Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on helpompaa: täysi isättömyys vai isän harvoin näkeminen?
21.12.2017 |
Kuulin tuossa radiosta laulun, jossa voivoteltiin miten laulajan rakkaalla on ollut niin rankka elämä, kun isäkin soitti vain kahdesti vuodessa.
Ryhdyin miettimään, miten usein tällaisista lapsuudentraumoista kuulee. Oma isäni lähti kokonaan elämästäni kun olin viiden vanha, enkä kokenut kasvaessani minkäänlaista isän puutetta; oli itsestäänselvyys, ettei isää ollut; siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
Olisiko siis ehkä niin, että täysi isättömyys on lapselle helpompaa käsitellä ja vähemmän traumatisoivaa, kuin se, että isään ollaan yhteydessä kerran kuussa tai vaikka pari kertaa vuodessa? Silloinhan lapsi ikävöi isäänsä ja kokee isän puuttuvan niinä aikoina, kun yhteydenpitoa ei ole. Tapaamisiin on suuret odotukset ja menetyksen suru iskee joka kerta erotessa.
En tietenkään väitä, että lapsi pitäisi koskaan tahallaan erottaa toisesta vanhemmastaan, lähinnä haluan vain pohtia asiaa, koska oma kokemukseni on niin eri moniin muihin verrattuna.
Mitä mieltä olette, millaisia omat kokemuksenne ovat?
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Geenit on kuitenkin puoliksi molemmilta. On kuitenkin hyvä nähdä ikään kuin itsensä, mutta vanhana. Se antaa juuria.
Jos äiti on touhukas, luulee olevansa vain huono ihminen, jos onkin hidas ja pohdiskeleva. Mutta kun näkee, että isä on samanlainen, kokee, että se on vain minun synnynnäinen ominaisuus.
Lisäksi se vanhempi pystyy samaistumaan, miltä tuntuu olla hidas nopeiden maailmassa. Tai jos isä on musikaalinen ja äiti ei, isän kanssa voi jakaa musiikin, jos vaikka äidin kanssa jakaisikin jotain muuta.
Ja tietysti isä on itsekin ollut poika, jossain teinivaiheessa silläkin on merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isättömyys on helpompaa. Voi elää siinä uskossa että jossain tuolla on toinen, mukava vanhempi eikä se vittumainen alkoholisti.
Valheita ei olisi koskaan aloitettu kertomaan, jos siitä ei mitään etua saisi. Ja yksi merkittävimmistä on, että valhe helpottaa elämää, ainakin sillä hetkellä. Helppous ei ehkä kuitenkaan ole positiivinen asia.
Sanon tämän vittumaisen alkoholistin tyttärenä.
Olen onnellisempi käsiteltyäni asian. Totuus tekee kipeää ja on silti sen arvoista.
Itse olen kasvantu tilanteeseen, jossa vanhempani ovat eronneet ollessani alle 3-vuotias. Olen siis käytännössä isätön, mitään mielikuvaa isästä ei ole. En ole isää elämääni kaivannut, koska en tiedä, mistä olen jäänyt paitsi. Joskus olen miettinyt, onko minussa enemmän isäni piirteitä, koska äitiäni itsessäsi en juuri tunnista. Se ei kuitekaan ole saanut minua aikuisiälläkään ottamaan yhteyttä isääni, vaikka yhteystiedot toki olisivat helpoti selvitettävissä. Ihan tavallinen, psyykeltäni perusterve minusta tuli. Ymmärrän kyllä, että isättömyys voi jollekin toiselle olla ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Jos äiti on joku vittumainen riivinrauta, niin mieti siinä, mitä isältä voisi saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Geenit on kuitenkin puoliksi molemmilta. On kuitenkin hyvä nähdä ikään kuin itsensä, mutta vanhana. Se antaa juuria.
Jos äiti on touhukas, luulee olevansa vain huono ihminen, jos onkin hidas ja pohdiskeleva. Mutta kun näkee, että isä on samanlainen, kokee, että se on vain minun synnynnäinen ominaisuus.
