Lue keskustelun säännöt.
Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?
29.11.2017 |
Meillä on siis lähes yksivuotias lapsi, jolla oli vauvana refluksi. Hän nukkui lähinnä pienissä pätkissä ehkä 8-10 tuntia vuorokaudessa, eli äidin unet olivat usein vain parin - kolmen tunnin mittaisia ja mistään päiväunista oli turha haaveillakaan. Mies reagoi tähän tilanteeseen pakenemalla autotalliin tissuttelemaan ja jätti minut yksin selviämään järjettömässä univajeessa. Ensimmäiset puoli vuotta oli lähinnä yhtä kidutusta, sen jälkeen alkoi helpottaa huomattavasti.
Mies jäi kotiin vauvan ollessa yhdeksänkuinen, ja minä lähdin vuorostani töihin. Mies oli todella ehdoton siitä, että hän saa nukkua kaikki yönsä rauhassa töissä käydessään, joten oletin saman koskevan myös minua. No eipä koske, mies on todella kiukkuinen ja niiiin väsynyt, jos hoitaa yhdenkin yön, että hermot menee. Nykyään vauva kuitenkin nukkuu jo ihan järkeviä yöunia, heräilee tosin vaihtelevasti joitain kertoja yössä. Myös päiväunet ovat nykyään jo ihan mukavan pitkiä, tunnin - parin pituisia. Siitä huolimatta miehestä on ihan väärin, että hän joutuu edes välillä osallistumaan yöheräilyihin.
Minulle on tullut tästä älyttömästä epäreiluudesta ja jatkuvasta univelasta paha katkeruus ja halveksunta miestä kohtaan. Asutaan jo erillään, ja koen pääseväni paljon helpommalla nyt kuin miehen kanssa asuessani. Mietinkin tässä, että onko meillä enää mitään mahdollisuutta saada parisuhdetta toimimaan ja perhettä pysymään kasassa. Onko kukaan onnistunut pääsemään yli katkeruudestaan puolison jätettyä selviämään yksin rankoista ajoista?
Kommentit (393)
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Tiedätkö että se helliminen ja "lässytys" on vauvan perustarve? Pientä vauvaa ei voi helliä liikaa. Vauvaa ei kasvateta. Kannattaa perehtyä hieman aiheeseen, ennen kuin alkaa pätemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikista upeista aviomiehista ei tule hyvaa isaa. Minun ex oli unelma. Todella huomioiva ja rakastava aviomies mutta lapsen synnyttya ei ollut huomioiva ja osallistuva. Eroonhan siita paadytiin.
Siinä varmaan kannattaisi ensin selvittää että haluaako tämä todella huomioiva ja rakastava aviomies lasta, vai tekeekö sen painostuksen alla tai jopa vain naisensa mieliksi. Naiset vain monesti alkavat koohottaa niin älyttömästi lasten hankkimisen ympärillä, että puolison mielipidettä ei oikeasti kuunnella. Moni mies sortuu väärään valintaan, jos vaihtoehtona on ero tai lapsentekeminen. Siinä on tuoreen äidin turhaa syytellä kuin itseään, jos väärillä keinoilla saattoi lapsen perheeseen, ja lapsen hoito on miehelle pakkopullaa. Ei huomioiva ja rakastava mies ilman syytä miksikään muutu, kaikille muutoksille on olemassa aivan selkeä syy/seuraus ketju, jos sen vain vaivautuu ottamaan selville, eikä vain keskity toisen syyttelemiseen.
Kuten kirjoitin jo heti alkuun, meillä ainakin mies halusi lasta yhtä paljon kuin minäkin. Käytiin jopa lapsettomuustutkimuksissa, kun raskaaksi tulemisessa kesti pitkään.
Tuohan nimenomaan on sitä toisen syyttelyä, että laitetaan lapsen hankkiminen naisen syyksi. Jos aikuinen mies ei osaa sanoa, että ei halua mullistaa koko elämäänsä lapsen hankkimisella, on varmaan parempi hankkia joku edunvalvoja, ettei tee vieläkin huonompia päätöksiä toisten halutessa niin.
