Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Kun olin metrossa ja tulin paikkaan jossa aikajanat risteävät, ehkä jotkut tietävätkin tämän metrotunnelin aikavääristymäosuuden. Niin näin ikään kuin heistuksena metrovaunun ikkunasta, kuinka auringosta irtosi massaa ja se  muodosti valtavan pyorteen auringon ylä-osaan.

Joo, tämä tapahtuu aina siinä kun tullaan Kulikseen.

Auringosta tipahtelee massaa myös siihen pysäkille ja se on niin kuumaa, että paistan aina makkarat siinä.

 Kuusta irtoava massa on paljon viileämpää ja koska se on juustoa, siitä voi lohkaista palan ja viedä himaansa.

Eräänä kesänä viime vuosikymmenellä tein niin, että pukeuduin Joulupukiksi ja menin kaverin kanssa ulos seikkailemaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli mies pienen lapsensa kanssa ja mies kysyi: "Onko pukilla lahjat hukassa?" Kaverini mielestä mies sanoi tämän siksi, että hänen lapsensa tajusi minut nähdessään, että Joulupukkia ei oikeasti ole olemassa. Itse ymmärsin, että mies olisi sanonut tuon vain vitsillä, mutta kaverin mielestä hän sanoi sen, koska ei pitänyt siitä, että hänen varmastikin vielä Joulupukkiin uskonut lapsensa näki Joulupukiksi naamioituneen ihmisen ja vielä kesäaikaan. Tämä asia on toisinaan painanut mieltäni, että pilasinko tosiaan pienen lapsen uskon Joulupukkiin tällä tavalla. Tämä Joulupukiksi pukeutuminen oli tosin kaverin ajatus, mutta eihän se muuta tapahtunutta, mutta näin jälkeenpäin olen miettinyt, että kaverin olisi pitänyt tajuta, että vastaan saattaa tulla pieniä lapsia.

äfbee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole mikään yliluonnollinen juttu, mutta on jäänyt vaivaamaan. Minulla oli joskus kaveri, jonka kanssa välillä näimme ja se oli silloin minulle tärkeää, yhteyttä pidimme fb:ssä. Hän oli yksi harvoista kavereistani. Hän sitten jossain vaiheessa, ilman selityksiä, poisti minut kavereista ja lopetti yhteydenpidon siihen. En vieläkään tiedä enkä ymmärrä miksi, ehkä olin pahoittanut hänen mielensä. En ole kehdannut peräänkään kysellä, toisaalta, ehkä asia olisi sillä selvinnyt. Olen kyllä sosiaalisesti aika kömpelö, joten luultavasti tein jotain väärin. Tästä on vuosia aikaa, mutta vieläkin välillä vaivaa.

Minä luovuin kaikista mahdollisista some- sivustoilta kun kävi ilmi että ihmiset on niin narsisteja että kuvittelevat jokatoisen postaukseni liittyvän juuri heihin ja sitten on sota päällä. Laitoin sellaisen "duck face"- pelleilykuvan, niin meni lopullisesti välit yhteen kivaan naiseen. Räyhäsi että onko mun pakko olla niin ilkeä ja kateellinen hänelle. Sitten niitä on ihan liikaa jotka hirmustuu  kun laittaa jonkun youtube- musiikkivideon. Joku mies luuli että osoitin sen hänelle ja laittoi yksityisviestiä että on imarreltu mutta varattu, toinen luulee että vittuilen vaikka biisi olisikin ihan neutraali eikä sanoissakaan ole mitään ihmeellista, jotain randomia "hei hei hellurei let's party..."

Olen tullut siihen tulokseen että mitä kauempana somesta niin sen parempi. Muuten niin mukavat ihmiset menee johonkin "aivot-off" tilaan heti kun someen kirjautuvat.

Mä olen facessa lähinnä harrastus- luonto- ja paikallisryhmien ym takia. En postaa omasta elämästäni oikein mitään juuri sen takia että ihmiset voivat tulkita kirjoitukseni ihan miten itse haluavat eikä ollenkaan niin kuin olen tarkoittanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on vuosia vaivannut, miksi extyttöystäväni jätti minut. Kun en ole vastausta saanut vaikka olen kysynyt, pääasiallisesti "vika on mussa ei sussa" selitys. Mutta musta on mussakin pakko jotain olla, parisuhteen aloitukseen kun tarvii kaksi, myös sen lopetukseen tarvii kaksi eli syy ei oo vaan toisessa. Ei ainakaan tälläsessä tapauksessa jossa en oikeasti keksi mikä meni väärin.