Lisäksi se vanhempi pystyy samaistumaan, miltä tuntuu olla hidas nopeiden maailmassa. Tai jos isä on musikaalinen ja äiti ei, isän kanssa voi jakaa musiikin, jos vaikka äidin kanssa jakaisikin jotain muuta.
Ja tietysti isä on itsekin ollut poika, jossain teinivaiheessa silläkin on merkitystä.
Kiitos, että selitit tätäkin asiaa. Juuri näin minäkin olen kokenut. Puolet elämästäni olin puolikas, enkä hyväksynyt toista puolta itsestäni. Nyt kun olen käsitellyt asian, jopa tuominnut isäni, myös antanut anteeksi, huomaan viimeinkin nauttivani kokonaisesta itsestäni. Voin katsoa peiliin eikä haittaa, vaikka minulla on isäni ilme. Voin naurahtaa hänen tapaansa, tuntematta itseäni huonoksi. Ynnä muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Geenit on kuitenkin puoliksi molemmilta. On kuitenkin hyvä nähdä ikään kuin itsensä, mutta vanhana. Se antaa juuria.
Jos äiti on touhukas, luulee olevansa vain huono ihminen, jos onkin hidas ja pohdiskeleva. Mutta kun näkee, että isä on samanlainen, kokee, että se on vain minun synnynnäinen ominaisuus.
Lisäksi se vanhempi pystyy samaistumaan, miltä tuntuu olla hidas nopeiden maailmassa. Tai jos isä on musikaalinen ja äiti ei, isän kanssa voi jakaa musiikin, jos vaikka äidin kanssa jakaisikin jotain muuta.
Ja tietysti isä on itsekin ollut poika, jossain teinivaiheessa silläkin on merkitystä.
Adoptiolapset ovat varmaan sitten aivan hukassa, voi raukkoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Geenit on kuitenkin puoliksi molemmilta. On kuitenkin hyvä nähdä ikään kuin itsensä, mutta vanhana. Se antaa juuria.
Jos äiti on touhukas, luulee olevansa vain huono ihminen, jos onkin hidas ja pohdiskeleva. Mutta kun näkee, että isä on samanlainen, kokee, että se on vain minun synnynnäinen ominaisuus.
Lisäksi se vanhempi pystyy samaistumaan, miltä tuntuu olla hidas nopeiden maailmassa. Tai jos isä on musikaalinen ja äiti ei, isän kanssa voi jakaa musiikin, jos vaikka äidin kanssa jakaisikin jotain muuta.
Ja tietysti isä on itsekin ollut poika, jossain teinivaiheessa silläkin on merkitystä.Adoptiolapset ovat varmaan sitten aivan hukassa, voi raukkoja.
Tämä on todettu myös tutkimuksissa.
Vaikka ihmisellä tietysti on paljon erilaisia suojautumis ja korjausmekanismeja, niin mitä kukaan siitä saa, että vähättelee toisten kipua?
Selviytyminen on tottakai pääasia ja kaikki siihen päälle on plussaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Myyttinä?
Kertonee sitten sinusta..
Myytti se ei todellakaan ole.
Popularisoiden ja kärjistäen isä on tuki ja äiti tyyny. Isä on rajat ja äiti on rakkaus.
Naiset ovat ihan tarkoituksella pehmeitä ja empaattisia, koska vastasyntynyt ja pieni lapsi tarvitsee suojaa ja yhteyden tunnetta. Kasvaessaan lapsi tarvitsee kuitenkin muutakin kuin empaattista joustoa. Hänen tarvitsee törmätä johonkin, joka ei joustakaan. Se on todella tärkeää. Ja paljon muuta.
