Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin lapsuudestani ihmettelemään, miksi äitini näki ainoastaan minun virheeni ja puolusti sisartani viimeiseen asti, vaikka taatusti näki miten tilanteet menivät. Sain päivittäin kauhean ryöpytyksen niskaani mitä absurdeimmista syistä koska sisareni oli kannellut riidoistamme äidille, ja nämä tappelut alkoivat usein sisareni alottamana. Hän ei hyväksynyt, että olin myös hänen kaverinsa kaveri ja hän haastoi kaikki koulumatkat riitaa aiheesta. Otetaan huomioon, että se koulumatka oli ainoa reitti meillä kaikilla, ja joka helvetin aamu hän aloitti sen korviahuumaavan kimityksen miten en saisi kävellä heidän kanssa samaa matkaa. Hänen kaverinsa ei myöskään jaksanut kuunnella sitä, joten jätimme siskoni tienvarteen kiljumaan ja lähdimme edeltä, koska meitä hävetti hänen huutamisensa. 

Jossain vaiheessa ohikulkijat kysyivät onko tuo pikkusisko joka huutaa, ja nolona vastasin että on. 

Kotona kun kerroin tapauksesta, niin äitimme kanta olikin yksiselitteinen. Minun olisi kuulemma pitänyt jättää rauhaan siskoni ja hänen kaverinsa ja lakata olemasta hankala. Minulle selitettiin, että siksi siskoni kiljuu päänsä puhki tien päällä, koska olen väärässä paikassa. Jossain vaiheessa sisareni manipuloi kaverinsa minua vastaan valehtelemalla ja he alkoivat koulussa levitellä perättömiä juoruja minusta, eli he aloittivat koko yläasteella asti jatkuneen kiusaamisen. 

Tästä alkoi ongelmien vyyhti, joka purkautui vasta aikuisena, mutta ihmettelen edelleen miten äitini näki ongelmat aina vain minussa muttei sisaressani. Vastaavasti kaikki perheemme ongelmat olivat myös enemmän tai vähemmän minun syytäni, samaten olin syyllinen vauvaikäisenä olleeseen refluksiini sun muihin ongelmiin. Jos sisareni pamautti minua nenänvarteen, äiti heitti vitsiä verinäytteen otosta mutta kun kävin kostamassa niin äiti roikotti minua hiuksista. 

En tajua tuota kuviota vieläkään. Karma taisi olla aika bitch, sillä tuo kaveri kuoli onnettomuudessa ja sisareni kärsii kaiken maailman ongelmista. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi yhden lapsen puolelle mentiin noin railakkaasti. 

Oliko äitisi omassa lapsuuden perheessään pikkusisarus? Itse olin, ja huomaan että mun on helpompi samaistua kuopukseeni vaikka esikoinenkin on aivan ihana lapsi.

Jos näitä ei tiedosta ja toimi tarkan tasapuolisesti niin herkästi käy niin että tulee tuolla tavalla puolustettua sitä "viatonta" pienempää lasta ja pilattua lapsuus molemmilta: epäreilu puolustaminen ei nimittäin ole helppo paikka sille puolustetullekaan.

Millä tavalla se kuopus on viaton? On ihan tutkittu juttu, että pienemmät lapset osaavat vanhempien lasten täysin tahallisen ärsyttämisen ja provosoimisen, ja samassa suhteessa vanhemmat ovat täysin sokeita sille. Lisäksi pienemmät tietävät tasan mistä naruista vetää mitä tulee isompien ärsyttämiseen. Tämä on jostain syystä mammapiireissä vaiettu tabu, josta ei saa edes ääneen mainita, koska olet heti joku lastenvihaaja. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla olivat mitä kamalimmat liikuntavaatteet peruskoulussa. Löysin kerran seppälästä hyvän verkkariyhdistelmän, joka näytti vähääkään asialliselta. Yhdessä ne olisivat maksaneet markoissa aika vähän, ja räknäsin päässäni summaa. Kun kysyin äidiltäni, niin hänen vastauksensa oli ehdoton ei. Ei ole rahaa, ei ole sitä eikä ole tätä mutta samalla kerralla rahaa riitti ostaa jotain muuta ja kaupasta keissi kaljaa. Kun kerroin, että haluan säästää rahaa asiallisiin koulutamineisiin, niin äiti ei hyväksynyt asiaa millään. Kun aloin saamaan säästöön jotain, ja erehdyin kertomaan siitä, niin hän katkaisi yhtäkkiä viikkorahan maksamisen jonkun pikku jutun takia. Meille tuli erimielisyyksiä jostain mielipidejutusta, heitin väärän läpän tai olin väärää mieltä jostain ja se riitti katkaisemaan kamelin selän. 

En ollut lapsena mikään hirviö ja olin aika kiltti ja tunnollinen. En ollut ikinä lapsi joka hajottelisi paikkoja tai mitään tällaista, mutta minua kohdeltiin kuin kauhukakaraa. Meillä oli valtavia mielipide-eroja toisinaan, joista äiti taas rankaisi mielellään huutamalla ja haukkumalla - yleensä kännissä. Verkkarit jäivät seppälän henkareihin, enkä koskaan saanut niitä. en vieläkään tiedä miksi, mutta tyylitietoisuudesta tuo ei voinut johtua. Samaan syssyyn äitini oletti että pakkaan luokan retkille kamat muovipusseihin mukaan ja siinä kohtaa suutuin ja ilmoitin että matkalaukun on löydyttävä. 