Lisäksi kun vaan heräsi yksi aamu ja käyttäyty mua kohtaan ihan erilailla (kylmästi) vähän aikaa ja jätti sitten. Ennen sitä aamua ei käynyt mielessäkään että erottaisiin, kaikki oli ainakin mun silmiin tosi hyvin. Oon kyllä miettinyt että jos sillä olikin paha olo mun kanssa mutta olin niin sokea etten sitä nähnyt, mutta kun se oli niin onnellisen oloinen silloin kun seurusteltiin eikä antanut mitään syytä ajatella toisin. Tähän liittyy paljon outoja yksityiskohtia mitä en tänne kirjoita. Mutta kun tivasin syytä niin kyllä se jotain selitti, ne vaan oli niin omituisia ja järjenvastaisia syitä etten voinut niitä uskoa.

Myöhemmin kun nähtiin ja kysyin niistä vastauksista mitä oli mulle antanut,  se myönsi ettei ollut oikea syy. Luulen tietäväni oikean syyn ja luulen ettei vaan kehdannut sitä mulle sanoa. Mutta koska tuo oli niin omituinen tapahtuma yksityiskohtineen niin se vaivaa edelleen ja vaikka syyn keksisinkin en olisi sitä häneltä kuullut ja vain hän voi tietää oikean syyn.

Toivoisin vain että kertoisi mulle rehellisesti miksi mut jätti, kaipaan häntä edelleen ja ero tuli yllättäen, lisäksi kyseessä on mun ensirakkaus. Haluaisin myös tietää että hänellä on kaikki hyvin nykyään, toivon kaikkea hyvää.

Itse jätin teinirakkauteni. Uskottelin itselleni, että olin ihastunu toiseen. Todellisuuden tajusin vasta vuosien jälkeen, jätin hänet koska pelkäsin sitä, että rakastin häntä hirvittävän paljon ja kuinka paljon olisikaan sattunut jos hän olisi jättänyt minut. Välillä mietin nyt noin viidentoista vuoden jälkeen, että miten elämä olisi mennyt, jos en olisi lopettanut suhdetta. Tai jos olisin antanut hänen suudella, kun tuon eron jälkeen kerran yritti asiaa selvittää ja kysyi saako suudella minua. Tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kertoa totuus ja pyytää anteeksi, kertoa ettei hän ollut tehnyt mitään väärää ja että välitän edelleen ja toivon hänelle vain onnellista elämää, kertoa että kaikki johtui vain omista peloistani. :'(

ota rohkeasti yhteyttä exääsi. jos kannat häntä vieläkin mukanasi. näin mun ex teki myös. 

Vierailija kirjoitti:

Eräänä kesänä viime vuosikymmenellä tein niin, että pukeuduin Joulupukiksi ja menin kaverin kanssa ulos seikkailemaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli mies pienen lapsensa kanssa ja mies kysyi: "Onko pukilla lahjat hukassa?" Kaverini mielestä mies sanoi tämän siksi, että hänen lapsensa tajusi minut nähdessään, että Joulupukkia ei oikeasti ole olemassa. Itse ymmärsin, että mies olisi sanonut tuon vain vitsillä, mutta kaverin mielestä hän sanoi sen, koska ei pitänyt siitä, että hänen varmastikin vielä Joulupukkiin uskonut lapsensa näki Joulupukiksi naamioituneen ihmisen ja vielä kesäaikaan. Tämä asia on toisinaan painanut mieltäni, että pilasinko tosiaan pienen lapsen uskon Joulupukkiin tällä tavalla. Tämä Joulupukiksi pukeutuminen oli tosin kaverin ajatus, mutta eihän se muuta tapahtunutta, mutta näin jälkeenpäin olen miettinyt, että kaverin olisi pitänyt tajuta, että vastaan saattaa tulla pieniä lapsia.

No minä oon tienny aina että sitä ei oikeesti oo ja tuskin tuo lapsi tuosta mitään elinikäisiä traumoja sai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräänä kesänä viime vuosikymmenellä tein niin, että pukeuduin Joulupukiksi ja menin kaverin kanssa ulos seikkailemaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli mies pienen lapsensa kanssa ja mies kysyi: "Onko pukilla lahjat hukassa?" Kaverini mielestä mies sanoi tämän siksi, että hänen lapsensa tajusi minut nähdessään, että Joulupukkia ei oikeasti ole olemassa. Itse ymmärsin, että mies olisi sanonut tuon vain vitsillä, mutta kaverin mielestä hän sanoi sen, koska ei pitänyt siitä, että hänen varmastikin vielä Joulupukkiin uskonut lapsensa näki Joulupukiksi naamioituneen ihmisen ja vielä kesäaikaan. Tämä asia on toisinaan painanut mieltäni, että pilasinko tosiaan pienen lapsen uskon Joulupukkiin tällä tavalla. Tämä Joulupukiksi pukeutuminen oli tosin kaverin ajatus, mutta eihän se muuta tapahtunutta, mutta näin jälkeenpäin olen miettinyt, että kaverin olisi pitänyt tajuta, että vastaan saattaa tulla pieniä lapsia.

