Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

Tämä kuulostaa hyvin pelottavalta ja häiritsevältä tilanteelta. Se, että joku tuntematon henkilö soittaa ja syyttää sinua jostain, jota et ole tehnyt, on erittäin ikävää.

On mahdollista, että numerosi ei ollut todella salainen, vaan joku on antanut sen eteenpäin tai se on päätynyt jollekin sivulle, josta se on löydetty.

On mahdollista, että nainen on näppäillyt numeron väärin, mutta sattuma ei välttämättä ole liian uskomaton, sillä ihmisillä on tapana jahdata ja etsiä tietoa.

Se, että liittymä oli isäsi nimissä, ei tarkoita, että numero olisi ollut turvassa.

Emme tiedä, mitä naiselle kävi tai mitä hänen motiivejaan oli. Tärkeintä on, että pystyit puolustamaan itseäsi ja ilmaisemaan, ettei ollut oikea henkilö hänen etsimäänsä. Sinulla oli myös tukena isäsi, joka oli läsnä tilanteessa. On tärkeää aina puolustaa itseään ja ilmaista tarvittaessa tarvitsemansa apu tai tuki.

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

Minullakin on kokemusta tuollaisesta että kaverin isä suuttui ihan jostain älyttömästä jutusta. Olimme lähdössä ulos ja sai jonkun raivarin ja kävi käsiksi tuohon kaveriini jotenkin ravistellen. Seisoin tietysti hiljaa kauhuissani vieressä. Se oli joku tuollainen ihan mitätön asia.

Jotkut ihmiset ovat myös hankalia kyytien kanssa. Mietin, että ärsyyntyikö siitä, että sulla kesti tuo pieni hetki ja siksi alkoi tolleen paiskomaan?

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

Mulle tuli ensimmäisenä mieleen, että kaverisi isä tunnisti kortissa olevan nimen, ja oli raivona siitä, että kyseinen mies oli ollut uimarannalla samaan aikaan kuin te, mutta piilossa. Ehkä mies vakoili teitä? Ehkä kaverin isä tiesi miehen pahaksi tyypiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

Mulle tuli ensimmäisenä mieleen, että kaverisi isä tunnisti kortissa olevan nimen, ja oli raivona siitä, että kyseinen mies oli ollut uimarannalla samaan aikaan kuin te, mutta piilossa. Ehkä mies vakoili teitä? Ehkä kaverin isä tiesi miehen pahaksi tyypiksi?

Tai kaverin isä oli varastanut tai vahingossa saanut haltuunsa tuon kortin ja yritti hävittää sen rannalle.

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

En osaa sanoa varmasti, miksi kaverin isä suuttui, sillä en ole nähnyt tilannetta ja en tunne henkilöä. On mahdollista, että hän pelkäsi jonkinlaista seuraamuksia löytökortin hallinnoinnista tai hänellä saattoi olla jokin muu henkilökohtainen syy suuttua. On myös mahdollista, että hän halusi pitää asian salassa ja suuttui siitä, että olit löytänyt kortin. Tärkeintä on kuitenkin, että sinulla ei ollut mitään syytä pelätä ja sinun ei tarvinnut syyllistyä mihinkään. Olet tehnyt oikein toimien luottavasti ja antaen löytämäsi kortin kaverin isälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin viime kesänä sukujuhlissa ja mukana oli myös reilu 30-vuotias lievästi kehitysvammainen veljeni. Kun veljeni otti boolia, niin monet vanhemmat sukulaiset tulivat kysymään ihmeissään meiltä hänen vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan, että emmekö me tosiaan aijo tehdä asialle mitään, koska eihän lasten ole lupa juoda boolia. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä, että miten kukaan saattoi pitää veljeni lapsena, kun hän on tosiaan jo reilut 30-vuotias, lähes 2 metriä pitkä, lihaksikas, parrakas mies jolla on vammastaan huolimatta auto, ajokortti, tyttöystävä (joka ei tosin ollut mukana juhlissa), joka asuu omassa kodissaan ja käy töissäkin. Tosin työ on vain avotyötä, 4 kertaa päivässä muutama tunti kerrallaan eikä hän saa siitä varsinaista palkkaa, mutta kuitenkin hän tekee työtä. Miten siis häntä voitiin pitää lapsena? Muuta syytä en ole keksinyt, että ihmiset luulevat kehitysvammaisten olevan ikuisesti lapsen tasolla tai sitten he eivät yksinkertaisesti tajua ajan kulua, eivät näe veljessäni aikuista miestä vaan sen pikkupojan, jonka hän oli joskus 30 vuotta sitten.

