Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.

Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?

Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.

Kyllä saa kädet ristissä kyynärpäitä myöten kiittää onneaan siitä että on hyvä mies, kun tätä ketjua lukee.

Mies hoitaa vauvaa yhtä paljon kuin minäkin, kylvettää, vaihtaa vaipat ja vaateet, antaa d-vitamiinin ilman erikseen pyytelyä. Kun tulee kotiin töistä ottaa vauvan syliin ja juttelee tälle, saa nauramaan.

Ap, ei voi sanoa muuta kuin että miehesi käytös ei ole normaalia. Helpommalla pääset kun eroat, miehestä on isäksi ehkä joskus myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Näiden vastausten lukeminen tuntuu kyllä älyttömän pahalta. Oletin tosiaan saavani viestejä, joissa todetaan, että miehillä nyt vaan kestää pidempään ymmärtää lapsiperhearjen realiteetit ja ettei kannata erota liian helposti, mutta lähes kaikki ovat todenneet, että meidän tilanteemme on paljon pahempi.

Olen itsekin lueskellut täältä välillä tarinoita parisuhteista, jotka ovat ulkopuolisen silmin ihan järkyttäviä, mutta kirjoittaja itse ei ole tuntunut sitä ymmärtävän. Olen ihmetellyt, että voiko joku tosiaan olla niin sokea tilanteelleen, mutta olenko nyt itse samassa tilanteessa?

Luulen, että moni on täällä kokenut saman ja tietää mihin se on johtanut, eroon. Niin minullakin.

Aivan samat kuviot. Tissuttelu, vastuuton toiminta, harrastelee vain omia juttujaan, ei suostu näkemään toisen tarpeita, ei herää öisin vauvaa hoitamaan, itsekeskeinen omaan napaan tuijottaja................ Ja lopuksi vielä pettämiset.

Mies oli vielä niin varma, etten lähtisi suhteesta (miehesikään ei usko suhteenne olevan ohi). Mutta mies oli siinä väärässä. Nykyjään on ex, ollut jo 13 vuotta. Eikä kaduta yhtään. Paremminkin halveksin ja vieläkin sisälle nousee se möykky mitä sinä ap kannat nyt.

Laitoin siis miehen pihalle. Ei hän meinannut todellakaan lähteä. Ja oli myöhemmin kertonut muille kuinka HÄN oli lähtenyt ja jättänyt minut. Mutta se ei haitannut yhtään, ei voinut vähempää kiinnostaa - aivan sama. Olin ja olen vapaa!

Itse heräsin myös aina ja valvoin vatsakipuisen lapsen kanssa miehen juostessa kapakoissa ja olin paljon päivisinkin yksin lapsen kanssa.. puhumattakaan siitä, että mies olisi ensimäistäkään vaippaa koskaan vaihtanut. Onneksi lapsemme on nyt jo 3vuotias ja vaippoihin ei ole muutamaan vuoteen tarvinnut koskea ja lapsesta tuli todella itsenäinen, jos lapsi yöllä itkee niin minä menen yhä paikalle ja olen huushollissa vieläkin se joka huolehtii kaikesta. Mies ei taida edes tietää miten imurimme tai pesukoneemme toimivat. En sanoisi että katkeruus olisi helpottanut, lähinnä olen tottunut siihen että ilman minua mitään ei hoideta ja lapsia on ikäänkuin 2. Eikä tunteeni miestäni kohtaan ole ainakaan syventyneeet vuosien aikana, mutta en halua olla kiittämätön. Tiedän että parisuhteeni ei ole muutenkaan sitä mitä pitäisi, mutta lapseni rakastaa isäänsä ja en halua rikkoa perhettä vain sen takia että toinen nyt on hieman aikaan saamaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden vastausten lukeminen tuntuu kyllä älyttömän pahalta. Oletin tosiaan saavani viestejä, joissa todetaan, että miehillä nyt vaan kestää pidempään ymmärtää lapsiperhearjen realiteetit ja ettei kannata erota liian helposti, mutta lähes kaikki ovat todenneet, että meidän tilanteemme on paljon pahempi.

Olen itsekin lueskellut täältä välillä tarinoita parisuhteista, jotka ovat ulkopuolisen silmin ihan järkyttäviä, mutta kirjoittaja itse ei ole tuntunut sitä ymmärtävän. Olen ihmetellyt, että voiko joku tosiaan olla niin sokea tilanteelleen, mutta olenko nyt itse samassa tilanteessa?

