Miten pysyn lopettamaan lapsille huutamisen ja riehumisen??

Kaikki varmaan joskus sortuvat huutamaan lapsilleen että olkaa hiljaa. Siksikin toisenlainen lähestymistapa saattaa oikeasti saada lapsen huomion paremmin. Kaikkihan me tiedämme, että vaikka sitä huutaisi pää punaisena, asia ei etene vaan vain pahenee. Seuraavan kerran kun lapsesi kiukuttelee tai huutaa, asetu lapsen tasolle, ole aivan rauhallinen ja puhu lapselle tasaisella äänellä (esim " älä huuda" ). Pidä vaikka lapsesta kiinni, mutta älä provosoidu, katso vain lasta rauhallisesti, ja toista asiasi tasaisella äänellä. Lapsi saattaa olla niin ihmeissään, että lopettaa siihen paikkaan :). Se, että tiedostat tilanteesi, on jo puoli voittoa, ja voit olla siitä ylpeä. Kun on väsynyt, kannattaa sekin toistaa vain itselleen mielessään, että ok, olen väsynyt, mutta en pura sitä lapsiini, sillä se vain pahentaa asiaa. Tsemppiä!!!

tosin meillä lapsia on vain kaksi ja toinen vielä vauva. Luulen, että suurimmaksi osaksi johtuu vain minun temperamenttisesta luonteestani ja omasta kodista siirtyneestä painolastista... Apua kaipaisin myös, mutta en uskalla neuvolassa edes puhua tästä..

huudan väsyneenä herkästi ja otan joskus liian kovasti kiinni.

Mä yritän...





(Mitenkähän olen jo lapsiani vahingoittanut? Miten käytökseni vaikuttaa lapsiini tulevaisuudessa, heidän luonteeseensa?)

Siksi tätä kautta yritän neuvoja hakea...

- laske kymmeneen, viiteentoista tai kahteenkymmeneen. Joillekin se toimii. Joillekin toimii vastaava systeemi jossa luetaan ulkoa opeteltu (mieluusti humoristinen) runo. Runo voi toimia paremmin koska se vie ajatuksia enemmän kuin pelkkä laskeminen.



-hanki stressipallo tai pehmolelu, joka kulkee taskussa ja jota puristelet kun meinaa keittää yli. Katso sitä myös. Lue se runo samalla.



- Mene toiseen huoneeseen ja rauhoitu puhumatta mitään. (mutta tämä voi olla lapsista pelottavampaa kuin se huutaminen)



Kun olet saanut käännettyä omat ajatuksesi vähemmän huutavaan suuntaan noiden tekniikoiden avulla, voitkin yrittää uudestaan ratkoa tilanteita huumorilla tai järjellä tai milla tahansa keinolla. Itseleenkin pystyy usein puhumaan järkeä vasta kun on jotenkin ohjannut aggressionsa kiertotielle.

kausittain ollut tuollaista. Monet asiat vaikuttaa siihen, mutta välillä sitten tulee ihan hyviäkin kausia, joiden avulla jaksaa. Silloin pystyy näyttämään lapselle, miten aikuinen oikeasti osaa olla. Olen koettanut antaa itselleni anteeksi, ja pyydän usein lapsiltakin illalla anteeksi tyyliin " äiti on käyttäytynyt tänään vähän ikävästi kun on ollut niin väsynyt tms., ja että äiti rakastaa teitä hirmuisesti ja haluaa teille aina hyvää, ja siksi joskus pitää sanoa kovastikin... joskus äiti kuitenkin tekee väärin niin kuin kaikki ihmiset... anteeksi." On hirveätä nähdä joskus kun lapsi näyttää oikein pelkäävän äidin oikukkuutta. En ole ylpeä, en. Kuitenkin ONNEKSI on hyviä hetkiä ja kausia! Ja sinun lapsesi ovat pieniä vielä, tilanne helpottaa pian! Voimia!

Minä joskus vielä hurskaasti päätin, ettei minun koskaan tarvitse huutaa lapsilleni - vaan tässä sitä nyt ollaan :(.



Hermo kun menee niin se menee ja ääni nousee.

Kun olin loppuväsynyt ja tunnistin sen itsessäsi, vein lapseni sairaalaan ja kerroin tilanteeni. Pelkäsin, että pahoinpitelen lapseni. He ottivat asiani vakavasti, lapseni oli kaksi viikkoa sairaalassa, sen ajan sain levät, olin silloin yh. Sen jälkeen alkoi terapia sekä lapselle, että minulle. Aloin rakastamaan lastani ihan uudella tavalla, kun sain apua ja ymmärtämystä. Nyt minulla on ihana yli 20v lapsi, jolla on kaikki hyvin, ei ole jäänyt mitään traumoja. Mutta ehkä asiat olisivat toisin, jos en olisi toiminut. Rohkeutta vaan äidit tunnustaa ongelma, silloin on mahdollisuus saada apua!

