Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin viime kesänä sukujuhlissa ja mukana oli myös reilu 30-vuotias lievästi kehitysvammainen veljeni. Kun veljeni otti boolia, niin monet vanhemmat sukulaiset tulivat kysymään ihmeissään meiltä hänen vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan, että emmekö me tosiaan aijo tehdä asialle mitään, koska eihän lasten ole lupa juoda boolia. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä, että miten kukaan saattoi pitää veljeni lapsena, kun hän on tosiaan jo reilut 30-vuotias, lähes 2 metriä pitkä, lihaksikas, parrakas mies jolla on vammastaan huolimatta auto, ajokortti, tyttöystävä (joka ei tosin ollut mukana juhlissa), joka asuu omassa kodissaan ja käy töissäkin. Tosin työ on vain avotyötä, 4 kertaa päivässä muutama tunti kerrallaan eikä hän saa siitä varsinaista palkkaa, mutta kuitenkin hän tekee työtä. Miten siis häntä voitiin pitää lapsena? Muuta syytä en ole keksinyt, että ihmiset luulevat kehitysvammaisten olevan ikuisesti lapsen tasolla tai sitten he eivät yksinkertaisesti tajua ajan kulua, eivät näe veljessäni aikuista miestä vaan sen pikkupojan, jonka hän oli joskus 30 vuotta sitten.

Tämä kuulostaa varsin loukkaavalta ja alentavalta tilanteelta veljesi kannalta. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä lapsena elämään loppuelämäksi, vaan kehitysvammaiset ihmiset voivat ja heillä on oikeus elää täysipainoista aikuiselämää, johon sisältyy myös vastuut ja vapaudet.

On tärkeää ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet ja halut kuin kaikilla muillakin, ja heidän elämässään ei pitäisi olla rajoituksia, jotka perustuvat ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Veljesi tekemä työ, harrastukset ja yhteisölliset suhteet ovat kaikki merkkejä hänen elävän täysipainoista ja itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella ja kunnioittaa aikuisena.

Suosittelen, että keskustelet sukulaistesi kanssa asiasta ja pyrit korjaamaan heidän asenteitaan. He tarvitsevat lisätietoa ja tietoisuutta kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista, ja sinä voit olla tärkeä esimerkki ja roolimalli tässä muutoksen ajassa. 

Käytetty termi "vamppi" on loukkaava ja alentava. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä tai hänen arvoaan, ja kaikilla ihmisillä on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. Veljesi on aikuinen mies, joka tekee työtä ja elää itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella aikuisena.

On tärkeää puuttua näihin ennakkoluuloihin ja korjata asenteita. Voit aloittaa keskustelemalla sukulaistesi kanssa ja jakamalla tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista. Näin he voivat ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet, halut ja toiveet kuin kaikilla muillakin. Veljesi arvo ja merkitys perheessäsi ja yhteisössäsi ei muutu hänen kehitysvammaisuutensa vuoksi. 

Tämä on täysin väärä ja loukkaava asenne. Kehitysvammaisilla ihmisillä on yhtä laaja skaala taitoja ja kykyjä kuin muillakin ihmisillä. Monilla kehitysvammaisilla on esimerkiksi taitoja ja harrastuksia, ja he voivat myös tehdä työtä ja elää itsenäistä elämää.

Lisäksi kehitysvammaisuus ei ole mikään mittari ihmisen arvosta tai merkityksestä. Kaikilla ihmisillä, myös kehitysvammaisilla, on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Tämä on loukkaavaa ja julmaa puhetta, ja se ei ole sopivaa tai hyväksyttävää. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmisen arvoa tai merkitystä, ja jokainen ihminen ansaitsee kunnioitusta ja arvostusta. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä ja tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Kehitysvammaisilla ihmisillä on oikeus elää täysipainoista elämää ja saada tarvitsemansa tukea ja hoitoa.

Ihmisiä on monenlaisia. En suosittele kuitenkaan liikaa neuvomaan tai takertumaan tuntemattomien ihmisten asioihin hyvästä tarkoituksesta huolimatta. Se voidaan kokea ahdistavana.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole mikään yliluonnollinen juttu, mutta on jäänyt vaivaamaan. Minulla oli joskus kaveri, jonka kanssa välillä näimme ja se oli silloin minulle tärkeää, yhteyttä pidimme fb:ssä. Hän oli yksi harvoista kavereistani. Hän sitten jossain vaiheessa, ilman selityksiä, poisti minut kavereista ja lopetti yhteydenpidon siihen. En vieläkään tiedä enkä ymmärrä miksi, ehkä olin pahoittanut hänen mielensä. En ole kehdannut peräänkään kysellä, toisaalta, ehkä asia olisi sillä selvinnyt. Olen kyllä sosiaalisesti aika kömpelö, joten luultavasti tein jotain väärin. Tästä on vuosia aikaa, mutta vieläkin välillä vaivaa.

Minä luovuin kaikista mahdollisista some- sivustoilta kun kävi ilmi että ihmiset on niin narsisteja että kuvittelevat jokatoisen postaukseni liittyvän juuri heihin ja sitten on sota päällä. Laitoin sellaisen "duck face"- pelleilykuvan, niin meni lopullisesti välit yhteen kivaan naiseen. Räyhäsi että onko mun pakko olla niin ilkeä ja kateellinen hänelle. Sitten niitä on ihan liikaa jotka hirmustuu  kun laittaa jonkun youtube- musiikkivideon. Joku mies luuli että osoitin sen hänelle ja laittoi yksityisviestiä että on imarreltu mutta varattu, toinen luulee että vittuilen vaikka biisi olisikin ihan neutraali eikä sanoissakaan ole mitään ihmeellista, jotain randomia "hei hei hellurei let's party..."