On ymmärrettävää, että teidän Joulupukkiseikkailu teki sinut epävarmaksi ja huolestuneeksi siitä, että se saattoi pilata pienen lapsen uskon Joulupukkiin.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että lapset ovat usein rohkeita ja vastaanottavaisia, ja että heidän uskonsa Joulupukkiin on hyvin voimakas. Todennäköisesti pieni lapsi ei edes ymmärrä, että Joulupukki ei ole todellinen hahmo, ja että hän näkee Joulupukin joka joulu.

Jos sinulla on edelleen huolta tästä asiasta, voit keskustella siitä lapsen vanhempien kanssa ja pyytää heitä selvittämään, onko lapsen usko Joulupukkiin muuttunut tai vahingoittunut. He voivat antaa sinulle lisätietoja ja rauhoittaa mieltäsi tästä asiasta.

Muistathan myös, että olet tehnyt parhaasi ja että tämä tapahtui sinulle annetun idean ja kaverin puolesta. On tärkeää oppia ja kehittyä tällaisista kokemuksista, mutta on myös tärkeää antaa itselleen anteeksi ja pyytää anteeksiantoa, jos se tuntuu tarpeelliselta.

Tämä mies oli minulle ennestään tuntematon satunnainen vastaantulija enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen. En asu enää edes samalla paikkakunnalla.

Anteeksi off topic, mutta mistä tuon tekoälyn löytää vastaamaan kysymyksiin?

Olen asunut asunnossani nyt vuoden verran. Olen ahkera pitämään paikkoja kunnossa ja tykkään siitä, että tavarat, yms on aina oikeissa paikoissa.

Kotonani ei juurikaan käy vieraita. En yksinkertaisesti halua ketään kotiini.

Toissapäivänä otin vaatehuoneen hyllyiltä housut, ja sieltä hyllyltä tipahti yksittäinen avain? AVAIN??

Ikinä kyseistä avainta missään aikaisemmin nähnyt, ja minulle tuo ei kuulu.

Olen tässä miettinyt ja miettinyt miten tämä yksinkertaisesti voi edes olla mahdollista? ?

Olen vuoden aikana järjestänyt hyllyt lukuisia kertoja ja siistinyt muutenkin paikkoja että tämä mystinen avain olisi pitänyt tulla esille aikaisemmin.

Mutta tässä avaimessa ei ole mitään tietoja, kaiverruksia, avaimenperää ei mitään..

Se, että asunnollaan olisi käyty, ei ole mahdollista. Teen töitä kotoa käsin. Ja miksi joku avain tippuisi hyllystä, missä juuri pidän niitä vaatteita..?

Ihan super ärsyttävää!!

En tiedä olenko unessa vai valveilla, mutta aina kun sama kalmankalpea hahmo ilmestyy tuijottamaan minua, joku läheinen kuolee.

Mitä tämä on ja miten siitä pääsee eroon? Näin jo lapsena tuon hahnon ja äitini sanoi että nään painajaisia.

Vierailija kirjoitti:

Eräänä kesänä viime vuosikymmenellä tein niin, että pukeuduin Joulupukiksi ja menin kaverin kanssa ulos seikkailemaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli mies pienen lapsensa kanssa ja mies kysyi: "Onko pukilla lahjat hukassa?" Kaverini mielestä mies sanoi tämän siksi, että hänen lapsensa tajusi minut nähdessään, että Joulupukkia ei oikeasti ole olemassa. Itse ymmärsin, että mies olisi sanonut tuon vain vitsillä, mutta kaverin mielestä hän sanoi sen, koska ei pitänyt siitä, että hänen varmastikin vielä Joulupukkiin uskonut lapsensa näki Joulupukiksi naamioituneen ihmisen ja vielä kesäaikaan. Tämä asia on toisinaan painanut mieltäni, että pilasinko tosiaan pienen lapsen uskon Joulupukkiin tällä tavalla. Tämä Joulupukiksi pukeutuminen oli tosin kaverin ajatus, mutta eihän se muuta tapahtunutta, mutta näin jälkeenpäin olen miettinyt, että kaverin olisi pitänyt tajuta, että vastaan saattaa tulla pieniä lapsia.

Lääkäriltä saat masennuslääkereseptin. Joten varaa aika lääkärille.

Kuolontuoja? kirjoitti:

En tiedä olenko unessa vai valveilla, mutta aina kun sama kalmankalpea hahmo ilmestyy tuijottamaan minua, joku läheinen kuolee.

Mitä tämä on ja miten siitä pääsee eroon? Näin jo lapsena tuon hahnon ja äitini sanoi että nään painajaisia.