Luulen, että moni on täällä kokenut saman ja tietää mihin se on johtanut, eroon. Niin minullakin.

Aivan samat kuviot. Tissuttelu, vastuuton toiminta, harrastelee vain omia juttujaan, ei suostu näkemään toisen tarpeita, ei herää öisin vauvaa hoitamaan, itsekeskeinen omaan napaan tuijottaja................ Ja lopuksi vielä pettämiset.

Mies oli vielä niin varma, etten lähtisi suhteesta (miehesikään ei usko suhteenne olevan ohi). Mutta mies oli siinä väärässä. Nykyjään on ex, ollut jo 13 vuotta. Eikä kaduta yhtään. Paremminkin halveksin ja vieläkin sisälle nousee se möykky mitä sinä ap kannat nyt.

Kuulostaa aivan omalta elämältäni, samassa parisuhteessa kyllä elän vieläkin. Enpä vain usko että parempaa on minulle enää tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ylimaallisessa rakkausharhassa leijuvat on niitä jotka jotka usein ovat nielleet kumppaniltaan paskaa enemmän kuin pitäisi. Mitä olen tavannut, ovat kroonisesti pettävien, päihdeongelmaisten, työnarkomaanien ymv . miesten puolisoita. Oma äitini oli tällainen ja itsekin meinasin kasvaa sellaiseksi.

En ollenkaan ymmärrä tuota logiikkaa, että addiktit ovat erikseen, mutta tavalliselle ihmiselle, jolla on ne tavallisen ihmisen taakat ja käyttäytyy kuin kusipää, pitäisi antaa anteeksi anteeksi antamistaan kusipäiset temput.

Oikea rakkaus voi olla harvassa Suomessa, sillä oikea rakkaus on sellaista, että jätetään kauniisti tekemättä ne kusipäiset temput, joita toisen oletetaan antavan anteeksi. Sitä on oikea rakkaus, ei mikään alituinen anteeksianto.

Kaikki tekevät virheitä, se on totta, ja virheet pitää saada anteeksi, jos yhdessä aiotaan jatkaa. Mutta ellei myönnä tehneensä virheen ja pyydä anteeksi, ei tietenkään voi saadakaan anteeksi.

Katsojan näkökulmasta riippuen, kaikki meistä käyttäytyy toisinaan kusipäisesti. Huonosti käyttäytyvän näkövinkkelistä käytökselle voi löytyä hyvinkin selvä ja looginen syy. Siksi ei pitäisi tuomita niin helposti, koska harvoin sitä todella ymmärtää, mitä toisen elämässä on kysymys. Anteeksi voi antaa vaikka toinen ei pyytäisikään, mutta narsistiseen hyväksikäyttöön ei pidä silti suostua. Tällä ei kuitenkaan ole anteeksiantamisen kanssa mitään tekemistä.

Yhtä hyvin kai se toinen osapuoli voi olla puolestaan sillä tavalla rikki, että ei pysty anteeksiantoon tietynlaisen käyttäytymisen jälkeen.

Kyllä ja silti senkin jälkeen hänen pitää jaksaa hoitaa se vauva kun tämä itsekeskeinen omissa ongelmissaan ei sitä tee/halua/jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.

Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?

Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.

Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.

Ei ole elpynyt. Samanlaisena on ollut kohta 28 vuotta.

Mies77 kirjoitti:

Juttu on vähän sama kuin kalastamisessakin, se mitä käytät syöttinä, sillä samalla joudut myös ruokkimaan. Se on myös fakta että lässyttämällä ja sössättämällä puhumaan oppineet lapset, oppivat sanat ja lauseet oikein paljon myöhemmin kuin sellaiset lapset, joille ei koskaan lässytetty. Lapset eivät tarvitse lässyttämistä yhtään mihinkään, se on vain epävarman vanhemman tapa suhtautua lapseen vähättelevästi.

Näin näköjään luulee monikin tässä ketjussa. Tutkimusten mukaan kuitenkin ne vauvat oppivat paremmin puhetta, joille leperrellään ja puhutaan vauvakieltä, verrattuna niihin, joille puhutaan aikuismaisesti. Muistaakseni asiaa on tutkittu ainakin Rutgersin ja Princetonin yliopistoissa. Tässä yksi uutinen tutkimuksesta: https://www.newark.rutgers.edu/news/silly-talk-directed-infants-may-be-…

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:

-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?

