Lue keskustelun säännöt.
Mielikuvat "Prismaperheestä" laskee lapsentekohaluja? Mikä keskiluokkaisessa ydinperheessä on niin kamalaa?
"Taajamassa sijaitseva iso omakotitalo, pihassa seisovat Volvo ja kultainennoutaja, samanlaisiin tuulipukuihin pukeutunut nelihenkinen ”prismaperhe”, joka suhaa automarketissa metsästämässä alennusjauhelihaa.
Tällaisia mielikuvia nuoret aikuiset liittävät lapsiperheisiin – ja muun muassa tällaiset mielikuvat heikentävät heidän perheellistymishalujaan, kertoo tuore Väestöliiton perhebarometri."
Kommentit (478)
Vierailija kirjoitti:
No se lapsiperheelämä on ihan sellaista mitä siitä tekee. Toki lapsen persoonakin vaikuttaa, mutta jos on leppoisat vanhemmat niin yleensä lapsikin on. Me matkustellaan perheenä ja miehen kanssa kahdestaan. Kerran vuodessa koko perheen kahden viikon rantaloma ja toisen kerran vuodessa miehen kanssa kahdestaan viikoksi etelään tai pidennetty viikonloppu kivassa kaupungissa. Kerran vuodessa koko perhe kotimaassa kylpylään jo toinen kerta miehen kanssa kahdestaan. Meillä on mahtavat tukiverkot ja ilman niitä ei elämämme olisi näin mukavaa. Mies kantaa vastuun puoliksi lapsista ja kotitöistä. Ei riidellä ajankäytöstä eikä paljon muustakaan.
Välillä sitten kavereiden kanssa illanistujaisia ja romanttisia ravintolaillallisia joita varten saatetaan palkata lapsenvahti.
Palkatonta töistä että ei mene kaikki aika töissä, vuosilomat ei riitä meidän haluaamamme elämään.
Omakotitalo suunnitteilla ja saan sinne toivomani kuntosalin, ei ole enää urheileminenkaan vaikeaa. Ei ollut kyllä ennenkään, sillä tein treenin helposti vaikka leikkipuistossa.
Asenne vaikuttaa ja ihan se millainen ihminen on, kokeeko lapset rasitteena ja miten sietää stressiä. Itsellä on ollut elämässä kovia koettelemuksia joiden ansiosta olen oppinut elämään haluamanlaistani elämää ja teen asiat juuri niin kuin itselleni ja perheelleni on parasta ja mikä tuntuu hyvältä!
Sinulla on kaksi asiaa, mikä mahdollistaa sinua tyydyttävän lapsiperhe-elämän viettämisen: rahaa ja hyvät tukiverkot. Otetaan ne pois, ja katsotaan, oletko edelleen samaa mieltä.
Minulta on jäänyt monet hyvät juhlat väliin, koska ei ole tukiverkkoja ja ajatus lastenhoitajan palkan aiheuttamasta lovesta kuukausibudjettiin, kirpaisee liian paljon. Ihmiset eivät yleensäkään ymmärrä, että raha on se, millä elämästä pystyy tekemään itsensä näköistä huomattavasti helpommin kuin ilman sitä. On itseasiassa hieman naiivia todeta ensin, että elämästä pystyy tekemään sellaista kuin haluaa, ja sen jälkeen luetella lista asioista, jotka kaikki vaativat joko rahaa tai jotain muuta pääomaa. Vai meinasitko, että me muut pyydetään naapuria vahtimaan lasta/lapsia sillä välin, kun lähdetään miehen kanssa kaksin etelään viikoksi (mikä on kyllä jo absurdi ajatus itselleni, vaikka olisi millaiset tukiverkot)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
– aloitin liikunnan harrastamisen vasta lapsen (nyt 4 v.) syntymän jälkeen
* No minäpä harrastan jo nyt, ja lajeja joihin lapsi ei voi millään tavalla osallistua ja joissa lapsiparkkeha ei tunneta. Vaikken kilpaile tms niin en kuitenkaan halua heittää lajeihin käyttämiäni vuosia hukkaan ja vaihtaa hölkkäämiseen tai elixiatouhuun.– lauantai-iltana voi sekä koota legoja että (lapsen mentyä nukkumaan) katsoa esim. leffaa
*Eli mainitsemistani asioista 1 ainoa on mahdollisesti toteuttavissa– meidän lapsella on erittäin hyvä musiikkimaku, ja lastenmusiikkia ei kuunnella käytännössä yhtään
*Tämä on minusta vähän outoa jopa. Toki lapsi voi tykätä aikuismusiikista, mutta eikö teidän lapsenne ole kuullut esim. päiväkodissa, kavereilla tms lastenmusiikkia tai edes muuta musiikkia, josta hän pitää mutta vanhemmat eivät?– ollaan tehty lapsen kanssa lukuisia ulkomaanmatkoja, mukaan lukien 3 (pian 4) kaukomatkaa; Muumimaailmassa ollaan käyty kerran ja se oli aikuisellekin kiva paikka
*Kyllä, mutta olette toki tehneet lomalla ihan eri asioita kuin lapsettomana. Lue yläpuolelta kommenttini Malediiveista.– lapsensaanti ei millään tapaa velvoita kääntämään anopin perunamaata tai leikittämään lapsen serkkuja!