Puhtaasti vallankäytöltä tuo kuulostaa. Jotkut myös oireilevat omia lapsuustraumojaan niin, että niitä kostetaan omalle lapselle. Esim. "Minä en ikinä saanut lapsena hienoja vaatteita, niin et saa sinäkään".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin lapsuudestani ihmettelemään, miksi äitini näki ainoastaan minun virheeni ja puolusti sisartani viimeiseen asti, vaikka taatusti näki miten tilanteet menivät. Sain päivittäin kauhean ryöpytyksen niskaani mitä absurdeimmista syistä koska sisareni oli kannellut riidoistamme äidille, ja nämä tappelut alkoivat usein sisareni alottamana. Hän ei hyväksynyt, että olin myös hänen kaverinsa kaveri ja hän haastoi kaikki koulumatkat riitaa aiheesta. Otetaan huomioon, että se koulumatka oli ainoa reitti meillä kaikilla, ja joka helvetin aamu hän aloitti sen korviahuumaavan kimityksen miten en saisi kävellä heidän kanssa samaa matkaa. Hänen kaverinsa ei myöskään jaksanut kuunnella sitä, joten jätimme siskoni tienvarteen kiljumaan ja lähdimme edeltä, koska meitä hävetti hänen huutamisensa. 

Jossain vaiheessa ohikulkijat kysyivät onko tuo pikkusisko joka huutaa, ja nolona vastasin että on. 

Kotona kun kerroin tapauksesta, niin äitimme kanta olikin yksiselitteinen. Minun olisi kuulemma pitänyt jättää rauhaan siskoni ja hänen kaverinsa ja lakata olemasta hankala. Minulle selitettiin, että siksi siskoni kiljuu päänsä puhki tien päällä, koska olen väärässä paikassa. Jossain vaiheessa sisareni manipuloi kaverinsa minua vastaan valehtelemalla ja he alkoivat koulussa levitellä perättömiä juoruja minusta, eli he aloittivat koko yläasteella asti jatkuneen kiusaamisen. 

Tästä alkoi ongelmien vyyhti, joka purkautui vasta aikuisena, mutta ihmettelen edelleen miten äitini näki ongelmat aina vain minussa muttei sisaressani. Vastaavasti kaikki perheemme ongelmat olivat myös enemmän tai vähemmän minun syytäni, samaten olin syyllinen vauvaikäisenä olleeseen refluksiini sun muihin ongelmiin. Jos sisareni pamautti minua nenänvarteen, äiti heitti vitsiä verinäytteen otosta mutta kun kävin kostamassa niin äiti roikotti minua hiuksista. 

En tajua tuota kuviota vieläkään. Karma taisi olla aika bitch, sillä tuo kaveri kuoli onnettomuudessa ja sisareni kärsii kaiken maailman ongelmista. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi yhden lapsen puolelle mentiin noin railakkaasti. 

Oliko äitisi omassa lapsuuden perheessään pikkusisarus? Itse olin, ja huomaan että mun on helpompi samaistua kuopukseeni vaikka esikoinenkin on aivan ihana lapsi.

Jos näitä ei tiedosta ja toimi tarkan tasapuolisesti niin herkästi käy niin että tulee tuolla tavalla puolustettua sitä "viatonta" pienempää lasta ja pilattua lapsuus molemmilta: epäreilu puolustaminen ei nimittäin ole helppo paikka sille puolustetullekaan.

Millä tavalla se kuopus on viaton? On ihan tutkittu juttu, että pienemmät lapset osaavat vanhempien lasten täysin tahallisen ärsyttämisen ja provosoimisen, ja samassa suhteessa vanhemmat ovat täysin sokeita sille. Lisäksi pienemmät tietävät tasan mistä naruista vetää mitä tulee isompien ärsyttämiseen. Tämä on jostain syystä mammapiireissä vaiettu tabu, josta ei saa edes ääneen mainita, koska olet heti joku lastenvihaaja. 

Se että kirjoitin "viattoman" lainausmerkkeihin tarkoittaa sitä että äidin näkökulmasta kuopus on ollut näennäisen viaton, mutta todellisuus on ollut jotain muuta.

Oliko muita kysymyksiä?

Mä en muista olenko laittanut tämän jutun jo tänne ylös:

Vuosia sitten mulla oli hyvin vaikea tilanne kaikin tavoin. Lähdin kiireellä vanhalla autollamme asioille. Pakoputki putosi ja iski kipinää asfaltilla. Tiedän, että bensatankki olisi voinut syttyä. Ajoin kilsan verran ja pysähdyin bussipysäkille. Yritin miettiä mitä mun pitää tehdä nyt.

Hetken kuluttua mun taakse ajoi moottoripyöräilijämies aurinkolasit silmillään. Pysähtyi ja sanoi, että hän voi kiinnittää tuon putken sillä tavoin, että pääset autokorjaamolle. Olin ihmeissäni. Tämä mies oli aivan outo. Yritin tarjota rahaa, ei ottanut. Kaasutti tiehensä ja minä kaarsin muutaman kilometrin päähän autokorjaamolle, jossa pakoputki hitsattiin/vaihdettiin.  Minä olen sitä mieltä, että moottoripyörämies oli suojelusenkelini.

