Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Hyrr, kylmää lukea tätä ketjua. Huono idea selailla näin kun olen yksin kotona.
Yksi selittämätön asia lapsuudesta tuli mieleen. En muista minkä ikäinen olin, en mikään kauhean pieni eli jotain välillä 11-15 sanoisin. Asuin perheeni kanssa 100-vuotiaassa maatalossa. Olimme kaverini kanssa vintillämme käymässä, elettiin kesäaikaa tai ainakaan ei ollut lunta. Vinttiin noustaan portaita (portaiden alapäässä on tiukka vintin ovi tuulikaappiin ja tuulikaapista pääsee joko ulko-ovesta etupihalle tai väliovesta sisälle taloon) ja portaat tulevat jonkinlaiseen pienehköön vinttikammariin. Portaista oikealla on "oviaukko" tilaan, jossa on loppu tila talon huoneiden yllä. Suurin osa vintistä siis on tätä tilaa ja tilan molemmissa päissä oli ehjät ikkunat, joista tulee jonkin verran valoa tilaan. Vinttikammarissa oli yksi rikkinäinen, mutta muovilla peitetty ikkuna. Tutkimme kammarin paikkoja ja varovasti kurkistimme oviaukosta hämärähköön tilaankin. Näimme, kuinka vastapäisen seinän edestä (väliä oli monta metriä, vastapäinen seinä oli siis ulkoseinän sisäpuoli) juoksi jokin eläin. Se oli tumma eikä pitänyt ääntä, juoksi vaan vasemmalta oikealle ja katsoi meitä. Se oli mielestäni isompi kuin kissa, mutta ei isompi kuin ahma. En tunnistanut sitä hämärässä miksikään eläimeksi, mutta jostain syystä mieleeni on jäänyt ajatus pienestä saksanpaimenkoirasta (joka se tosin tuskin oli). Lähdimme kaverini kanssa pikkusen nopeasti pois ja suljimme vintin oven erityisen tarkkaan. Tilaan ei ole mahdollista päästä kuin kulkemastamme tiukasta ovesta portaiden alta. Rikkinäinen ikkuna olisi vaihtoehto, mutta luulisi maalissa näkyvä, jos jokin sen kokoinen eläin olisi kiivennyt seinää pitkin toiseen kerrokseen. Sanoin asiasta myöhemmin päivällä isälleni, joka ei uskonut minua ja suuttui, kun olin vienyt kaverini vintille eikä siis käynyt edes tarkistamassa asiaa. Usein mietin, että mikä hemmetti siellä vintillä asustaa tai asusti ja miten se pääsi sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini menehtyi muutamia vuosia sitten. Viime kesänä sain puhelun johon en kerennyt vastata. Numerosta tuli viesti, että ilmoita kun voi soittaa. Tarkistin numeron ja oli kaupungista josta en tiedä tai tunne ketään. Vastasin viestiin että uskoakseni väärä numero,omalla nimellä ja paikkakunnalla. Takaisin tuli vastaus: "Hilkkaa" tavoittelin. "Hilkka" siis äitini nimi.
Sattumaahan tuo ihan selvästi,mutta olin tosi hämmentynyt. Tarkistin isältä vielä ko.kaupungin tuttavat,mutta niitä ei ole.
Just, eli isäsi 100% varmuudella tietää kaikki edesmenneen äitisi tuttavuudet ja kaupungit joista äitisi tunsi ihmisiä tai ei tuntenut.
Vierailija kirjoitti:
Hyrr, kylmää lukea tätä ketjua. Huono idea selailla näin kun olen yksin kotona.