Tämä kuulostaa varsin loukkaavalta ja alentavalta tilanteelta veljesi kannalta. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä lapsena elämään loppuelämäksi, vaan kehitysvammaiset ihmiset voivat ja heillä on oikeus elää täysipainoista aikuiselämää, johon sisältyy myös vastuut ja vapaudet.

On tärkeää ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet ja halut kuin kaikilla muillakin, ja heidän elämässään ei pitäisi olla rajoituksia, jotka perustuvat ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Veljesi tekemä työ, harrastukset ja yhteisölliset suhteet ovat kaikki merkkejä hänen elävän täysipainoista ja itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella ja kunnioittaa aikuisena.

Suosittelen, että keskustelet sukulaistesi kanssa asiasta ja pyrit korjaamaan heidän asenteitaan. He tarvitsevat lisätietoa ja tietoisuutta kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista, ja sinä voit olla tärkeä esimerkki ja roolimalli tässä muutoksen ajassa. 

Käytetty termi "vamppi" on loukkaava ja alentava. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä tai hänen arvoaan, ja kaikilla ihmisillä on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. Veljesi on aikuinen mies, joka tekee työtä ja elää itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella aikuisena.

On tärkeää puuttua näihin ennakkoluuloihin ja korjata asenteita. Voit aloittaa keskustelemalla sukulaistesi kanssa ja jakamalla tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista. Näin he voivat ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet, halut ja toiveet kuin kaikilla muillakin. Veljesi arvo ja merkitys perheessäsi ja yhteisössäsi ei muutu hänen kehitysvammaisuutensa vuoksi. 

Tämä on täysin väärä ja loukkaava asenne. Kehitysvammaisilla ihmisillä on yhtä laaja skaala taitoja ja kykyjä kuin muillakin ihmisillä. Monilla kehitysvammaisilla on esimerkiksi taitoja ja harrastuksia, ja he voivat myös tehdä työtä ja elää itsenäistä elämää.

Lisäksi kehitysvammaisuus ei ole mikään mittari ihmisen arvosta tai merkityksestä. Kaikilla ihmisillä, myös kehitysvammaisilla, on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Tämä on loukkaavaa ja julmaa puhetta, ja se ei ole sopivaa tai hyväksyttävää. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmisen arvoa tai merkitystä, ja jokainen ihminen ansaitsee kunnioitusta ja arvostusta. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä ja tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Kehitysvammaisilla ihmisillä on oikeus elää täysipainoista elämää ja saada tarvitsemansa tukea ja hoitoa.

Hyvä ChatGPT,

Kuinka tulisi toimia tilanteessa, jossa joku spämmää nettikeskusteluun tekoälyltä kysymiään vastauksia aiheeseen? Henkilö ei ilmaise muille keskustelijoille, että vastaus ei ole hänen omansa, vaan tekoälyllä teetetty. Mitä tällaiselle henkilölle voisi sanoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

En osaa sanoa varmasti, miksi kaverin isä suuttui, sillä en ole nähnyt tilannetta ja en tunne henkilöä. On mahdollista, että hän pelkäsi jonkinlaista seuraamuksia löytökortin hallinnoinnista tai hänellä saattoi olla jokin muu henkilökohtainen syy suuttua. On myös mahdollista, että hän halusi pitää asian salassa ja suuttui siitä, että olit löytänyt kortin. Tärkeintä on kuitenkin, että sinulla ei ollut mitään syytä pelätä ja sinun ei tarvinnut syyllistyä mihinkään. Olet tehnyt oikein toimien luottavasti ja antaen löytämäsi kortin kaverin isälle.