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista olenko laittanut tämän jutun jo tänne ylös:

Vuosia sitten mulla oli hyvin vaikea tilanne kaikin tavoin. Lähdin kiireellä vanhalla autollamme asioille. Pakoputki putosi ja iski kipinää asfaltilla. Tiedän, että bensatankki olisi voinut syttyä. Ajoin kilsan verran ja pysähdyin bussipysäkille. Yritin miettiä mitä mun pitää tehdä nyt.

Hetken kuluttua mun taakse ajoi moottoripyöräilijämies aurinkolasit silmillään. Pysähtyi ja sanoi, että hän voi kiinnittää tuon putken sillä tavoin, että pääset autokorjaamolle. Olin ihmeissäni. Tämä mies oli aivan outo. Yritin tarjota rahaa, ei ottanut. Kaasutti tiehensä ja minä kaarsin muutaman kilometrin päähän autokorjaamolle, jossa pakoputki hitsattiin/vaihdettiin.  Minä olen sitä mieltä, että moottoripyörämies oli suojelusenkelini.

Mulla on tismalleen samanlaisia kokemuksia motoristeista. Aina jos auto jumittanut tai mopo jäänyt tienposkeen, niin motoristi on pysähtynyt auttamaan. Jollei ensimmäinen tai toinen, niin viimeistään kolmas. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin lapsuudestani ihmettelemään, miksi äitini näki ainoastaan minun virheeni ja puolusti sisartani viimeiseen asti, vaikka taatusti näki miten tilanteet menivät. Sain päivittäin kauhean ryöpytyksen niskaani mitä absurdeimmista syistä koska sisareni oli kannellut riidoistamme äidille, ja nämä tappelut alkoivat usein sisareni alottamana. Hän ei hyväksynyt, että olin myös hänen kaverinsa kaveri ja hän haastoi kaikki koulumatkat riitaa aiheesta. Otetaan huomioon, että se koulumatka oli ainoa reitti meillä kaikilla, ja joka helvetin aamu hän aloitti sen korviahuumaavan kimityksen miten en saisi kävellä heidän kanssa samaa matkaa. Hänen kaverinsa ei myöskään jaksanut kuunnella sitä, joten jätimme siskoni tienvarteen kiljumaan ja lähdimme edeltä, koska meitä hävetti hänen huutamisensa. 

Jossain vaiheessa ohikulkijat kysyivät onko tuo pikkusisko joka huutaa, ja nolona vastasin että on. 

Kotona kun kerroin tapauksesta, niin äitimme kanta olikin yksiselitteinen. Minun olisi kuulemma pitänyt jättää rauhaan siskoni ja hänen kaverinsa ja lakata olemasta hankala. Minulle selitettiin, että siksi siskoni kiljuu päänsä puhki tien päällä, koska olen väärässä paikassa. Jossain vaiheessa sisareni manipuloi kaverinsa minua vastaan valehtelemalla ja he alkoivat koulussa levitellä perättömiä juoruja minusta, eli he aloittivat koko yläasteella asti jatkuneen kiusaamisen. 

Tästä alkoi ongelmien vyyhti, joka purkautui vasta aikuisena, mutta ihmettelen edelleen miten äitini näki ongelmat aina vain minussa muttei sisaressani. Vastaavasti kaikki perheemme ongelmat olivat myös enemmän tai vähemmän minun syytäni, samaten olin syyllinen vauvaikäisenä olleeseen refluksiini sun muihin ongelmiin. Jos sisareni pamautti minua nenänvarteen, äiti heitti vitsiä verinäytteen otosta mutta kun kävin kostamassa niin äiti roikotti minua hiuksista. 

En tajua tuota kuviota vieläkään. Karma taisi olla aika bitch, sillä tuo kaveri kuoli onnettomuudessa ja sisareni kärsii kaiken maailman ongelmista. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi yhden lapsen puolelle mentiin noin railakkaasti. 

Oliko äitisi omassa lapsuuden perheessään pikkusisarus? Itse olin, ja huomaan että mun on helpompi samaistua kuopukseeni vaikka esikoinenkin on aivan ihana lapsi.

Jos näitä ei tiedosta ja toimi tarkan tasapuolisesti niin herkästi käy niin että tulee tuolla tavalla puolustettua sitä "viatonta" pienempää lasta ja pilattua lapsuus molemmilta: epäreilu puolustaminen ei nimittäin ole helppo paikka sille puolustetullekaan.

Millä tavalla se kuopus on viaton? On ihan tutkittu juttu, että pienemmät lapset osaavat vanhempien lasten täysin tahallisen ärsyttämisen ja provosoimisen, ja samassa suhteessa vanhemmat ovat täysin sokeita sille. Lisäksi pienemmät tietävät tasan mistä naruista vetää mitä tulee isompien ärsyttämiseen. Tämä on jostain syystä mammapiireissä vaiettu tabu, josta ei saa edes ääneen mainita, koska olet heti joku lastenvihaaja. 

Se että kirjoitin "viattoman" lainausmerkkeihin tarkoittaa sitä että äidin näkökulmasta kuopus on ollut näennäisen viaton, mutta todellisuus on ollut jotain muuta.

Oliko muita kysymyksiä?

Itse asiassa joo! Miten usein kuopus esittää helposti viatonta ja tuudittautuu siihen uskoon, että äiti kyllä uskoo enemmän häntä kuin esikoista? Miten vaikeaa on huomata miten tilanteet ovat oikeasti menneet? Onko joskus käynyt niin, että lapset ovat tapelleet ja vaikuttaisi siltä, että esikoinen aloitti mutta syyllinen olikin kuopus? 