Painostuksen alla, ja vaimon menettämisen pelosta, monet miehet osaavat peitellä haluttomuutensa lastensaantia kohtaa todella hyvin. Joissakin tapauksissa totuuden selvittäminen vaatii naiselta hieman enemmän kuin jokaisen lastenrattaan nähdessään, oih, eikö olisi mukavaa jos meilläkin olisi vauva? Monet miehet rakastavat naisiaan niin paljon että ovat valmiita tekemään lapsen vastoin tahtoaan, jotta eivät vain menettäisi naistaan toiselle miehelle, joka haluaa tehdä lapsia. Tämä on valitettava totuus, halusi sen myöntää tai ei. Naisten pitäisi oikeasti oppia kuuntelemaan ja lukemaan sitä mitä mies todella sanoo ja ajattelee.
Kaipaan aikoja jolloin miehet eivät olleet kaltaisiasi väniseviä räkänokkia jotka sysäävät vastuun omista tunteistaan ja sanomisistaan naisen harteille, vaan käsittivät että jos ei itse tee niin ei tee kukaan.
Miksi ette palkkaa yöhoitajaa, että saatte nukkua?
Lääkärit voisivat määrätä lääkkeeksi tällaisen.
Ja jos hoitaja epäilyttää, aina voi laittaa kamerat kuvaamaan vauvaa ja sanoa hoitajalle asiasta.
Paljonko yöhoitaja palvelu saisi max maksaa?
30€ 6 tunnin unet?
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Minä olen kirjoittanut, että vauvalle pitää puhua ja laulaa, sinä jankutat lässyttämisestä. Pieni vauva tarvitsee aikuista lähes koko ajan, eihän hän edes tajua, että on erillinen olento. Vauvan tarpeisiin pitää vastata, kasvattaminen alkaa vasta sitten, kun lapsi tajuaa olevansa oma itsensä ja alkaa ymmärtää puhetta.
Vaikka vanhemmilla olisi vaikeuksia parisuhteessa, sitä ei pureta vauvaan eikä vauvan kuullen huudeta. Lasta pitää kummankin vanhemman rakastaa ja hoivata vaikka miten puoliso ärsyttäisi.
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikista upeista aviomiehista ei tule hyvaa isaa. Minun ex oli unelma. Todella huomioiva ja rakastava aviomies mutta lapsen synnyttya ei ollut huomioiva ja osallistuva. Eroonhan siita paadytiin.
Siinä varmaan kannattaisi ensin selvittää että haluaako tämä todella huomioiva ja rakastava aviomies lasta, vai tekeekö sen painostuksen alla tai jopa vain naisensa mieliksi. Naiset vain monesti alkavat koohottaa niin älyttömästi lasten hankkimisen ympärillä, että puolison mielipidettä ei oikeasti kuunnella. Moni mies sortuu väärään valintaan, jos vaihtoehtona on ero tai lapsentekeminen. Siinä on tuoreen äidin turhaa syytellä kuin itseään, jos väärillä keinoilla saattoi lapsen perheeseen, ja lapsen hoito on miehelle pakkopullaa. Ei huomioiva ja rakastava mies ilman syytä miksikään muutu, kaikille muutoksille on olemassa aivan selkeä syy/seuraus ketju, jos sen vain vaivautuu ottamaan selville, eikä vain keskity toisen syyttelemiseen.
Kuten kirjoitin jo heti alkuun, meillä ainakin mies halusi lasta yhtä paljon kuin minäkin. Käytiin jopa lapsettomuustutkimuksissa, kun raskaaksi tulemisessa kesti pitkään.
Tuohan nimenomaan on sitä toisen syyttelyä, että laitetaan lapsen hankkiminen naisen syyksi. Jos aikuinen mies ei osaa sanoa, että ei halua mullistaa koko elämäänsä lapsen hankkimisella, on varmaan parempi hankkia joku edunvalvoja, ettei tee vieläkin huonompia päätöksiä toisten halutessa niin.