Olen tullut siihen tulokseen että mitä kauempana somesta niin sen parempi. Muuten niin mukavat ihmiset menee johonkin "aivot-off" tilaan heti kun someen kirjautuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin viime kesänä sukujuhlissa ja mukana oli myös reilu 30-vuotias lievästi kehitysvammainen veljeni. Kun veljeni otti boolia, niin monet vanhemmat sukulaiset tulivat kysymään ihmeissään meiltä hänen vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan, että emmekö me tosiaan aijo tehdä asialle mitään, koska eihän lasten ole lupa juoda boolia. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä, että miten kukaan saattoi pitää veljeni lapsena, kun hän on tosiaan jo reilut 30-vuotias, lähes 2 metriä pitkä, lihaksikas, parrakas mies jolla on vammastaan huolimatta auto, ajokortti, tyttöystävä (joka ei tosin ollut mukana juhlissa), joka asuu omassa kodissaan ja käy töissäkin. Tosin työ on vain avotyötä, 4 kertaa päivässä muutama tunti kerrallaan eikä hän saa siitä varsinaista palkkaa, mutta kuitenkin hän tekee työtä. Miten siis häntä voitiin pitää lapsena? Muuta syytä en ole keksinyt, että ihmiset luulevat kehitysvammaisten olevan ikuisesti lapsen tasolla tai sitten he eivät yksinkertaisesti tajua ajan kulua, eivät näe veljessäni aikuista miestä vaan sen pikkupojan, jonka hän oli joskus 30 vuotta sitten.

Tämä kuulostaa varsin loukkaavalta ja alentavalta tilanteelta veljesi kannalta. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä lapsena elämään loppuelämäksi, vaan kehitysvammaiset ihmiset voivat ja heillä on oikeus elää täysipainoista aikuiselämää, johon sisältyy myös vastuut ja vapaudet.

On tärkeää ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet ja halut kuin kaikilla muillakin, ja heidän elämässään ei pitäisi olla rajoituksia, jotka perustuvat ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Veljesi tekemä työ, harrastukset ja yhteisölliset suhteet ovat kaikki merkkejä hänen elävän täysipainoista ja itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella ja kunnioittaa aikuisena.

Suosittelen, että keskustelet sukulaistesi kanssa asiasta ja pyrit korjaamaan heidän asenteitaan. He tarvitsevat lisätietoa ja tietoisuutta kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista, ja sinä voit olla tärkeä esimerkki ja roolimalli tässä muutoksen ajassa. 

Käytetty termi "vamppi" on loukkaava ja alentava. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä tai hänen arvoaan, ja kaikilla ihmisillä on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. Veljesi on aikuinen mies, joka tekee työtä ja elää itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella aikuisena.

On tärkeää puuttua näihin ennakkoluuloihin ja korjata asenteita. Voit aloittaa keskustelemalla sukulaistesi kanssa ja jakamalla tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista. Näin he voivat ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet, halut ja toiveet kuin kaikilla muillakin. Veljesi arvo ja merkitys perheessäsi ja yhteisössäsi ei muutu hänen kehitysvammaisuutensa vuoksi. 

Tämä on täysin väärä ja loukkaava asenne. Kehitysvammaisilla ihmisillä on yhtä laaja skaala taitoja ja kykyjä kuin muillakin ihmisillä. Monilla kehitysvammaisilla on esimerkiksi taitoja ja harrastuksia, ja he voivat myös tehdä työtä ja elää itsenäistä elämää.

Lisäksi kehitysvammaisuus ei ole mikään mittari ihmisen arvosta tai merkityksestä. Kaikilla ihmisillä, myös kehitysvammaisilla, on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Tämä on loukkaavaa ja julmaa puhetta, ja se ei ole sopivaa tai hyväksyttävää. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmisen arvoa tai merkitystä, ja jokainen ihminen ansaitsee kunnioitusta ja arvostusta. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä ja tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Kehitysvammaisilla ihmisillä on oikeus elää täysipainoista elämää ja saada tarvitsemansa tukea ja hoitoa.

Ihmisiä on monenlaisia. En suosittele kuitenkaan liikaa neuvomaan tai takertumaan tuntemattomien ihmisten asioihin hyvästä tarkoituksesta huolimatta. Se voidaan kokea ahdistavana.

Lisäksi asioiden liioittelu ja liiallinen korostaminen ei ole tarpeen.

Muutama vuosi sitten silloisen poikaystävän kanssa käveltiin kesällä pienessä maalaiskunnassa sellasta rauhallista hiekkatietä. Kummallakin puolella peltoa ja avara näköala, paljon kauempana metsää. Ilma oli kirkas ja viileähkö. Juteltiin siinä jotain, ja huomattiin että vastaan tulee joku hölkäten. Päätin vilkuttaa oikeen kunnolla ja typerästi sille vastaantulijalle hassuttelumielessä, että saisin poikaystävän nauramaan. Noh, hölkkääjä ei reagoinut mitenkään ja sitten yhtäkkiä tää hahmo yksinkertaisesti vaan katosi. Kumpikin meistä oli ihan äimänkäkenä ja kesti prosessoida jonkin aikaa mitä on tapahtunut. Mietittiin loppupäivä tapahtunutta, ja tänäkään päivänä en ymmärrä, miten joku voi kadota kuin tuhka tuuleen omien silmien edessä

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui noin 20 vuotta sitten. Olin metsässä poimimassa puolukoita, oli aurinkoinen syyskuun iltapäivä. Paikka jossa poimin marjoja oli minulle tuntematonta seutua, mutta sen läpi kulki vanha kärrytie joten eksymisen vaaraa ei ollut kunhan ei mennyt kovin kauas siitä tiestä. No poimin siinä puolukoita kaikessa rauhassa omissa ajatuksissani, kunnes yhtäkkiä minulle tuli epämiellyttävä tunne että joku tuijottaa minua. Oikaisin selkäni ja katselin ympärilleni. Näin keski-ikäisen miehen noin 10 metrin päässä minusta, hän tuijotti minua eikä puhunut mitään. Tervehdin häntä, mutta en saanut mitään vastausta. Hän vaan tuijotti minua. Minua alkoi pelottaa ja sanoin hänelle: "Täytyykin tästä lähteä kotiin, minua odotetaan jo siellä. Hyvää päivän jatkoa!" 