Muutettiin uuteen kotiin esikoisen ollessa juuri 1v. Hän alkoi heti muuton jälkeen osoitella satunnaisesti ympärilleen, sanoen "oho". Kun puhetta tuli lisää, hän alkoi esimerkiksi osoittamaan käytävään ja sanomaan "tyttö menee". Isompana nukkui huonosti, koska "Haimi vetää hiuksista". Välillä kertoi vanhan sedän huoneessa vahtivan, että Haimi ei pääse kiusaamaan. Eräänä aamuna noin 3-4-vuotiaana kertoi, että yöllä kaksi naista tuli hakemaan Haimin pois, eikä sen jälkeen enää puhunut Haimista eikä heräillyt öisin. Ei itse muista enää Haimia, mutta me vanhemmat kyllä muistetaan!

Ps. Terkkuja tutuille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista olenko laittanut tämän jutun jo tänne ylös:

Vuosia sitten mulla oli hyvin vaikea tilanne kaikin tavoin. Lähdin kiireellä vanhalla autollamme asioille. Pakoputki putosi ja iski kipinää asfaltilla. Tiedän, että bensatankki olisi voinut syttyä. Ajoin kilsan verran ja pysähdyin bussipysäkille. Yritin miettiä mitä mun pitää tehdä nyt.

Hetken kuluttua mun taakse ajoi moottoripyöräilijämies aurinkolasit silmillään. Pysähtyi ja sanoi, että hän voi kiinnittää tuon putken sillä tavoin, että pääset autokorjaamolle. Olin ihmeissäni. Tämä mies oli aivan outo. Yritin tarjota rahaa, ei ottanut. Kaasutti tiehensä ja minä kaarsin muutaman kilometrin päähän autokorjaamolle, jossa pakoputki hitsattiin/vaihdettiin.  Minä olen sitä mieltä, että moottoripyörämies oli suojelusenkelini.

Mulla on tismalleen samanlaisia kokemuksia motoristeista. Aina jos auto jumittanut tai mopo jäänyt tienposkeen, niin motoristi on pysähtynyt auttamaan. Jollei ensimmäinen tai toinen, niin viimeistään kolmas. 

Ihan yleisesti tuntuu olevan niin että nimenomaan motoristit, tuning-Wt:t, bensalenkkarit ja muut amikset ovat nimenomaan niitä jotka jeesailevat pulaan joutunutta autoilijaa kaikista innokkaimmin. Eivätkä tosiaan halua mitään. Heille se homma on ikäänkuin kunnia-asia, ja siitä heitä kiitämme. Vaikka muuten saattavatkin herättää kaikenlaisia mielipiteitä käytöksellään ja olemuksellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui silloin, kun olin jotain 10v. Habbo Hotel oli tähän aikaan suosittu ja tottakai minäkin pelasin sitä. Kaikki henkilöt oli nimimerkkien takana ja oma nikkini oli myös tyyliin joku "kukkanen, perhonen jne" eli ei mitään mistä voisi päätellä oikeeta henkilöllisyyttä. Yhtenä lämpimänä kesäpäivänä puhelin soi ja soittaja oli outo numero. Jostain syystä päätin kuitenkin vastata puheluun. Soittajina oli kaksi pikkupoikaa, jotka alkoivat selittämään mulle kuinka olen varastanut heidän tavaroita habossa. Sinne pystyi siis ostamaan rahalla virtuaalisia tavaroita, kuten tuoleja ja pöytiä. Ja kaiken kukkuraksi tiesivät nimimerkkini. Löin luurin korvaan ja olin hämilläni. En todellakaan ollut varastanut keneltäkään mitään tai omistanut yhtäkään maksettua tavaraa. Olin kiltti koulukiusattu tyttö, joka omaksi huviksi vietti aikaa palvelussa. Ei mulla ollut kavereita eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt pelailusta tai nimimerkistä kuin vanhemmat. Pojat soitti myöhemmin uudelleen ja alkoivat neuvomaan miten pääsen ratikalla Helsingissä heidän antamaan osoitteeseen ja sielä sovittaisi näistä tavaroista. Sanoin tomerasti puhelimeen vielä kerran etten ole varastanut mitään keneltäkään ja asun usean sadan kilometrin päässä Helsingistä. Eivät enää soittaneet.

Mysteeriksi jäi miten pojat olivat saaneet puhelinnumeroni selville. Puhuivat Habosta ja tavaroista, joten ei voinut olla mikään monen summan väärinkäsitys. En koskaan ikinä ole antanut numeroani kenellekkään netissä ja kuten sanoin minulla ei ollut kavereita tai sisaruksia niin ei kukaan ulkopuolinen voinut tietää hahmoni nimimerkkiä. Välillä tulee pohdittua, että mikähän tarina tässäkin oli taustalla.

Eikö siihen liittynyt jotain epäselvää, en nyt muista mitä. Ei kai vaan identiteettivarkauksia tai tietovuotoja?

Onhan se aina mahdollista. Käytännössä se meinasi sitä, että joku hakkeri olisi kirjautunut mun tilille ja huijannut jotain toista suomalaista jälkiä jättämättä ja kertonut samalla puhelinnumeroni? Aika erikoista ja pojat tosiaan oli äänestä ja käytöksestä päätellen samaa ikäluokkaa mun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista olenko laittanut tämän jutun jo tänne ylös:

Vuosia sitten mulla oli hyvin vaikea tilanne kaikin tavoin. Lähdin kiireellä vanhalla autollamme asioille. Pakoputki putosi ja iski kipinää asfaltilla. Tiedän, että bensatankki olisi voinut syttyä. Ajoin kilsan verran ja pysähdyin bussipysäkille. Yritin miettiä mitä mun pitää tehdä nyt.