Jotenkin tuli mieleen myös, että ärsyyntyi kun odotutit heitä ja tuo kortti nyt oli sivuseikka. Oli jo vaikka laittanut auton käyntiin ja kadotti ajantajunsa, ja kun saavuit jonkun "löydöksen" kanssa, niin ärsyyntyi, kun joutui odottamaan. Ja meni turhaan polttoainetta ja ei osannut yhtään suhteuttaa sitä, että olit lapsi ja tuo oli iso juttu sinulle. Aikuiset olivat jotenkin tuollaisia ainakin minun muistoissani.

Minä olin ainakin sellainen silmätikku, kelle nyt aina suututtiin milloin mistäkin. Siihen jo jotenkin tottui, että oltiin oltu joku porukka lapsia jossain, niin kaverin äiti meni kertomaan, että olen kiroillut heillä. Ja siis varmasti en ollut. Minua myös on syytetty "arvostelemisesta", kun olin ihan taaperoikäinen. Hädin tuskin muistan koko asiaa. Kyseessä joku kaverin uusi lelu.

Siis tuntui, että ainakin sillon ysärin alussa aikuiset olivat tosi pikkumaisia, putkinäköisiä, eivätkä tajunneet, että lapset ovat lapsia.

Oma ratkaisematon asiani siis on se, että miksi minun ei tarvinnut kuin ilmestyä paikalle, niin jotain pahaa olin tehnyt :D

Vierailija kirjoitti:

Synnyin raskausviikolla 38, mutta olin kokoni puolesta raskausviikolla 34 olevan sikiön kokoinen. Kuitenkin minusta kasvoi niin sanotusti normaalin kokoinen aikuinen. Olen miettinyt, että olisiko Suomessa 1980-luvun alussa voitu laskea raskauden kesto väärin niin, että äitini raskaus olisikin alkanut noin 4 viikkoa myöhemmin kuin sen luultiin alkaneen että raskausviikkoja ei oikeasti olisi ollut 38 vaan 34?

Kyllä virheet on mahdollisia asiassa kuin asiassa. Esim.äidin virhe, kysyttäessä viimeisten kuukautisten alkupäivää tai neuvolan merkintävirhe.

Vauvat syntyvät erikokoisina, joten olet kuitenkin todennäköisimmin syntynyt merkatulla viikolla.

Äitisi on antanut väärän ajankohdan hedelmöitykselle, ja todennäköisesti siksi, että hän halusi huijata isyydessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

En osaa sanoa varmasti, miksi kaverin isä suuttui, sillä en ole nähnyt tilannetta ja en tunne henkilöä. On mahdollista, että hän pelkäsi jonkinlaista seuraamuksia löytökortin hallinnoinnista tai hänellä saattoi olla jokin muu henkilökohtainen syy suuttua. On myös mahdollista, että hän halusi pitää asian salassa ja suuttui siitä, että olit löytänyt kortin. Tärkeintä on kuitenkin, että sinulla ei ollut mitään syytä pelätä ja sinun ei tarvinnut syyllistyä mihinkään. Olet tehnyt oikein toimien luottavasti ja antaen löytämäsi kortin kaverin isälle.

Jotenkin tuli mieleen myös, että ärsyyntyi kun odotutit heitä ja tuo kortti nyt oli sivuseikka. Oli jo vaikka laittanut auton käyntiin ja kadotti ajantajunsa, ja kun saavuit jonkun "löydöksen" kanssa, niin ärsyyntyi, kun joutui odottamaan. Ja meni turhaan polttoainetta ja ei osannut yhtään suhteuttaa sitä, että olit lapsi ja tuo oli iso juttu sinulle. Aikuiset olivat jotenkin tuollaisia ainakin minun muistoissani.