Käänsin selkäni hänelle ja kävelin poispäin, sinne mistä olin tullutkin. Minulla oli paha aavistus että mies ehkä alkaa seurata minua, joten kuljettuani vähän matkaa eteenpäin käännyin katsomaan taakseni. Kauhukseni näin että mies todellakin kulki perässäni! Pysähdyin ja sanoin miehelle: "Älä seuraa minua. ätä minut rauhaan!J" Mies pysähtyi samalla hetkellä kun itsekin pysähdyin häntä puhuttelemaan. Hän ei puhunut mitään, tuijotti vaan kiinteästi minua. Olin melkein paniikissa, mutta lähdin rauhallisesti kävelemään eteenpäin toivoen että mies jättäisi minut rauhaan. 

Käveltyäni jonkin matkaa en voinut enää olla katsomatta taakseni. Mies kulki edelleen perässäni, mutta oli nyt paljon lähempänä minua! Silloin en enää voinut hallita itseäni vaan aloin juosta pakoon henkeni edestä. Silloin mies ryntäsi perääni samalla mölisten eläimellisesti! Taakse vilkaistessani näin että hän on jo hyvin lähellä, kasvot raivon vääristäminä hullunkiilto silmissään. Olin epätoivoinen ja paniikissa.

Äkkiä kompastuin johonkin risuun ja kaaduin. Maassa maatessani luulin jo loppuni tulleen ja suljin silmäni. Ajattelin että nyt se mies minut varmasti tappaa! Mutta mitään ei tapahtunutkaan, ja uskalsin katsoa ympärilleni. Miestä ei näkynyt enää missään vaikka hetkeä ennemmin hän oli ollut aivan lähellä minua! Kaikki oli aivan rauhallista, minä vaan makasin maassa ja vapisin järkytyksestä. Lähdin siitä sitten pyörälleni jonka olin jättänyt kärrytien laitaan. Marjasankoni jäi metsään, en uskaltanut palata takaisin sitä hakemaan. Pääsin kotiini onnellisesti mutta olin kauan aikaa järkyttyneessä mielentilassa. 

Kerroin tästä tapauksesta mummolleni ja hän kertoi, että kyseisessä metsässä on ennenkin tapahtunut ihmisille samanlaista. Mummo kertoi, että 1950-luvulla metsässä asui Elias niminen mies erakkona pienessä mökissään. Elias oli harmiton eikä tehnyt kenellekään pahaa, hän vaan halusi elää rauhassa omassa yksinäisyydessään. Kerran kävi niin että Elias ei tullut kahteen viikkoon kyläkauppaan jossa hän aina tapasi käydä ruokaa ostamassa. Kyläläiset menivät Eliaksen mökille ja löysivät hänet sieltä kuolleena, hän oli saanut jonkin sairauskohtauksen. Sen jälkeen moni Eliaksen kotimetsässä kulkenut ihminen oli kohdannut hänen haamunsa metsässä ja he kaikki kertoivat että Elias oli seurannut heitä ja käyttäytynyt uhkaavasti. Tämän kuultuani ymmärsin että minäkin olin kohdannut Eliaksen haamun. En enää tämän tapauksen jälkeen ole mennyt kyseiseen metsään, enkä tule menemään!

Yllättävän paljon tuo edellinen höpö-höpö-juttu on saanut yläpeukkuja. Joskus oli olemassa sellainen lehti tai lehtiä, joissa oli tosi elämän kuvauksia, viihteellisesti kirjoitettuja lyhyitä juttuja.

 Tämä on kaikkine sanavalintoineen aivan kuin niistä lehdistä. Tuossa tarinassa on lisäksi epäloogisuutta: Jos se Elias oli harmiton eikä halunnut mitään pahaa, niin miksi hän haamuna oli noin uhkaava? Ja miten noin pelottavassa tilanteessa, pystyy puhumaan noin huoliteltua kirjakieltä.

Kouluarvosanaksi antaisin tälle 6+.

Vierailija kirjoitti:

Kerroin täällä aikaisemmin, kuinka minulla on selvä muisto siitä, että minut jätettiin illalla yksin päiväkotiin koska vanhemmat eivät hakeneet minua sieltä ajoissa ja hoitajien piti lähteä sieltä kotiin. Tänään sitten selvisi, että olin oikeasti ollut yksin siellä päiväkodissa, mutta olin ollut siellä viikonlopun yli 4-vuotiaana. Vanhemmat kun olivat unohtaneet hakea minut sieltä eivätkä saaneet minua kotiin kuin vasta maanantaina iltapäivällä.

Eniten minua ihmetyttää, että kuinka osasin toimia silloin viisaasti ja aikuismaisesti. Sen sijaan, että olisin paniikissa alkanut itkemään ja parkumaan lattialla maaten kuten näin jälkikäteen olisin kuvitellut toimivani niin minä kuljeskelin ympäriinsä siellä päiväkodissa, katselin ikkunoista ulos kuinka siellä oli hienoa kun oli täysin pimeää ja katuvalojen loisteessa näkyi satavaa lunta ja puut näyttivät ihan satupuilta lumen peitossa ollessaan. Sitten söin siellä keittiössä esim. näkkileipää, hedelmiä, säilykelihaa, kasviksia ja join vettä, mehua, maitoa ja myös limsaa, jota siellä olin. Olin myös omalla osastollani ja yöt nukuin päiväunien nukkumahuoneessa omassa sängyssäni, jossa nukuin päiväunet.