Painostuksen alla, ja vaimon menettämisen pelosta, monet miehet osaavat peitellä haluttomuutensa lastensaantia kohtaa todella hyvin. Joissakin tapauksissa totuuden selvittäminen vaatii naiselta hieman enemmän kuin jokaisen lastenrattaan nähdessään, oih, eikö olisi mukavaa jos meilläkin olisi vauva? Monet miehet rakastavat naisiaan niin paljon että ovat valmiita tekemään lapsen vastoin tahtoaan, jotta eivät vain menettäisi naistaan toiselle miehelle, joka haluaa tehdä lapsia. Tämä on valitettava totuus, halusi sen myöntää tai ei. Naisten pitäisi oikeasti oppia kuuntelemaan ja lukemaan sitä mitä mies todella sanoo ja ajattelee.[/quote]
Siis wtf? Jos se nainen haluaa niitä lapsia ja mies ei, ja mies ei saa suutaan auki siinä pelossa, että menettää naisen, niin naisen täytyisi tämä lapsihaluttomuus osata lukea telepaattisesti miehen ajatuksista? Ja sitten mitä? Se mieshän menettää naisen joka tapauksessa, jos siis nainen niitä lapsia haluaa ja sitten telepaattisesti selvittää että mies ei niitä halua. Että olisiko kaikille osapuolille yksinkertaisempaa ja helpompaa olla suora ja rehellinen niistä lisääntymisasioista? Kun niitäkin naisia on paljon, jotka eivät lapsia halua. Saisivat sitten kaikki etsiä itselleen kumppanin, jolla on samanlaiset tulevaisuuden toiveet. Olisi elämä huomattavasti helpompaa ja miellyttävämpää kaikille, säästyttäisiin paljolta murheilta. Just saying.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Tiedätkö että se helliminen ja "lässytys" on vauvan perustarve? Pientä vauvaa ei voi helliä liikaa. Vauvaa ei kasvateta. Kannattaa perehtyä hieman aiheeseen, ennen kuin alkaa pätemään.
Yhdessä oleminen on tarpeellista, lässytys lähinnä vahingollista. Pientä vauvaa voi todellakin helliä liikaa, tämä näkyy puolison hylkäämisenä vauvan vuoksi, ja sen lopputulos erotilastoissa vauvavuoden aikana on hyvin raskas todiste asian olemassaolosta. Vauvan kasvattaminen alkaa pienin askelin heti siitä päivästä kuin kotiin tullaan. Askelet ovat hyvin pieniä alkuun, mutta siitä se tahti sitten alkaa reipastua. Eräs tuttavani aloitti lapsen kasvattamisen sillä tavalla että nukutti lapsensa mahansa päälle joka yö. Vauva tottui kuultuihin sydämenlyönteihin ja kyseiseen tapaan nukkua, ja helvetti oli valloillaan perheessä kun tavasta olisi pitänyt luopua vanhemman totaalisen väsymyksen vuoksi. Kyseinen vanhempi meinasi kuolla väsymykseen oman typerän valintansa tähden, eikä erokaan ollut väärän kasvatuksen vuoksi kaukana. Sinun pitäisi ehkä miettiä että mitä sana kasvattaminen tarkoittaa, niin pystyisit ottamaan kantaa asiaan paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikista upeista aviomiehista ei tule hyvaa isaa. Minun ex oli unelma. Todella huomioiva ja rakastava aviomies mutta lapsen synnyttya ei ollut huomioiva ja osallistuva. Eroonhan siita paadytiin.
Siinä varmaan kannattaisi ensin selvittää että haluaako tämä todella huomioiva ja rakastava aviomies lasta, vai tekeekö sen painostuksen alla tai jopa vain naisensa mieliksi. Naiset vain monesti alkavat koohottaa niin älyttömästi lasten hankkimisen ympärillä, että puolison mielipidettä ei oikeasti kuunnella. Moni mies sortuu väärään valintaan, jos vaihtoehtona on ero tai lapsentekeminen. Siinä on tuoreen äidin turhaa syytellä kuin itseään, jos väärillä keinoilla saattoi lapsen perheeseen, ja lapsen hoito on miehelle pakkopullaa. Ei huomioiva ja rakastava mies ilman syytä miksikään muutu, kaikille muutoksille on olemassa aivan selkeä syy/seuraus ketju, jos sen vain vaivautuu ottamaan selville, eikä vain keskity toisen syyttelemiseen.
