Lue keskustelun säännöt.
Mielikuvat "Prismaperheestä" laskee lapsentekohaluja? Mikä keskiluokkaisessa ydinperheessä on niin kamalaa?
"Taajamassa sijaitseva iso omakotitalo, pihassa seisovat Volvo ja kultainennoutaja, samanlaisiin tuulipukuihin pukeutunut nelihenkinen ”prismaperhe”, joka suhaa automarketissa metsästämässä alennusjauhelihaa.
Tällaisia mielikuvia nuoret aikuiset liittävät lapsiperheisiin – ja muun muassa tällaiset mielikuvat heikentävät heidän perheellistymishalujaan, kertoo tuore Väestöliiton perhebarometri."
Kommentit (478)
Spontaaniuden puute. Eihän loppujen lopuksi mihinkään voi sitoutua, jos spontaanius on tärkein asia elämässä. Ei ainakaan työpaikkaan, koska silloinhan ei voi mennä ja tulla miten haluaa. Ei ainakaan parisuhteeseen, koska joutuu tekemään kompromisseja toisen kanssa. Ei lemmikkejä, koska ne rajoittaa elämää. Ei asuntolainaa, ei edes vuokrakämppää, rajoittaa elämää.
Ilmasto rajoittaa elämää, ei voi mennä shortseissa metsään telttailemaan keskellä talvea Suomessa. Lait rajoittaa elämää, ei saa metsästää muita ihmisiä ruuaksi. Ei saa varastaa.
Mitä on jäljellä oikeasti spontaanisuudesta, jos sitä edustaa joku ravintolassa käynti? Ja ravintolakin on tiettyyn aikaan vain auki eikä sieltä voi spontaanisti tilailla mitä hyvänsä. Eivät edes tarjoile alkoholia, jos olet liian kännissä.
"Asunto on sekaisin, jos on lapsia" Mun kämppä on aina ollut sekaisin, vaikkei ole lapsia. "Ei ole rahaa, koska on lapsia." Mulla ei ikinä ole ollut rahaa, vaikkei ole lapsia ollut.
"Ei voi matkustaa, jos on lapsia." En voi matkustaa muutenkaan, koska ei ole rahaa.
Mä olisin tosi iloinen omasta kämpästä, autosta ja koirastakin, koska se ei ole enää edes mahdollista. Sen sijaan elän homekämpässä, autoon ei ole varaa eikä koiraankaan.
Nyt olen lapseton sinkku, jolla ei ole rahaa. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin, koska kavereilla on lapset. En käy ravintoloissa kuin muutaman kerran vuodessa, koska ei ole varaa. Ei ole varaa maksullisiin harrastuksiin.
Koiran kanssa eläminen parantaisi elämänlaatuani, mutta pitää tyytyä hoitokoiriin.
Ai että, kun tää mahdollisuus spontaaneihin juttuihin rikastaa mun elämää niiin paljon.
Vähän niin kuin mahdollisuus voittaa eurojackpotissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännää jos tällainen perhemielikuva tosiaan on syntyvyystilastojen laskun takana, kun kuitenkin tutkijoiden mukaan kyse ei ole siitä, että aiempaa selkeästi suurempi osa ihmisistä aikoo jättää lapset hankkimatta. Jos ajattelee että perhe-elämä on tuollaista, ja ei halua sitä, niin eikö se viittaa siihen, että aikoo jäädä lapsettomaksi? Toisaalta useimmat haastateltavat kai sanoivat haluavansa lapsia jossain vaiheessa.
