelussa on siemen mm. kaikille sodilla maailmassa, kun suostutaan paineen alla sellaiseen mitä ei oikeasti haluaisi tehdä. Täydellista rohkeuden ja oman arvostelukyvyn puutetta.

Erotan yhteiskunnan ja parisuhteen toisistaan. Jälkimmäisessä on kyse elämänkumppanin huomioon ottamisesta, mikä lienee normaalia ja vastavuoroista onnellisissa parisuhteissa. Sosiaaliset paineet ovat asia erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties hän pitää epäkunnioittavana ja tekopyhänä kantaa arkkua, jos ei tullut vainajan kanssa toimeen tai pitänyt hänestä. 

Anna miehesi tehdä asiassa päätös itse, älä painosta, äläkä tee siitä numeroa. Arkunkantajiksi ihmisiä, joille vainaja oli tärkeä.

Tässä ollaan oikeilla jäljillä! Vain täydellinen idiootti yrittää pakottaa ja painostaa toista ihmistä sellaiseen, mitä hän ei  halua tehdä! Minä itse on kunnioita ruumiita enkä kuolleita, minä kunnioitan eläviä, jos he yleensä eläessään ovat kunnioituksen arvoisia. Sellainen ihminen jota en ole eläessään kunnioittanut, en minäkään sellaista hautaan menisi laskemaan, en todellakaan, olipa tämä kuka tahansa. Minun mielestäni siitä saa ajatella kuka tahansa mitä tahansa, jos oikein kaivelee, tulkoon kysymään. Jollei uskalla kysyä, olkoon sitten hiljaa. Vainajan hautaan kantaminen saattaa olla "suuri kunnia", mutta jos on tiedossa että potentiaalinen kantaja ei tullut vainajan kanssa toimeen, on kantajaksi kysyminen suunnaton häpeä siltä, joka tämän tietäen kuitenkin kysyy.

Tuo mies ei myöskään ymmärrä mikä loukkaus kieltäytyminen on kantamista pyytänyttä puolisoa kohtaan. Ei ole kyse siitä, että vainaja loukkaantuisi, vaan ihan totaalisesta tilannetajun, kunnioituksen ja käytöstapojen puutteesta omaisia kohtaan. Toisen (oma puolison!) suuren surun edessä on omat halut ja haluamattomuudet osattava jättää toissijaisiksi.

Loukkaantukoon niin paljon kuin ikinä haluaa! Se loukkaantuminen on ihan henkilökohtainen asia ja täysin oma valinta! Sellaisella käytöksellä ei ole koskaan kovin pitkät jäljet jossa toista pakotetaan loukkaantumisen tai jonkun muun asian uhalla tekemään jotain mitä kyseinen henkilö ei tahdo tehdä. Jos minä en jotain halua tehdä, minä en sitä asiaa tee, eikä minua liikuta pätkän vertaa mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Niillä joilla on ymmärrystä päässä, he tulevat kyllä kysymään että miksi näin? Jotka jäävät mutisemaan partaansa loukkaantuneina, nooh, sellaisten mielipiteellä on yhtä paljon väliä kuin pierulla autiomaassa. Oma puoliso on todellinen urpo jos yrittää toista pakottaa johonkin! Syynsä on kieltäytyjällä, ja elävää pitää kunnioittaa aina enemmän kuin vainajaa! Vainajien ympärillä tunteet koohottavat lähes aina liikaa. Tosiasiassa se on lopputuloksen kannalta aivan sama vaikka vainajasta tehtäisiin saippuaa! Tuollainen on vain ihmisten kyvyttömyyttä hallita tunteitaan kuoleman sattuessa.

Elävää kunnioitetaan enemmän kuin vainajaa. Puoliso on elävä. Hänen toivettaan kantamisesta ei tarvitse kunnioittaa? Tilannetaju, kunnioitus, hyvät tavat, empatia vs. emmähaluu?

Naapurikin on elävä. Pitäisikö ap:n naapurin lähteä ap:n isäukon kalmoa kantamaan hautajaisiin, jos ap niin pyytää?

Periaatteessa, kyllä, koska kantamisesta ei perinteisesti ole kieltäydytty. Käytännössä tämän pohtiminen on kuitenkin turhaa, koska AP pyysi miestään eikä naapuria. Mun mielestä kieltäytyminen on AP:n tapauksessa törkeää surevaa puolisoa kohtaan, jopa Porvoossa.