Kuten kirjoitin jo heti alkuun, meillä ainakin mies halusi lasta yhtä paljon kuin minäkin. Käytiin jopa lapsettomuustutkimuksissa, kun raskaaksi tulemisessa kesti pitkään.
Tuohan nimenomaan on sitä toisen syyttelyä, että laitetaan lapsen hankkiminen naisen syyksi. Jos aikuinen mies ei osaa sanoa, että ei halua mullistaa koko elämäänsä lapsen hankkimisella, on varmaan parempi hankkia joku edunvalvoja, ettei tee vieläkin huonompia päätöksiä toisten halutessa niin.
Painostuksen alla, ja vaimon menettämisen pelosta, monet miehet osaavat peitellä haluttomuutensa lastensaantia kohtaa todella hyvin. Joissakin tapauksissa totuuden selvittäminen vaatii naiselta hieman enemmän kuin jokaisen lastenrattaan nähdessään, oih, eikö olisi mukavaa jos meilläkin olisi vauva? Monet miehet rakastavat naisiaan niin paljon että ovat valmiita tekemään lapsen vastoin tahtoaan, jotta eivät vain menettäisi naistaan toiselle miehelle, joka haluaa tehdä lapsia. Tämä on valitettava totuus, halusi sen myöntää tai ei. Naisten pitäisi oikeasti oppia kuuntelemaan ja lukemaan sitä mitä mies todella sanoo ja ajattelee.[/quote]
Siis wtf? Jos se nainen haluaa niitä lapsia ja mies ei, ja mies ei saa suutaan auki siinä pelossa, että menettää naisen, niin naisen täytyisi tämä lapsihaluttomuus osata lukea telepaattisesti miehen ajatuksista? Ja sitten mitä? Se mieshän menettää naisen joka tapauksessa, jos siis nainen niitä lapsia haluaa ja sitten telepaattisesti selvittää että mies ei niitä halua. Että olisiko kaikille osapuolille yksinkertaisempaa ja helpompaa olla suora ja rehellinen niistä lisääntymisasioista? Kun niitäkin naisia on paljon, jotka eivät lapsia halua. Saisivat sitten kaikki etsiä itselleen kumppanin, jolla on samanlaiset tulevaisuuden toiveet. Olisi elämä huomattavasti helpompaa ja miellyttävämpää kaikille, säästyttäisiin paljolta murheilta. Just saying.
Valitettavasti rehellisyys on katoava, jollei jo kokonaan kadonnut pääoma suomessa! Suhteen miellyttämisvaiheessa on täysin turhaa rakastuneelta kysyä että haluatko lapsia. Kun ollaan hitsautumassa yhteen, joo joo joo, on takuu vastaus monelle kysymykseen kuin kysymykseen. Pitäisi kysyä vähemmän, ja katsoa enemmän. Jos koiria harrastava nainen kysyy rakastuneelta mieheltä että pidätkö koirista, on vastaus lähes poikkeuksetta, kyllä, tai jokin muu etäisesti myöntävä vastaus. Viisas nainen ei kysy asiaa, vaan päästää koiran irti. Kyllä reaktio kertoo että mitä mieltä mies on koirista. Vauvojen kanssa asia selviää parhaiten käymällä perheessä, jossa on lapsia. Kun "kakkavaippaisen" laittaa miehen syliin, alkaa horisontit kirkastua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Tiedätkö että se helliminen ja "lässytys" on vauvan perustarve? Pientä vauvaa ei voi helliä liikaa. Vauvaa ei kasvateta. Kannattaa perehtyä hieman aiheeseen, ennen kuin alkaa pätemään.