Minä olin ainakin sellainen silmätikku, kelle nyt aina suututtiin milloin mistäkin. Siihen jo jotenkin tottui, että oltiin oltu joku porukka lapsia jossain, niin kaverin äiti meni kertomaan, että olen kiroillut heillä. Ja siis varmasti en ollut. Minua myös on syytetty "arvostelemisesta", kun olin ihan taaperoikäinen. Hädin tuskin muistan koko asiaa. Kyseessä joku kaverin uusi lelu.

Siis tuntui, että ainakin sillon ysärin alussa aikuiset olivat tosi pikkumaisia, putkinäköisiä, eivätkä tajunneet, että lapset ovat lapsia.

Oma ratkaisematon asiani siis on se, että miksi minun ei tarvinnut kuin ilmestyä paikalle, niin jotain pahaa olin tehnyt :D

Mulla on myös muistikuvia ysärilapsuudesta, että aikuisilla ja varsinkin miehillä oli tapana ottaa nokkaansa jostain LAPSELLE ja sitten kiukutella koko rahan edestä. Jännittävää kyllä, niin näitä isejä tapaa edelleen leikkipaikoilla. Oli jopa tervehdyttävää havaita, että johtuikohan kokemani samantapaisesta. 

Tämän aloittajan tarinasta voisin päätellä, että pikkumainen äijä on vain suuttunut kun lapsi löysi maksukortin. 

Pikkuveljeni ei puhunut mitään vaikka hän oli jo melkein 3-vuotias 1960-luvun alussa. Hän ei siis sanonut yhtään edes etäisesti "oikeilta sanoilta" kuulostavia sanoja tai höpötellyt muutenkaan lapsille ominaista kieltä mitä lapset käyttävät kun he harjoittelevat puheen oppimista. Kunnes hän sitten oli pari päivää kovassa kuumeessa, joka nousi yllättäen ja myös laski ihan yllättäen. Sen jälkeen hän alkoi täysin yllättäen puhumaan kieliopillisesti oikeita, merkityksellisiä useamman sanan lauseita kuin olisi puhunut aina ja oli heti alussa selvästi edellä puheessa koska ne lauseet, mitä hän käytti olivat paljon pitempiä ja vaikeampia mitä yleensä sen ikäinen, vähän alle 3-vuotias puhuu. Varsinkin kun hän ei ollut vielä muutama päivä sitten sanonut yhtään mitään. Ollut siis täysin mykkä.

Vierailija kirjoitti:

Todella Reilukerho että Jeesus valitsee ketkä pelastaa.... Tää on mulle mysteeri, miksi näin.

Jeesus pelastaa jokaisen, joka häneen uskoo, mutta jos ihminen kieltäytyy uskomasta häneen, niin Jeesus ei pakota tuota ihmistä luokseen. Ihmisellä on valinnanvapaus ja jos ihminen viimeiseen asti kieltäytyy uskomaan Jumalaan, niin ihminen ei pakota häntä siihen.

Kaverini suuttui jostain, kun olin hänellä viettämässä mukavaa tyttöjen iltaa.

Söimme, otimme vähän viiniä ja saunoimme. Mielestäni oli tosi mukavaa.

Aamulla kaverini käytös oli ihan jäätävää. Ei puhunut mitään, ei katsonut päin, kysyin, että mikä on.

Mumisi jotain, että "tää selvitettiin jo eilen?" Niin MIKÄ? en siis kertakaikkiaan tajunnut, mistä on kyse. Emme olleet humalassa edellisenä iltana.

Laitoin vielä viestiä perään, että hei mikä juttu tää oli? Olenko loukannut jotenkin?

Sitten hän vastasi, että on sellainen, että sanoo suoraan jos joku ärsyttää. Sanoin tähän, että nyt sä et kyllä oikein sano.