Yksi selittämätön asia lapsuudesta tuli mieleen. En muista minkä ikäinen olin, en mikään kauhean pieni eli jotain välillä 11-15 sanoisin. Asuin perheeni kanssa 100-vuotiaassa maatalossa. Olimme kaverini kanssa vintillämme käymässä, elettiin kesäaikaa tai ainakaan ei ollut lunta. Vinttiin noustaan portaita (portaiden alapäässä on tiukka vintin ovi tuulikaappiin ja tuulikaapista pääsee joko ulko-ovesta etupihalle tai väliovesta sisälle taloon) ja portaat tulevat jonkinlaiseen pienehköön vinttikammariin. Portaista oikealla on "oviaukko" tilaan, jossa on loppu tila talon huoneiden yllä. Suurin osa vintistä siis on tätä tilaa ja tilan molemmissa päissä oli ehjät ikkunat, joista tulee jonkin verran valoa tilaan. Vinttikammarissa oli yksi rikkinäinen, mutta muovilla peitetty ikkuna. Tutkimme kammarin paikkoja ja varovasti kurkistimme oviaukosta hämärähköön tilaankin. Näimme, kuinka vastapäisen seinän edestä (väliä oli monta metriä, vastapäinen seinä oli siis ulkoseinän sisäpuoli) juoksi jokin eläin. Se oli tumma eikä pitänyt ääntä, juoksi vaan vasemmalta oikealle ja katsoi meitä. Se oli mielestäni isompi kuin kissa, mutta ei isompi kuin ahma. En tunnistanut sitä hämärässä miksikään eläimeksi, mutta jostain syystä mieleeni on jäänyt ajatus pienestä saksanpaimenkoirasta (joka se tosin tuskin oli). Lähdimme kaverini kanssa pikkusen nopeasti pois ja suljimme vintin oven erityisen tarkkaan. Tilaan ei ole mahdollista päästä kuin kulkemastamme tiukasta ovesta portaiden alta. Rikkinäinen ikkuna olisi vaihtoehto, mutta luulisi maalissa näkyvä, jos jokin sen kokoinen eläin olisi kiivennyt seinää pitkin toiseen kerrokseen. Sanoin asiasta myöhemmin päivällä isälleni, joka ei uskonut minua ja suuttui, kun olin vienyt kaverini vintille eikä siis käynyt edes tarkistamassa asiaa. Usein mietin, että mikä hemmetti siellä vintillä asustaa tai asusti ja miten se pääsi sinne.
Monta vaihtoehtoa: kissa, minkki (viihtyvät myös taloissa), kettu jne.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ehkä joku lievä diagnosoimaton aivojuttu. Käy joskus niin että en "näe" sitä mitä ihan silmien edessä on. Tämä erityisesti, jos on sotkuista tai hämärää. Mutta on ollut valoisassakin.
Juuri menneellä viikolla aamulla oli mielenkiintoinen tilanne, kun en millään löytänyt silmälasejani töihinlähtöpuuhissa. Laitoin päähän vanhat rillitkin että näin etsiä. Jättelen niitä rillejä kyllä minne sattuu, se on normaalia. Mutta se ei ole, että kun katson sohvalta edestä, takaa ja nojan päältä enkä löydä. Ja sitten minuutin päästä löydän ne ihan näkyvistä keskeltä sohvatyynyä! Ja vielä kännykän kanssa. Oli kyllä hämärää, mutta ei pimeää.
Näin käy myös joskus tavaroiden kanssa jota laitan käsilaukkuun. Jokin hukkuu ja etsin hulluna kaikki kolot laukusta. Sitten luovutan ja laitan kamat takaisin ja siellä se etsitty huomenna sitten onkin jossain kolossa jota en muka katsonut.
Luottokortille kävi kerran niin, että se oli pudonnut taskusta sängyn viereen ja jotenkin alle olin kai sen potkaissut. Tietysti taas etsin ja etsin kaikki paikat, myös sieltä sängyn alta. Ei missään, joten kuoletin kortin. Viikon päästä se vanha kortti löytyi sängyn alta, ihan läheltä, ei perältä.
Niin sanokaas, mitä hemmettiä tämä on? Joko minulla on joku aivohäiriö, jos tiedätte mikä niin kertokaa! Tai sitten kotonani on joku musta aukko, johon tavara menee ja tulee sitten takaisin.