*Minusta suvun riistäminen lapselta on aika julmaa. Itselleni mummut ja papat ja monet serkut olivat lapsena todella tärkeitä. En haluaisi evätä lapseltani näitä asioita vaan sinnittelisin, lapsen tähden.– lapsenkin kanssa voi käydä rannalla ja kahviloissa (ollaan viety lasta vauvasta asti kahviloihin ja ravintoloihin, joten hän osaa käyttäytyä niissä varsin mallikelpoisesti)
*Taas mennään lapsen ehdoilla eikä tehdä sitä mitä oikeasti haluttaisiin. Kyllä mä mieluummin istun hyvän kaverin kanssa ja puhutaan tunteja ja otetaan pari siideriä kuin istun vartiksi syömään jäätelön (minkä jälkeen pyyhin jäätelöä erilaisilta pinnoilta, talutan lapsen vessaan, pyyhin, pakotan pesemään kädet jne). Kyllä lapsen kanssa voi tehdä, mutta tekeminen on järjestettävä lasta aina ajatellen. Esim. Tarantinon uusin ei käy, mutta seksistinen ja typerä korviavihlovilla äänitehosteilla ruuditettu prinsessaleffa käy. Ratsastustunti sulle ei käy, mutta maneesin laidalla värjötteleminen kun lapsi ratsastaa käy. Festarit ei käy, mutta käyskentely päiväaikaan lasten musatapahtumassa käy. Rannalle voi mennä, mutta et voi lukea ja rentoutua ja uida vaan vahdit haukkana kusesta lämmenneessä rantavedessä pentua ettei se huku tai kylmety tai kakkaa tai pala. Yksin lähdet rannalle vetäisemällä biksut, shortsit ja topin päälle ja pyyhe ja kirja ja vesipullo mukaan. Lapsen kanssa on käytävä pisulla ja kakilla ja puettava se uv-pukuun ja missä hellehattu ja kylmälaukku on oltava ja sinne evästä ja viltti ja kaikki uimahärpäkkeet ja ämpäri ja lapio ja vitusti aurinkorasvaa ja kun saa kaiken rontattua autoon niin jo se kiljuu kun kuuma ja renklaa turvavyötä auki vaikka molemmat ettei saa ja sitten tehdäänkin uukkari ja painutaan kotiin koska lasta on kasvatettava ja sitten ei voikaan loppupäivänä tehdä mitään kivaa ja kylmälaukku on purettava ja uv-puku riisuttava ja lapsi huutaa kuin hinaaja sohvanreunaan kuolaten kun ei päässyt rannalle jajaja...– töistä lähden samaan aikaan kuin ennen lapsensaantia, kotona laitan ruokaa mutta sitäkin tein jo ennen lapsensaantia; illemmalla saatan rötköttää sohvalla, kun lapsi esim. piirtää tai lukee kirjaa vieressäni taikka sitten lähden salille.
*Kaikkien työ ei ole säännöllistä päivätyötä eikä kaikista töistä voi lähteä tietyllä kellonlyömällä. Sohvalla rötköttäessäkin joudut olemaan välittömässä valmiudessa vastaamaan lapsen tarpeisiin etkä voi esim. torkahtaa ellei lapsi ole jo isoEnhän mä väittänyt, että lapsen saaminen ei muuttaisi (rajoittaisi?) elämää mitenkään. Aiempi kirjoituksesi oli vain aikamoinen kärjistys, ja halusin tuoda esiin, että en ollenkaan tunnista meidän perhe-elämää sinun kuvauksestasi taikka yleisistä prismailumielikuvista. Missään nimessä en myöskään yritä taivuttaa ketään vapaaehtoisesti lapsetonta lapsenhankintaan – ymmärrän ihan täysin, miksi joku ei halua lapsia, ja itsekin olin pitkään sitä mieltä, että meille ei lapsia tulisi.
Vielä kysymykseesi lastenmusiikista: kyllä lapsi kuulee sitä tarhassa tietysti, mutta ei me sitä kotona kuunnella, ellei lapsi joskus (pari kertaa vuodessa) pyydä.
Itse kyllä yleensä kyselen, mitä lapset haluavat kuunnella. Siivotessa tehdään yhteinen spotifylista, johon tulee kaikkien musiikkia, mikä on ihan kohtuullista, koska kaikki osallistuvat siivoukseen. Toki tämän voisi hoitaa toisellakin tavalla.
Ehkä sun lapsi on vielä aika pieni. Meillä käy lasten kavereita, ja yhdessä sitten harjoittelevat olkkarissa tanssiesityksiä kouluun. Omassa huoneessa lapsella ei ole tilaa tehdä kärrynpyöriö ja flikkejä. Voisin tottakai kieltää, mutta haluan kuitenkin, että lasten kaverit viihtyvät myös meillä ja että lapsi voi kotonaan tehdä niitä asioita, joista nauttii ja jotka ovat hänelle tärkeitä. Niin, että meillä soi välillä Cheek, Antti Tuisku ja Anna Abreu, vaikka minulle ne edustavat musiikkia jostain syvältä.