Kysymyshän olikin siitä, että tuollainen perhemielikuva ei ole nuorten aikuisten mieleen. Vasta sitten kolmekymppisinä alkaa olla. Ja koska lapsia hankitaan myöhemmin, myös lasten määrä jää vähäisemmäksi. Tietenkin asiaan vaikuttaa myös se, ettei tuota prismaperhe-elämääkään saavuta, jos lapsia on useita. Kas kun ei ole varaa omakotitaloihin, farmariautoihin ja kultaisiinnoutajiin, jos on monta lasta. Monella keskituloisella ei ole noihin varaa edes kahden lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Spontaaniuden puute. Eihän loppujen lopuksi mihinkään voi sitoutua, jos spontaanius on tärkein asia elämässä. Ei ainakaan työpaikkaan, koska silloinhan ei voi mennä ja tulla miten haluaa. Ei ainakaan parisuhteeseen, koska joutuu tekemään kompromisseja toisen kanssa. Ei lemmikkejä, koska ne rajoittaa elämää. Ei asuntolainaa, ei edes vuokrakämppää, rajoittaa elämää.
Ilmasto rajoittaa elämää, ei voi mennä shortseissa metsään telttailemaan keskellä talvea Suomessa. Lait rajoittaa elämää, ei saa metsästää muita ihmisiä ruuaksi. Ei saa varastaa.
Mitä on jäljellä oikeasti spontaanisuudesta, jos sitä edustaa joku ravintolassa käynti? Ja ravintolakin on tiettyyn aikaan vain auki eikä sieltä voi spontaanisti tilailla mitä hyvänsä. Eivät edes tarjoile alkoholia, jos olet liian kännissä.
"Asunto on sekaisin, jos on lapsia" Mun kämppä on aina ollut sekaisin, vaikkei ole lapsia. "Ei ole rahaa, koska on lapsia." Mulla ei ikinä ole ollut rahaa, vaikkei ole lapsia ollut.
"Ei voi matkustaa, jos on lapsia." En voi matkustaa muutenkaan, koska ei ole rahaa.
Mä olisin tosi iloinen omasta kämpästä, autosta ja koirastakin, koska se ei ole enää edes mahdollista. Sen sijaan elän homekämpässä, autoon ei ole varaa eikä koiraankaan.
Nyt olen lapseton sinkku, jolla ei ole rahaa. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin, koska kavereilla on lapset. En käy ravintoloissa kuin muutaman kerran vuodessa, koska ei ole varaa. Ei ole varaa maksullisiin harrastuksiin.
Koiran kanssa eläminen parantaisi elämänlaatuani, mutta pitää tyytyä hoitokoiriin.
Ai että, kun tää mahdollisuus spontaaneihin juttuihin rikastaa mun elämää niiin paljon.
Vähän niin kuin mahdollisuus voittaa eurojackpotissa.
Työtä, alaa, miestä, asuinpaikkaa ja kämppää voi aina vaihtaa, jos edellisestä menee maku. Lapsesta ei noin vain pääsekään eroon.
Tuntuu kuin eläisin ihan eri todellisuudessa kuin moni tämän keskustelun osallistuja. Minulla on kaksi lasta, olen yh (ei oma valinta). Vanhemmuus ei tunnu erityisen raskaalta, enimmäkseen olen aika onnellinen. Eletään lasten kanssa pienehkössä kerrostaloasunnossa, ei käydä megamarketeissa, ei ole autoa eikä koiraa. Lasten elämänilo, uteliaisuus, innokkuus, älykkyys ja halu oppia on kasvattanut minua tosi paljon. Brunsseista ja ulkomaanmatkoista en välitä. Harrastamme itse tekemistä, luonnossa liikkumista sekä sukulaisten ja ystävien tapaamista. Miestä en varmaan yh:na löydä, mutta elämässä ei voi saada kaikkea.
Minulle on se ja sama jos joku muu hankkii lapsia, itse en niin tee. Siihen on useampi syy ja kai se "mielikuva" on yksi niistä vaikkei kylläkään oleellisin. Muita syitä ovat:
- en koe sopivani vanhemmaksi
- en välitä kamalasti lapsista
- en osaa kuvitella itseäni pyörittämään perhettä
- maailmassa on liikaa ihmisiä ja tämä ahdistaa minua jollain tasolla, kai olen joku hippi
- olen tyytyväinen elämääni ilman perhettäkin
Kaikilla on varmasti omat syynsä hankkia tai olla hankkimatta. Jokainen ottakoon vastuun omasta päätöksestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjusta voisi päätellä, että tee lapsi vain jos:
A) Teillä on suhteellisen paljon rahaa (matkustelu, erilaiset palvelut, elämykset)
B) Työajat ovat normaalit 8h päivässä molemmilla, eikä työ ole sinulle mikään suuri intohimo, johon haluat kuluttaa paljon aikaa
C) Hyvät tukiverkostot
Ja näiden lisäksi tee vain yksi lapsi.