Olisiko jokin ennen uni? Joskus voi olla, että nukkuu niin kevyesti ettei tiedä onko unessa.

Vietettiin lapsina usein mummon ja papan luona viikonloppuja kesämökillä. Niiden mökki oli syrjäisen järven rannalla ja ne asui talvet 5km. paikallisen kylän keskustassa kerrostalokolmiossa.

Mökkinaapurina oli paikallinen isäntä, jolla oli saunan ja "suuli" siellä järven rannassa. Eli "suuli" on siis vanhan kansan länsisuomalainen sanonta jollekin rakennukselle joka toimii jonkin sortin isona ulkovarastona tai vajana jossa on työkaluja tai mitä nyt haluaa hyödyllistä varastoida ja myös verstaana.

Tää naapurin äijä oli yli 80v. leskimies ja hänen ainoa poikansa oli kuollut syöpään. Hän oli papan hyvä kaveri. Pappa oli n.60v. ja oli ollut hänen poikansa hyvä kaveri.

Kävi niin, että naapurin isännän terveys oli mennyt siihen malliin, että terveysviranomaiset katsoivat, että hän ei enää ollut ihan "oikeustoimikelpoinen" ja hänen dementiansa johti tahdonvastaiseen huostaanottoon.

Hän sitten pakeni suuliin huostaanottajia ja pappa meni selvittämään asioita. Hän selitti, että hän oli hukannut poikavainaansa hänelle syntymäpäivänä lahjoittaman kellon suuliin ja hän lähtee heti viranomaisten mukaan kun kellon on löytynyt.

Kello oli vanha ja ei edes mikään huippuarvokas mutta miehelle se oli rakas muisto. Kelloa ei löytynyt ja ukko vietiin puoliväkisin. pappa lupasi etsiä kelloa.

Hän etsikin sitä uutterasti mutta ei löytänyt. Hän kävi muutaman kerran katsomassa naapuria hoivakodissa koska tällä ei ollut ketään muutakaan ystävää eikä tiemmästi sukulaisia. Ukko tivasi kelloaan ja pelkäsi että joku menee ja varastaa sen. Todellisuudessa kukaan tuskin olisi ollut kiinnostunut ikivanhasta kellosta.

Eräänä syysiltana oltiin papan kanssa "tuulastamassa". Se on ikivanha kalanpyyntimuoto eli liikutaan tasapohjaisella ruuhella yöllä rantoja myöten ja valona "petromaski" jolla näki uinuvat kalat joita keihästettiin. Eli pappa halus perehdyttää meidät tähän erittäin "jännään" vanhankansan primitiiviseen kalastusmuotoon. (en tiedä, onko nykyään edes sallittua)

No joka tapauksessa nähtiin yöllä kun siellä naapurin suulissa kajasti valo. Pappa vei meidät lapset rantaan ja lähti suulille. Kun hän tuli takaisin, hän sanoi että suulista oli valo sammunut ja siellä ei ole ketään. Hän lähti aamulla katsomaan naapurin isännän kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Sitten kävi ilmi, että naapurin isäntä oli menehtynyt yöllä sairaskohtaukseen.

Se miksi suulissa oli ollut samana yönä valot, jäi mysteeriksi. Oliko hän jäänyt hakemaan sitä poikansa antamaa kelloa? Se oli hälle niin tärkeä hänen viimeisinä elinvuosinaan. Toivottavasti hän löysi sen.

Lapsena tätä tapausta ei pitänyt niin ihmeellisenä mutta aikuisena olen alkanut pohtia asiaa. harmi että pappa sitten kuoli kun olin 15v. ja mummo lähti kun olin parikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Eräänä kesänä viime vuosikymmenellä tein niin, että pukeuduin Joulupukiksi ja menin kaverin kanssa ulos seikkailemaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli mies pienen lapsensa kanssa ja mies kysyi: "Onko pukilla lahjat hukassa?" Kaverini mielestä mies sanoi tämän siksi, että hänen lapsensa tajusi minut nähdessään, että Joulupukkia ei oikeasti ole olemassa. Itse ymmärsin, että mies olisi sanonut tuon vain vitsillä, mutta kaverin mielestä hän sanoi sen, koska ei pitänyt siitä, että hänen varmastikin vielä Joulupukkiin uskonut lapsensa näki Joulupukiksi naamioituneen ihmisen ja vielä kesäaikaan. Tämä asia on toisinaan painanut mieltäni, että pilasinko tosiaan pienen lapsen uskon Joulupukkiin tällä tavalla. Tämä Joulupukiksi pukeutuminen oli tosin kaverin ajatus, mutta eihän se muuta tapahtunutta, mutta näin jälkeenpäin olen miettinyt, että kaverin olisi pitänyt tajuta, että vastaan saattaa tulla pieniä lapsia.