-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?

-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?

Niinpä!

Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.

Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.

Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.

Esim.

1) voisitko vaihtaa vaipan?

2) voisitko syöttää pullosta?

3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?

4) voisitko seurustella vauvan kanssa?

Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).

Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.

Ihan pienestähän se isä-lapsi-suhde luodaan. Vauva tottuu isän läsnäoloon ja kasvoihin. Vauvalle voi ilmeillä, juu, vauva hymyilee takaisin, vauvalle voi jutella ja laulaa, vauvalle on tärkeää kosketus. Ihan pienikin vauva oppii asioita. Vauvan nauru on uskomattoman upeaa kuultavaa. Ikävää, että sinulle tuo on ollut pakkopullaa. Kaltaisesi isät ovat sitten niitä, jotka itkevät eron jälkeen, kun äiti saa huoltajuuden. Mietipä hetki, miksi.

Miksi sitä miettisin, ei ole ollut tarvetta tuollaiselle miettimiselle. Ihan normaali vuorovaikutus riittää, ja normaali jutteleminen, ei siinä mitään tarvitse sössöttää. Lapsi-isä suhde luodaan aivan normaalilla kanssakäymisellä. Minä en muillekaan ihmisille vääntele naamaani enkä lässytä, joten en tee sitä vauvallekaan, ihminen se vauvakin on. Sillä se vauva oppii puhumaan ja kanssakäymisen, kun se aivan normaalilla tavalla ja normaalissa elämässä vauvalle esitetään.

Sössöttäminen ja lässyttäminen monesti on yhtä kuin hassuttelu ja tämä tarkoittaa että hymyilet vauvalle lämpimästi ja kosketat hellästi, käsittelet rakastavasti ja turvaa tuottavasti.

Lässytys ja sössötys ei ole välttämätöntä, kunhan puheestasi ja kosketuksestasi välittyy suuri rakkaus sitä sinun pientä ihmistaimeasi kohtaan.

En itsekkään sössötä, mutta ymmärrän miksi jotkut niin tekee. Se on vain yksi tapa kommunikoida vauvalle, jotta hän kehittyy verbaalisesti ja tunnetasolla.

Itse höpsötän vauvalleni ja on niin ihana kuulla miten hän nauraa. Kertoo että hänellä on erityisen hyvä olla siinä lähelläni, etkös sinä halua sitä lapsesi kanssa?

Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, mutta minä en pyri superlatiivi elämään lasteni kanssa. Erityisen hyvä olla, jne. Aivan normaali olo riittää, enkä ole koskaan lasteni kanssa pyrkinyt normaalia parempaan. Lapset eivät ansaitse parasta, vaan mahdollisuuden. Silloin kasvaa terveet arvot, ja terve arvostelukyky tähän maailmaan ja sen asioihin. Ei tarvitse räkä poskella itkeä kun asiat eivät tänään olekaan erityisen hyvin, vaikka missään ei varsinaista vikaa olekaan. 

Juttu on vähän sama kuin kalastamisessakin, se mitä käytät syöttinä, sillä samalla joudut myös ruokkimaan. Se on myös fakta että lässyttämällä ja sössättämällä puhumaan oppineet lapset, oppivat sanat ja lauseet oikein paljon myöhemmin kuin sellaiset lapset, joille ei koskaan lässytetty. Lapset eivät tarvitse lässyttämistä yhtään mihinkään, se on vain epävarman vanhemman tapa suhtautua lapseen vähättelevästi.

Minulle itselleni ei koskaan lässytetty lapsena, ja olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni. Tunsin suurta myötä häpeää sukulaisia ja mummoja kohtaan, jotka muutaman kerran vuodessa tavatessamme, yrittivät lässyttää minulle kuin jollekin vähä-älyiselle. Siinä jäi oikein suu auki katsomaan, että onko tuo edes terve? Hyvin vaikeaa oli sellaista kunnioittaa joka käytöksellään esiintyi kun olisi ollut minua nuorempi, vaikka ikää oli 50 vuotta enemmän kuin minulla. Ala-asteella opettaja kehui minua vuolaasti koko luokan edessä, kuinka kypsä ja hyvin käyttäytyvä nuori "mies" minä olin, ja tämä oli täysin vanhempieni, todella asiallisen ja hyvän kasvatuksen ansiota. Vanhempani eivät kohdelleet minua kuten vauvaa tai lasta, he kohtelivat minua kuten ihmistä, joka halusi kasvaa aikuiseksi, ja oppia kokoajan uutta.