Perinteisesti naiset ovat pysyneet kotona keittiössä tai kutoneet villapaitoja. Perinteisesti miehet ovat kantaneet arkut. Luovutaanko kummastakin perinteestä?

Haluatko keskustella miesten arkunkannosta vai ap:n tapauksesta, jossa kyse ei ole tasa-arvoasioista vaan puolison pyynnöstä?

Jos ap:n puoliso on mies, niin sittenhän voin puhua kummastakin yhtä aikaa. Miten on?

Kuin vaan. Musta suurin ongelma tässä on puolison tylytys, olettaen, että asia on ap:lle tärkeä?

Saathan olla tuotakin mieltä. Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko kantaa kunniatehtävänä sellaisen anteron arkkua, joka oli sitä mieltä että puolison sopisi tappaa itsensä. Jos asia oikeasti on ap:lle tärkeä, nin ap. kantaa itse, eikä keksi muille jotain tehtäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties hän pitää epäkunnioittavana ja tekopyhänä kantaa arkkua, jos ei tullut vainajan kanssa toimeen tai pitänyt hänestä. 

Anna miehesi tehdä asiassa päätös itse, älä painosta, äläkä tee siitä numeroa. Arkunkantajiksi ihmisiä, joille vainaja oli tärkeä.

Tässä ollaan oikeilla jäljillä! Vain täydellinen idiootti yrittää pakottaa ja painostaa toista ihmistä sellaiseen, mitä hän ei  halua tehdä! Minä itse on kunnioita ruumiita enkä kuolleita, minä kunnioitan eläviä, jos he yleensä eläessään ovat kunnioituksen arvoisia. Sellainen ihminen jota en ole eläessään kunnioittanut, en minäkään sellaista hautaan menisi laskemaan, en todellakaan, olipa tämä kuka tahansa. Minun mielestäni siitä saa ajatella kuka tahansa mitä tahansa, jos oikein kaivelee, tulkoon kysymään. Jollei uskalla kysyä, olkoon sitten hiljaa. Vainajan hautaan kantaminen saattaa olla "suuri kunnia", mutta jos on tiedossa että potentiaalinen kantaja ei tullut vainajan kanssa toimeen, on kantajaksi kysyminen suunnaton häpeä siltä, joka tämän tietäen kuitenkin kysyy.

Tuo mies ei myöskään ymmärrä mikä loukkaus kieltäytyminen on kantamista pyytänyttä puolisoa kohtaan. Ei ole kyse siitä, että vainaja loukkaantuisi, vaan ihan totaalisesta tilannetajun, kunnioituksen ja käytöstapojen puutteesta omaisia kohtaan. Toisen (oma puolison!) suuren surun edessä on omat halut ja haluamattomuudet osattava jättää toissijaisiksi.

Loukkaantukoon niin paljon kuin ikinä haluaa! Se loukkaantuminen on ihan henkilökohtainen asia ja täysin oma valinta! Sellaisella käytöksellä ei ole koskaan kovin pitkät jäljet jossa toista pakotetaan loukkaantumisen tai jonkun muun asian uhalla tekemään jotain mitä kyseinen henkilö ei tahdo tehdä. Jos minä en jotain halua tehdä, minä en sitä asiaa tee, eikä minua liikuta pätkän vertaa mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Niillä joilla on ymmärrystä päässä, he tulevat kyllä kysymään että miksi näin? Jotka jäävät mutisemaan partaansa loukkaantuneina, nooh, sellaisten mielipiteellä on yhtä paljon väliä kuin pierulla autiomaassa. Oma puoliso on todellinen urpo jos yrittää toista pakottaa johonkin! Syynsä on kieltäytyjällä, ja elävää pitää kunnioittaa aina enemmän kuin vainajaa! Vainajien ympärillä tunteet koohottavat lähes aina liikaa. Tosiasiassa se on lopputuloksen kannalta aivan sama vaikka vainajasta tehtäisiin saippuaa! Tuollainen on vain ihmisten kyvyttömyyttä hallita tunteitaan kuoleman sattuessa.

Elävää kunnioitetaan enemmän kuin vainajaa. Puoliso on elävä. Hänen toivettaan kantamisesta ei tarvitse kunnioittaa? Tilannetaju, kunnioitus, hyvät tavat, empatia vs. emmähaluu?

Naapurikin on elävä. Pitäisikö ap:n naapurin lähteä ap:n isäukon kalmoa kantamaan hautajaisiin, jos ap niin pyytää?