Meillä toteutuu nuo kaikki ja elämä on oikein mukavaa. Todennäköistä on, että elämä olisi paljon hankalampaa, jos olisi useampi lapsi, huonot tukiverkostot, molemmilla haastava työ (nyt vain toisella haastava ja toisella osa-aikainen) tai meillä olisi vähemmän rahaa.
Ehkä helposta lapsiperhe-elämästä on tullut luksusta? Siihen on harvemmalla varaa nykyään. Voi saada helpon elämän ilman lapsia tai sitten hankalamman elämän lasten kanssa, mutta harvemmalla on varaa molempiin. Oikein rikkailla on sitten varaa useampaankin lapseen ja silti elämä on helppoa. Ja tarkoitan siis helpolla sitä, että kaupasta voi ostaa mitä tahtoo, matkustaa usein, kotiin on varaa hankkia lastenhoito- ja siivouspalveluita usealla tunnilla viikossa, on varaa muihinkin ostopalveluihin jne.
Ai vitsit, älä käännä puukkoa haavassa :D
Hyvä pointti, että helposta ja mukavasta lapsiperhe-elämästä on tullut luksusta tai ehkä paremminkin niin, että siitä on tultu ideaali, jota tavoitellaan. Jos tämä ei ole mahdollista, lapsia ei tehdä ollenkaan. Tuskin 20 vuotta sitten perhe-elämä oli helppoa ja mukavaa, mutta koska kaikilla oli samanlaista, ei osattu samalla tavalla kuin nykyisin kaivata jotain muuta lisäksi.
Itse en koe perhe-elämää helpoksi ja mukavaksi juuri sen takia, että joudun sen vuoksi luopumaan niin monesta muusta nautinnollisesta asiasta. Lapset ovat ihania ja elämäni rakkaudet, mutta sen saadakseni olen joutunut kiristämään kuluttamista ja itseni hemmottelua. Jos olisi rahaa ja tukiverkot, voisin saada molemmat. Mies taas kokee perhe-elämän raskaaksi, koska hänelle jää aiempaa paljon vähemmän aikaa keskittyä työhönsä, joka samalla on hänen harrastuksensa.
Ehkä meidän perheessä kiteytyy tämän ajan perhehaaveet: halutaan kaikki, vaikka resurssit eivät ole riittävät. No, hengissä olemme, lapset kasvavat ja rakkautta riittää. Pahemminkin voisi olla.
Anteeksi, en tarkoittanut pahalla.
Meilläkin olisi paljon tiukempaa, jos meillä olisi yhden lapsen sijaan kolme lasta. Yksistään se valinta jo vaikuttaisi merkittävästi meidän perheen tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kuin eläisin ihan eri todellisuudessa kuin moni tämän keskustelun osallistuja. Minulla on kaksi lasta, olen yh (ei oma valinta). Vanhemmuus ei tunnu erityisen raskaalta, enimmäkseen olen aika onnellinen. Eletään lasten kanssa pienehkössä kerrostaloasunnossa, ei käydä megamarketeissa, ei ole autoa eikä koiraa. Lasten elämänilo, uteliaisuus, innokkuus, älykkyys ja halu oppia on kasvattanut minua tosi paljon. Brunsseista ja ulkomaanmatkoista en välitä. Harrastamme itse tekemistä, luonnossa liikkumista sekä sukulaisten ja ystävien tapaamista. Miestä en varmaan yh:na löydä, mutta elämässä ei voi saada kaikkea.