Tämä tapahtui siis Intiassa 1990-luvun alussa ja on ihan totta.

Tämä Intia-juttu aina jaksaa naurattaa. Harmi kun tämän kertoja ei varmaan nyt ole linjoilla, mutta olisi hauska kysellä häneltä kuinka hän selvittää kaikki sadussa olevat epäloogisuudet.

Vierailija kirjoitti:

Rajoilla uskallanko kertoa kun itselläkin ollut vauhti päällä tuolloin, mutta menee nuoren ikäni piikkiin silloin.

Oltiin pienempiä ja olin serkun luona käymässä ja asui pienessä maalaiskunnassa tuolloin. Serkku noin 11 silloin ja minä yläasteella eli noin 14 tuolloin. Kun oli lomaviikko niin olin sitten pidempään heillä. Yksi ilta oltiin kävelyllä ja jäätiin hetkeksi aikaa seisoskelemaan yhteen alikulkutunneliin kunnes serkku alkoi kovalla äänellä laulamaan Ostakaa makkaraa-laulun sävelellä Tanssikaa ripaskaa, se kyllä kannattaa. Menin tuohon mukaan ja aloin tanssahtelemaan siinä tunnelissa kunnes nähdään, että tien päässä tulee mies vastaan. Tietty säikähdetään ja lähdetään noloina juoksemaan pois. Mies tosin huudahtaa peräämme "Älkää pelästykö, mehän ollaan samaa kansaa". Kotona me pitkään mietittiin mitähän se tuolla tarkoitti. 

Myöhemmin kun olin jo kotiin palannut niin serkku oli kylillä käymässä kaveriporukalla ja kaupassa se mies oli tullut vastaan ja kysynyt, että oletko sinä se toinen ripaskantanssija. Huomasi sitten, että tämä mies oli kehitysvammainen jollain tasolla ja kertoi mulle, että heidän kotinsa lähellä on joku kehitysvammaisten asuntola ja olisi sieltä ollut hän ja ollut iltakävelyllä, miten sitten olisi päässyt yksikseen ja tiedä jos oli kuitenkin joku avustaja hänellä mukana, mutta ei ainakaan nähty häntä.

Niin kaikkea sitä toki tehty itsekin nuorempana, mutta enää ei raaski noin käyttäytyä. 

Ai hitto, tämä oli kyllä selittämätön tapaus. Ja hyvin jännittävä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin viime kesänä sukujuhlissa ja mukana oli myös reilu 30-vuotias lievästi kehitysvammainen veljeni. Kun veljeni otti boolia, niin monet vanhemmat sukulaiset tulivat kysymään ihmeissään meiltä hänen vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan, että emmekö me tosiaan aijo tehdä asialle mitään, koska eihän lasten ole lupa juoda boolia. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä, että miten kukaan saattoi pitää veljeni lapsena, kun hän on tosiaan jo reilut 30-vuotias, lähes 2 metriä pitkä, lihaksikas, parrakas mies jolla on vammastaan huolimatta auto, ajokortti, tyttöystävä (joka ei tosin ollut mukana juhlissa), joka asuu omassa kodissaan ja käy töissäkin. Tosin työ on vain avotyötä, 4 kertaa päivässä muutama tunti kerrallaan eikä hän saa siitä varsinaista palkkaa, mutta kuitenkin hän tekee työtä. Miten siis häntä voitiin pitää lapsena? Muuta syytä en ole keksinyt, että ihmiset luulevat kehitysvammaisten olevan ikuisesti lapsen tasolla tai sitten he eivät yksinkertaisesti tajua ajan kulua, eivät näe veljessäni aikuista miestä vaan sen pikkupojan, jonka hän oli joskus 30 vuotta sitten.

Tämä kuulostaa varsin loukkaavalta ja alentavalta tilanteelta veljesi kannalta. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä lapsena elämään loppuelämäksi, vaan kehitysvammaiset ihmiset voivat ja heillä on oikeus elää täysipainoista aikuiselämää, johon sisältyy myös vastuut ja vapaudet.

On tärkeää ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet ja halut kuin kaikilla muillakin, ja heidän elämässään ei pitäisi olla rajoituksia, jotka perustuvat ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Veljesi tekemä työ, harrastukset ja yhteisölliset suhteet ovat kaikki merkkejä hänen elävän täysipainoista ja itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella ja kunnioittaa aikuisena.

Suosittelen, että keskustelet sukulaistesi kanssa asiasta ja pyrit korjaamaan heidän asenteitaan. He tarvitsevat lisätietoa ja tietoisuutta kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista, ja sinä voit olla tärkeä esimerkki ja roolimalli tässä muutoksen ajassa. 

Käytetty termi "vamppi" on loukkaava ja alentava. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmistä tai hänen arvoaan, ja kaikilla ihmisillä on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. Veljesi on aikuinen mies, joka tekee työtä ja elää itsenäistä elämää, ja häntä tulisi kohdella aikuisena.

On tärkeää puuttua näihin ennakkoluuloihin ja korjata asenteita. Voit aloittaa keskustelemalla sukulaistesi kanssa ja jakamalla tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista. Näin he voivat ymmärtää, että kehitysvammaisilla ihmisillä on samat tarpeet, halut ja toiveet kuin kaikilla muillakin. Veljesi arvo ja merkitys perheessäsi ja yhteisössäsi ei muutu hänen kehitysvammaisuutensa vuoksi. 

Tämä on täysin väärä ja loukkaava asenne. Kehitysvammaisilla ihmisillä on yhtä laaja skaala taitoja ja kykyjä kuin muillakin ihmisillä. Monilla kehitysvammaisilla on esimerkiksi taitoja ja harrastuksia, ja he voivat myös tehdä työtä ja elää itsenäistä elämää.