Olen itse aika miehekäs naiseksi eli ymmärrän kyllä, erilaiset luonteet. Miehenikin sattuu olemaan erityisen herkkä mieheksi. Sukupuoliset erot ovat silti kaiken tämän vaihtelun yli. Yksin ei voi olla kaikkea kuitenkaan, joten ihanne ehdottomasti on kahden sukupuolen liittovanhemmuus. Miksi biologinen vanhemmuus on arvokasta ja merkityksellistä on toinen asia, onko sekin mielestäsi myytti.?
Minulla on kouluikäiset lapset. Jos meistä nyt jomman kumman olisi pakko kuolla, ottaisin lapsiltani pois äidin, minun -tärkein- osuuteni on jo hyvällä mallilla. Isää he tulevat tarvitsemaan vielä paljon. Tietenkin molempi parempi tästäkin eteenpäin.
Totta kai se kertoo minusta. Minulle tuollaiset pseudopsykologiat edustavat rajoittuneita ja vanhentuneita ajatusmalleja.
ap
Kerrotko vielä mikä sinun ajatusmallisi sitten on?
Onhan sillä painovoimateorialla ja sielutieteellä toki eronsa. Ei se silti tee totuutta olemattomaksi, olipa se tunnustettu eilen tai jo vuosituhansien ajan tai ei vielä ollenkaan.
Henkilökohtaisesti minä oikein rakastan ns. vanhoja viisauksia ja sanontoja. Niiden pohtimisesta saan kyllä enemmän irti kuin ohimenevistä hetken heitoista, älynväläyksistä ja mitään koettelua kestämättömästä suunsoitosta. Vanhoissakin viisauksissa on tietysti paljon valhetta, mutta perustui se valheeseen tai totuuteen, niissä on voimaa, koska ne ovat kestäneet aikaa ja vasta-argumentteja jopa sukupolvien ajan.
Ajankohtainen kysymys minulle. Olen tätä joutunut miettimään viime aikoina lasteni puolesta. Lapset olisivat jouluna tahtoneet tavata isäänsä pitkästä aikaa mutta isä ei, vasta kesällä olisi parempi (oli vastaus). Isä asuu kaukana. EI hän soittele tai viestittele lapsilleen. Yhteydenpito on yksipuolista. Joululahjan onneksi lähetti. Siitä lapset ilahtui. Sanoin lapsille että parempi jos ei ota ollenkaan enää yhteyttä tai antaa isän ottaa välillä jos haluaa....enää. Jos isää ei kiinnosta niin turha väkisin yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Myyttinä?
Kertonee sitten sinusta..
Myytti se ei todellakaan ole.
Popularisoiden ja kärjistäen isä on tuki ja äiti tyyny. Isä on rajat ja äiti on rakkaus.
Naiset ovat ihan tarkoituksella pehmeitä ja empaattisia, koska vastasyntynyt ja pieni lapsi tarvitsee suojaa ja yhteyden tunnetta. Kasvaessaan lapsi tarvitsee kuitenkin muutakin kuin empaattista joustoa. Hänen tarvitsee törmätä johonkin, joka ei joustakaan. Se on todella tärkeää. Ja paljon muuta.
Olen itse aika miehekäs naiseksi eli ymmärrän kyllä, erilaiset luonteet. Miehenikin sattuu olemaan erityisen herkkä mieheksi. Sukupuoliset erot ovat silti kaiken tämän vaihtelun yli. Yksin ei voi olla kaikkea kuitenkaan, joten ihanne ehdottomasti on kahden sukupuolen liittovanhemmuus. Miksi biologinen vanhemmuus on arvokasta ja merkityksellistä on toinen asia, onko sekin mielestäsi myytti.?
Minulla on kouluikäiset lapset. Jos meistä nyt jomman kumman olisi pakko kuolla, ottaisin lapsiltani pois äidin, minun -tärkein- osuuteni on jo hyvällä mallilla. Isää he tulevat tarvitsemaan vielä paljon. Tietenkin molempi parempi tästäkin eteenpäin.
Totta kai se kertoo minusta. Minulle tuollaiset pseudopsykologiat edustavat rajoittuneita ja vanhentuneita ajatusmalleja.
ap
Kerrotko vielä mikä sinun ajatusmallisi sitten on?