Periaatteessa, kyllä, koska kantamisesta ei perinteisesti ole kieltäydytty. Käytännössä tämän pohtiminen on kuitenkin turhaa, koska AP pyysi miestään eikä naapuria. Mun mielestä kieltäytyminen on AP:n tapauksessa törkeää surevaa puolisoa kohtaan, jopa Porvoossa.

Perinteisesti naiset ovat pysyneet kotona keittiössä tai kutoneet villapaitoja. Perinteisesti miehet ovat kantaneet arkut. Luovutaanko kummastakin perinteestä?

Haluatko keskustella miesten arkunkannosta vai ap:n tapauksesta, jossa kyse ei ole tasa-arvoasioista vaan puolison pyynnöstä?

Jos ap:n puoliso on mies, niin sittenhän voin puhua kummastakin yhtä aikaa. Miten on?

Kuin vaan. Musta suurin ongelma tässä on puolison tylytys, olettaen, että asia on ap:lle tärkeä?

Saathan olla tuotakin mieltä. Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko kantaa kunniatehtävänä sellaisen anteron arkkua, joka oli sitä mieltä että puolison sopisi tappaa itsensä. Jos asia oikeasti on ap:lle tärkeä, nin ap. kantaa itse, eikä keksi muille jotain tehtäviä.

Joo, olen, tosin en uskonut sitä itsemurhaviestiä. Tämä koko ketju on mitä luultavimmin höpöhöpöä, mutta teoretisointi on ihan hauskaa. Hyvät joulut.

Jännittäminen on ihan oikeasti asiallinen syy. Ei meidänkään pojista toinen, ovat nyt vähän yli parikymppisiä, halunnut kantaa ukkinsa arkkua ja syy oli juuri se, että häntä jännitti. Oli kolmannet hautajaiset ikinä. Mummon hautajaisista eivät muista mitään kun olivat niin pieniä. Isomummon hautajaisissa olivat kouluikäisiä, siitä jotain muistavat. Minua se jännittäminen ei haitannut, eikä se, ettei halunnut, mutta sukulaisia vähän harmitti. Mutta lopulta löytyi kantajia lähisuvusta tarpeeksi. Sekä pojallakin oli tehtävä kantaa kukkalaitteita, kun osalla kantajista ei ollut muuta sukua mukana. Lisäksi poika kuvasi. Se menikin sitten ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Kuolleelle ja vasta syntyneelle ei sanota ei. Tätä isäni jaksoi aina tarjoilla. Eli kantajan virka on ollut aina luottamuksen osoitus ja kunnia. Siitä ei vain ole ollut tapana kieltäytyä kuin sairauden takia. Nainenkin voi tehtävän suorittaa, mutta siihen on vastapuolelle löydyttävä saman kokoinen kantaja, tai muuten voi arkku keikahtaa. 

Niin ja siitä kummin virastakaan ei ole ollut tapana kieltäytyä, mutta tämän päivän Suomessa kummi on synonyymi lahja-automaatille, joten kieltäytyminen on hyvin ymmärrettävääkin.

On myös sellainen häviävän pieni mahdollisuus, että nainen voisi olla pitkä ja mies lyhyt.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties hän pitää epäkunnioittavana ja tekopyhänä kantaa arkkua, jos ei tullut vainajan kanssa toimeen tai pitänyt hänestä. 

Anna miehesi tehdä asiassa päätös itse, älä painosta, äläkä tee siitä numeroa. Arkunkantajiksi ihmisiä, joille vainaja oli tärkeä.

Tässä ollaan oikeilla jäljillä! Vain täydellinen idiootti yrittää pakottaa ja painostaa toista ihmistä sellaiseen, mitä hän ei  halua tehdä! Minä itse on kunnioita ruumiita enkä kuolleita, minä kunnioitan eläviä, jos he yleensä eläessään ovat kunnioituksen arvoisia. Sellainen ihminen jota en ole eläessään kunnioittanut, en minäkään sellaista hautaan menisi laskemaan, en todellakaan, olipa tämä kuka tahansa. Minun mielestäni siitä saa ajatella kuka tahansa mitä tahansa, jos oikein kaivelee, tulkoon kysymään. Jollei uskalla kysyä, olkoon sitten hiljaa. Vainajan hautaan kantaminen saattaa olla "suuri kunnia", mutta jos on tiedossa että potentiaalinen kantaja ei tullut vainajan kanssa toimeen, on kantajaksi kysyminen suunnaton häpeä siltä, joka tämän tietäen kuitenkin kysyy.