Minun mielestäni lapsista pitää kasvattaa terävä-älyisiä, ja terveen arvostelukyvyn omaavia nuoria. Siinä vaiheessa kun 6v poika katsoo televisiosta esim. englannin kielistä laulua ja tulee sanomaan minulle että, voisitko opettaa minulle englantia, koska haluan tietää mitä tuossa laulussa sanotaan. Ollaan hyvin lähellä sitä, miten lapset kasvatetaan. Sitten kun lapset viedään kouluun, kevätjuhlassa ne puetaan sioiksi, ankoiksi ja sammakoiksi ja laitetaan konttaamaan pitkin lattioita. Tervettä vanhempaa pitäisi alkaa tässä vaiheessa oksettaa. Minkälaisen lapset teille toin, ja mitä olette sille tehneet.

Lapset eivät tarvitse lässynlässyä, söpöhahmoja tai supersankareita esikuvikseen. He tarvitsevat jämäkät, asialliset, ja tämän väistämättömänä seurauksena he myös saavat turvalliset vanhemmat esikuvikseen. Tänä päivänä se on vain kovin vaikeaa, sillä heppu nimeltään Walt Disney kasvattaa niin mielellään vanhempien lapset aivan toisenlaiseen elämään ja arvoihin.

Sulla on sinänsä pointti tuossa, jonka ymmärrän hyvin. Itse rakastin eniten sekkujani (itseäni huomattavasti vanhempia), jotka kohtelivat minua, lasta, samalla tavalla kuin toisiaan ja sisartani (teinejä/lähes aikuisia). Puhuivat minulle samalla tavalla, kysyivät mielipidettäni samalla tavalla jne jne. Tämän kokemuksen pohjalta minäkin vältän lässyttämästä lapsille, ja kohtelen heitä aivan kuin muitakin ihmisiä; yhtä arvokkaina ihmisinä joilla on yhtä tärkeät mielipiteet kuin kaikilla muillakin. Se, mikä kuitenkin kirjoituksessasi jää mietityttämään on, että saavatko lapset olla lapsia? Nykyään on ihanaa, kun ei tarvitse olla pikkuaikuinen, ja suhtautua kaikkeen järjellä ja esittää aikuista, kun oikeasti haluaisi vain leikkiä barbeilla/transformerseilla. Siitä ei ole lopulta kovinkaan kauaa, kun Suomessakin tytöt olivat valmiita talon emäntiä silloin, kun kuukautiset alkoivat ja piti alkaa miettiä avioliittoa, ja pojat joutuivat jo lapsesta harjoittelemaan asioita, joita nykypäivänä aikuisetkaan miehet eivät tee. Oikeus lapsuuteen on etuoikeus jota ei ole ollut kovin montaa sataa vuotta vielä olemassa täälläkään, ja mielestäni kyseinen etuoikeus on hyvä asia jota pitää arvostaa.

Minun mielestäni on valitettavaa että lapsuus on Suomessa keinotekoisesti pidennetty 20 ikävuoden paikkeille. Entisissä kulttuureissa tosiaan viimeistään 17 vuotias nainen on ollut täysin aikuinen, sekä käytökseltään että ajatuksiltaan töihin on päässyt jo aikaisemminkin, sillä ei ole ollut varaa elättää lapsia loisina 10 vuotta, mutta tämä on tehnyt lapsille ainoastaan hyvää, vaikka ylilyöntejäkin toki sattui. Lapsuus kuuluu lapselle, mutta sitä ei tarvitse aikuisten keinotekoisesti pidentää. Lapset pystyvät paljon enempään, mitä nämä hössöttävät varhaiskasvattajat yrittävät peitellä.