Yhdessä oleminen on tarpeellista, lässytys lähinnä vahingollista. Pientä vauvaa voi todellakin helliä liikaa, tämä näkyy puolison hylkäämisenä vauvan vuoksi, ja sen lopputulos erotilastoissa vauvavuoden aikana on hyvin raskas todiste asian olemassaolosta. Vauvan kasvattaminen alkaa pienin askelin heti siitä päivästä kuin kotiin tullaan. Askelet ovat hyvin pieniä alkuun, mutta siitä se tahti sitten alkaa reipastua. Eräs tuttavani aloitti lapsen kasvattamisen sillä tavalla että nukutti lapsensa mahansa päälle joka yö. Vauva tottui kuultuihin sydämenlyönteihin ja kyseiseen tapaan nukkua, ja helvetti oli valloillaan perheessä kun tavasta olisi pitänyt luopua vanhemman totaalisen väsymyksen vuoksi. Kyseinen vanhempi meinasi kuolla väsymykseen oman typerän valintansa tähden, eikä erokaan ollut väärän kasvatuksen vuoksi kaukana. Sinun pitäisi ehkä miettiä että mitä sana kasvattaminen tarkoittaa, niin pystyisit ottamaan kantaa asiaan paremmin.
Toivon totisesti ettei sulla ole lapsia. Ja todellakaan vauvan totuttaminen nukkumaan omassa sängyssään ei ole kasvattamista :DD. Mutta joo, käytä sinä vaan kasvatus-sanaa tuossa tarkoituksessa. Tosin kukaan muu ei sitä tee, niin voi toisten olla hankala ymmärtää mistä puhut. Ja tuota en tajua, että puoliso jotenkin hylätään kun vauvaa hellitään liikaa. Mikä ajatuskuvio tuossa on takana? Eikö se puoliso (yleensä vauvan toinen vanhempi) helli myös sitä vauvaa? Vai äitikö se vain hellii, vuorotellen vauvaa ja puolisoaan. Kuka hellii sitten sitä äitiä? Ai niin, eihän sillä olekaan väliä, kun naisellahan se on vastuu aivan kaikesta, jopa niistä puolisoidensa tunteista ja ajatuksista (= täytyy tietää että puoliso ei halua lisääntyä, vaikka ei sitä ääneen sano). Tajuatko itse ollenkaan kuinka kieroutunut ajatusmalli tuo on?
Alkaa olla surkuhupaisia nuo Mies77:n kommentit. Noita ohjeita jos toteuttaisi, niin maailmassa ei olisi yhtään parisuhdetta eikä täysijärkistä ihmistä. Nuo luulot on ihan käsittämättömiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä miehellä pitää olla sen verran selkärankaa, että vastaa rehellisesti näin suureen kysymykseen, kyse ei ole vain miehen tunteista vaan kokonaisesta elämästä. Vain itsekäs paska valehtelee tämmöisessä asiassa.
Aloittajalle voimia, ei ole helppoa tehdä sitä mikä tuossa kannattaa tehdä, moni tulee tilannetta tuntematta paheksumaan ja moittimaan. Kuitenkin sinulla ja lapsellasi on vain yksi elämä, ja kumpikin ansaitsette paremman elämän kun tuon miehen kanssa on koskaan mahdollista saada.
Tässä vaiheessa kun lapsi on noin pieni, on ihan luonnollista tuntea ettei halua enää koskaan mitään parisuhdetta. Silti, aika parantaa haavoja eikä ero nyt todellakaan tarkoita että joutuisit olemaan loppuelämäsi yksin, vaikka uuden suhteen aika ei ole vielä.
Miltä sinusta tuntui lukea sen yhden kommentti, joka on katsellut vähän vastaavaa vätystä 28 v? Tahtoisitko olla samassa tilanteessa vielä 28 v päästä?
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Tiedätkö että se helliminen ja "lässytys" on vauvan perustarve? Pientä vauvaa ei voi helliä liikaa. Vauvaa ei kasvateta. Kannattaa perehtyä hieman aiheeseen, ennen kuin alkaa pätemään.