Ei suostunut kertomaan, mistä otti nokkiinsa tai pahoitti mielensä eikä asia ikinä selvinnyt. Jätin rauhaan tuon jälkeen ja ystävyytemme hiipui.

Ihan naurettavaa touhua.

Ainoa, mitä keksin, oli että jokin minussa laukaisi kateuden tunteen. On luonteeltaan sellainen, että tuo saattoi olla syy ja sitä hän ei tietenkään voi myöntää.

Suoraan sanoen v*tuttaa ihmiset, ketkä silmin nähden suuttuvat jostain ja alkavat käyttäytymään ihan oudosti. Sitten kun toinen koittaa ihmeissään asiaa selvittää, ei sitten millään suostuta kertomaan, mikä se ongelma on. Tai että oon ymmärtänyt väärin tai "no sori jos susta tuntuu siltä" tai kierrellään ja kaarrellaan. Kun ihan selvästi joku on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

En osaa sanoa varmasti, miksi kaverin isä suuttui, sillä en ole nähnyt tilannetta ja en tunne henkilöä. On mahdollista, että hän pelkäsi jonkinlaista seuraamuksia löytökortin hallinnoinnista tai hänellä saattoi olla jokin muu henkilökohtainen syy suuttua. On myös mahdollista, että hän halusi pitää asian salassa ja suuttui siitä, että olit löytänyt kortin. Tärkeintä on kuitenkin, että sinulla ei ollut mitään syytä pelätä ja sinun ei tarvinnut syyllistyä mihinkään. Olet tehnyt oikein toimien luottavasti ja antaen löytämäsi kortin kaverin isälle.

Jotenkin tuli mieleen myös, että ärsyyntyi kun odotutit heitä ja tuo kortti nyt oli sivuseikka. Oli jo vaikka laittanut auton käyntiin ja kadotti ajantajunsa, ja kun saavuit jonkun "löydöksen" kanssa, niin ärsyyntyi, kun joutui odottamaan. Ja meni turhaan polttoainetta ja ei osannut yhtään suhteuttaa sitä, että olit lapsi ja tuo oli iso juttu sinulle. Aikuiset olivat jotenkin tuollaisia ainakin minun muistoissani.

Minä olin ainakin sellainen silmätikku, kelle nyt aina suututtiin milloin mistäkin. Siihen jo jotenkin tottui, että oltiin oltu joku porukka lapsia jossain, niin kaverin äiti meni kertomaan, että olen kiroillut heillä. Ja siis varmasti en ollut. Minua myös on syytetty "arvostelemisesta", kun olin ihan taaperoikäinen. Hädin tuskin muistan koko asiaa. Kyseessä joku kaverin uusi lelu.

Siis tuntui, että ainakin sillon ysärin alussa aikuiset olivat tosi pikkumaisia, putkinäköisiä, eivätkä tajunneet, että lapset ovat lapsia.

Oma ratkaisematon asiani siis on se, että miksi minun ei tarvinnut kuin ilmestyä paikalle, niin jotain pahaa olin tehnyt :D

Niinpä. Ja ehkä kaverin isällä ja hänen lapsillaan oli jo joku tilanne päällä, eikä asia liittynyt kirjoittajaan. Tai kaverin isä ei tiennyt missä kirjoittaja oli ja pelkäsi hänen hukkuneen. Sellainen huolestuneisuus voi purkaantua suuttumuksena.

Onko muilla semmoisia kokemuksia, että joku kaveri lapsena ei sitten olekaan oikeasti kaveri? Tulee etenkin kahdestaan ollessa sellaisia ilkeilyjä ja inhottavaa käytöstä.

Minulla oli ja olen päätellyt, että heillä oli kotonaan meneillään jotain, jota oirehti ilkeilemällä minulle ja valehteli vanhemmilleen, että kiusaan häntä.