Onhan sillä painovoimateorialla ja sielutieteellä toki eronsa. Ei se silti tee totuutta olemattomaksi, olipa se tunnustettu eilen tai jo vuosituhansien ajan tai ei vielä ollenkaan.
Henkilökohtaisesti minä oikein rakastan ns. vanhoja viisauksia ja sanontoja. Niiden pohtimisesta saan kyllä enemmän irti kuin ohimenevistä hetken heitoista, älynväläyksistä ja mitään koettelua kestämättömästä suunsoitosta. Vanhoissakin viisauksissa on tietysti paljon valhetta, mutta perustui se valheeseen tai totuuteen, niissä on voimaa, koska ne ovat kestäneet aikaa ja vasta-argumentteja jopa sukupolvien ajan.
Käsittääkseni ei ole millään tavalla määrättyä, millaista rakkautta tai millaisia rajoja isä ja äiti tahoillaan antavat, tai millaiset roolit ylipäätään perheessä ottavat. Yhden henkilön on toki vaikeaa pitää uskottavasti useita rooleja, mutta mikään ei estä sitä, että niitä rooleja lapsen elämässä toteuttaisi kaksi äitiä tai isää, tai toisen vanhemman lisäksi joku muu läheinen henkilö. Miksipä isä ei olisi se empaatikko ja äiti rajat asettava. Jos lähtisit tutkimaan suomalaisten perheiden asetelmia, en usko että läheskään kaikissa homma toimisi kuvaamallasi tavalla.
Kaikissa perheissä lapsilla ei edes ole niitä rajoja taikka empatiaa huolimatta kahdesta biologisesta vanhemmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jollain voi olla rakastava isä taivaassa. Kaikki puhuvat hyvää ja hänet otetaan mukaan joka juhliin, vähintäänkin sivulauseessa. Toisella voi olla juopponarsisti isä naapurissa, jota kaikki vihaavat ja haukkuvat. Toiselle ei kerrota kuka hänen isäsnsä on, niin silloin hän jää sekä isän, että isästä tietävien esim. äidin tukea vaille. Joku lapsi odottaa joka toinen viikonloppu reppu pakattuna isää ja petty aina. Jollain on isä vain skypen välityksellä.
Tuskin asia on kovin yksinkertainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Geenit on kuitenkin puoliksi molemmilta. On kuitenkin hyvä nähdä ikään kuin itsensä, mutta vanhana. Se antaa juuria.
Jos äiti on touhukas, luulee olevansa vain huono ihminen, jos onkin hidas ja pohdiskeleva. Mutta kun näkee, että isä on samanlainen, kokee, että se on vain minun synnynnäinen ominaisuus.
Lisäksi se vanhempi pystyy samaistumaan, miltä tuntuu olla hidas nopeiden maailmassa. Tai jos isä on musikaalinen ja äiti ei, isän kanssa voi jakaa musiikin, jos vaikka äidin kanssa jakaisikin jotain muuta.
Ja tietysti isä on itsekin ollut poika, jossain teinivaiheessa silläkin on merkitystä.Adoptiolapset ovat varmaan sitten aivan hukassa, voi raukkoja.
Kyllä monella heistä on tarve tavata biologiset vanhempansa, vaikka vain nähdäkseen omat piirteensä vanhemmissaan, ja jos mahdollista, muussa suvussaan.
Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Tekee hyvää nähdä lauma, jonka joukossa on ihan tavallinen eikä erotu joukosta. Ei tarvitse kokea olevansa aina vähän erilainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Satu rumasta ankanpoikasesta kuvaa hyvin adoptiolasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Myyttinä?
Kertonee sitten sinusta..
Myytti se ei todellakaan ole.
Popularisoiden ja kärjistäen isä on tuki ja äiti tyyny. Isä on rajat ja äiti on rakkaus.