Nuorena kun joskus näin kävi vielä pelottikin kotiavainkin teki tän tempun. Nyt olen vaan, että aha oli taas tätä, just... Ei tapahdu joka viikko tai edes kuukausi.
Miten tällaista voisi edes tutkia? Muuten olen ihan normaali, ei ole lukihäiriötä tai adhd tms. Akateeminen, vaativassa työssä, jossa paljon lankoja käsissä ja palloja ilmassa ja pärjään hyvin.
Oi. Ilmapallokauppias. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini menehtyi muutamia vuosia sitten. Viime kesänä sain puhelun johon en kerennyt vastata. Numerosta tuli viesti, että ilmoita kun voi soittaa. Tarkistin numeron ja oli kaupungista josta en tiedä tai tunne ketään. Vastasin viestiin että uskoakseni väärä numero,omalla nimellä ja paikkakunnalla. Takaisin tuli vastaus: "Hilkkaa" tavoittelin. "Hilkka" siis äitini nimi.
Sattumaahan tuo ihan selvästi,mutta olin tosi hämmentynyt. Tarkistin isältä vielä ko.kaupungin tuttavat,mutta niitä ei ole.
Just, eli isäsi 100% varmuudella tietää kaikki edesmenneen äitisi tuttavuudet ja kaupungit joista äitisi tunsi ihmisiä tai ei tuntenut.
Joo,kyllä mä näin uskoisin.🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdimme veljeni kanssa marjametsään äitini ja mummun kanssa. Kotona metsästä puhuttiin peikkometsänä ja monesti siellä oli leikittykin veljen kanssa. Äiti ja mummu olivat pusikossa, näköetäisyyden päässä meistä, kun veljeni kanssa näimme suuren ihmismäisen varjon heijastuvan takaamme. Käännyimme heti katsomaan kuka siellä oli, mutta siellä ei ollut ketään.
Ajattelin eräs päivä vanhaa nettituttuani jonka kanssa emme olleet pitäneet yhteyttä noin neljään vuoteen. Meni muutama viikko ja tältä kyseiseltä nettitutulta tuli viesti luokkaa "xzfkdkdo92dkd" Vastasin hänelle kysymysmerkillä ja hän vastasi että hänen puhelimensa oli lähettänyt minulle viestin itsekseen ollessaan takataskussa.
Noin 3-4 vuotiaana olin aamulla vielä sängyssäni kun muut olivat aamupalalla. Nousin istumaan sängylläni hämärässä huoneessa ja yhtäkkiä sänkyni edessä alkoi kulkemaan valkoinen hahmo edes takaisin. Hahmo oli perinteisen kummituksen muotoinen mutta ei kuitenkaan realistinen vaan "yliluonnollisen" näköinen. Menin kauhusta kankeana peiton alle ja kun tulin pois niin hahmo oli kadonnut.
Tässä vielä kolmas. Olin ollut vaativassa leikkauksessa ja olin jo siirtynyt heräämöstä osastolle. Torkahtelin vähän väliä ja yhden kerran kun olin heräilemässä, olin varma että äitini istuu vieressäni. Tunsin siis jonkin lämpimän ja turvallisen läsnäolon vieressäni juuri ennenkuin avasin silmäni, mutta huoneessa ei ollut ketään. Ajattelin että suojelusenkeli vaikka en uskonnollinen olekkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin parikymppisenä töissä yhdessä liikkeessä. Lähdin sieltä toisiin töihin. Ehkä noin vuosi myöhemmin entinen pomoni otti yhteyttä ja syytti minua varkaudesta.
Olin hoitanut yhden asiakkaan tilauksen ja hän oli omien sanojensa mukaan maksanut sen minulle. Rahoja tai tositetta maksusta ei kuitenkaan kuulemma löytynyt. En enää muista, miten koko juttu meni, mutta olin ihan paniikissa syytöksistä.