No mutta silloinhan sinä et ole noista joutunut luopumaankaan lasten vuoksi. Mun lapseni taas rakastavat matkustelua ja ilman lapsia matkat saa edullisemmin, kun koneenvaihtoja voi olla useita eikä haittaa, vaikka vaihtokentällä joutuisi odottelemaan 18 tuntia. Voi vaikka pistää repun pään alle ja ottaa nokset. Mutta odottelepa taaperon tai edes kouluikäisen kanssa lentokentällä 18 tuntia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Hmm, kolme lasta, eikä mistään mainitsemastasi ole tarvinnut luopua. Olemme lapsiperhe, muttemme mikään tuulipuku-Prisma-perhe
Kyllähän elämä ois hohdokkaampaa ilman lapsia. Todellakin. Ei tarttis kantaa vastuuta kuin itsestään, joku ei ois jatkuvasti sekottamassa kämppää sitä mukaa kuin sitä saa siivottua, vois käyttää rahaa paljon vapaammin, aikatauluttaa elämänsä töineen/opiskeluineen/vapaa-aikoineen ihan miten huvittaa, syödä mitä huvittaa miettimättä että lapset haluaa sitä makaronilaatikkoa. Joskus nämä asiat harmittavat, ja kadehdin lapsettomia ystäviä.
Mutta mä halusin tulla äidiksi. Halusin todella palavasti. Ehkä se on puhdasta biologiaa. Jos olisin vain miettinyt järjellä, että on paljon hauskempaa olla lapseton, mua olisi jäänyt todella kalvamaan etten saa olla kenenkään äiti. Musta tuntuu ihmeelliseltä että joku ei tunne niin, mutta varmaan vapaaehtoisesti lapsettomista tuntuu ihmeelliseltä että joku haluaa lapsia. Ihan jopa niin kovasti, että tuntee ettei itsellä ole oikeastaan edes tarkoitusta jos ei lisäänny.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Plääh.Itse olen saanut paljon onnea, rakkautta ja iloa kolmesta lapsestani.Elämä ei pyöri oman navan ympärillä turhanpäiväisyyksiä analysoidessa ja saa paljon aikaan asioita.Olisi aivan kammottava aukko elämässä lapsettomana.
Sinulla olisi. Miksi on niin vaikea tajuta, että toisella voi olla rikas ja täysi elämä ilman sinun elämäntapaasi.
t. ei bilettävä vela
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten aiempi kirjoittaja totesi, se kuulostaa tylsältä. Ja keskinkertaiselta. Ja kunnianhimottomalta. Ja pysähtyneeltä. Ja kulahtaneelta. Ja pakotetulta.
Minä ajattelen noin lapsettomista, niin se on makuasia se elämä. :)
Avaatko vielä, miten lapsettomuus on "pakotettua"? OIkeasti haluan lapsia mutta pakotan itseni lapsettomaksi? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän elämä ois hohdokkaampaa ilman lapsia. Todellakin. Ei tarttis kantaa vastuuta kuin itsestään, joku ei ois jatkuvasti sekottamassa kämppää sitä mukaa kuin sitä saa siivottua, vois käyttää rahaa paljon vapaammin, aikatauluttaa elämänsä töineen/opiskeluineen/vapaa-aikoineen ihan miten huvittaa, syödä mitä huvittaa miettimättä että lapset haluaa sitä makaronilaatikkoa. Joskus nämä asiat harmittavat, ja kadehdin lapsettomia ystäviä.
Mutta mä halusin tulla äidiksi. Halusin todella palavasti. Ehkä se on puhdasta biologiaa. Jos olisin vain miettinyt järjellä, että on paljon hauskempaa olla lapseton, mua olisi jäänyt todella kalvamaan etten saa olla kenenkään äiti. Musta tuntuu ihmeelliseltä että joku ei tunne niin, mutta varmaan vapaaehtoisesti lapsettomista tuntuu ihmeelliseltä että joku haluaa lapsia. Ihan jopa niin kovasti, että tuntee ettei itsellä ole oikeastaan edes tarkoitusta jos ei lisäänny.