ole reilua. Tiedän että väsyneenä ei jaksa kiukuttelua, joten aloittaisin siitä että väsymyksen saisi kuriin jollain keinoin. Kun saat isesi kuntoon niin olet varmasti yhtä ihana äiti kuin haluat, huonosta kommunikoinnistakin tulee tapa. Painota itsellesi että et halua perheestäsi sellaista missä huutaminen on itsestäänselvää. Tsemppiä! Toivottavsti kevään koittaessa osaat taas nauttia lapsistasi! He ovat kuitenkin ihania ja syyttömiä aikuisten huoliin :-)

Hermomuoreilta joskus paloi pinna niin, että ravistivat, läppäsivät tai tukistivat lasta joskus. Täältä yritettiin saada tukea kohtalotovereilta, koska kukaan ei sitä olisi halunnut tehdä. Eiköhän perusteta taas?



T. ysi, joka tunnustaa olleensa joskus kovakourainen ;(

kohtalotoveri. Päivittäin ajattelen että muutun.

Sitä vain pelkään, että lapsiini, heidän mieleen jää merkkejä tästä! Että he eivät osaa pitää puoliaan, vaan ovat miellyttämiseen taipuvaisia. Että heistä tulee huutajia ja räyhääjiä, opettajat ja poliisit soittelevat kotiin heidän touhuistaan. Että heille tulee jotenkin kieroutunut suhde naisiin, kun äiti on tämmönen...

Tosin tämä on aiheena aika tabu. Eihän kukaan täydellinen voi huutaa pienelle lapselle? minä ainakin voin. Enkä kuvittele olevani täydellinen. otan jopa tukasta. Olen jopa läpsäissyt. Olen huono siinä mittapuussa, mutta en kaikissa. Olen jopa hyvä äiti välillä. Ainakin uskon niin.



Itse soitin kaupungin perheneuvolaan, missä nyt käyn säännöllisesti juttelemassa. Apua on ehkä hieman ollut. Ehkä. Saa nähdä. Uskon että taustalla on omat ongelmani, ei niinkään lapset. Oma lapsuus kun ei ollut sieltä kultaisimmasta päästä. Itse olen vain luvannut että en pistä pahaa kiertämään, mutta joskus se pinna vain napsahtaa. Ja ihan turhasta. Yritän laskea, yritän ja yritän. Mutta naps.



Mutta et ap ole yksin. Meitä on paljon. Emmekä ole huonoja äitejä, mutta ehkä huonoja hallitsemaan itsemme, kielemme jne. Minä ainakin olen niin tempperamenttinen ja suutun nopeasti, mutta lepyn myös yhtä nopeaan..



Voimia meille!

Se on ihan oikeasti asia, joka voi vaikuttaa. Itse olen tietyn ajan kuukaudesta TODELLA ärtyisä, hermot pinnassa ja tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Silloin hermostun myös tosi helposti lapsiin.



Olen tajunnut aikuisena, että omalla äidilläni oli ihan sama juttu! Liekö sitten perinnöllistä..



Todella järkyttävää, sillä asialle ei juurikaan voi mitään :/ Mielialalääkkeet auttavat kyllä ärtyisyyteen, mutta toisaalta ne muuttavat olon sitten yhdentekeväksi ja välinpitämättömäksi, sekään ei ole hyvä.



Tarkkailepa yhden kierron ajan, onko kausia, jolloin erityisesti pinna on kireällä ja tulistut helposti. Jos näin on, kyseessä lienee PMS-oireyhtymä...

mutta en jaksa yhtään mitään surkeita valituksia tai kitinöitä, kun tuun töistä kotiin, oon aika usein kiukkuinen tai jotain, ja haluun usein olla vähän aikaa ihan rauhassa ja varsinkin syödä ihan rauhassa, ja siihen sit jotain häslinkiä niin tiuskintaa tulee... mun vanhempi tyttö 11v kirjoitti jouluna lahjatoivomuslistaan että äiti olis paremmalla tuulella! Nyyh!

hyviin asioihin. Meidän lapsilla on ollut t-o-d-e-l-l-a vaikea uhmaikä, varsinkin esikoisella. Sitä ei voi kuvitellakaan sellainen, jonka lapsilla on helppo temperamentti. Itse olen jo ollut melkein soittamassa psykologille, mutta en sitten kuitenkaan. Taistelen edelleen itseni kanssa varmaan hamaan loppuun asti, niin sen kai sitten pitää olla...

T.9

Miten tätä selittää lapselle?

Jos pyytää (jatkuvasti) anteeksi, niin tuleeko lapselle käsitys, että saa tehä vaikka mitä ja sitte vain pyydetään anteeksi?

Onko lapsen vaikea käsittää, että toisena hetkenä äiti on kuin myrskynmerkki ja sitte se lankee kaulaan ja pyytelee anteeksi?

en vaan jaksa näitä av-psykologien " neuvoja" lueskella.... jokainen neuvoo miten sattuu...

oman äitini piirteitä, ja pelkään kyllä että malli siirtyisi eteenpäin...