Aikaa oli kulunut enkä muistanut yksittäisiä asiakkaita. Summa oli aika iso, tuhansia markkoja. En todellakaan ollut rahoja ottanut, mutta pomo pisti minut tiukoille ja minulla oli kuulemma motiivikin varkauteen, loma poikaystävän kanssa. Ei auttanut vaikka itkun kanssa monia kertoja sanoin, ettei mulla ole niitä rahoja. En voinut todistaa mitään. Eivät hekään voineet todistaa, että minä olisin ne ottanut, mutta uhkailivat poliisilla ja asiansjajilla jne. Lopulta maksoin summan, kun olin niin paniikissa enkä keksinyt muutakaan keinoa. Mietin jopa, että ehkä olin heittänyt rahat tai sen pankkikorttiköylän kuitin roskiin vahingossa. Jälkikäteen ajatellen en tiedä mitä poliisi olisi tehnyt vuoden vanhan asian kanssa?
Firma oli hiukan epämääräinen kaikin puolin, joten olin varmaan helppo uhri taloussotkuille. Ehkä asiakas kusetti, tai joku firmassa oli itse sössinyt eikä kirjanpito täsmännyt. Edelleenkin mietin joskus, että mitähän tässä oikein tapahtui? Harmittaa edelleen, että syyttömänä jouduin tällaiseen sotkuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyrr, kylmää lukea tätä ketjua. Huono idea selailla näin kun olen yksin kotona.
Yksi selittämätön asia lapsuudesta tuli mieleen. En muista minkä ikäinen olin, en mikään kauhean pieni eli jotain välillä 11-15 sanoisin. Asuin perheeni kanssa 100-vuotiaassa maatalossa. Olimme kaverini kanssa vintillämme käymässä, elettiin kesäaikaa tai ainakaan ei ollut lunta. Vinttiin noustaan portaita (portaiden alapäässä on tiukka vintin ovi tuulikaappiin ja tuulikaapista pääsee joko ulko-ovesta etupihalle tai väliovesta sisälle taloon) ja portaat tulevat jonkinlaiseen pienehköön vinttikammariin. Portaista oikealla on "oviaukko" tilaan, jossa on loppu tila talon huoneiden yllä. Suurin osa vintistä siis on tätä tilaa ja tilan molemmissa päissä oli ehjät ikkunat, joista tulee jonkin verran valoa tilaan. Vinttikammarissa oli yksi rikkinäinen, mutta muovilla peitetty ikkuna. Tutkimme kammarin paikkoja ja varovasti kurkistimme oviaukosta hämärähköön tilaankin. Näimme, kuinka vastapäisen seinän edestä (väliä oli monta metriä, vastapäinen seinä oli siis ulkoseinän sisäpuoli) juoksi jokin eläin. Se oli tumma eikä pitänyt ääntä, juoksi vaan vasemmalta oikealle ja katsoi meitä. Se oli mielestäni isompi kuin kissa, mutta ei isompi kuin ahma. En tunnistanut sitä hämärässä miksikään eläimeksi, mutta jostain syystä mieleeni on jäänyt ajatus pienestä saksanpaimenkoirasta (joka se tosin tuskin oli). Lähdimme kaverini kanssa pikkusen nopeasti pois ja suljimme vintin oven erityisen tarkkaan. Tilaan ei ole mahdollista päästä kuin kulkemastamme tiukasta ovesta portaiden alta. Rikkinäinen ikkuna olisi vaihtoehto, mutta luulisi maalissa näkyvä, jos jokin sen kokoinen eläin olisi kiivennyt seinää pitkin toiseen kerrokseen. Sanoin asiasta myöhemmin päivällä isälleni, joka ei uskonut minua ja suuttui, kun olin vienyt kaverini vintille eikä siis käynyt edes tarkistamassa asiaa. Usein mietin, että mikä hemmetti siellä vintillä asustaa tai asusti ja miten se pääsi sinne.
Monta vaihtoehtoa: kissa, minkki (viihtyvät myös taloissa), kettu jne.