On ymmärrettävää, että teidän Joulupukkiseikkailu teki sinut epävarmaksi ja huolestuneeksi siitä, että se saattoi pilata pienen lapsen uskon Joulupukkiin.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että lapset ovat usein rohkeita ja vastaanottavaisia, ja että heidän uskonsa Joulupukkiin on hyvin voimakas. Todennäköisesti pieni lapsi ei edes ymmärrä, että Joulupukki ei ole todellinen hahmo, ja että hän näkee Joulupukin joka joulu.

Jos sinulla on edelleen huolta tästä asiasta, voit keskustella siitä lapsen vanhempien kanssa ja pyytää heitä selvittämään, onko lapsen usko Joulupukkiin muuttunut tai vahingoittunut. He voivat antaa sinulle lisätietoja ja rauhoittaa mieltäsi tästä asiasta.

Muistathan myös, että olet tehnyt parhaasi ja että tämä tapahtui sinulle annetun idean ja kaverin puolesta. On tärkeää oppia ja kehittyä tällaisista kokemuksista, mutta on myös tärkeää antaa itselleen anteeksi ja pyytää anteeksiantoa, jos se tuntuu tarpeelliselta.

Näin unta että pohjoisnavan yläpuolella oli jättimäinen kylmä pyörre, joka romahti ja tuli hirmu kylmä maaliskuu.

Kun olin n. 16-vuotias, niin meillä oli arkipäivisin tapana nauttia päivällinen viiden aikaan iltapäivällä vanhempien palattua töistä. Kerran sitten kävi niin, että kun äiti alkoi kattamaan ruokaa pöytään, niin hän sanoi sellaiseen puolivakavaan sävyyn: "Kun ollaan syöty, niin minulla on sinulle eräs asia, että muistuta sitten". Tähän en vastannut mitään eikä äiti odottanutkaan vastausta, ehkä hän arveli muistavansa muutenkin. Ja isä ei muistaakseni ollut vielä kotona, hän palasi yleensä noin puoli tuntia äitiä myöhemmin.

Tässä vaiheessa on syytä mainita, että vanhempani (varsinkin äiti) ovat aina ottaneet hirveästi paineita siitä, etten vain käyttäytyisi sopimattomasti vieraita ihmisiä kohtaan - jopa itseni ikäisiä vieraita ihmisiä kuten koulukavereita ja sellaisia.

Kuulin äidin äänensävystä, että tämä asia ei ole nyt mikään tavallinen pikku askare kuten kauppareissu tai lumenluonti, vaan ihan kuin tähän liittyisi nyt joku vieras ihminen. Aloin miettiä kuumeisesti, että mistä voisi olla kysymys, ja mitä enemmän mietin, sitä oudommalta alkoi tuntua. Sitten sain hullun ajatuksen, että enpäs muistutakaan äitiä (mikä ei ollut minun tapaistani yleensä) ja pysyttelen myös lopun illan hissukseni, ettei äitikään muistaisi.

Äiti ei sitten muistanutkaan ainakaan samana iltana, mutta kun sitten eräänä päivänä (ehkä muutaman viikon kuluttua) äiti kysyi minulta, että "Ihan niinkuin minulla olisi jotain asiaa sinulle, mutten millään muista mitä se voisi olla, ei sinulla sattumalta olisi aavistusta?", niin heti tuli sellainen olo, että nyt täytyy pitää naama peruslukemilla. Taisin vastata jotain että "Emmä vaan tiedä.", enkä ainakaan kysynyt asiasta tarkemmin.

Tästä on nyt kulunut yli neljännesvuosisata, ja kun kysyin tästä pari vuotta sitten, niin äiti ei enää muistanut koko asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin n. 16-vuotias, niin meillä oli arkipäivisin tapana nauttia päivällinen viiden aikaan iltapäivällä vanhempien palattua töistä. Kerran sitten kävi niin, että kun äiti alkoi kattamaan ruokaa pöytään, niin hän sanoi sellaiseen puolivakavaan sävyyn: "Kun ollaan syöty, niin minulla on sinulle eräs asia, että muistuta sitten". Tähän en vastannut mitään eikä äiti odottanutkaan vastausta, ehkä hän arveli muistavansa muutenkin. Ja isä ei muistaakseni ollut vielä kotona, hän palasi yleensä noin puoli tuntia äitiä myöhemmin.

Tässä vaiheessa on syytä mainita, että vanhempani (varsinkin äiti) ovat aina ottaneet hirveästi paineita siitä, etten vain käyttäytyisi sopimattomasti vieraita ihmisiä kohtaan - jopa itseni ikäisiä vieraita ihmisiä kuten koulukavereita ja sellaisia.