Hetken kuluttua mun taakse ajoi moottoripyöräilijämies aurinkolasit silmillään. Pysähtyi ja sanoi, että hän voi kiinnittää tuon putken sillä tavoin, että pääset autokorjaamolle. Olin ihmeissäni. Tämä mies oli aivan outo. Yritin tarjota rahaa, ei ottanut. Kaasutti tiehensä ja minä kaarsin muutaman kilometrin päähän autokorjaamolle, jossa pakoputki hitsattiin/vaihdettiin.  Minä olen sitä mieltä, että moottoripyörämies oli suojelusenkelini.

Mulla on tismalleen samanlaisia kokemuksia motoristeista. Aina jos auto jumittanut tai mopo jäänyt tienposkeen, niin motoristi on pysähtynyt auttamaan. Jollei ensimmäinen tai toinen, niin viimeistään kolmas. 

Joo ne taitaa olla enkeleitä kaikki! Mä vaan aloin pitää sitä enkelinä, kun mut kerran pelasti Turkissa kaksi poliisia, jotka käyttivät arskoja keskellä yötä. Olin siis nuori ja jurrinen ja lähdin parin tyypin mukaan. Yht'äkkiä jostain ilmestyi nää aurinkolasipoliisit ja pysäytti keikan. Tilasivat mulle taksin. Ei tapahtunujt sen kummempia sitten. Viinalla oli todella osuutta asiaan mun kohdalla tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista olenko laittanut tämän jutun jo tänne ylös:

Vuosia sitten mulla oli hyvin vaikea tilanne kaikin tavoin. Lähdin kiireellä vanhalla autollamme asioille. Pakoputki putosi ja iski kipinää asfaltilla. Tiedän, että bensatankki olisi voinut syttyä. Ajoin kilsan verran ja pysähdyin bussipysäkille. Yritin miettiä mitä mun pitää tehdä nyt.

Hetken kuluttua mun taakse ajoi moottoripyöräilijämies aurinkolasit silmillään. Pysähtyi ja sanoi, että hän voi kiinnittää tuon putken sillä tavoin, että pääset autokorjaamolle. Olin ihmeissäni. Tämä mies oli aivan outo. Yritin tarjota rahaa, ei ottanut. Kaasutti tiehensä ja minä kaarsin muutaman kilometrin päähän autokorjaamolle, jossa pakoputki hitsattiin/vaihdettiin.  Minä olen sitä mieltä, että moottoripyörämies oli suojelusenkelini.

Mulla on tismalleen samanlaisia kokemuksia motoristeista. Aina jos auto jumittanut tai mopo jäänyt tienposkeen, niin motoristi on pysähtynyt auttamaan. Jollei ensimmäinen tai toinen, niin viimeistään kolmas. 

Ihan yleisesti tuntuu olevan niin että nimenomaan motoristit, tuning-Wt:t, bensalenkkarit ja muut amikset ovat nimenomaan niitä jotka jeesailevat pulaan joutunutta autoilijaa kaikista innokkaimmin. Eivätkä tosiaan halua mitään. Heille se homma on ikäänkuin kunnia-asia, ja siitä heitä kiitämme. Vaikka muuten saattavatkin herättää kaikenlaisia mielipiteitä käytöksellään ja olemuksellaan.

Mä en jaottele ihmisiä. Joskus ehkä pitäis, mutta hyvät ihmiset ovat hyviä ihmisiä ja niitä on paljon just noissa piireissä (joskin miinusmerkkisiäkin omassa elämässään, mutta reiluja muita tienkäyttäjiä kohtaan).

Minulla on kummallinen muisto lapsuudesta. Olin päiväkodissa ja olin ehkä 5-vuotias, kun muita lapsia ruvettiin hakemaan kotiin, mutta minua ei tultu hakemaan. Lopulta olin viimeinen lapsi siellä hoitajien kanssa ja kun minua ei vain tultu hakemaan, niin hoitajat sanoivat, että heidänkin pitää päästä koteihinsa ja lähtivät pois. Sitten minä jäin sinne yksin ja muistan, kun kuljeskelin pitkin pimeää ja tyhjää päiväkotia ja leikin innoissani leluilla, joilla en muuten saanut leikkiä, joilla muut lapset eivät antaneet minun epäsuositun ja kiusatun lapsen muuten leikkiä. Oli luultavasti syksy ja siksi oli aikaisin pimeää. Jostain syystä en pelännyt lainkaan, vaikka olin pelokas lapsi ja kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla paniikissa ja itkeä siellä yksin. Pari kertaa kävin illan aikana päiväkodin keittiössä syömässä, josta onnistuin löytämään jotain ruokaa, ainakin näkkileipää, hedelmiä ja maitoa. Sitten kun alkoi väsyttämään, niin menin oman päiväkotiryhmäni tiloihin huoneeseen, jossa nukuttiin. Nukuin yön sinne lattialle jääneellä patjalla alusvaatteet päällä ja kun tuli vessahätä, niin onnistuin löytämään tieni vessaan ja hoitamaan tarpeilla käynnin, pyyhkimisen ja käsien pesun itse. Aamulla minut sitten löydettiin sieltä patjalta nukkumassa. Sitten olin normaalisti sen päivän siellä ja sinä päivänä minut haettiin kotiin. Olen puhunut tästä myöhemmin perheeni kanssa, mutta he ovat sanoneet, että olen nähnyt unta, mutta minä tiedän, että tämä ei ole unta sillä muistan selvästi kun katselin päiväkodin ikkunasta pimeälle, syksyiselle pihalle ja tajusin silloin, että kukaan ei minusta oikeasti pahemmin välitä ja sen jälkeen olen joutunut pitämään itse itsestäni huolta paljon enemmän kuin muut lapset. Noin 12-vuotiaasta asti olen pitänyt itse itsestäni huolta täysin.