Tämän aloin ymmärtämään vasta näin 32 vuotiaana, uusi kumppani on hankittu ja nyt yhteinen koti pian, työelämä on ollut vakaana jo muutaman vuoden, tuli semmoinen tyhjyys jota joku täällä on kuvaillut, vaikka elämäni on mukavaa näin, niin tuntuu että jokin syvempi sisältö siihen puuttuu, hirvittää kyllä mitä kaikkia velvoitteita lapsi tuo mutta uskon että se on kaikki sen arvoista ja yhden kanssa jotenkin aina 2 aikuista ja 4 isovanhempaa jotka lupasi auttaa selviää :) Ymmärrän että joku ei ole vaan ikinä halunnut lapsia, itsekin heräsin koko asiaan vasta hiljattain ja nämä tunteet on ollut niin uusia ja ihmeellisiä. Uskon että vielä ehdin hyvin saamaan 1-2 lasta, jos hedelmällisyydessä tämän ikäisenä jo häikkää niin olisi ollut varmaan jo aiemminkin, alle kolmekymppisenä olin niin hukassa itseni kanssa etten olisi mitenkään ollut vanhemmaksi soveltuva.
Valitettavasti töissä ne ikävimmät tyypit on ne viisikymppiset lapsettomat naiset, toinen on elänyt vielä yksin koko elämänsä ja toinen onnettomassa parisuhteessa, niin kulmikkaita ja oma napa se tärkein, kovia arvostelemaan muita, lieneekö sattumaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän elämä ois hohdokkaampaa ilman lapsia. Todellakin. Ei tarttis kantaa vastuuta kuin itsestään, joku ei ois jatkuvasti sekottamassa kämppää sitä mukaa kuin sitä saa siivottua, vois käyttää rahaa paljon vapaammin, aikatauluttaa elämänsä töineen/opiskeluineen/vapaa-aikoineen ihan miten huvittaa, syödä mitä huvittaa miettimättä että lapset haluaa sitä makaronilaatikkoa. Joskus nämä asiat harmittavat, ja kadehdin lapsettomia ystäviä.
Mutta mä halusin tulla äidiksi. Halusin todella palavasti. Ehkä se on puhdasta biologiaa. Jos olisin vain miettinyt järjellä, että on paljon hauskempaa olla lapseton, mua olisi jäänyt todella kalvamaan etten saa olla kenenkään äiti. Musta tuntuu ihmeelliseltä että joku ei tunne niin, mutta varmaan vapaaehtoisesti lapsettomista tuntuu ihmeelliseltä että joku haluaa lapsia. Ihan jopa niin kovasti, että tuntee ettei itsellä ole oikeastaan edes tarkoitusta jos ei lisäänny.
Tämän aloin ymmärtämään vasta näin 32 vuotiaana, uusi kumppani on hankittu ja nyt yhteinen koti pian, työelämä on ollut vakaana jo muutaman vuoden, tuli semmoinen tyhjyys jota joku täällä on kuvaillut, vaikka elämäni on mukavaa näin, niin tuntuu että jokin syvempi sisältö siihen puuttuu, hirvittää kyllä mitä kaikkia velvoitteita lapsi tuo mutta uskon että se on kaikki sen arvoista ja yhden kanssa jotenkin aina 2 aikuista ja 4 isovanhempaa jotka lupasi auttaa selviää :) Ymmärrän että joku ei ole vaan ikinä halunnut lapsia, itsekin heräsin koko asiaan vasta hiljattain ja nämä tunteet on ollut niin uusia ja ihmeellisiä. Uskon että vielä ehdin hyvin saamaan 1-2 lasta, jos hedelmällisyydessä tämän ikäisenä jo häikkää niin olisi ollut varmaan jo aiemminkin, alle kolmekymppisenä olin niin hukassa itseni kanssa etten olisi mitenkään ollut vanhemmaksi soveltuva.