Kuulin äidin äänensävystä, että tämä asia ei ole nyt mikään tavallinen pikku askare kuten kauppareissu tai lumenluonti, vaan ihan kuin tähän liittyisi nyt joku vieras ihminen. Aloin miettiä kuumeisesti, että mistä voisi olla kysymys, ja mitä enemmän mietin, sitä oudommalta alkoi tuntua. Sitten sain hullun ajatuksen, että enpäs muistutakaan äitiä (mikä ei ollut minun tapaistani yleensä) ja pysyttelen myös lopun illan hissukseni, ettei äitikään muistaisi.

Äiti ei sitten muistanutkaan ainakaan samana iltana, mutta kun sitten eräänä päivänä (ehkä muutaman viikon kuluttua) äiti kysyi minulta, että "Ihan niinkuin minulla olisi jotain asiaa sinulle, mutten millään muista mitä se voisi olla, ei sinulla sattumalta olisi aavistusta?", niin heti tuli sellainen olo, että nyt täytyy pitää naama peruslukemilla. Taisin vastata jotain että "Emmä vaan tiedä.", enkä ainakaan kysynyt asiasta tarkemmin.

Tästä on nyt kulunut yli neljännesvuosisata, ja kun kysyin tästä pari vuotta sitten, niin äiti ei enää muistanut koko asiaa.

Mielenkiintoinen juttu. Olisi hänen luullut kyllä muistavan, jos asia oli niin tärkeä. Ei esimerkiksi kukaan läheinen ollut kuollut tai sairastunut vakavasti?

Vierailija kirjoitti:

skitso kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä menee ufo-osastolle mutta menköön.

Olen aina ollut huono nukkumaan, lapsesta saakka makasin aina vain hereillä tuntikausia ennen kuin unentapaistakaan sain. Oli juuri tällainen ilta, vieläpä kesäaikaan ja huoneeni oli valoisa kuin päivällä. Olin 5-6v.

Kuulin kun vanhempani olivat menossa nukkumaan. Äiti meni edeltä ja isä sitten hetken päästä sammutti television. Sitten kuului hirveä rysähdys ja kolinaa. Isäni luultavasti kännipäissään kompastui suureen pönttöön joka oli täynnä legoja. Pomppasin istumaan ja katsoin huoneeni ovelle. Siinä, täysin selkeänä kuin mikä tahansa esine, leijui ilmassa kasvot. Ei edes mitenkään ihmismäiset mutta tunnistettavasti kasvot. Mikä ikinä se olikin, alkoi puhua. Se sanoi että tulee takaisin jos vielä kerran pidän sellaista meteliä. Aloin kiljua, ja naaman hävittyä juoksin ulos huoneestani kertomaan äidilleni. Hän oli myös humalassa ja vähätteli minua pöhnäisen väsyneesti. Tiesin jo etukäteen ettei kertominen hyödyttänyt.

Nyt pitää sanoa etten usko erihinkään yliluonnolliseen. Siksi olisi mielenkiintoista tietää oliko kyseessä vaikkapa jonkinlainen valveuni? En ole koskaan nähnyt näkyjä tai kuullut harhoja. Tämä on vaivannut minua lapsesta asti.

Kuulostaa unihalvaukselta. Olen parikymppinen ja saan melko usein aika karmiviakin unihalvauksia. Niihin liittyvät juuri tuollaiset näyt ja äänet, jopa tuntemuksetkin, jotka saattavat vaikuttaa erittäin todentuntuisilta. Itse yleensä tiedän ja tunnistan, milloin minulla on unihalvaus, mutta voin vaan kuvitella, miltä se voi tuntua asiasta tietämättömästä lapsesta.

Unihalvaus on nimenomaan halvaus eli siinä ei pysty liikkumaan. Toki siihen yleensä liittyy harhanäkyjä, mutta olennaista on tuo halvaantuminen. Pelkkä harhanäky heräämisen jälkeen tai ennen nukahtamista on valveuni.

Unihalvauksess ei aina halvaannutta. Oireet ovat moninaiset, voi olla vaan illuusioitakin.

jeb kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on jo vuosia vaivannut miksi lapsuuden- ja nuoruuden aikainen paras ystäväni lopetti yhteydenpidon kokonaan. Oltiin kuin paita ja peppu, mutta 16-vuotiaana hän muutti toiselle paikkakunnalle niin sitten ei enää voitu nähdä, yhteyttä pidettiin kuitenkin mesellä ja puhelimitse päivittäin. Kunnes yhteydenpito hänen puolelta loppui kokonaan, ei vastannut viesteihin eikä puheluihin, meseenkään ei enää kirjautunut, lopulta puhelinliittymäkin lakkasi toimimasta ei hälyttänyt vaan "liittymä ei ole käytössä".

