Kumpi on helpompaa: täysi isättömyys vai isän harvoin näkeminen?
Kuulin tuossa radiosta laulun, jossa voivoteltiin miten laulajan rakkaalla on ollut niin rankka elämä, kun isäkin soitti vain kahdesti vuodessa.
Ryhdyin miettimään, miten usein tällaisista lapsuudentraumoista kuulee. Oma isäni lähti kokonaan elämästäni kun olin viiden vanha, enkä kokenut kasvaessani minkäänlaista isän puutetta; oli itsestäänselvyys, ettei isää ollut; siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
Olisiko siis ehkä niin, että täysi isättömyys on lapselle helpompaa käsitellä ja vähemmän traumatisoivaa, kuin se, että isään ollaan yhteydessä kerran kuussa tai vaikka pari kertaa vuodessa? Silloinhan lapsi ikävöi isäänsä ja kokee isän puuttuvan niinä aikoina, kun yhteydenpitoa ei ole. Tapaamisiin on suuret odotukset ja menetyksen suru iskee joka kerta erotessa.
En tietenkään väitä, että lapsi pitäisi koskaan tahallaan erottaa toisesta vanhemmastaan, lähinnä haluan vain pohtia asiaa, koska oma kokemukseni on niin eri moniin muihin verrattuna.
Mitä mieltä olette, millaisia omat kokemuksenne ovat?
Kommentit (43)
En tiedä kumpi olisi helpompaa. Itse kasvoin isättömänä, ja vaikka en sitä ehkä koskaan rekisteröinyt, niin uskon että se kyllä vaikutti siihen millainen mies minusta tuli. Jälki ei ole kaunista.
Luultavasti niin. Jos isä on saatavilla, mutta ei kuitenkaan, tuntuu varmasti hyvlätymmältä kuin se ettei isä ole saatavilla ollenkaan.
Uskon että täysi isättömyys on vaikeinta. Sinä et ole isätön. Tiedät, kuka isäsi on ja sinulla lienee muistojakin. Menneisyydestä ja taustastasi ei puutu palasta. Ikävän kokeminen ei ole pahinta maailmassa, ei sitä tarvitse vältellä. Jokaisen pitää saada tietää ja tuntea, mistä on kotoisin ja mihin sukuun kuuluu.
Helpompaa se on kun isä on kokonaan pois elämästä. Rankkaa se on sillon kun lapsena näät todellisuudessa että oot vaan velvollisuus ja ilman palaa paperia toi ihminen ei olis mun elämässä, eikä sitä haittais se pätkääkää.
Täysi isättömyys helpompaa. Helpompaa kun hyväksyy, ettei koskaan saa isäsuhdetta (kuollut tai ei missään yhteydessä) kun sellainen joskus tapaa -kituminen odotuksineen.
Vierailija kirjoitti:
Uskon että täysi isättömyys on vaikeinta. Sinä et ole isätön. Tiedät, kuka isäsi on ja sinulla lienee muistojakin. Menneisyydestä ja taustastasi ei puutu palasta. Ikävän kokeminen ei ole pahinta maailmassa, ei sitä tarvitse vältellä. Jokaisen pitää saada tietää ja tuntea, mistä on kotoisin ja mihin sukuun kuuluu.
On tietysti eri asia, jos ei edes tiedä kuka oma isä on. Pidän silti itseäni isättömänä, koska en kyseistä henkilöä edes tunne - hatarat muistikuvat voi laskea yhden käden sormilla ja hänen suvustaan en tiedä mitään.
ap
kannattaa kysyä asinanomaiselta itseltää että haluaako pitää yhteyttä? ei kaikki tule toimeen keskenään, ei kannata väkisin vääntää, mutta ei sitä estoakaan tarvitse asettaa
m85 kirjoitti:
kannattaa kysyä asinanomaiselta itseltää että haluaako pitää yhteyttä? ei kaikki tule toimeen keskenään, ei kannata väkisin vääntää, mutta ei sitä estoakaan tarvitse asettaa
Tästä ei tässä keskustelussa ollut kyse.
ap
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Jatkan vielä, että lasta ei pidä kannustaa tekemään enempää kuin oman osansa. Läheinen suhde on lähes kokonaan aikuisen vastuulla. Ehdottomasti kannattaa opettaa lapselle ja pitää huolta, ettei tämä näe liikaa vaivaa asian eteen, vaikka hän kokisi siihen halua.
Äitini ei tiennyt, kuka oli hänen isänsä. Vieläkin, lähes 90-vuotiaana, hän kärsii siitä. Itkee isänpäivänä ja ajattelee, millainen hänen isänsä olisi ollut. Siihen aikaan kiusattiin aviottomia lapsia ankarasti ja äitini koki halveksuntaa isättömyydestään. Edes haudan hän olisi halunnut tietää tai nimen. Edes jotain.
Täysi isättömyys on kauheaa.
Isättömyys on helpompaa. Voi elää siinä uskossa että jossain tuolla on toinen, mukava vanhempi eikä se vittumainen alkoholisti.
Kai riippuu mitä tarkoitetaan isättömyydellä, ja miten paljon isä on tekemisissä. Jos isä on kuollut, onhan se paljon rankempaa, kuin jos isää näkee harvemmin, mutta kuitenkin tietää että häneltä voi tarvittaessa kysyä vaikka jotain.