Lapsuus ja lapsen maailma nimen omaan kuuluu lapselle, ja aikuisten on syytä pysytellä sieltä pois. Lapset jakakoon lasten maailman sisarustensa tai kavereidensa kanssa, mutta vanhemman ei mielestäni kuulu mennä ns. lapsen tasolle leikkiäkseen lapsen kanssa. Jos aikuinen leikkii lapsen kanssa, sen tulee tapahtua niin että aikuinen säilyy aikuisena, ja lapsi lapsena. Aikuisen leikki lapsen kanssa tulisi olla ei vain lasta viihdyttävää leikkiä, vaan leikin varjolla tapahtuvaa opettamista. Aikuinen on aina aikuinen, ja aikuisen tasolla silloinkin kun on lapsen kanssa tekemisisä. Tästä lapsi näkee sen mallin, jota kohti hän on kasvamassa. Jos lapsi haluaa kertoa jostain hänen asiastaan, jakaa maailmaansa, aikuisen tulisi suhtautua siihen täysin samalla tavalla kuin kuka tahansa muu haluaa kertoa itselle tärkeää asiaa. Siitä voi jättää kaikki surperlatiivit pois, ylitsevuotavan kehumisen pois, ja suhtautua asiaan vain toiselle tärkeänä asiana.

Vierailija kirjoitti:

Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:

Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.

Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.

Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!

Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.

Hieno kommentti.

Se mikä jää sanomatta koska sitä ei ole lupa myöntää, on että myös äidille lapsen tulo ja todellisuus voi tulla järkytyksenä, ja tulee mietittyä mitä tuli tehtyä. Minulla ainakin oli näin, ja minulla otti aikaa tutustua vauvaan ja sen rakkauden ja äitiyden tulla, muutaman viikon harjoittelun myötä. Parien välillä voi haittana olla näitä myyttejäkin, jos miehet kuvittelee että naisella ei ole vaikeaa, ei kaduta, vituta eikä väsytä, koska hormonit. Niin se jotenkin sallii heidän vetäytyä koska heillä ei ole "sitä luontaista taipumusta ja hormoneja". Minä kun epäilen ettei ole kaikilla äideilläkään.

Tämä, sata kertaa tämä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:

-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?

-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?

-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?

Niinpä!

Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.

Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.

Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.

Esim.

1) voisitko vaihtaa vaipan?

2) voisitko syöttää pullosta?

3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?

4) voisitko seurustella vauvan kanssa?

Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).

Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.

Jaa. Ilmeisesti tässä maailmassa on sitten miehiä jotka eivät oikeasti olekaan miehiä. Tunnen useamman, joilta seurustelu ja halinallejutut on onnistuneet helposti. Älä yleistä omaa vajavaisuuttasi koskemaan kaikkia miehiä.

No, nämä tuntemasi ja mainitsemasi miehet eivät kuitenkaan edusta kaikkia miehiä. On kai otettava huomioon sekin, että suurelta osalta miehiä ei onnistu eikä kertakaikkiaan kiinnosta tuo kirjoittajan mainitsema "seurustelu puhekyvyttömän kanssa". Asia ei muutu siitä, vaikka lähipiirissä olisikin asiat toisin. 

- eri, eikä edes mies

Ei onnistu moneta naiseltakaan seurustelu puhekyvyttömän kanssa. Tässä ilmoittautuu yksi. Ja onhan sitä tullut harjoiteltua, lähipiirissä kun on useampi pieni lapsi. Aina se mukula vaan tupataan sille naiselle, kun naiseltahan lapsen kanssa seurustelu ja hoitaminen vaan käy.. Miksi oletetaan että naiset vaan mystisesti osaavat olla lasten kanssa, mutta miehet eivät? Miksi isän ei oleteta haluavan olla lapsensa kanssa, ja opetella oman lapsensa kanssa olemista?

Koska hormonikortti. Kyllä mä jouduin ihan opettelemaan seurustelunkin vauvan kanssa, ei se lepertely mistään itsestään noussut. En myöskään pidä (muiden) lapsista, siinä toinen outo oletus, joka ulotetaan usein kaikkiin äiteihin.

Jos mies rupes tissuttelemaan melkeen välittömästi vauvan kotiuduttua sairaalasta niin se on merkki alkoholismista. Ja juovan alkoholistin sanaan EI VOI luottaa. Ei siitä oo ap mitään hyötyä että tenttaat siltä että ethän sä vaan juo kun totta kai se vastaa että en, ei varmaan edes itse tajua omaa ongelmaansa. Voi olla ettei juo nyt mutta ootas vaan kun sille iskee päälle totuus siitä että sä et enää rakasta sitä ja haluat eron, sit se korkki tallotaan huolella. On naurettavaa kuvitella että alkoholismi olis ainoastaan sellaista juomista että ränni päälle ja muija lumihankeen, se on sairaus joka pikku hiljaa hiipii elämään. Eikä se kato varallisuutta tai muuta statusta. Ite olisin kyllä ihan hiton tarkkana ton asian kanssa, teidän lapsihan on vielä niin pieni että se voi herrajumala kuolla ihan vaan siitä että mies pudottaa sen pöhnässä lattialle. Käsitän et sä oot tosi väsynyt ja tarviit omaa aikaa, mutta noissa olosuhteissa (mies on aggressiivinen, väsynyt ja ehkä juo, ei jaksa satsata lapseen) isä ei todellakaan ole se jonka pitäis sitä lasta hoitaa kun oot töissä.