Lisäksi kehitysvammaisuus ei ole mikään mittari ihmisen arvosta tai merkityksestä. Kaikilla ihmisillä, myös kehitysvammaisilla, on oikeus kunnioitukseen ja arvostukseen. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Tämä on loukkaavaa ja julmaa puhetta, ja se ei ole sopivaa tai hyväksyttävää. Kehitysvammaisuus ei määrittele ihmisen arvoa tai merkitystä, ja jokainen ihminen ansaitsee kunnioitusta ja arvostusta. On tärkeää puuttua näihin vääriin asenteisiin ja lisätä ymmärrystä ja tietoa kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja tarpeista. Kehitysvammaisilla ihmisillä on oikeus elää täysipainoista elämää ja saada tarvitsemansa tukea ja hoitoa.

Hyvä ChatGPT,

Kuinka tulisi toimia tilanteessa, jossa joku spämmää nettikeskusteluun tekoälyltä kysymiään vastauksia aiheeseen? Henkilö ei ilmaise muille keskustelijoille, että vastaus ei ole hänen omansa, vaan tekoälyllä teetetty. Mitä tällaiselle henkilölle voisi sanoa?

Tällaisessa tilanteessa, jos spämmääjä ei ilmaise tekoälyllä saatuja vastauksia, se on epärehellistä ja harhaanjohtavaa muille keskustelijoille. On tärkeää puolustaa tieteen ja tiedon integriteettiä ja välttää väärennöksiä tai harhaanjohtavia tietoja.

Jos haluat puuttua tilanteeseen, voit harkita seuraavia vaihtoehtoja:

Kysy henkilöltä: Voit kysyä henkilöltä, onko hänen vastauksensa omaa ajatteluaan vai onko se saatu tekoälyltä. Tämä voi olla hyvä tapa saada henkilö miettimään vastuutaan ja korjaamaan tilanteen.

Huomauta muille keskustelijoille: Voit huomauttaa muille keskustelijoille, että vastaukset ovat tekoälyllä teetettyjä ja että henkilö ei ole ilmaissut tätä.

Raportoi ylläpitäjille: Jos henkilö jatkaa spämmäämistä, voit raportoida tilanteen sivuston ylläpitäjille. He voivat sitten päättää tarvittavista toimista.

On tärkeää käyttäytyä asiallisesti ja kunnioittaa toisia ihmisiä, ja tämä koskee myös nettikeskusteluita.

Samat säännöt koskee myös sinua kuin muitakin. Ylläolevassa tekstissä on tärkeitä asioita, mutta ne eivät oikeastaan liity tämän ketjun aiheeseen.

Haluaisitko kertoa sensijaan jonkin sinulle selvittämättömän asian tai kokemuksen joka olisi jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Mua on jo vuosia vaivannut miksi lapsuuden- ja nuoruuden aikainen paras ystäväni lopetti yhteydenpidon kokonaan. Oltiin kuin paita ja peppu, mutta 16-vuotiaana hän muutti toiselle paikkakunnalle niin sitten ei enää voitu nähdä, yhteyttä pidettiin kuitenkin mesellä ja puhelimitse päivittäin. Kunnes yhteydenpito hänen puolelta loppui kokonaan, ei vastannut viesteihin eikä puheluihin, meseenkään ei enää kirjautunut, lopulta puhelinliittymäkin lakkasi toimimasta ei hälyttänyt vaan "liittymä ei ole käytössä".

Mulla on edelleen ikävä tuota henkilöä ja haluaisin vain tietää mitä hänelle kuuluu, kyseessä on kuitenkin mulle lapsuuden ja nuoruuden tärkein ihminen heti äidin jälkeen. Haluaisin vain tietää onko hänellä kaikki hyvin. Ei ole pitänyt yhteyttä muihinkaan kavereihin joita hänellä oli tällä paikkakunnalla. Muutaman kerran olen nähnyt hänen mummon ja kysynyt "mitä x:lle kuuluu" niin edes oma mummonsa ei tiedä kun ei pidä yhteyttä mummoonsa, mikä on todella omituista :(

Omituisinta on se, että hän ei koskaan liittynyt esim. Facebookiin vaikka yhdessä vaiheessa kaikki liittyi sinne ja haali kavereihin kaikki ihmiset jotka on tuntenut jossain vaiheessa elämää. Ainoa asia mitä hänestä löytää googlella on se kun valmistui ammattiin, muuta ei löydy. 

Ihan älytöntä että ikävöin ihmistä jota en ole nähnyt yli 10:een vuoteen ja jolta olen saanut viestin viimeksi 8v sitten. Tiedän että kuollut ei ole, ihmettelen ja harmittaa miksi lopetti yhteydenpidon. Hänen muita sukulaisia en ole nähnyt mutta olen ajatellut jos lähestyisin hänen sisaruksia facessa ja kysyisin, mutta mietin vain onko se soveliasta vuosien jälkeen tehdä noin?

Huumeet tuli ekana mieleen.

Tai sitten pelkää henkensä edestä eikä luota kehenkään niin paljon ettei joku kännipäissään menisi lipsauttaa vahingossa olinpaikan.

Vierailija kirjoitti:

Tää nyt ei ole selittämätön, mutta erikoinen tapaus. Olin viemässä lasta päiväkotiin ja mennään aina päiväkodin pihan läpi. Yhtäkkiä puun takaa tulee orava ja rusakko "yhtä matkaa" seurueena. Pysähdyttiin ja tuijotettiin tätä parivaljakkoa. Sitten orava alkaa pitämään ääntä meidät nähdessään kuin varottaakseen jänistä. Jänis juoksi piiloon ja orava läheiseen puuhun.

Olis pitänyt olla puhelin kädessä, että olis saanut hyvän kuvan tästä Disney-hetkestä.

Tämä on ihana ja hauska! Voin nähdä sen todella sellaisena Disney-animaationa.