Valitettavasti töissä ne ikävimmät tyypit on ne viisikymppiset lapsettomat naiset, toinen on elänyt vielä yksin koko elämänsä ja toinen onnettomassa parisuhteessa, niin kulmikkaita ja oma napa se tärkein, kovia arvostelemaan muita, lieneekö sattumaa...
Pahoittelen kirjoitusvirheitä... Unohtui vielä että yksinäinen vanhuus kuullostaa aika synkältä, koko elämä kumppanin kanssa kahdestaan ja sitten vielä jompi kumpi kuolee. Ystävät ei korvaa nytkään omaa perhettä, niin miten vanhana. Olisi hienoa että olisi vanhempana vielä oma suku ympärillä, kun ei itsellä ole sisaruksiakaan, miehellä on 2.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän elämä ois hohdokkaampaa ilman lapsia. Todellakin. Ei tarttis kantaa vastuuta kuin itsestään, joku ei ois jatkuvasti sekottamassa kämppää sitä mukaa kuin sitä saa siivottua, vois käyttää rahaa paljon vapaammin, aikatauluttaa elämänsä töineen/opiskeluineen/vapaa-aikoineen ihan miten huvittaa, syödä mitä huvittaa miettimättä että lapset haluaa sitä makaronilaatikkoa. Joskus nämä asiat harmittavat, ja kadehdin lapsettomia ystäviä.
Mutta mä halusin tulla äidiksi. Halusin todella palavasti. Ehkä se on puhdasta biologiaa. Jos olisin vain miettinyt järjellä, että on paljon hauskempaa olla lapseton, mua olisi jäänyt todella kalvamaan etten saa olla kenenkään äiti. Musta tuntuu ihmeelliseltä että joku ei tunne niin, mutta varmaan vapaaehtoisesti lapsettomista tuntuu ihmeelliseltä että joku haluaa lapsia. Ihan jopa niin kovasti, että tuntee ettei itsellä ole oikeastaan edes tarkoitusta jos ei lisäänny.
Tämä oli hyvä kommentti ja kuvasi tuntojani melko hyvin. Minusta ei tunnu ihmeelliseltä, että joku haluaa lapsia, mutta minusta tuntuu ihmeelliseltä, jos joku ajattelee, että on outoa, että joku ei halua. Olipas hirviömäinen lause. :D
Mutta minusta siis tuntuu siltä, että elämäni olisi pilalla, jos tulisin raskaaksi ja joutuisin kasvattamaan lasta. Minusta elämän tarkoitus on yksinkertaisesti vain elää sitä. Ei minulla tarvitse olla mitään sen suurempaa tehtävää, jotta elämäni olisi merkityksellistä. Voin vain olla ja pitää hauskaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän elämä ois hohdokkaampaa ilman lapsia. Todellakin. Ei tarttis kantaa vastuuta kuin itsestään, joku ei ois jatkuvasti sekottamassa kämppää sitä mukaa kuin sitä saa siivottua, vois käyttää rahaa paljon vapaammin, aikatauluttaa elämänsä töineen/opiskeluineen/vapaa-aikoineen ihan miten huvittaa, syödä mitä huvittaa miettimättä että lapset haluaa sitä makaronilaatikkoa. Joskus nämä asiat harmittavat, ja kadehdin lapsettomia ystäviä.
Mutta mä halusin tulla äidiksi. Halusin todella palavasti. Ehkä se on puhdasta biologiaa. Jos olisin vain miettinyt järjellä, että on paljon hauskempaa olla lapseton, mua olisi jäänyt todella kalvamaan etten saa olla kenenkään äiti. Musta tuntuu ihmeelliseltä että joku ei tunne niin, mutta varmaan vapaaehtoisesti lapsettomista tuntuu ihmeelliseltä että joku haluaa lapsia. Ihan jopa niin kovasti, että tuntee ettei itsellä ole oikeastaan edes tarkoitusta jos ei lisäänny.