Yhdessä oleminen on tarpeellista, lässytys lähinnä vahingollista. Pientä vauvaa voi todellakin helliä liikaa, tämä näkyy puolison hylkäämisenä vauvan vuoksi, ja sen lopputulos erotilastoissa vauvavuoden aikana on hyvin raskas todiste asian olemassaolosta. Vauvan kasvattaminen alkaa pienin askelin heti siitä päivästä kuin kotiin tullaan. Askelet ovat hyvin pieniä alkuun, mutta siitä se tahti sitten alkaa reipastua. Eräs tuttavani aloitti lapsen kasvattamisen sillä tavalla että nukutti lapsensa mahansa päälle joka yö. Vauva tottui kuultuihin sydämenlyönteihin ja kyseiseen tapaan nukkua, ja helvetti oli valloillaan perheessä kun tavasta olisi pitänyt luopua vanhemman totaalisen väsymyksen vuoksi. Kyseinen vanhempi meinasi kuolla väsymykseen oman typerän valintansa tähden, eikä erokaan ollut väärän kasvatuksen vuoksi kaukana. Sinun pitäisi ehkä miettiä että mitä sana kasvattaminen tarkoittaa, niin pystyisit ottamaan kantaa asiaan paremmin.
Toivon totisesti ettei sulla ole lapsia. Ja todellakaan vauvan totuttaminen nukkumaan omassa sängyssään ei ole kasvattamista :DD. Mutta joo, käytä sinä vaan kasvatus-sanaa tuossa tarkoituksessa. Tosin kukaan muu ei sitä tee, niin voi toisten olla hankala ymmärtää mistä puhut. Ja tuota en tajua, että puoliso jotenkin hylätään kun vauvaa hellitään liikaa. Mikä ajatuskuvio tuossa on takana? Eikö se puoliso (yleensä vauvan toinen vanhempi) helli myös sitä vauvaa? Vai äitikö se vain hellii, vuorotellen vauvaa ja puolisoaan. Kuka hellii sitten sitä äitiä? Ai niin, eihän sillä olekaan väliä, kun naisellahan se on vastuu aivan kaikesta, jopa niistä puolisoidensa tunteista ja ajatuksista (= täytyy tietää että puoliso ei halua lisääntyä, vaikka ei sitä ääneen sano). Tajuatko itse ollenkaan kuinka kieroutunut ajatusmalli tuo on?
Taitaa tähänkin ketjuun olla eksynyt palsta-uli, lapsi-mies.
Hyi olkoon mitä kommentteja, pientä vauvaa ei todellakaan "kasvateta" vaan hyvässä tapauksessa molemmat vanhemmat ovat niitä jotka hellivät tätä. Ja hellivät toisiaan, ei niin että se mies on samanlainen huomiota naama punaisena vaativa vauva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Tiedätkö että se helliminen ja "lässytys" on vauvan perustarve? Pientä vauvaa ei voi helliä liikaa. Vauvaa ei kasvateta. Kannattaa perehtyä hieman aiheeseen, ennen kuin alkaa pätemään.
Yhdessä oleminen on tarpeellista, lässytys lähinnä vahingollista. Pientä vauvaa voi todellakin helliä liikaa, tämä näkyy puolison hylkäämisenä vauvan vuoksi, ja sen lopputulos erotilastoissa vauvavuoden aikana on hyvin raskas todiste asian olemassaolosta. Vauvan kasvattaminen alkaa pienin askelin heti siitä päivästä kuin kotiin tullaan. Askelet ovat hyvin pieniä alkuun, mutta siitä se tahti sitten alkaa reipastua. Eräs tuttavani aloitti lapsen kasvattamisen sillä tavalla että nukutti lapsensa mahansa päälle joka yö. Vauva tottui kuultuihin sydämenlyönteihin ja kyseiseen tapaan nukkua, ja helvetti oli valloillaan perheessä kun tavasta olisi pitänyt luopua vanhemman totaalisen väsymyksen vuoksi. Kyseinen vanhempi meinasi kuolla väsymykseen oman typerän valintansa tähden, eikä erokaan ollut väärän kasvatuksen vuoksi kaukana. Sinun pitäisi ehkä miettiä että mitä sana kasvattaminen tarkoittaa, niin pystyisit ottamaan kantaa asiaan paremmin.