Ota yhteys sosiaaliviranomaisiin, ne jeesaa just tällasissa tilanteissa . Ota yhteys jo nyt jotta tilanne ei pahene, oikeesti.

Kaikista upeista aviomiehista ei tule hyvaa isaa. Minun ex oli unelma. Todella huomioiva ja rakastava aviomies mutta lapsen synnyttya ei ollut huomioiva ja osallistuva. Eroonhan siita paadytiin. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikista upeista aviomiehista ei tule hyvaa isaa. Minun ex oli unelma. Todella huomioiva ja rakastava aviomies mutta lapsen synnyttya ei ollut huomioiva ja osallistuva. Eroonhan siita paadytiin. 

Siinä varmaan kannattaisi ensin selvittää että haluaako tämä todella huomioiva ja rakastava aviomies lasta, vai tekeekö sen painostuksen alla tai jopa vain naisensa mieliksi. Naiset vain monesti alkavat koohottaa niin älyttömästi lasten hankkimisen ympärillä, että puolison mielipidettä ei oikeasti kuunnella. Moni mies sortuu väärään valintaan, jos vaihtoehtona on ero tai lapsentekeminen. Siinä on tuoreen äidin turhaa syytellä kuin itseään, jos väärillä keinoilla saattoi lapsen perheeseen, ja lapsen hoito on miehelle pakkopullaa. Ei huomioiva ja rakastava mies ilman syytä miksikään muutu, kaikille muutoksille on olemassa aivan selkeä syy/seuraus ketju, jos sen vain vaivautuu ottamaan selville, eikä vain keskity toisen syyttelemiseen.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.

Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?

Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.

Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.

Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikista upeista aviomiehista ei tule hyvaa isaa. Minun ex oli unelma. Todella huomioiva ja rakastava aviomies mutta lapsen synnyttya ei ollut huomioiva ja osallistuva. Eroonhan siita paadytiin. 

Siinä varmaan kannattaisi ensin selvittää että haluaako tämä todella huomioiva ja rakastava aviomies lasta, vai tekeekö sen painostuksen alla tai jopa vain naisensa mieliksi. Naiset vain monesti alkavat koohottaa niin älyttömästi lasten hankkimisen ympärillä, että puolison mielipidettä ei oikeasti kuunnella. Moni mies sortuu väärään valintaan, jos vaihtoehtona on ero tai lapsentekeminen. Siinä on tuoreen äidin turhaa syytellä kuin itseään, jos väärillä keinoilla saattoi lapsen perheeseen, ja lapsen hoito on miehelle pakkopullaa. Ei huomioiva ja rakastava mies ilman syytä miksikään muutu, kaikille muutoksille on olemassa aivan selkeä syy/seuraus ketju, jos sen vain vaivautuu ottamaan selville, eikä vain keskity toisen syyttelemiseen.

En tunne ketään vakavassa ja hyvässä parisuhteessa ollutta miestä joka olisi tullut vastentahtoisesti isäksi. Sen sijaan ne jotka ei sitä pestiä ole harteilleen halunneet, on kyllä kertoneet sen suoraan naiselle ja sitten eronneet.

- M31 & kahden isä

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikista upeista aviomiehista ei tule hyvaa isaa. Minun ex oli unelma. Todella huomioiva ja rakastava aviomies mutta lapsen synnyttya ei ollut huomioiva ja osallistuva. Eroonhan siita paadytiin. 

Siinä varmaan kannattaisi ensin selvittää että haluaako tämä todella huomioiva ja rakastava aviomies lasta, vai tekeekö sen painostuksen alla tai jopa vain naisensa mieliksi. Naiset vain monesti alkavat koohottaa niin älyttömästi lasten hankkimisen ympärillä, että puolison mielipidettä ei oikeasti kuunnella. Moni mies sortuu väärään valintaan, jos vaihtoehtona on ero tai lapsentekeminen. Siinä on tuoreen äidin turhaa syytellä kuin itseään, jos väärillä keinoilla saattoi lapsen perheeseen, ja lapsen hoito on miehelle pakkopullaa. Ei huomioiva ja rakastava mies ilman syytä miksikään muutu, kaikille muutoksille on olemassa aivan selkeä syy/seuraus ketju, jos sen vain vaivautuu ottamaan selville, eikä vain keskity toisen syyttelemiseen.