En muista oonko kertonut jo tämän, en kai.

Tapahtui muutama vuosi sitten, että (vanhan) puhelimeni muistioon ilmestyi kuva. En minä edes osannut laittaa/lisätä kuvia puhelimen muistioon, en osaa nykyiseenkään. Kukaan ei myöskään päässyt puhelimeeni käsiksi. Tämä kuva ilmestyi illalla ja jotenkin sellaisessa tilanteessa että kuva jotenkin "sopi" siihen (tunnekuohuun). Tässä kuvassa on siis selkeästi tunnistettavissa maisema (ei kylläkään minulle merkityksellinen) mutta kuva on hyvin pikselinen, sen värit ovat erikoiset, "psykedeeliset". Lisäksi kuvan ylälaidassa on lyhyt teksti joka kuvasti senhetkistä tunnelmaani.

Tämän muistiinpanon yhteydessä myös luki jotain, en tarkalleen muista mitä (vanhalla puhelimella tämä tiedosto) sen verran muistan että lause oli osittain kuin satunnaisia kirjaimia ja osittain toistoa, mutta siinä luki fredrikinkatu... siis mitä? Helsingissä ainakin ilmeisesti sijaitsee fredrikinkatu, mulla ei ole mitään yhteyttä siihen.

Tämä asia on aivan todella outo koska en osaa mitenkään selittää sitä.

Mitä ihmettä?

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä?

Pahoittelut, tuli väärälle palstalle.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset ovat myös hankalia kyytien kanssa. Mietin, että ärsyyntyikö siitä, että sulla kesti tuo pieni hetki ja siksi alkoi tolleen paiskomaan?

Kaverin isä jäi puhdistamaan hiekkaisia leluja tyttäriensä kanssa auton viereen kun kerroin että menen vielä huussiin ja muistan tämän vastanneen ystävällisesti että mene vaan ja kysyi omilta tytöiltäänkin että pitääkö niidenkin käydä, kiire ei ollut. Kauempana tarkoitti tässä ehkä minuutin kävelyä oikopolun kautta.

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli ensimmäisenä mieleen, että kaverisi isä tunnisti kortissa olevan nimen, ja oli raivona siitä, että kyseinen mies oli ollut uimarannalla samaan aikaan kuin te, mutta piilossa. Ehkä mies vakoili teitä? Ehkä kaverin isä tiesi miehen pahaksi tyypiksi?

Uimarannan ympärillä oli pitkälle hyvin harvaa nuorta mäntymetsää ja tasaista maastoa johon piiloutuminen olisi ollut vaikeaa. Ei mahdotonta, mutta aika epätodennäköistä että kukaan olisi ollut siellä tarkka-ampujan tavoin risuilla maastoutuneena. Mielenkiintoinen teoria kyllä. Olen myös miettinyt että olisiko ollut joku ns paha tyyppi - tai kaverin äitiä joskus jahdannut kilpakosija :) Ja vaikka olisikin ollut, outo asia josta suuttua lapselle. 

Vierailija kirjoitti:

Tai kaverin isä oli varastanut tai vahingossa saanut haltuunsa tuon kortin ja yritti hävittää sen rannalle.

Kaverin isä ei koskaan käynyt tuolla reissulla kyseisellä polulla. Pukukopissa ollessammekin olisin kuullut jos hän olisi kävellyt sinne.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen myös, että ärsyyntyi kun odotutit heitä ja tuo kortti nyt oli sivuseikka. Oli jo vaikka laittanut auton käyntiin ja kadotti ajantajunsa, ja kun saavuit jonkun "löydöksen" kanssa, niin ärsyyntyi, kun joutui odottamaan. Ja meni turhaan polttoainetta ja ei osannut yhtään suhteuttaa sitä, että olit lapsi ja tuo oli iso juttu sinulle. Aikuiset olivat jotenkin tuollaisia ainakin minun muistoissani.

Auto ei ollut vielä käynnissä ja kiire ei tosiaan tuntunut olevan. Kaverin isä oli aina aikaisemmin ollut sellainen leppoisa ottakaa oma aikanne -tyyppi ja kävin vain hyvin nopealla vessareissulla, kortinkin poimin ohimennen enkä jäänyt polulle ihailemaan. 

Vierailija kirjoitti:

 Ja ehkä kaverin isällä ja hänen lapsillaan oli jo joku tilanne päällä, eikä asia liittynyt kirjoittajaan. Tai kaverin isä ei tiennyt missä kirjoittaja oli ja pelkäsi hänen hukkuneen. Sellainen huolestuneisuus voi purkaantua suuttumuksena.

Kaikki vaikuttivat ihan hyväntuulisilta huussiin lähtiessäni eikä ollut mitään havaittavaa draamaa ilmassa, kaverin isä tiesi missä olin kuten tuossa aikaisemmin kirjoitinkin että kerroin hänelle meneväni pissalle. Sen kortin antaminen kaverin isälle ja löytötavaratoimistosta puhuminen oli kamelin selän katkaiseva asia, kuin olisi napista painanut raivohulluuden päälle.

Melkein tekisi mieli etsiä kaverin isän yhteystiedot ja kysyä että mistä asiassa oli oikeasti kysymys että saisimme vastauksen :D Voisi olla mielenkiintoinen puhelu! "Moi, --- tässä, muistatko silloin melkein 30 vuotta sitten..."