Tuo mies ei myöskään ymmärrä mikä loukkaus kieltäytyminen on kantamista pyytänyttä puolisoa kohtaan. Ei ole kyse siitä, että vainaja loukkaantuisi, vaan ihan totaalisesta tilannetajun, kunnioituksen ja käytöstapojen puutteesta omaisia kohtaan. Toisen (oma puolison!) suuren surun edessä on omat halut ja haluamattomuudet osattava jättää toissijaisiksi.

Loukkaantukoon niin paljon kuin ikinä haluaa! Se loukkaantuminen on ihan henkilökohtainen asia ja täysin oma valinta! Sellaisella käytöksellä ei ole koskaan kovin pitkät jäljet jossa toista pakotetaan loukkaantumisen tai jonkun muun asian uhalla tekemään jotain mitä kyseinen henkilö ei tahdo tehdä. Jos minä en jotain halua tehdä, minä en sitä asiaa tee, eikä minua liikuta pätkän vertaa mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Niillä joilla on ymmärrystä päässä, he tulevat kyllä kysymään että miksi näin? Jotka jäävät mutisemaan partaansa loukkaantuneina, nooh, sellaisten mielipiteellä on yhtä paljon väliä kuin pierulla autiomaassa. Oma puoliso on todellinen urpo jos yrittää toista pakottaa johonkin! Syynsä on kieltäytyjällä, ja elävää pitää kunnioittaa aina enemmän kuin vainajaa! Vainajien ympärillä tunteet koohottavat lähes aina liikaa. Tosiasiassa se on lopputuloksen kannalta aivan sama vaikka vainajasta tehtäisiin saippuaa! Tuollainen on vain ihmisten kyvyttömyyttä hallita tunteitaan kuoleman sattuessa.

Elävää kunnioitetaan enemmän kuin vainajaa. Puoliso on elävä. Hänen toivettaan kantamisesta ei tarvitse kunnioittaa? Tilannetaju, kunnioitus, hyvät tavat, empatia vs. emmähaluu?

Se tässä yhteiskunnassa onkin eniten pielessä, kun ihmisten pelon, miellyttämisenhalun ja sosiaalisen paineen vuoksi tehdään sellaisia asioita mitä ei itse haluaisi tehdä! Sellainen osoittaa harvinaista itsenäisyyttä ja arvostelukykyä, jos on jokin sellainen asia jota ei halua tehdä, niin sitähän ei sitten tee, oli kysyjänä kuka tahansa. Tätä on aivopestyille laumasieluille lähes mahdotonta selittää, tai saada heitä ymmärtämään. Edellisessä ajattelussa on siemen mm. kaikille sodilla maailmassa, kun suostutaan paineen alla sellaiseen mitä ei oikeasti haluaisi tehdä. Täydellista rohkeuden ja oman arvostelukyvyn puutetta.

Erotan yhteiskunnan ja parisuhteen toisistaan. Jälkimmäisessä on kyse elämänkumppanin huomioon ottamisesta, mikä lienee normaalia ja vastavuoroista onnellisissa parisuhteissa. Sosiaaliset paineet ovat asia erikseen.

Kysymyksessä on yksilön kyky sanoa EI, silloin kun EI halua! Jollei tätä kykyä ole, sitä ei ole millään elämän osa-alueella. Normaaliin, onnelliseen ja vastavuoroiseen parisuhteeseen ei kuulu pakottaminen. Jos se kuuluu parisuhteeseen joissakin asioissa, se kuuluu siihen kaikissa asioissa, joissa edut ovat ristiriidassa. Jollei sosiaalista painetta kestä pienissä yksiköissä, ei ole mitään toivoa että sen kestäisi massojenkaan puristuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti tuosta kyllä voitaisiin luopua, että vain miehet kantavat arkkua. Oliko Mauno Koivistoakaan kantamassa yhtään naista. Ei ole oikein nykypäivää. Kun katsoo kuvia jossa on sekalaista seurakuntaa kantamassa arkkua tulee heti intiimi, idyllinen ja rakastettava tunnelma. Suomalaisessa mielenmaisemassa arkunkanto on talvisotaa. Ei hyvä.

Mainitse yksikin naispuolinen kenraali tai amiraali joka olisi voinut toimia kantajana.