Kuten kirjoitin jo heti alkuun, meillä ainakin mies halusi lasta yhtä paljon kuin minäkin. Käytiin jopa lapsettomuustutkimuksissa, kun raskaaksi tulemisessa kesti pitkään.

Tuohan nimenomaan on sitä toisen syyttelyä, että laitetaan lapsen hankkiminen naisen syyksi. Jos aikuinen mies ei osaa sanoa, että ei halua mullistaa koko elämäänsä lapsen hankkimisella, on varmaan parempi hankkia joku edunvalvoja, ettei tee vieläkin huonompia päätöksiä toisten halutessa niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

näytä tää keskustelu sille

Harkitsen sitä, mutta en tiedä, olisiko siitä yhtään enempää apu kuin mistään aiemmastakaan keskustelusta.

Tiedän jo miehen vastaukset. Hänen mielestään minä vähättelen hänen panostaan, sillä kyllähän mies vaihtoi vaipat isyyslomallaan eikä ollut edes ihan joka päivä autotallissa. Mies myös nosti lapsen ekat pari viikkoa öisin syömään, kun itse olin liian kipeä sektion jäljiltä. Sain kuitenkin joka kerta kuunnella tiuskimista, kun herätin miehen. Hän kysyi aina, enkö millään itse voisi, kun hän oli juuri nukahtanut. Mies nukkui siis ensimmäisestä yöstä asti eri huoneessa omasta halustaan. Minä jouduin alussa valvomaan aina sen tunnin - pari lapsen syödessä, sillä jouduin istumaan kipujen takia. Mies on myös kerran tai pari kertaa kuussa hoitanut puolikkaan tai kokonaisen yön lasta. Edes viikonloppuisin en saanut nukkua pitkään, sillä mies herätti minut imettämään lasta ja paineli usein itse takaisin nukkumaan. Lapsi huoli kyllä myös pullon, mutta mies ei jaksanut antaa sitä, kun oli helpompi herättää minut.

Ja minä kun luulin että oma mieheni oli tässä asiassa lusmu. Meillä siis samantapaista, ennen lasta mies antoi ymmärtää uskovansa tasa-arvoon ja kumpikin teki kotitöitä. Lapsen tultua ei esim. vaihtanut vaippaa kertaakaan, saati että nytkään ottaisi mitään vastuuta lapsen hoidosta tai kodinhoidosta. (Molemmat käymme töissä.) Jotain yksittäisiä konkreettisia asioita toki tekee, tosin yleensä pyydettäessä, joskus tosi harvoin spontaanisti. Silloin kun lapsi oli pienempi, niin tunsin juuri tuota samanlaista pettymyksen tunnetta ja arvostuksen katomamista miestä kohtaan. Meillä ei kyllä ollut noin rankkaa yövalvomisen kanssa, eikä mieheni ole mikään tissuttelija, eikä hän halunnut käyttää hoitovapaata. Se miksi olemme vielä yhdessä johtuu siitä, että minulla ei kaikesta huolimatta ole tullut koskaan sellaista tunnetta, että en voisi hädän tullen luottaa hänen apuunsa. Täytyy sanoa, että jos mieheni olisi kohdellut minua kuten ap:n mies häntä, niin se olisi kyllä katkaissut kamelin selän. Jos toinen on niin kipeä, ettei pysty kunnolla liikkumaan (niin kuin sektion jälkeen voi olla) niin tuollainen käytös on kumppanilta ihan törkeää. Nuo tissuttelut, masennusepäily ja tuollainen törkeä käytös viittaa myös siihen, että lapsen syntymä on laukaissut miehessä jonkin "trauman" omasta lapsuudestaan. Mutta jos mies ei ole valmis käymään asioitaan läpi edes terapiassa, niin eipä ap voi asialle mitään tehdä. Muuta kuin siis järjestää elämänsä ja lapsen elämän siten, että pärjää ilman miestä.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.

Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?

Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.

Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.

Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?

Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.