Vierailija kirjoitti:
"Taajamassa sijaitseva iso omakotitalo, pihassa seisovat Volvo ja kultainennoutaja, samanlaisiin tuulipukuihin pukeutunut nelihenkinen ”prismaperhe”, joka suhaa automarketissa metsästämässä alennusjauhelihaa.
Tällaisia mielikuvia nuoret aikuiset liittävät lapsiperheisiin – ja muun muassa tällaiset mielikuvat heikentävät heidän perheellistymishalujaan, kertoo tuore Väestöliiton perhebarometri."
Ihan ymmärrettävää. Kyllähän perinteinen keski-ikäisyys näyttää kauhealta ulospäin nuoren silmiin. Itsellä oli aikoinaan ihan sama tilanne.
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Ja totahan se oikeastikin on. MUTTA.
Aina näistä jää sitten puuttumaan täysin se tunnetaso. Ja perspektiivi sen suhteen, että ne lapset hyvänen aika kasvaa. Ei siellä päiväkodin joulujuhlassa loputtomasti pyöritä.
Totta kai vanhemmuuden voi jättää kokematta elämässä, mutta tosiasia on se, että samanlaista tunnesidettä ei tässä elämässä koe, kuin mitä lapseen kokee. Ei ole olemassa mitään syvempää ja pysyvämpää. Ja joo, totta kai on poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia, mutta lähtökohtaisesti ei sitten kuitenkaan ole.
Lisäksi musta on ainakin kivaa hengata hyvässä seurassa. Enkä tiedä parempaa seuraa kuin mun lapset, jotka on jo 9-14-vuotiaita ja ihan mielettömän siistejä tyyppejä. Ja tähän vaikuttaa kyllä se, miten ne lapsensa kasvattaa, millaisia arvoja jakaa, mitä edellyttää, mitä sallii. Kuinka osaa opettaa vapauden ja vastuiden suhdetta.
On niin hienoa katsoa mitä heistä vielä tässä elämässä tulee, ja kohdata niitä asioita yhdessä. On mulla paljon tosi läheisiä ystäviäkin, mutta se vaan on eri asia. Ei ne sulje millään lailla toisiaan kuitenkaan pois.
Mutta joo. Mielikuva on mielikuva, ja todellisuus sitten joskus just sitä mitä mielikuvakin oli, mutta useimmiten jotain aika paljon hienompaa.
Mieluummin Lidl kuin Prisma. Tuhat kertaa parempi. Lidlissä on oma Lidlin henki. Ja ruoka on halpaa. Lidlissä käyvät itseään arvostavat ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Ja totahan se oikeastikin on. MUTTA.
Aina näistä jää sitten puuttumaan täysin se tunnetaso. Ja perspektiivi sen suhteen, että ne lapset hyvänen aika kasvaa. Ei siellä päiväkodin joulujuhlassa loputtomasti pyöritä.
Totta kai vanhemmuuden voi jättää kokematta elämässä, mutta tosiasia on se, että samanlaista tunnesidettä ei tässä elämässä koe, kuin mitä lapseen kokee. Ei ole olemassa mitään syvempää ja pysyvämpää. Ja joo, totta kai on poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia, mutta lähtökohtaisesti ei sitten kuitenkaan ole.
Lisäksi musta on ainakin kivaa hengata hyvässä seurassa. Enkä tiedä parempaa seuraa kuin mun lapset, jotka on jo 9-14-vuotiaita ja ihan mielettömän siistejä tyyppejä. Ja tähän vaikuttaa kyllä se, miten ne lapsensa kasvattaa, millaisia arvoja jakaa, mitä edellyttää, mitä sallii. Kuinka osaa opettaa vapauden ja vastuiden suhdetta.
On niin hienoa katsoa mitä heistä vielä tässä elämässä tulee, ja kohdata niitä asioita yhdessä. On mulla paljon tosi läheisiä ystäviäkin, mutta se vaan on eri asia. Ei ne sulje millään lailla toisiaan kuitenkaan pois.
Mutta joo. Mielikuva on mielikuva, ja todellisuus sitten joskus just sitä mitä mielikuvakin oli, mutta useimmiten jotain aika paljon hienompaa.
Tässä piilee se pelko epäonnistumisesta: mitä jos lapsistani ei tulekaan kivoja ihmisiä ja vastuullisia aikuisia?
Itse ainakin koen tosi voimakkaasti tällä hetkellä, että olen epäonnistunut vanhemmuudessa. Muiden lapset tuntuvat aina olevan paremmin käyttäytyviä ja rauhallisia. Omat pojat vielä riehuvat ja tappelevat ja tytär inttää vastaan, minkä ehtii. Olen yrittänyt kasvattaa parhaan kykyni mukaan, mutta siitä huolimatta esimerkiksi 9v poikani on edelleen aika vaikea seuralainen esimerkiksi matkoillta tai kaupungilla JOS mukana on sisarukset. Odotan sitä aikaa, että milloin hän alkaa leikkimään paikallaan tai istumaan rauhassa sohvalla tai bussissa ilman pyörimistä. Tunnen jatkuvasti epäonnistuneeni, mikä ahdistaa itseäni aika paljon. Lapset itkevät vielä paljon ja kaipaavat tosi paljon syliä, aamuisin itkee tai kiukuttelee vähintään yksi kolmesta, eikä puhettakaan, että voisin tunnin lukea kirjaa rauhassa ilman lukuisia keskeytyksiä.