Varmasti, mutta miten se pääsi sinne on se eniten hämmentävä juttu. Ja onko se päässyt koskaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Minunkin varhaisin muistoni on ajalta, jolloin olin pari kuukautta päälle 2 vuotta. Muistan kaiken tosi tarkasti ja vasta äskettäin kerroin muistoni äidilleni, joka muisto koski, kuvailin ympäröivät talot, jne. ja äiti varmasti muistoni oikeaksi!
Synnyin loppuvuodesta -72 ja varhaisin muistoni on alkutalvesta -74. Siinä esiintyy mm.ihminen, joka kuoli pian sen jälkeen. Äiti on nuori ja mennään saunaan.En osannut edes puhua vielä.
Teini-iässä asuimme omakotitalossa maalla. Yhtenä talvi-iltana kun olin jo mennyt nukkumaan kuului ulkoa askelia umpihangessa ja joku heitti lumipallon seinään sängyn kohdille. Nousin istumaan ja askeleet kaikkosivat metsään päin. Noin puoli vuotta tuon jälkeen kesällä olin taas asettunut nukkumaan kun joku alkaa koputtamaan seinään samaiseen sängyn kohtaan. Nousin seisomaan ja kävelin ikkunan toiseen reunaan kurkatakseni verhonraosta, mutten jostain syystä uskaltanut. Pääsin vielä takaisin sänkyyn istumaan ennen kuin koputus lakkasi parin minuutin koputtelun jälkeen. Muuta vastaavaa ei sitten tapahtunut.
Nyt hieman harmittaa se oma jänistäminen, olisi saanut tuollekkin selvyyden. Unihalvauksia olen saanut, eikä nuo olleet sellaisia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli kuollut noin vuosi sitten,eräänä syksynä menimme hänen kotitaloonsa siivoamaan,minulla oli avaimet sinne,talo oli sillähetkellä tyhjä.Poikani meni ulos hakemaan puita ulkosaunaan,minä aloin keittelemään hirvenlihakeittoa hellan päällä,siinä työtä tehdessäni kuulin yhtäkkiä naputusta,ikäänkuin olisi naulaa lyöty seinään,ajattelin,naapurihan se siellä jotain hakkaa,sitten havahduin,eihän,en minä ole nyt kotonani kerrostalossa vaan täällä maallaja eihän täällä ole kuin minä sisällä nyt.Menin ulos saunalle ja kysyin pojaltani että sinäkö siellä sisällä naputtelit..ei,hän vastaa,olen ollut saunalla koko ajan....olisiko isäni tervehtinyt minua...luulen niin.
Varmasti, mutta miten se pääsi sinne on se eniten hämmentävä juttu. Ja onko se päässyt koskaan pois.[/quote]
Moni eläin mahtuu yllättävän pienestä aukosta . Katon ja seinän välistä , ikkunan pielistä ,ulkokautta katolle sieltä sisälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Muistot on jänniä. Hyvinkin voi muodostua muistoja jo ennen kuin varsinaisesti aivot alkaa tallentaa.
Oma ensimmäinen muistoni on alle vuoden ikäisenä. Se on hyvin vahvasti tunnemuisto, en tiedä mitä aikuiset siinä puhuu mutta tunnistan äänensävyn ja oman voitonriemuisen oloni. Nousen ylös tuolilla ja äiti hätäilee, että tipun vielä, mutta tiedän että isä on takanani ja oikeasti olen turvassa. Lisäksi se kiipeämisen riemu on aivan valtava.
Tämä ei ole mitenkään selittämätöntä, mutta vastasin sinulle. Kaksivuotiaana alkaa jo vähän tajuamaan, että viettää synttäreitään, on juhlat ja kaikkea kivaa tapahtuu itselle.
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Kyllä voi. Joku autisti muistaa kaiken syntymästään asti.
Oma muistoni: heräsin n. 4-vuotiaana unesta, jossa olin herännyt pilkkopimeässä mutta lämpimässä. Tiesin olevani vanhassa kodissani, se on sukutalo jossa siis käyn vieläkin joskus.Kuulin kun mies ja nainen puhuivat jossain lähistöllä. En osannut kääntää itseäni, mutta olo oli turvallinen ja äänet iloisia.