Minä näin jokunen vuosi sitten mystistä unta. Unessa oli todella tiheä kuusimetsä, jonka keskellä oli soratie. Kun metsä loppui, on edessä pieni mäki. Mäen päällä on pieni keltainen puukirkko. Ennen kirkkoa on tien vasemmalla puolella vanha hautausmaa. Hyvin pieni kooltaan, kiviä on vähän ja ne ovat sammaleen peittämiä. Hautausmaan takana maa laskeutuu reippaasti, ja siellä on pieni suoalue. Unessa kuljin siis tätä tietä pitkin kohti kirkkoa. Kävelen hautausmaan ohi, ja kirkon kohdalle päästyäni käännyn suolle päin. Silloin minua kohti tulee nainen, joka on pukeutunut mustiin; musta villahuivi, musta hame, kauhtuneet vaatteet joita näki 1900-luvun alussa köyhillä. Nainen itkee hysteerisesti, ja sitten näen niin kuin näkynä, miten hän laskee kuolleen lapsensa pienen pojan(n.2-3 vuotias) suohon. Itkun seasta ymmärrän, että nainen on hyvin köyhä ja on tullut kyseiselle paikkakunnalle jostain muualta eikä omista mitään(sotaa pakoon?). Kun lapsi oli kuollut, hän oli halunnut lapsen siunattuun maahan, mutta hänellä ei ollut rahaa saada lasta haudattua oikealle hautausmaalle. Koska suo oli kirkon maalla, hän "hautasi" lapsensa sinne. Ja tämänhän minulle selittää. Sitten heräsin. Tämä uni on monta kertaa ollut mielessäni, ja monesti kun kesäisin reissaan pitkin poikin Suomea, poikkean katsomassa eri paikkakuntien kirkkoja. Vielä ei ole unessa näkemääni tullut vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rajoilla uskallanko kertoa kun itselläkin ollut vauhti päällä tuolloin, mutta menee nuoren ikäni piikkiin silloin.

Oltiin pienempiä ja olin serkun luona käymässä ja asui pienessä maalaiskunnassa tuolloin. Serkku noin 11 silloin ja minä yläasteella eli noin 14 tuolloin. Kun oli lomaviikko niin olin sitten pidempään heillä. Yksi ilta oltiin kävelyllä ja jäätiin hetkeksi aikaa seisoskelemaan yhteen alikulkutunneliin kunnes serkku alkoi kovalla äänellä laulamaan Ostakaa makkaraa-laulun sävelellä Tanssikaa ripaskaa, se kyllä kannattaa. Menin tuohon mukaan ja aloin tanssahtelemaan siinä tunnelissa kunnes nähdään, että tien päässä tulee mies vastaan. Tietty säikähdetään ja lähdetään noloina juoksemaan pois. Mies tosin huudahtaa peräämme "Älkää pelästykö, mehän ollaan samaa kansaa". Kotona me pitkään mietittiin mitähän se tuolla tarkoitti. 

Myöhemmin kun olin jo kotiin palannut niin serkku oli kylillä käymässä kaveriporukalla ja kaupassa se mies oli tullut vastaan ja kysynyt, että oletko sinä se toinen ripaskantanssija. Huomasi sitten, että tämä mies oli kehitysvammainen jollain tasolla ja kertoi mulle, että heidän kotinsa lähellä on joku kehitysvammaisten asuntola ja olisi sieltä ollut hän ja ollut iltakävelyllä, miten sitten olisi päässyt yksikseen ja tiedä jos oli kuitenkin joku avustaja hänellä mukana, mutta ei ainakaan nähty häntä.

Niin kaikkea sitä toki tehty itsekin nuorempana, mutta enää ei raaski noin käyttäytyä. 

Ai hitto, tämä oli kyllä selittämätön tapaus. Ja hyvin jännittävä...

Ja varsin hurja juttu, villi nuoruus.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini suuttui jostain, kun olin hänellä viettämässä mukavaa tyttöjen iltaa.

Söimme, otimme vähän viiniä ja saunoimme. Mielestäni oli tosi mukavaa.

Aamulla kaverini käytös oli ihan jäätävää. Ei puhunut mitään, ei katsonut päin, kysyin, että mikä on.

Mumisi jotain, että "tää selvitettiin jo eilen?" Niin MIKÄ? en siis kertakaikkiaan tajunnut, mistä on kyse. Emme olleet humalassa edellisenä iltana.

Laitoin vielä viestiä perään, että hei mikä juttu tää oli? Olenko loukannut jotenkin?

Sitten hän vastasi, että on sellainen, että sanoo suoraan jos joku ärsyttää. Sanoin tähän, että nyt sä et kyllä oikein sano.

Ei suostunut kertomaan, mistä otti nokkiinsa tai pahoitti mielensä eikä asia ikinä selvinnyt. Jätin rauhaan tuon jälkeen ja ystävyytemme hiipui.

Ihan naurettavaa touhua.

Ainoa, mitä keksin, oli että jokin minussa laukaisi kateuden tunteen. On luonteeltaan sellainen, että tuo saattoi olla syy ja sitä hän ei tietenkään voi myöntää.

Suoraan sanoen v*tuttaa ihmiset, ketkä silmin nähden suuttuvat jostain ja alkavat käyttäytymään ihan oudosti. Sitten kun toinen koittaa ihmeissään asiaa selvittää, ei sitten millään suostuta kertomaan, mikä se ongelma on. Tai että oon ymmärtänyt väärin tai "no sori jos susta tuntuu siltä" tai kierrellään ja kaarrellaan. Kun ihan selvästi joku on.

Oli kateellinen sulle kun saunassa näki että sulla on timmi kroppa ja hänellä ei? Usko pois, jotkut urpot suuttuu tuollaisesta.

Joskus kun kulkee tai käy vieraassa maassa, kaupungissa, kylässä tai muussa paikassa tulee tunne kuin olisi käynyt siellä aikaisemmin vaikka ei ole ikinä käynyt. Tunne on joskus toden tuntuinenkin ja tullut myös ulkomailla käydessä. Melkein kuin olisi asunut siellä joskus. Vaikea selittää.

En yhdistä tunnetta siihen, että paikka muistuttaisi jotakin tuttua paikkaa.