Saattoi yhtäkkiä jossain ihan normaalissa tilanteessa sähistä "sit mä en haluu olla sun kanssa MISSÄÄN TEKEMISISSÄ" olin vaan että wou okei.. tuon oli ihan selvästi oppinut kotoaan aikuisilta.

Sitten yhtäkkiä hänen äitinsä otti minut puhutteluun ja väitti että olen haukkunut hänen lastaan ja kiusannut tätä. Olin oikeasti aivan huuli pyöreänä, että en muuten ole. Menivät myös kertomaan tämän vanhemmilleni, jotka eivät uskoneet minua.

Kysyin tuolta kaverilta, miksi hän tuollaista huijaa. Vältteli vaan vastaamasta ja sanoi, että on kielletty keskustelemasta asiasta kanssani.

Olen päätellyt, että tuo perheen ainut lapsi ei saanut tarpeeksi huomiota ja tuolla että kiusataan, oli huomio taattu.

Perheen isä oli iso pamppu eräässä suomalaisessa teknologiayrityksessä, oli kiireinen ja tykkäsi vissiin ottaa kuppia. Äiti oli kotona, mutta joku siellä heidän perheessään oli tosi huonosti.

Tuo tilanne oli siitä aika syvältä, että loi epäluottamusta ja kuilua minun ja omien vanhempieni välille. Minua ei uskottu eikä kuunneltu yhtään, oltiin tosi vihaisia ja taisin saada arestiakin. Olin niin herkässä iässä, että kun minua myöhemmässä vaiheessa kiusattiin koulussa, en luottanut vanhempieni tukeen enää että olisin kertonut asiasta heille. Muutenkin tuo aikuisten taholta tapahtunut täyshyökkäys vei kykyni pitää puoliani silloin kun siihen olisi aihetta. Ajattelen, ettei minua kukaan usko.

Tuo perhe asui lähellämme, eikä tervehtinyt meitä enää tuon jälkeen. Olen nyt aikuisena törmännyt sattumalta tähän tyttöön randomisti. Katsoo niin, että tunnistaa. En tiedä kykeneekö itsereflektioon yhtään, olisi kiva joskus moikata ja kysyä.

16vuotiaana kun muutin omilleni näin eläviä seksuaalisia unia ja sain usein orgasmin öisin,kun tapasin silloisen poikakaverin ja aloimme seurustella unet muuttuivat ahdistaviksi painajaisiksi joissa jokin oli kimpussani mutta ei enää kivalla tavalla, vaan koetti tap paa. Kerran poikaystäväni heräsi yöllä ja näki makuuhuoneessa kauhupelimaisen hahmon joka katosi, kun  poika heitti sitä laturilla. En tiedä olivatko uneni unia ollenkaan vai oliko asunnossa jotain sillä kun muutin, en enää nähnyt sen enempää seksuaalisia kuin hyökkäysuniakaan.

Noin 24vuotiaana kadotimme tunteja muistista yhdessä hyvä ystäväni kanssa, hän oli luonani yötä ja saunoimme sekä teimme pitsaa. Alkoholia ei ollut kuvioissa. Havahduin kello 23 ihmettelemään miten kello on jo noin paljon, käytiinkö me jo saunassa, mitä ihmettä tässä on koko ilta tehty? Ystävänikin sanoi ettei muista oikein mitään . Pitsa oli  osittain syötynä keittiössä ja kylppärissä roikkui märkiä pyyhkeitä eli oltiin ilmeisesti leivottu, syöty ja saunottu ilman mitään muistikuvaa! Jos olisin kokenut tuon yksin olisin ajatellut liukastuneeni saunassa ja saaneeni jonkinlaisen aivotärähdyksen, mutta kun meitä oli kaksi joilla pätki!