Tämän aloin ymmärtämään vasta näin 32 vuotiaana, uusi kumppani on hankittu ja nyt yhteinen koti pian, työelämä on ollut vakaana jo muutaman vuoden, tuli semmoinen tyhjyys jota joku täällä on kuvaillut, vaikka elämäni on mukavaa näin, niin tuntuu että jokin syvempi sisältö siihen puuttuu, hirvittää kyllä mitä kaikkia velvoitteita lapsi tuo mutta uskon että se on kaikki sen arvoista ja yhden kanssa jotenkin aina 2 aikuista ja 4 isovanhempaa jotka lupasi auttaa selviää :) Ymmärrän että joku ei ole vaan ikinä halunnut lapsia, itsekin heräsin koko asiaan vasta hiljattain ja nämä tunteet on ollut niin uusia ja ihmeellisiä. Uskon että vielä ehdin hyvin saamaan 1-2 lasta, jos hedelmällisyydessä tämän ikäisenä jo häikkää niin olisi ollut varmaan jo aiemminkin, alle kolmekymppisenä olin niin hukassa itseni kanssa etten olisi mitenkään ollut vanhemmaksi soveltuva.
Valitettavasti töissä ne ikävimmät tyypit on ne viisikymppiset lapsettomat naiset, toinen on elänyt vielä yksin koko elämänsä ja toinen onnettomassa parisuhteessa, niin kulmikkaita ja oma napa se tärkein, kovia arvostelemaan muita, lieneekö sattumaa...
Mun esikoiseni on sun ikäisesi. Sain hänet 24-vuotiaana. Siihen aikaan sanottiin, että ensin ammatti sekä työpaikka ja kun "juoksut on juostu", on lasten aika. Niitä "juoksuja" vaan oli siihen aikaan paljon vähemmän kuin nykyisin. Ei tavallinen vastavalmistunut sairaanhoitaja voinut uneksiakaan jostain Japanin tai Brasilian matkasta. Yhtä hyvin olisi voinut uneksia kuulennosta. "Juoksut tuli juostua" siis jo varsin nuorena ja sen vuoksi lasten aikakin oli nuorena.
Faija oli alkkis ja mutsi väkivaltanen ja lapsuus oli täyttä paskaa täynnä. Ja silti oon aina halunnu punasen tuvan, perunamaan, volvon ja kaks lasta.
Mulle lapsettomuus ei oo ees vaihtoehto ollu ikinä. Miehen kanssa kun alettiin seurustelemaan oli kummallekkin selvää että lapsia halutaan, joko omia tai adoptoituja jos ei biologisesti onnistuta.
Rivarissa asutaan vielä ja pihallaki on punanen sitikka, mut esikoinen tulossa enkä vois olla onnellisempi. Ja kyllä, olen alle 20v nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eikö se sitten ole keskiluokkaista kun vuosikymmen toisensa perään nautitaan niistä vtun brunsseista ja illanistujaisista? Minusta ainakin alkaa olla tosi puuduttavaa ja tylsää ja itseään toistavaa sillai kymmenen vuoden jälkeen. Eletään niinku tosi siistii ja spontaanii elämää. Pyöritään oman navan ympärillä ja loputtomassa elämysten ja hedonismin pyörteessä. Tämähän on just sitä lammasmaista keskiluokkaista elämää jota meille tyrkytetään. Kaikki samanlaisia tylsimyksiä vaikka jokainen esittää olevansa oman elämän supertähtiä. Tämä on massaa nykypäivänä.
En käy brunsseilla, ehkä vielä joskus, elämäntilanteet muuttuvat vaikka ei lapsia hankikaan. Tätä osa perheellisistä ei ymmärrä: lapsettomat eivät jumiudu siihen vaiheeseen, missä te olitte ennen lapsia, vaan muutumme ja kehitymme myös.
Itsekäskään en ole, maailma pärjää ilman minun geenejäni (vaikka niissä ei mitään vikaa todellakaan ole), minä voin huolehtia lähimmäisistäni ja nauttia elämästäni.