Kyse ei ole siitäkään ettei muistaisi käyneen paikassa. En tiedä mistä johtuu. Selvittämättä on jäänyt, miksi tunne on välillä niin vahva?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näin jokunen vuosi sitten mystistä unta. Unessa oli todella tiheä kuusimetsä, jonka keskellä oli soratie. Kun metsä loppui, on edessä pieni mäki. Mäen päällä on pieni keltainen puukirkko. Ennen kirkkoa on tien vasemmalla puolella vanha hautausmaa. Hyvin pieni kooltaan, kiviä on vähän ja ne ovat sammaleen peittämiä. Hautausmaan takana maa laskeutuu reippaasti, ja siellä on pieni suoalue. Unessa kuljin siis tätä tietä pitkin kohti kirkkoa. Kävelen hautausmaan ohi, ja kirkon kohdalle päästyäni käännyn suolle päin. Silloin minua kohti tulee nainen, joka on pukeutunut mustiin; musta villahuivi, musta hame, kauhtuneet vaatteet joita näki 1900-luvun alussa köyhillä. Nainen itkee hysteerisesti, ja sitten näen niin kuin näkynä, miten hän laskee kuolleen lapsensa pienen pojan(n.2-3 vuotias) suohon. Itkun seasta ymmärrän, että nainen on hyvin köyhä ja on tullut kyseiselle paikkakunnalle jostain muualta eikä omista mitään(sotaa pakoon?). Kun lapsi oli kuollut, hän oli halunnut lapsen siunattuun maahan, mutta hänellä ei ollut rahaa saada lasta haudattua oikealle hautausmaalle. Koska suo oli kirkon maalla, hän "hautasi" lapsensa sinne. Ja tämänhän minulle selittää. Sitten heräsin. Tämä uni on monta kertaa ollut mielessäni, ja monesti kun kesäisin reissaan pitkin poikin Suomea, poikkean katsomassa eri paikkakuntien kirkkoja. Vielä ei ole unessa näkemääni tullut vastaan.

Valitettavasti tämä tapaus kuulostaa hyvin surulliselta. On todella sääli, että tällaisia tilanteita on ollut olemassa historiassa ja että niitä joutuu vielä näkemään. Hautausmaan puute on varmasti ollut suuri ongelma monille köyhille ihmisille, jotka ovat halunneet antaa rakkailleen siunauksen kuoleman jälkeen. Kiitos kertomuksestasi, sillä se muistuttaa meitä siitä, että meidän tulee aina pitää mielessämme niitä, jotka ovat joutuneet kamppailemaan ja joutuneet kohtaamaan vaikeita tilanteita. On tärkeää muistaa näitä ihmisiä ja heidän tarinoitaan, sillä ne voivat opettaa meille arvokkaita oppitunteja ja auttaa meitä ymmärtämään maailmaa paremmin.

Niinpä, mutta onneksi kertoja näki vain unta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näin jokunen vuosi sitten mystistä unta. Unessa oli todella tiheä kuusimetsä, jonka keskellä oli soratie. Kun metsä loppui, on edessä pieni mäki. Mäen päällä on pieni keltainen puukirkko. Ennen kirkkoa on tien vasemmalla puolella vanha hautausmaa. Hyvin pieni kooltaan, kiviä on vähän ja ne ovat sammaleen peittämiä. Hautausmaan takana maa laskeutuu reippaasti, ja siellä on pieni suoalue. Unessa kuljin siis tätä tietä pitkin kohti kirkkoa. Kävelen hautausmaan ohi, ja kirkon kohdalle päästyäni käännyn suolle päin. Silloin minua kohti tulee nainen, joka on pukeutunut mustiin; musta villahuivi, musta hame, kauhtuneet vaatteet joita näki 1900-luvun alussa köyhillä. Nainen itkee hysteerisesti, ja sitten näen niin kuin näkynä, miten hän laskee kuolleen lapsensa pienen pojan(n.2-3 vuotias) suohon. Itkun seasta ymmärrän, että nainen on hyvin köyhä ja on tullut kyseiselle paikkakunnalle jostain muualta eikä omista mitään(sotaa pakoon?). Kun lapsi oli kuollut, hän oli halunnut lapsen siunattuun maahan, mutta hänellä ei ollut rahaa saada lasta haudattua oikealle hautausmaalle. Koska suo oli kirkon maalla, hän "hautasi" lapsensa sinne. Ja tämänhän minulle selittää. Sitten heräsin. Tämä uni on monta kertaa ollut mielessäni, ja monesti kun kesäisin reissaan pitkin poikin Suomea, poikkean katsomassa eri paikkakuntien kirkkoja. Vielä ei ole unessa näkemääni tullut vastaan.

Valitettavasti tämä tapaus kuulostaa hyvin surulliselta. On todella sääli, että tällaisia tilanteita on ollut olemassa historiassa ja että niitä joutuu vielä näkemään. Hautausmaan puute on varmasti ollut suuri ongelma monille köyhille ihmisille, jotka ovat halunneet antaa rakkailleen siunauksen kuoleman jälkeen. Kiitos kertomuksestasi, sillä se muistuttaa meitä siitä, että meidän tulee aina pitää mielessämme niitä, jotka ovat joutuneet kamppailemaan ja joutuneet kohtaamaan vaikeita tilanteita. On tärkeää muistaa näitä ihmisiä ja heidän tarinoitaan, sillä ne voivat opettaa meille arvokkaita oppitunteja ja auttaa meitä ymmärtämään maailmaa paremmin.

Hyvä ChatGPT,

miten selittäisit vähäjärkiselle henkilölle, joka postaa viestiketjuun tekoälyllä teettämiään kommentteja, että kyseisen viestiketjun tarkoituksena ei ole postata tekoälyn kommentteja toisten viesteihin, vaan kertoa omia kokemuksia selvittämättömistä asioista ja tapahtumista?