Ihmettelin unta, koska se oli niin totuudenmukainen. Vasta myöhemmin ymmärsin, olin joskus ihan pienenä herännyt kun vanhemmat vielä valvoivat.
Olin ala-asteella ja kävelin koulusta kotiin. Ihmettelin kotikadulleni pysäköityä vierasta autoa, jossa istui mies. Hän katsoi kun kävelin ohi. En tunnistanut autoa enkä miestä, eikä siinä kohdassa katua yleensä koskaan ollut autoja pysäköitynä.
Päästyäni sisälle ovikello soi pian. Olin vielä eteisessä riisumassa takkia ja avasin oven. Ovella oli tietysti tämä autossa istunut mies. En muista mitä hän ehti sanoa, mutta kutsuin heti kotona ollutta äitiäni ovelle. Olin päässyt koulusta melko aikaisin, jolloin voisi olettaa vanhempien olevan vielä töissä. Äiti kävi ovella käännyttämässä miehen pois ja kertoi miehen olleen kaupustelija.
Kaupustelu ei sinänsä ollut tavatonta, mutta olen myöhemmin ihmetellyt että miksi mies tuli ovelle heti pienen koulutytön perässä? Enhän minä olisi mitään voinut kuitenkaan ostaa. Näkikö hän tilaisuuden johonkin ihan muuhun? Onneksi äiti oli kotona, sillä hän ei tuohon aikaan käynyt töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Muistot on jänniä. Hyvinkin voi muodostua muistoja jo ennen kuin varsinaisesti aivot alkaa tallentaa.
Oma ensimmäinen muistoni on alle vuoden ikäisenä. Se on hyvin vahvasti tunnemuisto, en tiedä mitä aikuiset siinä puhuu mutta tunnistan äänensävyn ja oman voitonriemuisen oloni. Nousen ylös tuolilla ja äiti hätäilee, että tipun vielä, mutta tiedän että isä on takanani ja oikeasti olen turvassa. Lisäksi se kiipeämisen riemu on aivan valtava.
Tämä ei ole mitenkään selittämätöntä, mutta vastasin sinulle. Kaksivuotiaana alkaa jo vähän tajuamaan, että viettää synttäreitään, on juhlat ja kaikkea kivaa tapahtuu itselle.
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Kyllä voi. Joku autisti muistaa kaiken syntymästään asti.
Oma muistoni: heräsin n. 4-vuotiaana unesta, jossa olin herännyt pilkkopimeässä mutta lämpimässä. Tiesin olevani vanhassa kodissani, se on sukutalo jossa siis käyn vieläkin joskus.Kuulin kun mies ja nainen puhuivat jossain lähistöllä. En osannut kääntää itseäni, mutta olo oli turvallinen ja äänet iloisia.
Ihmettelin unta, koska se oli niin totuudenmukainen. Vasta myöhemmin ymmärsin, olin joskus ihan pienenä herännyt kun vanhemmat vielä valvoivat.
Huoh, ei kukaan muista syntymäänsä tai kaikkea siitä asti, ei edes ne autistit. Sori, sinua on huijattu.
Multa hävisi kerran puhelin. Olin ihan varma, että se oli mun vieressä sängyssä kun menin nukkumaan, mutta aamulla sitä ei löytynyt enää mistään, eikä sitä ole enää sen jälkeen näkynyt.
Meillä häviää metalliset perunankuormaveitset kuivaustelineestä. Jos tarviit sellaista ja tiedät juuri nähneesi sen, mutta kun pitäisi kuoria vaikka yksi porkkana, niin ei löydy. Yleensä teen niin, että sanon nöyrästi että voisko millään antaa sen ku tarttis nyt ja meen vaikka vessassa käymään. Kun tulee takaisin niin se onkin paikalla. Sama tapahtuu aikuisille lapsilleni meillä kotona. Monta kertaa sama. Niitä on kaksi, mutta ne menee jonnekin kahdestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Muistot on jänniä. Hyvinkin voi muodostua muistoja jo ennen kuin varsinaisesti aivot alkaa tallentaa.