Vihattu ov. kirjoitti:

Minulla on kummallinen muisto lapsuudesta. Olin päiväkodissa ja olin ehkä 5-vuotias, kun muita lapsia ruvettiin hakemaan kotiin, mutta minua ei tultu hakemaan. Lopulta olin viimeinen lapsi siellä hoitajien kanssa ja kun minua ei vain tultu hakemaan, niin hoitajat sanoivat, että heidänkin pitää päästä koteihinsa ja lähtivät pois. Sitten minä jäin sinne yksin ja muistan, kun kuljeskelin pitkin pimeää ja tyhjää päiväkotia ja leikin innoissani leluilla, joilla en muuten saanut leikkiä, joilla muut lapset eivät antaneet minun epäsuositun ja kiusatun lapsen muuten leikkiä. Oli luultavasti syksy ja siksi oli aikaisin pimeää. Jostain syystä en pelännyt lainkaan, vaikka olin pelokas lapsi ja kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla paniikissa ja itkeä siellä yksin. Pari kertaa kävin illan aikana päiväkodin keittiössä syömässä, josta onnistuin löytämään jotain ruokaa, ainakin näkkileipää, hedelmiä ja maitoa. Sitten kun alkoi väsyttämään, niin menin oman päiväkotiryhmäni tiloihin huoneeseen, jossa nukuttiin. Nukuin yön sinne lattialle jääneellä patjalla alusvaatteet päällä ja kun tuli vessahätä, niin onnistuin löytämään tieni vessaan ja hoitamaan tarpeilla käynnin, pyyhkimisen ja käsien pesun itse. Aamulla minut sitten löydettiin sieltä patjalta nukkumassa. Sitten olin normaalisti sen päivän siellä ja sinä päivänä minut haettiin kotiin. Olen puhunut tästä myöhemmin perheeni kanssa, mutta he ovat sanoneet, että olen nähnyt unta, mutta minä tiedän, että tämä ei ole unta sillä muistan selvästi kun katselin päiväkodin ikkunasta pimeälle, syksyiselle pihalle ja tajusin silloin, että kukaan ei minusta oikeasti pahemmin välitä ja sen jälkeen olen joutunut pitämään itse itsestäni huolta paljon enemmän kuin muut lapset. Noin 12-vuotiaasta asti olen pitänyt itse itsestäni huolta täysin.

Olet sekoittanut unta ja valvetta. Lasta ei jätetä yksin päiväkotiin missään tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin lapsuudestani ihmettelemään, miksi äitini näki ainoastaan minun virheeni ja puolusti sisartani viimeiseen asti, vaikka taatusti näki miten tilanteet menivät. Sain päivittäin kauhean ryöpytyksen niskaani mitä absurdeimmista syistä koska sisareni oli kannellut riidoistamme äidille, ja nämä tappelut alkoivat usein sisareni alottamana. Hän ei hyväksynyt, että olin myös hänen kaverinsa kaveri ja hän haastoi kaikki koulumatkat riitaa aiheesta. Otetaan huomioon, että se koulumatka oli ainoa reitti meillä kaikilla, ja joka helvetin aamu hän aloitti sen korviahuumaavan kimityksen miten en saisi kävellä heidän kanssa samaa matkaa. Hänen kaverinsa ei myöskään jaksanut kuunnella sitä, joten jätimme siskoni tienvarteen kiljumaan ja lähdimme edeltä, koska meitä hävetti hänen huutamisensa. 

Jossain vaiheessa ohikulkijat kysyivät onko tuo pikkusisko joka huutaa, ja nolona vastasin että on. 

Kotona kun kerroin tapauksesta, niin äitimme kanta olikin yksiselitteinen. Minun olisi kuulemma pitänyt jättää rauhaan siskoni ja hänen kaverinsa ja lakata olemasta hankala. Minulle selitettiin, että siksi siskoni kiljuu päänsä puhki tien päällä, koska olen väärässä paikassa. Jossain vaiheessa sisareni manipuloi kaverinsa minua vastaan valehtelemalla ja he alkoivat koulussa levitellä perättömiä juoruja minusta, eli he aloittivat koko yläasteella asti jatkuneen kiusaamisen. 

Tästä alkoi ongelmien vyyhti, joka purkautui vasta aikuisena, mutta ihmettelen edelleen miten äitini näki ongelmat aina vain minussa muttei sisaressani. Vastaavasti kaikki perheemme ongelmat olivat myös enemmän tai vähemmän minun syytäni, samaten olin syyllinen vauvaikäisenä olleeseen refluksiini sun muihin ongelmiin. Jos sisareni pamautti minua nenänvarteen, äiti heitti vitsiä verinäytteen otosta mutta kun kävin kostamassa niin äiti roikotti minua hiuksista. 