Miksi ihmeessä presidentin kantajien pitäisi olla yksinomaan kenraaleja tai amiraaleja? Onko armeija maan ainoa tärkeä instituutio?

Voi jeesus! Kyseessä oli sotilaalliset hautajaiset ja halusivat entistä ylipäällikköä kantamaan mahdollisimman korkea-arvoisia. Vai olisiko ihan sinun mieliksesi pitänyt järjestää prinsessateemaiset hautajaiset?

Valtiolliset hautajaiset. Olisi ollut paikallaan muutama nainen joukossa. Mutta tämä nyt on vain yksi vanhoillinen detalji. Mielestäni on siis hienoa nämä useammatkin kommentit jossa nainen ollut kantajana.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties hän pitää epäkunnioittavana ja tekopyhänä kantaa arkkua, jos ei tullut vainajan kanssa toimeen tai pitänyt hänestä. 

Anna miehesi tehdä asiassa päätös itse, älä painosta, äläkä tee siitä numeroa. Arkunkantajiksi ihmisiä, joille vainaja oli tärkeä.

Tässä ollaan oikeilla jäljillä! Vain täydellinen idiootti yrittää pakottaa ja painostaa toista ihmistä sellaiseen, mitä hän ei  halua tehdä! Minä itse on kunnioita ruumiita enkä kuolleita, minä kunnioitan eläviä, jos he yleensä eläessään ovat kunnioituksen arvoisia. Sellainen ihminen jota en ole eläessään kunnioittanut, en minäkään sellaista hautaan menisi laskemaan, en todellakaan, olipa tämä kuka tahansa. Minun mielestäni siitä saa ajatella kuka tahansa mitä tahansa, jos oikein kaivelee, tulkoon kysymään. Jollei uskalla kysyä, olkoon sitten hiljaa. Vainajan hautaan kantaminen saattaa olla "suuri kunnia", mutta jos on tiedossa että potentiaalinen kantaja ei tullut vainajan kanssa toimeen, on kantajaksi kysyminen suunnaton häpeä siltä, joka tämän tietäen kuitenkin kysyy.

Tuo mies ei myöskään ymmärrä mikä loukkaus kieltäytyminen on kantamista pyytänyttä puolisoa kohtaan. Ei ole kyse siitä, että vainaja loukkaantuisi, vaan ihan totaalisesta tilannetajun, kunnioituksen ja käytöstapojen puutteesta omaisia kohtaan. Toisen (oma puolison!) suuren surun edessä on omat halut ja haluamattomuudet osattava jättää toissijaisiksi.

Loukkaantukoon niin paljon kuin ikinä haluaa! Se loukkaantuminen on ihan henkilökohtainen asia ja täysin oma valinta! Sellaisella käytöksellä ei ole koskaan kovin pitkät jäljet jossa toista pakotetaan loukkaantumisen tai jonkun muun asian uhalla tekemään jotain mitä kyseinen henkilö ei tahdo tehdä. Jos minä en jotain halua tehdä, minä en sitä asiaa tee, eikä minua liikuta pätkän vertaa mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Niillä joilla on ymmärrystä päässä, he tulevat kyllä kysymään että miksi näin? Jotka jäävät mutisemaan partaansa loukkaantuneina, nooh, sellaisten mielipiteellä on yhtä paljon väliä kuin pierulla autiomaassa. Oma puoliso on todellinen urpo jos yrittää toista pakottaa johonkin! Syynsä on kieltäytyjällä, ja elävää pitää kunnioittaa aina enemmän kuin vainajaa! Vainajien ympärillä tunteet koohottavat lähes aina liikaa. Tosiasiassa se on lopputuloksen kannalta aivan sama vaikka vainajasta tehtäisiin saippuaa! Tuollainen on vain ihmisten kyvyttömyyttä hallita tunteitaan kuoleman sattuessa.

Elävää kunnioitetaan enemmän kuin vainajaa. Puoliso on elävä. Hänen toivettaan kantamisesta ei tarvitse kunnioittaa? Tilannetaju, kunnioitus, hyvät tavat, empatia vs. emmähaluu?