On lapsista iloa tottakai. He tekevät kotitöitä mukisematta (paitsi kuopus 6v saa yleensä hetkeksi itkupotkuraivarit ja nousee sitten tekemään niitä), hoitavat koulunsa tosi upeasti, heillä on kavereita ja he ovat pidettyjä ja saaneet esimerkiksi hymypatsaita, MUTTA siitä huolimatta viettäisin mieluummin aikaa ihan vain yksin.
Omat lapseni ovat jo kolmekymppisiä. Kun vertaan omaa nuoruuttani, maailma oli aika erilainen. Ei ollut samassa määrin kaikkea kivaa, mitä olisi voinut tehdä ennen perheen perustamista. Nyt esim saa lennot Helsinki - New York - Helsinki alle 400€ eli jos tienaa nettona 1600 €/kk, viikon nettopalkalla saa jo lennot Nykiin. Ei viikon nettopalkalla aiemmin päässyt rapakon taakse. Silloin tehtiin pari interrailia, muutama festarireissu, käytiin discoissa ja kun se alkoi tympiä, olikin jo sopiva hetki perustaa perhe. Ei myöskään ollut samassa määrin tapahtumia, ei kahviloita eikä nuorilla ollut pahemmin rahaa käydä ravintoloissa syömässäkään. Kodin ulkopuolisia harrastuksiakin oli paljon vähemmän kuin nykyisin. Elämä ei siis ihan hirveästi muuttunut, kun hankki lapsia. Samaa arkea elämä oli siihenkin asti ollut muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta.
Siihen aikaan oli myös töitä, vaikkei ollut kummempaa koulutustakaan. Lapsi ei myöskään ollut samanlainen kustannuskysymys kuin nykyisin. "Lapsi tuo leivän tullessaan" piti ihan oikeasti paikkansa, koska veroprosentti pieneni sen mukaan, mitä enemmän oli lapsia. Lisäksi oli vielä nk perheverotus ja jos jäi yksinhuoltajaksi, sai verotukseen myös yksinhuoltajavähennyksen. Nykyisin nettopalkat ovat samat, olipa lapsia tai ei. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokainen lapsi laskee perheen elintasoa.
Lapsi on oikeasti yksi suurimmista riskeistä, mitä ihminen voi elämänsä aikana ottaa. Ei nimittäin ole mitään takuita, että syntyvä lapsi on terve. Tai että lapsi pysyisi terveenä. Voihan sitä suunnitella etukäteen vaikka minkälaista perhe-elämää ja työuran jatkamista lapsista huolimatta, mutta jos raskauden tai synnytyksen aikana tai sen jälkeen meneekin jotain pieleen, suunnitelmasi muuttuvat ja ravaatkin lääkäreissä, kuntoutuksissa, erilaisissa terapioissa yms ja koitat jotenkin saada työnantajasi ymmärtämään, että sun nyt on vaan pakko ne asiat hoitaa ensin ja työt tulevat vasta sen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheessämme ei ole omakotitaloa eikä koiraa. Vanha auto ja osake sekä lapsi on ja voi kauhistus, käymme joskus Prismassa! Tosin käytämme muitakin kaupparyhmittymiä. Sanoisin siis näille nenän nyrpistelijöille, ettei Prismassa käymättömyys tee teisyä yhtään hienompaa ja coolimpaa ihmistä. Ei myöskään siellä käynti. Lapsellinen oman navan jatkuva tuijotus ja sieltä masilman katselu on tämänkin takana. Minulle on aivan sama tekeekö joku lapsia vai ei. En minä siihen pysty vaikuttamaan. Poliitikot pystyisivät päätöksillään mutta eivät halua. Ottavat mieluummin ulkomailta halpatyövoimaa ja työorjia yrityksiinsä.
Vierailija kirjoitti:
Omat lapseni ovat jo kolmekymppisiä. Kun vertaan omaa nuoruuttani, maailma oli aika erilainen. Ei ollut samassa määrin kaikkea kivaa, mitä olisi voinut tehdä ennen perheen perustamista. Nyt esim saa lennot Helsinki - New York - Helsinki alle 400€ eli jos tienaa nettona 1600 €/kk, viikon nettopalkalla saa jo lennot Nykiin. Ei viikon nettopalkalla aiemmin päässyt rapakon taakse. Silloin tehtiin pari interrailia, muutama festarireissu, käytiin discoissa ja kun se alkoi tympiä, olikin jo sopiva hetki perustaa perhe. Ei myöskään ollut samassa määrin tapahtumia, ei kahviloita eikä nuorilla ollut pahemmin rahaa käydä ravintoloissa syömässäkään. Kodin ulkopuolisia harrastuksiakin oli paljon vähemmän kuin nykyisin. Elämä ei siis ihan hirveästi muuttunut, kun hankki lapsia. Samaa arkea elämä oli siihenkin asti ollut muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta.