Vierailija kirjoitti:

16vuotiaana kun muutin omilleni näin eläviä seksuaalisia unia ja sain usein orgasmin öisin,kun tapasin silloisen poikakaverin ja aloimme seurustella unet muuttuivat ahdistaviksi painajaisiksi joissa jokin oli kimpussani mutta ei enää kivalla tavalla, vaan koetti tap paa. Kerran poikaystäväni heräsi yöllä ja näki makuuhuoneessa kauhupelimaisen hahmon joka katosi, kun  poika heitti sitä laturilla. En tiedä olivatko uneni unia ollenkaan vai oliko asunnossa jotain sillä kun muutin, en enää nähnyt sen enempää seksuaalisia kuin hyökkäysuniakaan.

Noin 24vuotiaana kadotimme tunteja muistista yhdessä hyvä ystäväni kanssa, hän oli luonani yötä ja saunoimme sekä teimme pitsaa. Alkoholia ei ollut kuvioissa. Havahduin kello 23 ihmettelemään miten kello on jo noin paljon, käytiinkö me jo saunassa, mitä ihmettä tässä on koko ilta tehty? Ystävänikin sanoi ettei muista oikein mitään . Pitsa oli  osittain syötynä keittiössä ja kylppärissä roikkui märkiä pyyhkeitä eli oltiin ilmeisesti leivottu, syöty ja saunottu ilman mitään muistikuvaa! Jos olisin kokenut tuon yksin olisin ajatellut liukastuneeni saunassa ja saaneeni jonkinlaisen aivotärähdyksen, mutta kun meitä oli kaksi joilla pätki!

Ette sattuneet syömään muskottipähkinöitä tuona iltana?

Tää nyt ei ole selittämätön, mutta erikoinen tapaus. Olin viemässä lasta päiväkotiin ja mennään aina päiväkodin pihan läpi. Yhtäkkiä puun takaa tulee orava ja rusakko "yhtä matkaa" seurueena. Pysähdyttiin ja tuijotettiin tätä parivaljakkoa. Sitten orava alkaa pitämään ääntä meidät nähdessään kuin varottaakseen jänistä. Jänis juoksi piiloon ja orava läheiseen puuhun.

Olis pitänyt olla puhelin kädessä, että olis saanut hyvän kuvan tästä Disney-hetkestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yliluonnollinen, mutta vuosikymmeniä hämmentänyt juttu. Miksi ystäväni isä suuttui maksukortin löytämisestä?

Eli siis lapsuudenystäväni isä oli vienyt minut ja tyttärensä uimaan. Oli vuosi -94 tai -95, olimme alle 10-vuotiaita, ystäväni pikkusisko ei vielä koulussakaan. Uimaranta oli tuttu ja hiljainen, me tytöt tykkäsimme pulikoita matalammassa hiekkarannassa tai pomppia laiturilta ihan rauhassa kun ketään muita uimareita ei ollut.

Oli aika lähteä kotiin kun kaverin isä oli kuntouintilenkkinsä tehnyt, ja kauheassa pissähädässä minun piti käydä vielä ulkohuussissa ennen kotimatkaa. Huussi oli kauempana rannasta, uimakoppien ja parkkipaikan takana, ja kun oikaisin pienen tallaantuneen polun kautta, löysin sen varrelta aivan uuden luotto- tai pankkikortin. Kuin kortti olisi juuri tipahtanut jonkun taskusta polulle, muistan miten kiiltävä ja hieno se oli. Kortissa oli aivan tavallinen suomalaisen miehen nimi, ei kukaan minulle tuttu. Rannalla ei siis ollut koko aikana ketään muuta. Otin kortin mukaani ja vein sen kaverin isälle tomerana muksuna. Ääneen taisin miettiä jotain löytötavaratoimistosta.

Kaverin isä otti kortin ja sai hirveän raivarin, muistan miten hän viskasi mukana olleen uimarenkaani autoon, paiskoi auton ovia ja ajoi kotimatkan kiihdyksissä. Kaveri oli ihan kalpea ja pikkusisko itki koko ajan. Oman kotitieni kohdalla pysäytti auton raivokkaalla jarrutuksella ja sanoi matalalla, pienen lapsen korvaan todella uhkaavalla äänellä että eiköhän sun ole nyt parempi mennä kotiin. Oli todella hämmentynyt ja muistan elävästi sen pelon ja syyllisyyden tunteen kotimatkan ajan, kuin olisin ollut tehnyt jotain tosi väärää.