Niin samaa mieltä boldatusta. Ihan vakavissanneko luulette, että lapseton jää jumittamaan johonkin teini-ikäisen maailmaan? Lisäksi osalla meistä on sen verran karu tausta, että aikuisuus ilman lapsia on vain tapa elää edes osa elämää ilman jatkuvaa huolehtimista ja vastuuta. Kiva tulla leimatuksi brunssilla ja viinillä elämänsä täyttäväksi bimboksi.
uraäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Hmm, kolme lasta, eikä mistään mainitsemastasi ole tarvinnut luopua. Olemme lapsiperhe, muttemme mikään tuulipuku-Prisma-perhe
Hmm, neljä lasta eikä ole tarvinnut luopua brusseista, pitkistä viikolopuista sun muista, kun ei niitä ole ollutkaan. Enkä ole kaivannutkaan. Ruuhkaiseen Prismaan en jalallani astu, käyn lähistön pikkumarketissa. On sairastettu noi taudit, myös ajalla ilman lapsia, enkä muista että olisin erityisemmin nukutellut lapsiani vauvaiänkään jälkeen, kun nukahtivat ihan itekseen sänkyynsä. (Mummut (8 ja 5 lasta) neuvoi että niitä ei opeteta nukuttamiseen) . Oli joo tiukkaa kun oli asuntolaina ja kolme lasta tarhassa, mutta sitten helpotti kun olivat koulussa. No nyt nuorin on tarhassa, mutta asuntolaina tuli maksetuksi.
Enkä kyllä vaihtaisi lapsiani mihinkään brunssiin tai pitkään viikonloppuun Keski-Euroopassa, mutta arvonsa kullakin. Minusta on kerrassaan mukavaa, kun koko perhe änkeää sunnuntaiaamuna samaan pöytään höpöttelemään, siinä on mulle brunssia tarpeeksi. .. jopa noita valvottuja öitä muistelee nyt jälkikäteen pienellä kaipauksellakin ja rakkaudella. Sitä kun katulamppu loisti kadulla, satoi hiljakseen lunta ja pieni ihminen hymyili kesken imetyksen. Ne on elettyä elämää, ja niistä on paljon hyviä muistoja. Mies muisteli eilen kahden vanhimman ekaa tarhapäivää, kun piti hoitovapaan jälkeen jättää 5 v. ja 3 v. hoitoon ja toinen lapsi jäi parkumaan iskän perään. Hän ajeli siitä töihin silmäkulmat kosteina. Sitten kun hän tuli hakemaan, lapsi mulkaisi häntä että "mitä sä nyt jo tulit? Mulla on leikki kesken" Sitä me eilen naurettiin lapsen kanssa.
En koe elämäni olleen mitenkään tylsä. Se oli paljon tylsempää ennen lapsia...helpolla ei ole päästy, mutta tylsää ei ole ollut....
N48 v.
Eihän toi prismaperhe unelma nyt ole niin kamala. Mutta osaan unelmoida kyllä muunlaisestakin tulevaisuudesta. Nykyajan mahdollisuudet elämässä ovat aika erilaiset kuin 50 vuotta sitten. Miksi toteuttaisin samaa kuin ennen vanhaan.. Tällä tarkoitan siis sitä että naimisiin on mentävä, lapset hankittava yms.
Sulla on sopeutumiskykyä. Tilanne muuttui, teitte päätöksen ja sillä eteenpäin. Moni muu jäisi ikäänkuin unelmissaan elämään kaksoiselämää. Jos tota lasta ei olisi niin olisi x ja y. Jotkut haikailevat teini-iän poikaystävien perään, ihan niin kuin se elämä olisi ollut kiinni vaan siitä, kenen kanssa pariutuu. Olisinpa ottanut Pekan, siitä tuli menestyvä johtaja... Idiooteimmat syyllistävät omista valinnoistaan sitä valittua puolisoa.