Kuinka pitkään olette olleet mykkäkoulussa (pitkät parisuhteet)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli tuollainen mykkäkouluttaja, joka möksähti jostain ja sitten hiljeni ihan täysin. Monta kertaa piti meidän lastenkin kyselemällä kysellä, että mistä johtuu ja pyytää anteeksi, vaikkei edes tiedetty, että mitä oltiin taas tehty väärin. Ja monta kertaa jäi selviämättäkin se, että miksi mykkäkoulu, koska ’kyllähän teidän potää se tietää, en kerro’. Ja sitä lepyttelyä piti isänkin tehdä pitkän aikaa. Ja sitten aina palattiin myöhemmin siihen, miten oli loukattu joskus vuonna x ja kukaan ei edes huomannut. Asiat jäi aina selvittämättä kunnolla. Ja mököttämisen syy saattoi olla se, ettei esim. huomannut kysyä, että ottaisiko äiti vielä toisen palan leipää ennen kuin pisti sen kaappiin.

Päätin, että minä en ikinä aloita parisuhdetta mykkäkouluttajan kanssa. Ollaan oltu yhdessä kohta kakskytvuotta ja ikinä ei ole meillä mykkäkoulua pidety. Riidat on selvitetty puhumalla ja anteeksi on aina pyydetty ja annettu. Koskaan ei ole nukkumaan menty mököttäen tai riidoissa. Vieläkin ärsyttää se, kun piti lapsena aikuisen ihmisen perässä kulkea ja anella anteeksi enkä edes tiennyt, että mitä olin tehnyt väärin. Sairasta vallankäyttöä tuollainen minusta.

Meillä äiti on kanssa samanlainen loukkaantuja. Viime kesänä olin 14 päivän vierailulla heidän luonaan ja äiti mökötti siitä 10 päivää minulle. En käy vanhemmillani edes vuosittain ja tästä ennen oleva vierailu oli 5 vuotta sitten. Jätin Suomeen mököttävän äitini. En tiedä, onko vieläkään antanut anteeksi.

Mä olen valinnut miehen niin, että hän ei mökötä. En itse mökötä vaan saatan kiihtyneeseen ääneen alkaa paapattamaan ja muutaman minuutin kuluttua tajuta, että olen hölmö.

Tuli selväksi.

Mies mökötti kuukauden. Syyksi paljastui hänen rakastuminen toiseen. Jätin moisen muotovalion .

Ammattiauttajan neuvo: eropaperit hakuun. Ellei aikuiset pysty puhumaan toisilleen samana päivänä- ja sopimaan niistä asioista, mistä pitäisi sopia, turha vääntää tahkoa. Tätä ei aika paranna. Tullee muuten uudelleen sama tilanne, jopa eskaloituu eli pahenee myöhemmin ilman ammattiauttajan apua.

Puhumattomuus tässä tilanteessasi saattaa olla eräs narsismin ilmenemismuodoista käyttää äärimmäistä henkistä väkivaltaa toista kohtaan, eli olla puhumatta, kun toinen asiallisesti pyytää.

Viikko, kaksi. Miehellä on päihdeongelma. Emme asu yhdessä. Tiedän siitä että nyt alkaa viinaralli kun alkaa puhelin laulaa ja alkaa minun solvaaminen, syyttely ja tarinoiden keksintä. Tällöin en vastaa ja olen niin pettynyt ja vihanen etten jaksa vastata viikkoon, pariin vaikka anteeksi pyytää. Mies suuttuu tästä lisää, ei ymmärrä miksi ei kiinnosta olla tekemisissä kun huor*telee ja solvaa sukuni, lapseni jne. Haluaisin hänestä eroon lopullisesti, mutta ei voimavarat riitä. Onneksi emme asu yhdessä ja elämässä on paljon muutakin kun tuo häijy juoppo.

Mies mököttäisi varmaan vuoden kerrallaan, mutta itse en suostu. Asiat puhutaan halki tai erotaan. 