Oma ensimmäinen muistoni on alle vuoden ikäisenä. Se on hyvin vahvasti tunnemuisto, en tiedä mitä aikuiset siinä puhuu mutta tunnistan äänensävyn ja oman voitonriemuisen oloni. Nousen ylös tuolilla ja äiti hätäilee, että tipun vielä, mutta tiedän että isä on takanani ja oikeasti olen turvassa. Lisäksi se kiipeämisen riemu on aivan valtava.
Tämä ei ole mitenkään selittämätöntä, mutta vastasin sinulle. Kaksivuotiaana alkaa jo vähän tajuamaan, että viettää synttäreitään, on juhlat ja kaikkea kivaa tapahtuu itselle.
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Kyllä voi. Joku autisti muistaa kaiken syntymästään asti.
Oma muistoni: heräsin n. 4-vuotiaana unesta, jossa olin herännyt pilkkopimeässä mutta lämpimässä. Tiesin olevani vanhassa kodissani, se on sukutalo jossa siis käyn vieläkin joskus.Kuulin kun mies ja nainen puhuivat jossain lähistöllä. En osannut kääntää itseäni, mutta olo oli turvallinen ja äänet iloisia.
Ihmettelin unta, koska se oli niin totuudenmukainen. Vasta myöhemmin ymmärsin, olin joskus ihan pienenä herännyt kun vanhemmat vielä valvoivat.Huoh, ei kukaan muista syntymäänsä tai kaikkea siitä asti, ei edes ne autistit. Sori, sinua on huijattu.
Aika varhaisia muistoja voi kuitenkin olla. Kun oma lapseni oli pieni, aloin muistaa hyvin varhaisia juttuja. Miten rauhoittavaa oli ollut nukkua isän rintakehän päällä, kun hän hengitti tasaisesti ja hänen sydämensä löi tasaiseen tahtiin. Kun kerroin tästä äidille, äiti vahvisti, että kun olin pikkuvauvana hermostunut ja itkuinen, rauhoituin ja nukahdin, kun isä meni pitkäkseen ja minut asetettiin hänen rintakehänsä päälle. Äidistä taas muistan, että kun hän laittoi kätensä vierekkäin kämmenet ylöspäin ja piti minua sylissä, niin pääni oli juuri sopivan kokoinen hänen käsiinsä. Äiti kyllä ihmetteli, että miten muistat tuon.
Isovanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa vajaa kymmenen vuotta sitten. Isoisäni jäämistöistä, teipattuna piiloon vanhan kirjan kannen ja kansilehtisen väliin, löytyi valokuva jossa isoisäni pitelee kainalossaan nauravaa naista. Naisella on vastasyntynyt vauva sylissään. Kuvan takana lukee isoisäni käsialalla "Usko, Toivo & Rakkaus", ei päiväystä mutta vaatetuksen ja isoisäni kampauksen perusteella kuva on otettu joskus 1970-luvun loppupuolella. Isoisäni nimi oli Usko.
Äitini syntyi 1963 ja jäi ainoaksi lapseksi, vaikka isovanhemmat tiedettävästi yrittivät ja halusivat isomman perheen. Äiti on yrittänyt selvittää mm. Facebookin avulla kuka tuo nainen voisi olla, mutta mitään vihjeitä ei ole tullut. Kirkonkirjoihin ei isoisälleni ole merkattu muita lapsia kuin äitini. Isovanhemmillani oli ainakin ulospäin hyvä ja rakastava avioliitto, eikä kukaan isoisän sisaruksista tai ystävistä ei tiedä tai tunnusta tietävänsä. Isosetäni pitää täysin mahdottomana että isoisäni olisi elänyt kaksoiselämää, sillä he pyörittivät 70-80-luvulla yhteistä yritystä ja olivat tekemisissä käytännössä koko ajan.