Siihen aikaan oli myös töitä, vaikkei ollut kummempaa koulutustakaan. Lapsi ei myöskään ollut samanlainen kustannuskysymys kuin nykyisin. "Lapsi tuo leivän tullessaan" piti ihan oikeasti paikkansa, koska veroprosentti pieneni sen mukaan, mitä enemmän oli lapsia. Lisäksi oli vielä nk perheverotus ja jos jäi yksinhuoltajaksi, sai verotukseen myös yksinhuoltajavähennyksen. Nykyisin nettopalkat ovat samat, olipa lapsia tai ei. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokainen lapsi laskee perheen elintasoa.
Lapsi on oikeasti yksi suurimmista riskeistä, mitä ihminen voi elämänsä aikana ottaa. Ei nimittäin ole mitään takuita, että syntyvä lapsi on terve. Tai että lapsi pysyisi terveenä. Voihan sitä suunnitella etukäteen vaikka minkälaista perhe-elämää ja työuran jatkamista lapsista huolimatta, mutta jos raskauden tai synnytyksen aikana tai sen jälkeen meneekin jotain pieleen, suunnitelmasi muuttuvat ja ravaatkin lääkäreissä, kuntoutuksissa, erilaisissa terapioissa yms ja koitat jotenkin saada työnantajasi ymmärtämään, että sun nyt on vaan pakko ne asiat hoitaa ensin ja työt tulevat vasta sen jälkeen.
Ehkäisyn käyttö oli hankalaa, kallista ja moraalisesti tuomittua. Nykyään se on itsestäänselvää. Suurin ongelma on kuitenkin tulevaisuuden toivottomuus ja epävarmuus. Kenellekään ei ole luvassa pysyviä työpaikkoja palkalla, jolla perheensä elättäisi. On todella riskialtista sitoutua 18 vuoden kasvatusvastuuseen ilman tarpeeksi isoa palkkaa. Yhteiskunnan tukien varaan en enää laskisi mitään. Suomessa asuminen, ruoka ja kaikki muut kulut ovat niin korkeita, ettei pienellä palkalla elä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh! Minä en ikinä vaihtaisi metro/sujuvien julkisten liikenneyhteyksien ulkopuolelle asumaan vaikka siellä olisikin varaa isoon asuntoon ja omiin/virikehuoneisiin. Ja pihamaan hoito.. kuka sitä ehtii tekemään? Ei meillä ainakaan kukaan. Samasta syystä en myöskään halua mökkiä.
Oma ideaalini on riittävän kokoinen asunto, tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla siten että molemmat voivat käydä julkisilla töissä ja ihan erityistapauksessa autolla. Auto on lähinnä kauppakäyntejä ja huviajeluja varten. Lapset tarhaikäisiä ja tarha vieressä. Ei lemmikkieläimiä sillä en halua nähdä vaivaa/käyttää aikaa niiden hoitoon/hoitojärjestelyihin poissa ollessa. Riittää että pääsemme silloin tällöin matkalle, ja aikuisten kesken ravintolaan syömään, tai leffaan/musikaaliin/teatteriin. Kun lapset kasvavat isommiksi muuttaisin mieluusti Helsingin ydinkeskustaan (vuokralle) tai viimeistään sitten kun he muuttavat pois kotoa(oma osto). Tätä varten maksellaan asuntolainaa nykyisestä omasta ja sijoitusasunnoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat lapseni ovat jo kolmekymppisiä. Kun vertaan omaa nuoruuttani, maailma oli aika erilainen. Ei ollut samassa määrin kaikkea kivaa, mitä olisi voinut tehdä ennen perheen perustamista. Nyt esim saa lennot Helsinki - New York - Helsinki alle 400€ eli jos tienaa nettona 1600 €/kk, viikon nettopalkalla saa jo lennot Nykiin. Ei viikon nettopalkalla aiemmin päässyt rapakon taakse. Silloin tehtiin pari interrailia, muutama festarireissu, käytiin discoissa ja kun se alkoi tympiä, olikin jo sopiva hetki perustaa perhe. Ei myöskään ollut samassa määrin tapahtumia, ei kahviloita eikä nuorilla ollut pahemmin rahaa käydä ravintoloissa syömässäkään. Kodin ulkopuolisia harrastuksiakin oli paljon vähemmän kuin nykyisin. Elämä ei siis ihan hirveästi muuttunut, kun hankki lapsia. Samaa arkea elämä oli siihenkin asti ollut muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta.
Siihen aikaan oli myös töitä, vaikkei ollut kummempaa koulutustakaan. Lapsi ei myöskään ollut samanlainen kustannuskysymys kuin nykyisin. "Lapsi tuo leivän tullessaan" piti ihan oikeasti paikkansa, koska veroprosentti pieneni sen mukaan, mitä enemmän oli lapsia. Lisäksi oli vielä nk perheverotus ja jos jäi yksinhuoltajaksi, sai verotukseen myös yksinhuoltajavähennyksen. Nykyisin nettopalkat ovat samat, olipa lapsia tai ei. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokainen lapsi laskee perheen elintasoa.