Avioliittoa takana 43 vuotta, ja edelleen riidellään välillä varsin tulisesti. Nyt, kun ollaan muutettu kerrostaloon, huutamista on tosin pakko yrittää rajoittaa (metsän keskelle rakennetussa omakotitalossa meistä sukeutui kovia huutajia!). Minun on vaikea ymmärtää kymmeniä vuosia naimisissa olleita pariskuntia, jotka silmät ymmyrkäisinä yhdestä suusta todistavat, etteivät he koskaan riitele... ?!

Yleensä jossakin vaiheessa jompi kumpi meistä pyytää anteeksi (kevyttä kenttäv*ttuilua ei tarvitse pyytää anteeksi). Ajattelen jopa niin, että me uskalletaan tarttua vaikeisiinkin tunteisiin, koska suhteemme on vakaalla pohjalla: tästä ei lähdetä kuin kuoleman kautta.   

Vierailija kirjoitti:

Viikko, kaksi. Miehellä on päihdeongelma. Emme asu yhdessä. Tiedän siitä että nyt alkaa viinaralli kun alkaa puhelin laulaa ja alkaa minun solvaaminen, syyttely ja tarinoiden keksintä. Tällöin en vastaa ja olen niin pettynyt ja vihanen etten jaksa vastata viikkoon, pariin vaikka anteeksi pyytää. Mies suuttuu tästä lisää, ei ymmärrä miksi ei kiinnosta olla tekemisissä kun huor*telee ja solvaa sukuni, lapseni jne. Haluaisin hänestä eroon lopullisesti, mutta ei voimavarat riitä. Onneksi emme asu yhdessä ja elämässä on paljon muutakin kun tuo häijy juoppo.

Jos on tuommoinen suhde, laita numero estoon etkä avaa ovea. Omia lapsiani ei kukaan juoppo solvaa.

Tsemppiä!

parhaimmillaan pari viikkoa. myönnän - itselläni menee suu kiinni kun tarpeeksi on loukattu enkä halua enää keskustelella mitään. sitten on talossa hiljaista. todella hiljaista. mies ei tee elettäkään, että hänkään haluaisi puhua. eikä koskaan tee aloitetta riidan sopimiseen, ei koskaan.

Käyttäjä41532 kirjoitti:

Ammattiauttajan neuvo: eropaperit hakuun. Ellei aikuiset pysty puhumaan toisilleen samana päivänä- ja sopimaan niistä asioista, mistä pitäisi sopia, turha vääntää tahkoa. Tätä ei aika paranna. Tullee muuten uudelleen sama tilanne, jopa eskaloituu eli pahenee myöhemmin ilman ammattiauttajan apua.

Puhumattomuus tässä tilanteessasi saattaa olla eräs narsismin ilmenemismuodoista käyttää äärimmäistä henkistä väkivaltaa toista kohtaan, eli olla puhumatta, kun toinen asiallisesti pyytää.

Ei sovi kaikkiin tapauksiin. Minä olen se, joka sai miehen väkivaltaisen käytöksen loppumaan katkaisemalla kaiken energianvaihdon, sanojen vaihdon, katseiden vaihdon. Sitä ennen annoin miehelle kirjeen, jossa selitin kantani hänen käytökseensä. Kyse oli vuosikausien ongelmasta, miehen raivoamisesta ja välillä kiinni käymisestä, jota oli yritetty keskustellenkin ratkoa.

Mies ei pidä mykkäkoulua, vaan minä haluan vetäytyä omaan rauhaan, enintään kaksi päivää. Mykkäkoulun jälkeen ollaan jonkin aikaa tavallista hiljasempia.

5 minuuttia...