Se tässä yhteiskunnassa onkin eniten pielessä, kun ihmisten pelon, miellyttämisenhalun ja sosiaalisen paineen vuoksi tehdään sellaisia asioita mitä ei itse haluaisi tehdä! Sellainen osoittaa harvinaista itsenäisyyttä ja arvostelukykyä, jos on jokin sellainen asia jota ei halua tehdä, niin sitähän ei sitten tee, oli kysyjänä kuka tahansa. Tätä on aivopestyille laumasieluille lähes mahdotonta selittää, tai saada heitä ymmärtämään. Edellisessä ajattelussa on siemen mm. kaikille sodilla maailmassa, kun suostutaan paineen alla sellaiseen mitä ei oikeasti haluaisi tehdä. Täydellista rohkeuden ja oman arvostelukyvyn puutetta.

Erotan yhteiskunnan ja parisuhteen toisistaan. Jälkimmäisessä on kyse elämänkumppanin huomioon ottamisesta, mikä lienee normaalia ja vastavuoroista onnellisissa parisuhteissa. Sosiaaliset paineet ovat asia erikseen.

Kysymyksessä on yksilön kyky sanoa EI, silloin kun EI halua! Jollei tätä kykyä ole, sitä ei ole millään elämän osa-alueella. Normaaliin, onnelliseen ja vastavuoroiseen parisuhteeseen ei kuulu pakottaminen. Jos se kuuluu parisuhteeseen joissakin asioissa, se kuuluu siihen kaikissa asioissa, joissa edut ovat ristiriidassa. Jollei sosiaalista painetta kestä pienissä yksiköissä, ei ole mitään toivoa että sen kestäisi massojenkaan puristuksessa.

Jännä, itse ajattelen asian ihan toisinpäin. Puolison eteen teen mielelläni kaikenlaista, myös juttuja, jotka eivät ole itselleni niin tärkeitä tai innosta (joskus lainkaan). Jonkun toisen pyytämänä sanoisin ei, ja massat nyt ovat ihan yhdentekeviä, toisin kuin se elämäni tärkein ihminen. Meillä tämä toimii molempii suuntiin näin. Hyvät joulut sinnekin.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties hän pitää epäkunnioittavana ja tekopyhänä kantaa arkkua, jos ei tullut vainajan kanssa toimeen tai pitänyt hänestä. 

Anna miehesi tehdä asiassa päätös itse, älä painosta, äläkä tee siitä numeroa. Arkunkantajiksi ihmisiä, joille vainaja oli tärkeä.

Tässä ollaan oikeilla jäljillä! Vain täydellinen idiootti yrittää pakottaa ja painostaa toista ihmistä sellaiseen, mitä hän ei  halua tehdä! Minä itse on kunnioita ruumiita enkä kuolleita, minä kunnioitan eläviä, jos he yleensä eläessään ovat kunnioituksen arvoisia. Sellainen ihminen jota en ole eläessään kunnioittanut, en minäkään sellaista hautaan menisi laskemaan, en todellakaan, olipa tämä kuka tahansa. Minun mielestäni siitä saa ajatella kuka tahansa mitä tahansa, jos oikein kaivelee, tulkoon kysymään. Jollei uskalla kysyä, olkoon sitten hiljaa. Vainajan hautaan kantaminen saattaa olla "suuri kunnia", mutta jos on tiedossa että potentiaalinen kantaja ei tullut vainajan kanssa toimeen, on kantajaksi kysyminen suunnaton häpeä siltä, joka tämän tietäen kuitenkin kysyy.

Tuo mies ei myöskään ymmärrä mikä loukkaus kieltäytyminen on kantamista pyytänyttä puolisoa kohtaan. Ei ole kyse siitä, että vainaja loukkaantuisi, vaan ihan totaalisesta tilannetajun, kunnioituksen ja käytöstapojen puutteesta omaisia kohtaan. Toisen (oma puolison!) suuren surun edessä on omat halut ja haluamattomuudet osattava jättää toissijaisiksi.

Loukkaantukoon niin paljon kuin ikinä haluaa! Se loukkaantuminen on ihan henkilökohtainen asia ja täysin oma valinta! Sellaisella käytöksellä ei ole koskaan kovin pitkät jäljet jossa toista pakotetaan loukkaantumisen tai jonkun muun asian uhalla tekemään jotain mitä kyseinen henkilö ei tahdo tehdä. Jos minä en jotain halua tehdä, minä en sitä asiaa tee, eikä minua liikuta pätkän vertaa mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Niillä joilla on ymmärrystä päässä, he tulevat kyllä kysymään että miksi näin? Jotka jäävät mutisemaan partaansa loukkaantuneina, nooh, sellaisten mielipiteellä on yhtä paljon väliä kuin pierulla autiomaassa. Oma puoliso on todellinen urpo jos yrittää toista pakottaa johonkin! Syynsä on kieltäytyjällä, ja elävää pitää kunnioittaa aina enemmän kuin vainajaa! Vainajien ympärillä tunteet koohottavat lähes aina liikaa. Tosiasiassa se on lopputuloksen kannalta aivan sama vaikka vainajasta tehtäisiin saippuaa! Tuollainen on vain ihmisten kyvyttömyyttä hallita tunteitaan kuoleman sattuessa.