Lapsi on oikeasti yksi suurimmista riskeistä, mitä ihminen voi elämänsä aikana ottaa. Ei nimittäin ole mitään takuita, että syntyvä lapsi on terve. Tai että lapsi pysyisi terveenä. Voihan sitä suunnitella etukäteen vaikka minkälaista perhe-elämää ja työuran jatkamista lapsista huolimatta, mutta jos raskauden tai synnytyksen aikana tai sen jälkeen meneekin jotain pieleen, suunnitelmasi muuttuvat ja ravaatkin lääkäreissä, kuntoutuksissa, erilaisissa terapioissa yms ja koitat jotenkin saada työnantajasi ymmärtämään, että sun nyt on vaan pakko ne asiat hoitaa ensin ja työt tulevat vasta sen jälkeen.
Ehkäisyn käyttö oli hankalaa, kallista ja moraalisesti tuomittua. Nykyään se on itsestäänselvää. Suurin ongelma on kuitenkin tulevaisuuden toivottomuus ja epävarmuus. Kenellekään ei ole luvassa pysyviä työpaikkoja palkalla, jolla perheensä elättäisi. On todella riskialtista sitoutua 18 vuoden kasvatusvastuuseen ilman tarpeeksi isoa palkkaa. Yhteiskunnan tukien varaan en enää laskisi mitään. Suomessa asuminen, ruoka ja kaikki muut kulut ovat niin korkeita, ettei pienellä palkalla elä.
Kyllä ehkäisyn käyttö 80-luvun Suomessa oli ihan ok!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Mä oon 33-vuotias ja mun mies 5 vuotta vanhempi.. Meillä on yksi 6–vuotias tyttö, eikä meillä ole ikinä ollut norovirusta eikä parvorojkoa..Matkustellaan säännöllisesti ja harrastetaan intensiivisesti ( myös seksiä) ...ollaan siitä onnellisessa asemassa että rahaa on , ja iso paritalo Helsingissä...Isovanhemmat asuvat vieressä ja vievät/hakevat eskarista, ja muutenkin haluavat nähdä tyttöä lähes joka päivä...pitää muistaa ettei kaikkien lapsiperheellisten elämä ole kamalaa, ehkä se salaisuus on siinä että hankkii vaan sen yhden lapsen..
Minulla on kolmevuotias lapsi ja aviomies. Omakotitalon sijaan asumme isossa asunnossa Helsingin keskustassa, autoa ei ole eikä Prismaankaan juurikaan viitsi lähteä kun muitakin kauppoja on, jos nyt kaupoissa haluaa kulkea. Lapsen teimme nelikymppisinä, joten nuoruutemme saatoimme kulkea ihan miten halusimme. Molemmilla on korkeakoulutus, uraa ja kokemuksia takana yhdestä sun toisesta. Maailmallakin on matkusteltu ettei sekään ole mikään takaraivossa poltteleva asia. Minusta arkemme on oikein mukavaa. Lapsi on terve ja hyväntuulinen. Harrastamme molemmat säänöllisesti liikuntaa. Teemme yhdessä hyvää ruokaa, näemme ystäviä, opiskelemme ja hoidamme parisuhdetta. Ulkomailla matkustamme useamman kerran vuodessa. Ei mennä Malediivedeille kännäämän kaljaa keskellä päivää ja pitkästymään, mutta lapsen kanssa ollaan toki oltu kaukomailla, lähinnä kaupunkimatkoilla. Ei lapsen kanssa matkustaminen ole vaikeaa, jos on varaa. En muutenkaan tässä iässä suostuisi mihinkään reppuilujuttuihin, joten miksi en lapsen kanssa vuokraisi mukavaa asuntoa matkakohteestani, jossa asua kämäisen hotellihuoneen sijaan. Sellaisessa mahtuu sitä seksiäkin harrastamaan kun lapsi nukkuu. Puuhamaissa ja Muumimaailmoissa ei olla käyty.
Työpaikat meillä on molemmilla ja normaalit työajat riittävät. En suostuisi miksikään soitettaessa työpaikalle roikkumaan tulevaksi enää tässä elämänvaiheessa, joten en näe mitään menetystä siinä, etten sellaiseen voisi suostua.