Naiset ovat ihan tarkoituksella pehmeitä ja empaattisia, koska vastasyntynyt ja pieni lapsi tarvitsee suojaa ja yhteyden tunnetta. Kasvaessaan lapsi tarvitsee kuitenkin muutakin kuin empaattista joustoa. Hänen tarvitsee törmätä johonkin, joka ei joustakaan. Se on todella tärkeää. Ja paljon muuta.
Olen itse aika miehekäs naiseksi eli ymmärrän kyllä, erilaiset luonteet. Miehenikin sattuu olemaan erityisen herkkä mieheksi. Sukupuoliset erot ovat silti kaiken tämän vaihtelun yli. Yksin ei voi olla kaikkea kuitenkaan, joten ihanne ehdottomasti on kahden sukupuolen liittovanhemmuus. Miksi biologinen vanhemmuus on arvokasta ja merkityksellistä on toinen asia, onko sekin mielestäsi myytti.?
Minulla on kouluikäiset lapset. Jos meistä nyt jomman kumman olisi pakko kuolla, ottaisin lapsiltani pois äidin, minun -tärkein- osuuteni on jo hyvällä mallilla. Isää he tulevat tarvitsemaan vielä paljon. Tietenkin molempi parempi tästäkin eteenpäin.
Totta kai se kertoo minusta. Minulle tuollaiset pseudopsykologiat edustavat rajoittuneita ja vanhentuneita ajatusmalleja.
ap
Kerrotko vielä mikä sinun ajatusmallisi sitten on?
Onhan sillä painovoimateorialla ja sielutieteellä toki eronsa. Ei se silti tee totuutta olemattomaksi, olipa se tunnustettu eilen tai jo vuosituhansien ajan tai ei vielä ollenkaan.
Henkilökohtaisesti minä oikein rakastan ns. vanhoja viisauksia ja sanontoja. Niiden pohtimisesta saan kyllä enemmän irti kuin ohimenevistä hetken heitoista, älynväläyksistä ja mitään koettelua kestämättömästä suunsoitosta. Vanhoissakin viisauksissa on tietysti paljon valhetta, mutta perustui se valheeseen tai totuuteen, niissä on voimaa, koska ne ovat kestäneet aikaa ja vasta-argumentteja jopa sukupolvien ajan.
Käsittääkseni ei ole millään tavalla määrättyä, millaista rakkautta tai millaisia rajoja isä ja äiti tahoillaan antavat, tai millaiset roolit ylipäätään perheessä ottavat. Yhden henkilön on toki vaikeaa pitää uskottavasti useita rooleja, mutta mikään ei estä sitä, että niitä rooleja lapsen elämässä toteuttaisi kaksi äitiä tai isää, tai toisen vanhemman lisäksi joku muu läheinen henkilö. Miksipä isä ei olisi se empaatikko ja äiti rajat asettava. Jos lähtisit tutkimaan suomalaisten perheiden asetelmia, en usko että läheskään kaikissa homma toimisi kuvaamallasi tavalla.
Kaikissa perheissä lapsilla ei edes ole niitä rajoja taikka empatiaa huolimatta kahdesta biologisesta vanhemmasta.
Ei elämä ole mikään näytelmä.
Ihmiset joko ovat jotain tai eivät ole. Kyllä ihmistä määrittää ja rajoittaa perimä paljonkin. Ympäristökään ei ole niin valinnainen kuin ensihätään voisi luulla. Vanhempien on täytynyt tehdä hyvin tietoisia valintoja ja muuttua paljon, jos aikovat todella käyttäytyä kovin eri tavalla kuin miten omilta vanhemmiltaan oppivat käyttäytymään. Samat jutut eri variaatioina toistuvat yleensä ja vain harvassa ovat ne omenat, jotka ovat pudonneet kauas puusta. Kapinallisiksikin itsensä mieltävät saattavat toteuttaa aivan samantyyppistä vanhemmuutta kuin halveksimansa vanhemmat, vaatteet ja aatteet on vain vaihdettu toisiin.