Elävää kunnioitetaan enemmän kuin vainajaa. Puoliso on elävä. Hänen toivettaan kantamisesta ei tarvitse kunnioittaa? Tilannetaju, kunnioitus, hyvät tavat, empatia vs. emmähaluu?

Se tässä yhteiskunnassa onkin eniten pielessä, kun ihmisten pelon, miellyttämisenhalun ja sosiaalisen paineen vuoksi tehdään sellaisia asioita mitä ei itse haluaisi tehdä! Sellainen osoittaa harvinaista itsenäisyyttä ja arvostelukykyä, jos on jokin sellainen asia jota ei halua tehdä, niin sitähän ei sitten tee, oli kysyjänä kuka tahansa. Tätä on aivopestyille laumasieluille lähes mahdotonta selittää, tai saada heitä ymmärtämään. Edellisessä ajattelussa on siemen mm. kaikille sodilla maailmassa, kun suostutaan paineen alla sellaiseen mitä ei oikeasti haluaisi tehdä. Täydellista rohkeuden ja oman arvostelukyvyn puutetta.

Erotan yhteiskunnan ja parisuhteen toisistaan. Jälkimmäisessä on kyse elämänkumppanin huomioon ottamisesta, mikä lienee normaalia ja vastavuoroista onnellisissa parisuhteissa. Sosiaaliset paineet ovat asia erikseen.

Kysymyksessä on yksilön kyky sanoa EI, silloin kun EI halua! Jollei tätä kykyä ole, sitä ei ole millään elämän osa-alueella. Normaaliin, onnelliseen ja vastavuoroiseen parisuhteeseen ei kuulu pakottaminen. Jos se kuuluu parisuhteeseen joissakin asioissa, se kuuluu siihen kaikissa asioissa, joissa edut ovat ristiriidassa. Jollei sosiaalista painetta kestä pienissä yksiköissä, ei ole mitään toivoa että sen kestäisi massojenkaan puristuksessa.

Jännä, itse ajattelen asian ihan toisinpäin. Puolison eteen teen mielelläni kaikenlaista, myös juttuja, jotka eivät ole itselleni niin tärkeitä tai innosta (joskus lainkaan). Jonkun toisen pyytämänä sanoisin ei, ja massat nyt ovat ihan yhdentekeviä, toisin kuin se elämäni tärkein ihminen. Meillä tämä toimii molempii suuntiin näin. Hyvät joulut sinnekin.

Juuri noin, silloin kun se mielellään tekee, asia on aivan oikein, ja sinun puolisosi on varmasti onnellinen sinun kanssasi! On eri asia että jos joku asia ei innosta, mutta sen kuitenkin HALUAA toiselle tehdä! Kysymyksessä oli nyt asia jota EI halua tehdä. Tällaisessa tilanteessa pakottamine ei kuulu onnelliseen parisuhteeseen. Pakottaminen, oli se sitten suoraa tai epäsuoraa, se on todella kamala toisen hallitsemisen muoto. Todellinen rakkaus ei pakota toista ihmistä yhtään mihinkään, rakkaus tekee kaiken omasta vapaasta tahdosta ja omasta vapaasta halusta. Pakottaminen on kuin häkki rakkauden linnulle, mitä enemmän pakottaa, sitä pienemmäksi häkki käy. Lopulta lintu kuolee...

Aika outoa, ettei aikuinen mies ole koskaan ollut hautajaisissa. En edes muista, kuinka monissa hautajaisissa olen ollut ihan pikkulapsesta alkaen, ja kuitenkin olen joutunut muutamat jopa jättämään väliin sairauden takia. Isotätini hautajaisissa olisin joutunut kantajaksi, ellei kuudes kantajaksi lupautunut olisi tullut myöhässä. Olin jo ehtinyt sanoakin, että jos tuo kuudes kantaja ei syystä tai toisesta tule, niin minä olen kyllä valmis kantamaan minulle rakkaan isotädin hautaan, niin nainen kuin olenkin. Esim. sota-aikaan naiset (lotat) kantoivat lottasisarensa varsin usein hautaan.