En tajua tuota kuviota vieläkään. Karma taisi olla aika bitch, sillä tuo kaveri kuoli onnettomuudessa ja sisareni kärsii kaiken maailman ongelmista. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi yhden lapsen puolelle mentiin noin railakkaasti. 

Oliko äitisi omassa lapsuuden perheessään pikkusisarus? Itse olin, ja huomaan että mun on helpompi samaistua kuopukseeni vaikka esikoinenkin on aivan ihana lapsi.

Jos näitä ei tiedosta ja toimi tarkan tasapuolisesti niin herkästi käy niin että tulee tuolla tavalla puolustettua sitä "viatonta" pienempää lasta ja pilattua lapsuus molemmilta: epäreilu puolustaminen ei nimittäin ole helppo paikka sille puolustetullekaan.

Millä tavalla se kuopus on viaton? On ihan tutkittu juttu, että pienemmät lapset osaavat vanhempien lasten täysin tahallisen ärsyttämisen ja provosoimisen, ja samassa suhteessa vanhemmat ovat täysin sokeita sille. Lisäksi pienemmät tietävät tasan mistä naruista vetää mitä tulee isompien ärsyttämiseen. Tämä on jostain syystä mammapiireissä vaiettu tabu, josta ei saa edes ääneen mainita, koska olet heti joku lastenvihaaja. 

Nuorempana sisaruksena voin vahvistaa tämän. Yksi lempipuuhani oli ärsyttää isoveljeä ja lopetin vasta, kun sain reagoimaan. Voin myös kertoa, mistä se johtuu. Isosisaruksella on fyysinen ja älyllinen ylivoima, eikä epäröi käyttää sitä hallitakseen pikkusisarustaan. Myrkyllisyys on pienemmän ainoa puolustuskeino.

Minulla on muutamakin.

Ollessani teini-ikäinen, nukuimme koko perhe pommiin ja kaikki myöhästyivät töistä ja koulusta, koska isäni puhelin löytyi tyynyni alta herätys poistettuna. Jotain outoa siinä on, koska jos unissani olisin puhelimen hakenut, olisi molemmat, tai vähintäänkin jompi kumpi vanhemmistani herännyt kävellessäni rappuset heidän makkariinsa ja avatessani oven, herkkäunisia kun ovat.

Nuorena asuimme silloisen kumppanini kanssa vanhassa puukerrostalossa, ja kirosimme illalla yläkerran naapurin bassonsoittoa, kun emme saaneet soitolta unta. Pieni hetki meni, kun kumpikin tajusimme että asumme ylimmässä kerroksessa. Kyllä puistatti.

Tätä viimeistä mietin useinkin, vaikkei mikään niin ihme juttu :D

Olin menossa nukkumaan, valot oli jo pois. Selasin facebookia sängyssä, ja vastaan tuli kuva jossa luki englanniksi suurinpiirtein näin: Aina kun tunnet ihosi kutiavan muttet näe siinä mitään, tappamasi kärpäsen haamu kävelee ihollasi. Samalla sekunnin sadasosalla kun sain lauseen luettua, pieni kärpänen lensi puhelimeni näytölle ja liiskasin sen siihen peukalollani. Siinä sitten tollotin sitä kuvaa ja litistynyttä kärpästä ja mietin että miksi tällainen karma näin pahalle ötökkäfoobikolle :D

Minulla on yksi kokemus, joka jäi vaille selitystä. Veljeni kuoli nukkuessaan, arvioitu kuolin aika oli varhaisena aamuna. Vuosi tämän jälkeen olimme mökillämme, jossa veljenikin tykkäsi käydä. Jäin edellisenä iltana nukkumaan alakertaan, vaikka yleensä nukuin miehen ja lapsen kanssa yläkerrassa. Aamulla heräsin, ja rupesin sytyttämään Kalinaa, koska mökki viilenee yön aikana. Päästin kissan ulos ja jatkoin lämmitystä. Yhtäkkiä mökin ulkopuolelta kuului raskaita askelia, ja lumi narskui, niin kuin pakkasella (pakkasta ei ollut paljoa ainakaan, oltiin kevään puolella). Minä olin jähmettyneenä, tuli tunne, että en voi avata ovea. Äänet loppuivat ja avasin oven katsoakseni, kuka kuistilla on. En nähnyt ketään, kuisti oli tyhjä ja piha oli tyhjä. Edellisenä päivänä maahan oli satanut hento lumikerros, mutta missään ei näkynyt mökille tulevia jälkiä. Kissa vilahti sisään ovesta, ei ollut mitenkään peloissaan. En tiedä, mitä tapahtui. Olen aina suhtautunut varauksella vastaaviin tarinoihin. Olen kuitenkin halunnut ajatella, että kuoleman vuosipäivänä juuri niihin aikoihin, kun oli edellisenä vuonna nukkunut pois, veli kävi kertomassa, että kaikki on hyvin nyt, jatkakaa elämää.

Minne ihmeeseen meidän pyykkiteline katosi muutossa?