Mulla on edelleen ikävä tuota henkilöä ja haluaisin vain tietää mitä hänelle kuuluu, kyseessä on kuitenkin mulle lapsuuden ja nuoruuden tärkein ihminen heti äidin jälkeen. Haluaisin vain tietää onko hänellä kaikki hyvin. Ei ole pitänyt yhteyttä muihinkaan kavereihin joita hänellä oli tällä paikkakunnalla. Muutaman kerran olen nähnyt hänen mummon ja kysynyt "mitä x:lle kuuluu" niin edes oma mummonsa ei tiedä kun ei pidä yhteyttä mummoonsa, mikä on todella omituista :(

Omituisinta on se, että hän ei koskaan liittynyt esim. Facebookiin vaikka yhdessä vaiheessa kaikki liittyi sinne ja haali kavereihin kaikki ihmiset jotka on tuntenut jossain vaiheessa elämää. Ainoa asia mitä hänestä löytää googlella on se kun valmistui ammattiin, muuta ei löydy. 

Ihan älytöntä että ikävöin ihmistä jota en ole nähnyt yli 10:een vuoteen ja jolta olen saanut viestin viimeksi 8v sitten. Tiedän että kuollut ei ole, ihmettelen ja harmittaa miksi lopetti yhteydenpidon. Hänen muita sukulaisia en ole nähnyt mutta olen ajatellut jos lähestyisin hänen sisaruksia facessa ja kysyisin, mutta mietin vain onko se soveliasta vuosien jälkeen tehdä noin?

Huumeet tuli ekana mieleen.

Tai sitten pelkää henkensä edestä eikä luota kehenkään niin paljon ettei joku kännipäissään menisi lipsauttaa vahingossa olinpaikan.

Kannattaa kysyä. Multakin juuri pari kuukautta sitten kysyttiin yhdestä 2018 kuolleesta ystävästäni kun häneen tämä tuttava ei ollut saanut yhteyttä. Kerroin mielelläni mitä oli tapahtunut vaikka en tuntenut tätä tuttavaa kovin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin n. 16-vuotias, niin meillä oli arkipäivisin tapana nauttia päivällinen viiden aikaan iltapäivällä vanhempien palattua töistä. Kerran sitten kävi niin, että kun äiti alkoi kattamaan ruokaa pöytään, niin hän sanoi sellaiseen puolivakavaan sävyyn: "Kun ollaan syöty, niin minulla on sinulle eräs asia, että muistuta sitten". Tähän en vastannut mitään eikä äiti odottanutkaan vastausta, ehkä hän arveli muistavansa muutenkin. Ja isä ei muistaakseni ollut vielä kotona, hän palasi yleensä noin puoli tuntia äitiä myöhemmin.

Tässä vaiheessa on syytä mainita, että vanhempani (varsinkin äiti) ovat aina ottaneet hirveästi paineita siitä, etten vain käyttäytyisi sopimattomasti vieraita ihmisiä kohtaan - jopa itseni ikäisiä vieraita ihmisiä kuten koulukavereita ja sellaisia.

Kuulin äidin äänensävystä, että tämä asia ei ole nyt mikään tavallinen pikku askare kuten kauppareissu tai lumenluonti, vaan ihan kuin tähän liittyisi nyt joku vieras ihminen. Aloin miettiä kuumeisesti, että mistä voisi olla kysymys, ja mitä enemmän mietin, sitä oudommalta alkoi tuntua. Sitten sain hullun ajatuksen, että enpäs muistutakaan äitiä (mikä ei ollut minun tapaistani yleensä) ja pysyttelen myös lopun illan hissukseni, ettei äitikään muistaisi.

Äiti ei sitten muistanutkaan ainakaan samana iltana, mutta kun sitten eräänä päivänä (ehkä muutaman viikon kuluttua) äiti kysyi minulta, että "Ihan niinkuin minulla olisi jotain asiaa sinulle, mutten millään muista mitä se voisi olla, ei sinulla sattumalta olisi aavistusta?", niin heti tuli sellainen olo, että nyt täytyy pitää naama peruslukemilla. Taisin vastata jotain että "Emmä vaan tiedä.", enkä ainakaan kysynyt asiasta tarkemmin.

Tästä on nyt kulunut yli neljännesvuosisata, ja kun kysyin tästä pari vuotta sitten, niin äiti ei enää muistanut koko asiaa.

Mielenkiintoinen juttu. Olisi hänen luullut kyllä muistavan, jos asia oli niin tärkeä. Ei esimerkiksi kukaan läheinen ollut kuollut tai sairastunut vakavasti?