Mutta minä puhun asiasta nyt syvällisesti, voihan sitä teeskennellä kaikkea tietysti ja suorittaa, en kuitenkaan usko sen vaikutuksiin.
Enkä missään nimessä puhu ollenkaan siitä, miten isät ja äidit ydinperheissä käytännössä toimivat. Puhun siitä, miten sen pitäisi olla ja miten sen on mahdollista olla. Sinä taas väität aivan mahdottomia, kun väität (?), ettei sukupuolisia eroja ole olemassakaan.
Meillä on edellä kuvaamani kaltainen tilanne. Ja leikilläni sanonkin miestä lellukaksi, koska hän ei tykkää kieltää mitään. Mutta kun katsotaan ikäänkuin "röntgenillä" syvemmälle, niin minä ainakin näen, kuinka paljon itsenäisempi on hänen psyykkeensä verrattuna omaani. Siinä sitä tarpeellista kolinaa lasten psyykeiden kanssa tulee väkisinkin.
Mietipä vaikka käsitettä 'mammanpoika'. Esimerkki kuinka äidin ja lapsen välinen emotionaalinen raja hämärtyy. Ei ole tuulesta temmattua..
Niin ne sukupolvien kokemukset muotoutuvat myös "tiedoksi", kiteytyvät sanonnoiksi ja minusta osoittaa pelkkää ylimielisyyttä väittää sitä pseudotieteeksi. Se on varteenotettavaa viisautta, jota on koeteltu ja joka on kelvannut moniin suihin. Ei välttämättä silti totuus tai hyvää.
Vanhemmat erosivat, kun olin vauva. Olen nähnyt isääni noin 2 krt vuodessa, aikuisena vähän useammin. Koen, että en missään vaiheessa kiintynyt isääni, ja siksi en ole osannut häntä kaivata. Hän on ollut kuin joulupukki, joka on tuonut lahjan jouluna ja syntymäpäivänä. Koen, että näin on ollut hyvä. Mulla on kuitenkin isä, ja kaverilliset välit hänen kanssaan. On ollut joku, kenestä kertoa kavereille ja kenelle lähettää isänpäiväkortti. Isän roolia kasvattajana ovat täydentäneet muut läheiset. Aikuisena olen ymmärtänyt ja hyväksynyt hänen tietyt vajavaisuutensa, jotka johtivat näin etäisiin väleihin.
Vierailija kirjoitti:
Helpompaa se on kun isä on kokonaan pois elämästä. Rankkaa se on sillon kun lapsena näät todellisuudessa että oot vaan velvollisuus ja ilman palaa paperia toi ihminen ei olis mun elämässä, eikä sitä haittais se pätkääkää.
Oma kokemukseni isästäni ja hänen suhtautumisestaan minuun lapsena oli juuri tuollainen "aha, pakollinen paha saapuu taas isäviikonlopulle" ja se on kyllä jättänyt isot arvet. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpompaa se on kun isä on kokonaan pois elämästä. Rankkaa se on sillon kun lapsena näät todellisuudessa että oot vaan velvollisuus ja ilman palaa paperia toi ihminen ei olis mun elämässä, eikä sitä haittais se pätkääkää.
Oma kokemukseni isästäni ja hänen suhtautumisestaan minuun lapsena oli juuri tuollainen "aha, pakollinen paha saapuu taas isäviikonlopulle" ja se on kyllä jättänyt isot arvet. :(
Mitä rakkautta se on, jos se ei ole omasta halusta.?
Ei siitä kovin mielissään voi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpompaa se on kun isä on kokonaan pois elämästä. Rankkaa se on sillon kun
Mitä rakkautta se on, jos se ei ole omasta halusta.?Ei siitä kovin mielissään voi olla.
En ihan tajunnut, mitä tarkoitat?
Totta kai se kertoo minusta. Minulle tuollaiset pseudopsykologiat edustavat rajoittuneita ja vanhentuneita ajatusmalleja.
ap