Mitä lapsi sen sijaan tuo, on huomattavasti enemmän naurua ja mielenkiintoa maailmaan. On mukavaa kiertää uudestaan samat museot, koska lapsi ei niitä ole nähnyt. Mennä uudestaan sirkuksiin sitten lapsuuden tai huvipuistoihin. Jopa ne vanhat lastenlaulut tuottavat nostalgiaa kun kuulee lapsensa niitä vuorostaan lauleskelevan. Tässä iässä ei enää ole niin tarve hamuta kokemuksia ja nautintoja lisää itselleen, vaan niitä on mukava tarjota ja antaa toiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yleisesti noin. Itsellä on lapsuuden perheestä erittäin hyvät muistot, keskiluokkainen koti jossa ei ollut uusimpia vempaimia, mutta riittävästi tarpeellista ja saatiin harrastaa mitä haluttiin. Vanhemmat halusivat turvata hyvän tulevaisuuden ja olen siitä edelleen kiitollinen. Itsellä suurin haave saada myös 2-3 lasta ja antaa heille hyvät eväät. Muistelen lämmöllä perhe-elämän kliseitä, kuten koti-iltoja lauantai-illan viihdeohjelmien ääressä, mökkireissuja ja sisarusten kanssa nahistelua. Onhan tämä instagram-elämäkin ihan hauskaa, mutta ei anna samalla tavalla merkityksellisyyttä. Tässä on jo nuoruutta eletty, mielellään siirtyisi jo seuraavaan vaiheeseen. n25
Tällaiset muistot itselläkin oli lapsuudesta, ihan mukavaa suuressa sisarussakissa. Silti toimin kuten nykytrendi, jo yli 20 vuotta sitten, venytin lasten hankkimista yli kolmenkymmenen, sitten kaksi lasta peräkanaa. Minulle tuo toimi hyvin, sai toteuttaa itseään, matkustaa, opiskella, tehdä uraa ja nauttia elämästä. Sitten oikeasti halusi lapset elämään. Nyt lapset aikuisiksi kasvattaneena ei kyllä kadu yhtään omia valintojaan: on saanut toteuttaa itseään mutta lapsista on tullut elämään vielä niin paljon lisää syvyyttä, iloa ja onnea. Toki paljon murhetta ja huolta vuosien aikana, mutta kaikenkaikkiaan paljon elämää. Jos olisin jäänyt lapsettomaksi olisi jossain vaiheessa ura edennyt nopeammin, olisin varmaan nyt ulkomailla, mutta en tiedä olisinko onnellisempi. Kun katselee uraan keskittyneiden, lapsettomien ihmisten elämää näin lähempänä eläkeikää niin osa näyttää pelkäävän eläkettä: tipahtaa irti kaikesta, ihmissuhteet aika hataria useiden muuttojen ja eri maissa asumisten vuoksi. Mutta kaipa kuitenkin itsekkäistä syistä tärkeintä, että jokainen etsii sen itselle parhaan ratkaisun elämälleen: parisuhteessa vai sinkkuna, lapsia vai ei. Se mikä joskus täällä ilmeisesti aika nuorten velojen viesteistä huokuu on jonkinlainen elämänpelko: kun pysyy tutussa ja turvallisessa, pikkunautinnoissa niin ei satu liikaa. Synnyttäminen sattuu liikaa, lapsista tulee liikaa huolta ja rasitusta jne. Kannattaa miettiä ihan oikeasti mitä elämältään haluaa, mikä on sellaista mitä haluaa kiikkutuolissa vanhana muistella. Jos pelkää liikaa soljuu elämä ohi elämättä. Kaksikymppisenä elämän sisällöksi riittää hyvin viikonlopun bileet, vanhempana aika monet miettivät oman elämänsä mielekkyyttä. Kannattaa mennä kohti omia unelmia ja tarpeita vaikka tuohon liittyisi rasituksia, riskejä ja pelkoj, vanhempana asiaa miettien helpoin elämä ei monestikaan ole ihmiselle se paras elämä.
Pin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa ja kamalaa...No, en minä ainakaan halua luopua edes harrastuksistani, vaikka olen tosiaan ihan tavisharrastelija, en ollenkaan huippu/tavoitteellinen.
Ja kun naisia aina parjataan niin kuinka moni 20-40-vuotias mieskään on kiinnostunut lopettamaan futiksen/lumilautailun/salilla käymisen/juoksun/golfin/tenniksen ja vaihtamaan tämän päivittäiseen vaunutteluun lähipuistossa? Lauantai-illan leffan/illanistujaisten/keikan/matsin/pelisession/saunomisen tilalle legolinnan rakentaminen ja purku, siivousta ja iltasatua? Töistä pois kotitöitä tekemään vähintään vuodeksi? Oman Spotify-listan vaihtaminen hevisaurukseen ja fröbelin palikoihin? Lomalla Valioliigan matsin tai Malediivien sijaan autoreissu Puuhamaahan ha Muumimaailmaan? Kavereitten synttäreiden ja tupareiden sijaan viikonlopuksi anoppilaan perunamaata kääntämään ja nurmikkoa leikkaamaan ja leikittämään lapsen serkkuja? Kavereiden häihin autolla vaippalaukku kainalossa ja kotiinlähtö viimeistään klo 19? Kesäpäivänä rannan ja terassin sijaan ohjelmassa hiekkalaatikolla istuminen, keinulle vauhdin antaminen ja oksennuksen siivoaminen auton takapenkiltä? Töistä ei lepäämään/harrastuksiin vaan kaasu pohjassa päiväkodille ja kokkaamaan?
Se on just tuollaista, jos teet siitä sellaista. :D
No jos sulla on yhtään piirun vertaa kokemusta pienistä lapsista, niin tiedät että juuri tuollaista se on. Ei sitä tarvitse erikseen tehdä sellaiseksi. Tämä kaikki tulee oheistuotteena sen pienen lapsen mukana sun elämään.