Täällä erilainen katsantokanta hiljenemiseen riitatilanteessa. Olen sellaisesta perheestä kotoisin, jossa oikeasti huudettiin riitatilanteissa, ja sitten ei niitä ylikuumenemistilanteessa heitettyjä kamalia sanoja koskaan pyydetty anteeksi. Siskolla jonkin sortin persoonallisuushäiriö ja syömishäiriö (käytti minua psyykkisenä kaatopaikkanaan, vaikka on käyttänyt koko ikänsä mielenterveyspalveluita, ei olla tekemisissä enää), äiti minä-minä-minuntyöt-itsekäs ja isää ei olisi vähemmän voinut kiinnostaa. Olin periaatteessa aina riitatilanteissa suojaton, ja siksi en parisuhteessani halua kuulla huutamista ja riitelyä. Päässä alkaa heti soida. Riitatilanteen tullen mies kyllä melkein 30 vuoden kokemuksella tietää, että jos tilanne ylikuumenee, vetäydyn rauhoittumaan ja valitsen sanani tarkkaan juurikin siitä syystä, että tahdon tilanteen selvittää. Olisi kamalaa, jos puoliso pakottaisi puhumaan ennen kuin olen siihen valmis. Todennäköisesti menisi juuri sellaiseksi älyttömäksi huutamiseksi, missä sanotaan kaikkea törkeää läheiselle, kaikkea mitä sylki suuhun tuo. Lapsuuden kokemuksillehan minä en sinänsä voi mitään, mutta olen valinnut toisen tien riitelyyn, ja se on harkinta ja rauhoittuminen. Asiat toki selvitetään sitten perusteellisesti, kun tilanne on hieman jäähtynyt. Rauhoittumisen kesto saattaa olla pari kolme päivää, ja sen jälkeen rauhallista keskustelua taas parina päivänä siihen päälle. Mies on myös tosi kuumaverinen, mutta ymmärtää tilanteeni, kun on itse ollut tätä perheeni hullua huutamista todistamassa. Eli kaikki vaikeneminen ei ole pahasta ja kaikki vaikeneminen ei ole ilkeää mykkäkoulua.

No emme ole koskaan pitäneet mykkäkoulua. Ei meillä edes riidellä, asiat selviävät keskustelemalla. Yhteiseloa yli 40 v.

Joskus nuorena ja epäkypsänä tuli mökötettyä muutamia tunteja tai yön yli, mutta sitten aikuistuimme ja opimme käsittelemään ne harvalukuiset erimielisyytemme juttelemalla ja ilman typeriä alistamiskeinoja.

Meillä ei ole mykkäkouluja. Joskus ehkä toinen on mököttänyt hetken, mutta kyllä asiat meillä puhutaan läpi. Saman katon alla olemme asuneet 19 vuotta.

Mun ex mies piti mykkäkoulua jos asiat eivät menneet kuten hän halusi. Mun olisi aina pitänyt taipua hänen tahtoonsa, muuten tuli päivien puhumattomuus. On siis nyt ex.

Vierailija kirjoitti:

4 vuotta yhdessä ja yhden kerran yli yön oltiin mykkäkoulua. Ja sen jälkeen päätettiin hoitaa asiat keskustelemalla kuten aikuiset tulevaisuudessa.

Näin meilläkin, 11v yhdessä.

Itse rauhoitun ja mietin sanani harkiten. Saattaa mennä puolikin tuntia, siihen asian sanoittamiseen ja selvien lauseiden muodostamiseen, että mikä on ongelma.

En halua sanoa suuttuneena sellaista mitä en oikeasti tarkoita.

Lapsuudenkodin kokemusten jälkeen en halua huutoriitoja, joissa sanotaan jotakin mitä ei voi takaisin ottaa. Huutaminen ja raivoaminen ei auta, en kuuntele ihmistä, joku kommunikoi huutamalla. Sellainen tuo tunteen turvattomuudesta ja väkivallan mahdollisuudesta. Isäni on tällainen huutaja ja raivoaja.