Tämä on niin juuri tätä tyypillistä aaveepalstaa. Monta sivua jankkausta yksinkertaisesta asiasta.

Sen pitäisi mennä näin:

1. Pyydetään arkunkantajaksi.

Seuraavaksi joko:

2 a) Pyydetty kiittää kunniasta ja ottaa tehtävän vastaan

tai

   b) Pyydetty kiittää kunniasta, mutta kieltäytyy kohteliaasti

Jos vainajaa syvästi inhoaa, niin voi hautajaisia odotellessa sitten olla viimein tyytyväinen, että pääsi eroon ko. henkilöstä, ja katsomuksesta riippuen mahdollisesti hekumoida sillä, miten vainajalle käy (jos sattuu olemaan katkera ja kostonhimoinen).

Siinä se.

Tämä on niin juuri tätä tyypillistä aaveepalstaa. Monta sivua jankkausta yksinkertaisesta asiasta.

Sen pitäisi mennä näin:

1. Pyydetään arkunkantajaksi.

Seuraavaksi joko:

2 a) Pyydetty kiittää kunniasta ja ottaa tehtävän vastaan

tai

   b) Pyydetty kiittää kunniasta, mutta kieltäytyy kohteliaasti

Jos vainajaa syvästi inhoaa, niin voi hautajaisia odotellessa sitten olla viimein tyytyväinen, että pääsi eroon ko. henkilöstä, ja katsomuksesta riippuen mahdollisesti hekumoida sillä, miten vainajalle käy (jos sattuu olemaan katkera ja kostonhimoinen).

Siinä se.

Vierailija kirjoitti:

Millainen on avioliitto, jossa mies kieltäytyy kantamasta vaimonsa isän arkkua!? Tuo on törkeää myös apen muistoa kohtaan, mutta myös vaimoa kohtaan. Miten tuollainen mies on elämässä tukena?

En itsekään olisi kantanut anoppini arkkua.

Olen monesti ilmoittautunut arkunkantajaksi sukulaisten hautajaisissa, ja myös oman siskoni ja isäni. Aluksi se jännitti tosi paljon ja luulin, että ihmiset katsovat ja arvioivat suoritustani jne., mutta eihän se ole koskaan kantajan show vaan edesmenneen. Se on kunniatehtävä, ja kantajana tunnen saavani enemmän irti hautajaisista, pääseväni lähemmäs edesmennyttä yms.

Asia on kuitenkin hankala, jos on tuollainen vaikea suhde edesmenneeseen, kuten aloittajan miehellä on. Mulla on esim. isääni ja hiukan siskoonikin, ja siksi heidän hautajaisensa aiheutti myös epämukavuutta. Samaten voi tulla ikäviä(kin) muistoja mieleen, jos käyn heidän haudallaan. En vieläkään tiedä, pitäisikö kuolleille antaa kaikki anteeksi. Hävettää syyttää esim. isääni asioista, joilla hän satutti mua lapsena. Mutta kaiken kaikkiaan sanoisin, että miehesi tunteitakin pitää ajatella eikä vain kunnia-asioita. Kuulostaa siltä, että hänellä on tosi kipeä suhde isääsi, eikä hän ole ehkä valmis antamaan anteeksi. Hänelle tuo arkun kantaminen voisi olla traumaattista ja loukkaavaa, teeskentelyäkin. Elävien tunteet on ne tärkeimmät kuitenkin, kuolleita ei voi satuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuolleelle ja vasta syntyneelle ei sanota ei. Tätä isäni jaksoi aina tarjoilla. Eli kantajan virka on ollut aina luottamuksen osoitus ja kunnia. Siitä ei vain ole ollut tapana kieltäytyä kuin sairauden takia. Nainenkin voi tehtävän suorittaa, mutta siihen on vastapuolelle löydyttävä saman kokoinen kantaja, tai muuten voi arkku keikahtaa. 

Niin ja siitä kummin virastakaan ei ole ollut tapana kieltäytyä, mutta tämän päivän Suomessa kummi on synonyymi lahja-automaatille, joten kieltäytyminen on hyvin ymmärrettävääkin.

Missään ei sanottu että kyseessä olisi ollut vainajan toive.

Arkin kantavat he, jotka haluavat kantamiseen osallistua - sekä naiset, että miehet,