Vierailija kirjoitti:

Vihattu ov. kirjoitti:

Minulla on kummallinen muisto lapsuudesta. Olin päiväkodissa ja olin ehkä 5-vuotias, kun muita lapsia ruvettiin hakemaan kotiin, mutta minua ei tultu hakemaan. Lopulta olin viimeinen lapsi siellä hoitajien kanssa ja kun minua ei vain tultu hakemaan, niin hoitajat sanoivat, että heidänkin pitää päästä koteihinsa ja lähtivät pois. Sitten minä jäin sinne yksin ja muistan, kun kuljeskelin pitkin pimeää ja tyhjää päiväkotia ja leikin innoissani leluilla, joilla en muuten saanut leikkiä, joilla muut lapset eivät antaneet minun epäsuositun ja kiusatun lapsen muuten leikkiä. Oli luultavasti syksy ja siksi oli aikaisin pimeää. Jostain syystä en pelännyt lainkaan, vaikka olin pelokas lapsi ja kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla paniikissa ja itkeä siellä yksin. Pari kertaa kävin illan aikana päiväkodin keittiössä syömässä, josta onnistuin löytämään jotain ruokaa, ainakin näkkileipää, hedelmiä ja maitoa. Sitten kun alkoi väsyttämään, niin menin oman päiväkotiryhmäni tiloihin huoneeseen, jossa nukuttiin. Nukuin yön sinne lattialle jääneellä patjalla alusvaatteet päällä ja kun tuli vessahätä, niin onnistuin löytämään tieni vessaan ja hoitamaan tarpeilla käynnin, pyyhkimisen ja käsien pesun itse. Aamulla minut sitten löydettiin sieltä patjalta nukkumassa. Sitten olin normaalisti sen päivän siellä ja sinä päivänä minut haettiin kotiin. Olen puhunut tästä myöhemmin perheeni kanssa, mutta he ovat sanoneet, että olen nähnyt unta, mutta minä tiedän, että tämä ei ole unta sillä muistan selvästi kun katselin päiväkodin ikkunasta pimeälle, syksyiselle pihalle ja tajusin silloin, että kukaan ei minusta oikeasti pahemmin välitä ja sen jälkeen olen joutunut pitämään itse itsestäni huolta paljon enemmän kuin muut lapset. Noin 12-vuotiaasta asti olen pitänyt itse itsestäni huolta täysin.

Olet sekoittanut unta ja valvetta. Lasta ei jätetä yksin päiväkotiin missään tapauksessa.

Juu ei. Jos kukaan ei hae, ilmoitetaan asiasta lastensuojeluun akuuttipäivystykseen, josta noudetaan lapsi. Kukaan lapsi ei todellakaan jää yksinään päiväkotiin vailla aikuisia.

Plus erikoista olisi, jos viisivuotias ei pätkääkään pelkäisi jäätyään yksinään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muistan ehdottoman varmasti lukeneeni, että Josef Fritzl olisi tehnyt itsemurhan tutkintavankeuden aikana. Nyt samaa uutista ei löydy mistään, ja viestimet kertovat hänen olevan lusimassa edelleen. Muistan miten harmitti, että eikö se kakkaläjä jäänytkään kärsimään tuomiotaan.

Minä taas olen varma, että olen lukenut isot lööppiotsikot Michael Schumacherin kuolemasta sen onnettomuutensa jälkeen. Hämmästyin kun pitkästä aikaa uutisoitiin ko. miehestä ja sain lukea hänen olevan elossa.

Mandela-efekti 👍

Muistan lukeneeni otsikoita siitä, että Waltteri Torikka tuli ulos kaapista. Kerran joku kaverini puhui jostain Torikan konsertista ja mietti että onkohan hänellä tyttöystävää, johon sanoin että sehän tuli kaapista tässä joku aika sitten. Oikeasti mitään kaapista tuloa ei ollut tapahtunut, vaan olin kuvitellut kaiken. 😄

Vierailija kirjoitti:

Ei voi käsittää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei voi käsittää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selittämätön asia mikä on jäänyt vaivaamaan on milloin rakastamastani ihmisestä muuttui laskelmoiva ja tunnekylmä ihminen.

Sama juttu. Mieheni muuttui aivan yhtäkkiä, kävi lyhyellä matkalla ja tuli takaisin täysin eri ihmisenä. Ei ollut suhdetta, sen tiedän satavarmasti (älkää kysykö, miten, tiedän vaan). Rakastavasta, hellästä ja äärimmäisen kiltistä puolisosta tuli hyytävän kylmä, laskelmoiva pelimies muutamassa päivässä.

Sinne meni parinkymmenen vuoden avioliitto, enkä ole vieläkään toipunut asiasta. Emme ole enää edes ystäviä, koska mies ei sitä kuulemma halua. Valvon silti edelleen joskus öisin miettimässä, mitä halvattua oikein tapahtui. :´(

Oliskohan nähnyt liikaa kliseisiä "nuoria ja kauniita" että pää räjähti kertaheitolla..surullinen juttu. Et ole saanut vastausta vaikka olet kysynyt? :(

Ei ole tullut vastausta. Voi kuulostaa hullulta, mutta kysyin jopa, kokeiliko hän reissun aikana jotain huumeita, mutta kielsi senkin. Ehkä hänelle tuli hurja neljänkympin kriisi yhdessä yössä, en tiedä. Mutta muutos oli melkeinpä silminnähtävä, ja se jos mikä oli pelottavaa. Tokihan ihmisen persoona vähän muokkaantuu vuosien varrella, mutta kukaan tuttavistani tai sukulaisistani ei ole muuttunut noin nopeasti.

Oletko puhunut asiasta muiden kanssa, jotka hänet tuntevat?

Aivovaurio voi muuttaa luonteen kylmäksi ja vihamieliseksi. Miehellesi käynyt joku lievä aivoverenkiertohäiriö ratkaisevassa kohdassa aivoja?