Varmaan tässä haetaan sitä hylkäämiskokemusta, mitä ei välttämättä liity kumpaankaan. Tai mikä voi liittyä vaikka asuisi yhdessä isän kanssa.
Pitäisin varmaan tärkeänä sitä, ettei synny kuvaa, että isä ei halunnut minua, tai ettei häntä kiinnostanut nähdä. On varmaan tunteen tasolla helpompaa, jos voi ajatella ettei isällä ollut juuri vaihtoehtoja, tai että hän yritti parhaansa.
Vierailija kirjoitti:
Kai riippuu mitä tarkoitetaan isättömyydellä, ja miten paljon isä on tekemisissä. Jos isä on kuollut, onhan se paljon rankempaa, kuin jos isää näkee harvemmin, mutta kuitenkin tietää että häneltä voi tarvittaessa kysyä vaikka jotain.
Varmaan tässä haetaan sitä hylkäämiskokemusta, mitä ei välttämättä liity kumpaankaan. Tai mikä voi liittyä vaikka asuisi yhdessä isän kanssa.
Pitäisin varmaan tärkeänä sitä, ettei synny kuvaa, että isä ei halunnut minua, tai ettei häntä kiinnostanut nähdä. On varmaan tunteen tasolla helpompaa, jos voi ajatella ettei isällä ollut juuri vaihtoehtoja, tai että hän yritti parhaansa.
Olisi tosiaan pitänyt tarkentaa aloitukseen millaista isättömyyttä tarkoitan, mutta toisaalta ihan mielenkiintoista, kun kommenteissa puhutaan kaikenlaisista isättömyyksistä.
Hyviä pointteja.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu enemmän motiiveista kuin sinänsä toteutustavasta.
Isäni hylkäsi minut jo kun olin vauva. Teini-ikäisen hylkääminen olisi varmaan ollut draamapitoisempaa, mutta jos teini-ikäiseksi asti on saanut kasvuun tukea isältä, niin tilanne on kauempaa tarkasteltuna kuitenkin paljon parempi.
Minulta puuttuu kokonaan toinen puoli perustuksesta. Vaikutukset ovat selkeät, mutta ne mielellään kieltäisi ja jostain syystä ympäristökin ne haluaisi kieltää. Ilmeisesti tuomitsemista pelätään niin paljon.
Täysin tapaamatta voi olla helpompaa, mutta ei silti terveellisempää. Suhde on helpompi, mutta lapsen kehitykselle kanssakäynti on tietysti tärkeää. Siinäkin on tietysti, että mitä siihen osapuolet antaa.
Sama kuin lasten kanssa, elämä ilman on luonnollisesti helpointa. Jotkin asiat vain ovat vaivan arvoisia.
Mitä sellaista isältä saa, mitä äidiltä ei voi saada? Henkilökohtaisesti pidän tuota myyttiinä. Eri sukupuolten edustajia kuitenkin näkee jokainen lapsi vanhemman puuttumisesta huolimatta, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään kiveen hakattuja nykyaikana, että pitäisi jotenkin opetella, millaisia ne miehet ovatkaan.
Myyttinä?
Kertonee sitten sinusta..
Myytti se ei todellakaan ole.
Popularisoiden ja kärjistäen isä on tuki ja äiti tyyny. Isä on rajat ja äiti on rakkaus.
Naiset ovat ihan tarkoituksella pehmeitä ja empaattisia, koska vastasyntynyt ja pieni lapsi tarvitsee suojaa ja yhteyden tunnetta. Kasvaessaan lapsi tarvitsee kuitenkin muutakin kuin empaattista joustoa. Hänen tarvitsee törmätä johonkin, joka ei joustakaan. Se on todella tärkeää. Ja paljon muuta.
Olen itse aika miehekäs naiseksi eli ymmärrän kyllä, erilaiset luonteet. Miehenikin sattuu olemaan erityisen herkkä mieheksi. Sukupuoliset erot ovat silti kaiken tämän vaihtelun yli. Yksin ei voi olla kaikkea kuitenkaan, joten ihanne ehdottomasti on kahden sukupuolen liittovanhemmuus. Miksi biologinen vanhemmuus on arvokasta ja merkityksellistä on toinen asia, onko sekin mielestäsi myytti.?
Minulla on kouluikäiset lapset. Jos meistä nyt jomman kumman olisi pakko kuolla, ottaisin lapsiltani pois äidin, minun -tärkein- osuuteni on jo hyvällä mallilla. Isää he tulevat tarvitsemaan vielä paljon. Tietenkin molempi parempi tästäkin eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Isättömyys on helpompaa. Voi elää siinä uskossa että jossain tuolla on toinen, mukava vanhempi eikä se vittumainen alkoholisti.
Valheita ei olisi koskaan aloitettu kertomaan, jos siitä ei mitään etua saisi. Ja yksi merkittävimmistä on, että valhe helpottaa elämää, ainakin sillä hetkellä. Helppous ei ehkä kuitenkaan ole positiivinen asia.
Minun nyt jo 18-vuotias lapseni on ollut täysin isätön koko elämänsä. En ole koskaan tehnyt aiheesta numeroa. Lapseni on tasapainoinen eikä ole saanut traumoja. Asiasta on keskusteltu.