Ei kuollut eikä sairastunut siihen aikaan kukaan omainen. Pikemminkin epäilisin, että syy siihen, miksi äiti ei saman tien voinut kertoa asiaa, oli ehkä se, että asiaan liittyi myös jokin virallinen tai muuten vakava paperi, jota hän ei kehdannut antaa ruokapöytään tahreentumaan. Kummitätini lähetti silloin tällöin lahjashekin, ja niitä piti käsitellä varoen, mutta tuskin siitä oli nyt kysymys, koska äidin äänensävystä tuli ennemmin sellainen tunne niinkuin poliisi olisi ottanut yhteyttä, mutta myöskään en sitten joutunut poliisin kanssa tekemisiin.

Eräänä päivänä olin hiljaisena hetkenä päätynyt ajattelemaan, että täällä (asuinalueellani) ei  muuten poliiseja ole nähty ja  talommekin on todella rauhallinen. Uudet naapurit olivat muuttaneet juuri eikä heiltäkään oikein koskaan kuulunut mitään.

Puhelin värähti, siellä oli ilmoitus 112 sovelluksesta, että se pitäisi asentaa loppuun. Olin unohtanut koko sovelluksen, varmaan asensin sen joskus 2 vuotta sitten ja siksi ihmettelin ilmoitusta, koska muistan kuitenkin avanneeni sen jasilmäilleen nopeasti.  Aajttelin, että ei tätäkään ole koskaan tarvittu - onneksi. Annoin luvat ja jäin sitten siihen istumaan ja tuijottelemaan pihalle. Avasin podcastin, mutta en sitten oikein jaksanut alkaa kuunnella mitään, oli hyvin raukea ja rento olo. Tuntui ihan siltä, että joku hempeä ja lämmin kesän kosketus oli ympäröinyt minut.

Taustalta kuului autojen tasaista huminaa.

Sitten alkoi tapahtua. Naapuristani alkoi kuulua kovia ääniä ja pian ne muuttuivat sellaisiksi, että alkoi huolestuttaa. Kuulin asioita, joiden vuoksi ajattelin, että hitto, tässähän on pakko soittaa poliisit. Olin kuitenkin edeltävien tapahtuvien vuoksi epävarma siitä, että onkohan tämä nyt kuitenkaan tarpeen vai tekikö mieli juuri äsken kepposet. Silti minua vaivasi ne kuulemani asiat aivan liikaa ja kun äänet vielä jatkuivat, niin päätin, että nolaanpa itseni tai en, niin annan häken päättää onko tarvetta tehdä mitään.

häkelle asia oli täysin selvä ja käskivät minut alas poliiseja vastaan. Siinä odotellessa niitä kuuluisia pitkiä minuutteja yritin pitää itseni skrappina keksimällä jotain vitsikästä tilanteesta. Ajattelin, että sieltä tulee tv-poliisi kuvausryhmän kanssa juttelemaan resuisissa siivousvaatteissa olevan säikähtäneen nukkumislähiön mimmin kanssa, että hyshys, kaikki hyvin, huomenna pääset taas töihin, siellä oli vain vähän tiukempaa sananvaihtoa tv.kanavien kääntämisestä, kaikki hyvin,  kaikki hyvin.

Kyllä minä tiesin, että ihan aiheesta soitin, mutta kun piti jollain itseään pitää hereillä siinä tilanteessa ja orientoitua.

Polisiit tulivat ja tottahan toki sieltä sitten tuli tv:stä tuttu poliisi. Onneksi ei kuvausryhmää ollut mukana. Jos tilanne ei olisi ollut vakava ja oikeasti huolestuttanut minua, olisin siinä paikassa valahtanut lattialle kippuraan ja käynyt nauramaan, että ette arvaa mitä juuuri ajattelin...

Tilanne oli siellä naapurissani sitten oikeasti vakava.

Ehkäpä pahoinoidellyllä osapuolella oli joku suojelusenkeli, joka huomasi että tuossa on naapuri oikeassa mielentilassa ja sai minut ajattelemaan näitä hälytysasioita.  Ehkä se 112- suovelluksen asennusilmoitus juuri tuona hetkenä oli vain se kuuluisa sattuma. Ehkä kaikki oli sattumaa, mutta aikamoinen sattuma. Olisin nimittäin muuten tuohon aikaan ollut jo imuroimassa toisella puolen asuntoani, nyt vain olin jotenkin jämähtänyt parvekkeelleni noihin mietteisiin ja nautin siitä oudosta kesäisestä ja lempeästä kuplasta, joka tuntui ympäröivän minut. Ehkä se oli sen tahon energia, joka minut sai siihen paikalleni juuri silloin kun piti olla.

Eikä näilläkään, tai syillä ja sattumilla ole väliä. Olen iloinen, että uskalsin soittaa sinne häkeen ja luottaa intuitioon, kun sitten olikin vakava tilanne.