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Huhhuh tuo kuvailisi keskituloisen lapsettoman pariskunnan elämästä on suoraan painajaisesta. Me matkustamme harvoin (yleensä kesällä miehen halun vuoksi). Ei ole ystäväpariskuntia, minulla ei edes ystäviä. Kumpikaan ei tykätä syödä ravintoloissa. Viikonloput ovat tylsiä, arkenakin tekee mieli töiden jälkeen tehdä kotitöitä. Lapsen tulo ei noiden asioiden vuoksi pilaa koko elämää. Esim raha ja lapsen hoitaminen voivat aiheuttaa huolta, mutta vastapainona saan mielihyvää siitä että saa touhuta jatkuvasti ja saa seuraa. Omaa aikaa en ennenkään ole tarvinnut.
Vierailija kirjoitti:
Mieluummin Lidl kuin Prisma. Tuhat kertaa parempi. Lidlissä on oma Lidlin henki. Ja ruoka on halpaa. Lidlissä käyvät itseään arvostavat ihmiset.
Voi luoja, onko näiden Lidl-kulttilaisten pakko tunkea julistustaan tännekin.
Meillä on yksi lapsi ja enempää ei tule. Tällä lailla saamme meille hyvän kombon kaikkea. On aikaa parisuhteelle iltaisin kun lapsi nukahtaa klo 20 ja lapsenvahti vahtii lauantaiaamupäivät. Töiden ja perhe-elämän yhdistäminen onnistuu. Saa kokea vanhemmuuden ilon. Voidaan asua kolmiossa keskustassa. Siivooja käy kerran viikossa (ennen lasta kaksi kertaa kuukaudessa). Pärjätään yhdellä autolla. Matkustaminen on helppoa. Tykätään elämästämme tosi paljon, kolmivuotias lapsi on ihana, ollaan onnellisia ja tyytyväisiä.
Mutta. Lapsen teko on superiso riski. Raskaus ja synnytys. Kotitöiden lisääntyminen, unien vähentyminen, lapsen temperamentti, ulkopuolisten mielipiteet. Nuo nyt tulee vastaan ihan normaalissakin tapauksessa, mutta oikein huonolla säkällä toisesta puolisosta paljastuu vastuun välttelijä tai isovanhempiin takertuja. Lapsi voi olla pahasti sairas.
Meillä riski kannatti ja ollaan onnellisia että uskallettiin. Tosin etukäteen kyllä pedattiin kaikki mahdollisimman paljon siihen suuntaan että onnistuttaisiin. Eli hankittiin hyvät työt, oltiin yhdessä tarpeeksi kauan että tiedettiin millainen toinen on paineessa, väsymyksessä ja vittumaisena. Säästettiin. Mietittiin ankarasti millaista on meidän unelmaelämä (kerrostalo, työt lähellä, toinen tekee osa-aikaista, matkustelua, aikaa ystäville ja perheelle, yksi lapsi). ja sitten tehtiin kaikki sen eteen. Säästöjen avulla vauvavuosi (joka on tähän mennessä ollut raskain) oli helpompi, koska tilattiin ruoka ja vaipat kauppakassipalvelulla, siivooja kävi kerran viikossa ja mies piti isyyslomien lisäksi 50 pv palkatonta vapaata ripoteltuna ympäri vuoden. Mä palasin osa-aikaisesti töihin kun lapsi oli vuoden, mies lyhensi omaa työaikaansa. Nyt tehdään molemmat edelleen 80 % työaikaa.
Nuo on siis ne ulkoiset puitteet. Eniten antaa kuitenkin se tunne kun tulee töistä päiväkotiin ja lapsi juoksee halaamaan onnellisena. Kun pienet kädet kiertyy ympärille ja sanoo "X lakastaa äitiä". Kun on jollekulle koko maailma. Kun mä katson mun miestä ja lasta, niin mun sydän pakahtuu onnesta. Tällaista tunnetta ei mulla ole ollut koskaan aikaisemmin, vaikka olen menestynyt työssä, lasketellut Alpeilla, ollut safarilla Afrikassa, ja vaeltanut Perussa.
Ketjusta voisi päätellä, että tee lapsi vain jos:
A) Teillä on suhteellisen paljon rahaa (matkustelu, erilaiset palvelut, elämykset)
B) Työajat ovat normaalit 8h päivässä molemmilla, eikä työ ole sinulle mikään suuri intohimo, johon haluat kuluttaa paljon aikaa
C) Hyvät tukiverkostot
Ja näiden lisäksi tee vain yksi lapsi.
Enhän mä väittänyt, että lapsen saaminen ei muuttaisi (rajoittaisi?) elämää mitenkään. Aiempi kirjoituksesi oli vain aikamoinen kärjistys, ja halusin tuoda esiin, että en ollenkaan tunnista meidän perhe-elämää sinun kuvauksestasi taikka yleisistä prismailumielikuvista. Missään nimessä en myöskään yritä taivuttaa ketään vapaaehtoisesti lapsetonta lapsenhankintaan – ymmärrän ihan täysin, miksi joku ei halua lapsia, ja itsekin olin pitkään sitä mieltä, että meille ei lapsia tulisi.
Vielä kysymykseesi lastenmusiikista: kyllä lapsi kuulee sitä tarhassa tietysti, mutta ei me sitä kotona kuunnella, ellei lapsi joskus (pari kertaa vuodessa) pyydä.