Mykkäkoulu on myös sellaista toimintaa, jota en hyväksy. Oma äitini on taas tällainen, joka mököttää ja pitää mykkäkoulua. Manipuloi toisen pahoittelemaan ja pyytelemään anteeksi, vaikka ei syytä olisi. Jos ei riitä tahdon läpisaamiseksi, alkaa uhkailemaan itsemurhalla.

Sairas juoppo :-(

Kukaan ei ole selvännäkijä ja puhumattomuus aiheuttaa suuren todennäköisyyden, ettei toinen saa todenmukaista tietoa mikä on ongelma ja miksi. Molemmat siitä kärsii eikä asiat tule käsittellyiksi. Tulee vaan painolastia kannettavaksi mukana.

Nykyiselle miehelle olen sanonut, että en näe syytä suuttua, kun asiat voi käsitellä puhuen.

Toki on haasteita ja aikoja, jolloin keskustellaan enemmän. En kuitenkaan sano, että olisi oikeasti riidelty tässä reilun 5 vuoden aikana. Puhuttu on ja toinen saa kysyä avoimesti ja saa rehelliset vastaukset. Vastavuoroista keskustelua.

Lopuksi todetaan, että asia käsitelty -> hali ja suukko :-)

Sunflora kirjoitti:

Täällä erilainen katsantokanta hiljenemiseen riitatilanteessa. Olen sellaisesta perheestä kotoisin, jossa oikeasti huudettiin riitatilanteissa, ja sitten ei niitä ylikuumenemistilanteessa heitettyjä kamalia sanoja koskaan pyydetty anteeksi. Siskolla jonkin sortin persoonallisuushäiriö ja syömishäiriö (käytti minua psyykkisenä kaatopaikkanaan, vaikka on käyttänyt koko ikänsä mielenterveyspalveluita, ei olla tekemisissä enää), äiti minä-minä-minuntyöt-itsekäs ja isää ei olisi vähemmän voinut kiinnostaa. Olin periaatteessa aina riitatilanteissa suojaton, ja siksi en parisuhteessani halua kuulla huutamista ja riitelyä. Päässä alkaa heti soida. Riitatilanteen tullen mies kyllä melkein 30 vuoden kokemuksella tietää, että jos tilanne ylikuumenee, vetäydyn rauhoittumaan ja valitsen sanani tarkkaan juurikin siitä syystä, että tahdon tilanteen selvittää. Olisi kamalaa, jos puoliso pakottaisi puhumaan ennen kuin olen siihen valmis. Todennäköisesti menisi juuri sellaiseksi älyttömäksi huutamiseksi, missä sanotaan kaikkea törkeää läheiselle, kaikkea mitä sylki suuhun tuo. Lapsuuden kokemuksillehan minä en sinänsä voi mitään, mutta olen valinnut toisen tien riitelyyn, ja se on harkinta ja rauhoittuminen. Asiat toki selvitetään sitten perusteellisesti, kun tilanne on hieman jäähtynyt. Rauhoittumisen kesto saattaa olla pari kolme päivää, ja sen jälkeen rauhallista keskustelua taas parina päivänä siihen päälle. Mies on myös tosi kuumaverinen, mutta ymmärtää tilanteeni, kun on itse ollut tätä perheeni hullua huutamista todistamassa. Eli kaikki vaikeneminen ei ole pahasta ja kaikki vaikeneminen ei ole ilkeää mykkäkoulua.

Vielä selvennys siis tähän, että joka pikku erimielisyydestä ei tarvitse vetäytyä miettimään. Mutta kun on ollut jo 3 vuosikymmentä yhdessä, niin muutama vähän suurempi erimielisyys on näihin vuosiin mahtunut. Pääasiassa kumminkin rauhallista ja onnellista elämää. Ja ennen kaikkea lapsille tarjottu "huutamaton" koti. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että yksi elämän isoista lahjoista sellainen.

Mykkäkoulu on turhaa ja lapsellista ajanhukkaa aikuisilla ihmisillä.

Sopu sijaa antaa.