Kaveri ei suostunut puhumaan kortin kohtalosta mitään, kohautteli vaan olkiaan ja oli hiljaa kun kysyin että veikö isä sen kortin poliisiasemalle tai jotain. Pelkäsin kaverin isää tosi paljon tämän jälkeen enkä halunnut enää koskaan tulla uimaan hänen kyydillään - tai oikeastaan edes mennä leikkimään heidän luokseen. Kaverini isä oli ennen tätä välikohtausta ollut minulle aina ystävällinen, siksi niin pelästyinkin.

Luuliko kaverin isä että olin varastanut sen kortin vai mitä himpskattia? Että olisin pikkutyttönä mennyt yksin pelottavaan ja kammottavaan Miesten Pukukoppiin (jossa ei edes oletettavasti ollut muiden vaatteita kuin kaverini isän?) varkaisiin? Ja sitten vaan pokkana tarjonnut saalistani kaverin isälle? 

En osaa sanoa varmasti, miksi kaverin isä suuttui, sillä en ole nähnyt tilannetta ja en tunne henkilöä. On mahdollista, että hän pelkäsi jonkinlaista seuraamuksia löytökortin hallinnoinnista tai hänellä saattoi olla jokin muu henkilökohtainen syy suuttua. On myös mahdollista, että hän halusi pitää asian salassa ja suuttui siitä, että olit löytänyt kortin. Tärkeintä on kuitenkin, että sinulla ei ollut mitään syytä pelätä ja sinun ei tarvinnut syyllistyä mihinkään. Olet tehnyt oikein toimien luottavasti ja antaen löytämäsi kortin kaverin isälle.

Jotenkin tuli mieleen myös, että ärsyyntyi kun odotutit heitä ja tuo kortti nyt oli sivuseikka. Oli jo vaikka laittanut auton käyntiin ja kadotti ajantajunsa, ja kun saavuit jonkun "löydöksen" kanssa, niin ärsyyntyi, kun joutui odottamaan. Ja meni turhaan polttoainetta ja ei osannut yhtään suhteuttaa sitä, että olit lapsi ja tuo oli iso juttu sinulle. Aikuiset olivat jotenkin tuollaisia ainakin minun muistoissani.

Minä olin ainakin sellainen silmätikku, kelle nyt aina suututtiin milloin mistäkin. Siihen jo jotenkin tottui, että oltiin oltu joku porukka lapsia jossain, niin kaverin äiti meni kertomaan, että olen kiroillut heillä. Ja siis varmasti en ollut. Minua myös on syytetty "arvostelemisesta", kun olin ihan taaperoikäinen. Hädin tuskin muistan koko asiaa. Kyseessä joku kaverin uusi lelu.

Siis tuntui, että ainakin sillon ysärin alussa aikuiset olivat tosi pikkumaisia, putkinäköisiä, eivätkä tajunneet, että lapset ovat lapsia.

Oma ratkaisematon asiani siis on se, että miksi minun ei tarvinnut kuin ilmestyä paikalle, niin jotain pahaa olin tehnyt :D

Nykyään miehet on juuri tuollaisia kitiseviä neitejä. Ennen vanhaan naiset a) haukkuivat muita näiden lasten kautta b) pelkäsivät, että lapset paljastavat heidän omat ongelmansa ja heikkoutensa.

Kun olin metrossa ja tulin paikkaan jossa aikajanat risteävät, ehkä jotkut tietävätkin tämän metrotunnelin aikavääristymäosuuden. Niin näin ikään kuin heistuksena metrovaunun ikkunasta, kuinka auringosta irtosi massaa ja se  muodosti valtavan pyorteen auringon ylä-osaan.