Toivon totisesti ettei sulla ole lapsia. Ja todellakaan vauvan totuttaminen nukkumaan omassa sängyssään ei ole kasvattamista :DD. Mutta joo, käytä sinä vaan kasvatus-sanaa tuossa tarkoituksessa. Tosin kukaan muu ei sitä tee, niin voi toisten olla hankala ymmärtää mistä puhut. Ja tuota en tajua, että puoliso jotenkin hylätään kun vauvaa hellitään liikaa. Mikä ajatuskuvio tuossa on takana? Eikö se puoliso (yleensä vauvan toinen vanhempi) helli myös sitä vauvaa? Vai äitikö se vain hellii, vuorotellen vauvaa ja puolisoaan. Kuka hellii sitten sitä äitiä? Ai niin, eihän sillä olekaan väliä, kun naisellahan se on vastuu aivan kaikesta, jopa niistä puolisoidensa tunteista ja ajatuksista (= täytyy tietää että puoliso ei halua lisääntyä, vaikka ei sitä ääneen sano). Tajuatko itse ollenkaan kuinka kieroutunut ajatusmalli tuo on?
Lapsi on kuin pieni taimi, kaikki toimenpiteet jolla tämän taimen kasvua tuetaan tiettyyn haluttuun suuntaan, on kasvattamista. Tuo puolison hylkääminen lapsen takia on enemmän sääntö kuin poikkeus näinä päivinä, ja näkyy karulla tavalla erotilastoissa. Siihen lapseen, vaikka kuinka kiva olisikin, ei pitäisi sairastua. Minun ajatusmalli on harvinaisen terve, mutta tässä sairastuneessa yhteiskunnassa kaikki terve on niin harvinaista, että sitä on alettu pitämään kieroutuneena. Suuri parannus olisi, jos ihmiset alkaisivat ajattelemaan omilla aivoillaan, vanhemmat alkaisivat ottamaan huomioon paremmin toisiaan, ja jättäisivät kasvatusalan ammattilaisten mielipiteet huomioimatta, ja kasvattaisivat lapsensa oikein. Siitä se hyvinvoiva uusi sukupolvi saataisiin Suomeen alulle.
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Tiedätkö että se helliminen ja "lässytys" on vauvan perustarve? Pientä vauvaa ei voi helliä liikaa. Vauvaa ei kasvateta. Kannattaa perehtyä hieman aiheeseen, ennen kuin alkaa pätemään.
Yhdessä oleminen on tarpeellista, lässytys lähinnä vahingollista. Pientä vauvaa voi todellakin helliä liikaa, tämä näkyy puolison hylkäämisenä vauvan vuoksi, ja sen lopputulos erotilastoissa vauvavuoden aikana on hyvin raskas todiste asian olemassaolosta. Vauvan kasvattaminen alkaa pienin askelin heti siitä päivästä kuin kotiin tullaan. Askelet ovat hyvin pieniä alkuun, mutta siitä se tahti sitten alkaa reipastua. Eräs tuttavani aloitti lapsen kasvattamisen sillä tavalla että nukutti lapsensa mahansa päälle joka yö. Vauva tottui kuultuihin sydämenlyönteihin ja kyseiseen tapaan nukkua, ja helvetti oli valloillaan perheessä kun tavasta olisi pitänyt luopua vanhemman totaalisen väsymyksen vuoksi. Kyseinen vanhempi meinasi kuolla väsymykseen oman typerän valintansa tähden, eikä erokaan ollut väärän kasvatuksen vuoksi kaukana. Sinun pitäisi ehkä miettiä että mitä sana kasvattaminen tarkoittaa, niin pystyisit ottamaan kantaa asiaan paremmin.
Toivon totisesti ettei sulla ole lapsia. Ja todellakaan vauvan totuttaminen nukkumaan omassa sängyssään ei ole kasvattamista :DD. Mutta joo, käytä sinä vaan kasvatus-sanaa tuossa tarkoituksessa. Tosin kukaan muu ei sitä tee, niin voi toisten olla hankala ymmärtää mistä puhut. Ja tuota en tajua, että puoliso jotenkin hylätään kun vauvaa hellitään liikaa. Mikä ajatuskuvio tuossa on takana? Eikö se puoliso (yleensä vauvan toinen vanhempi) helli myös sitä vauvaa? Vai äitikö se vain hellii, vuorotellen vauvaa ja puolisoaan. Kuka hellii sitten sitä äitiä? Ai niin, eihän sillä olekaan väliä, kun naisellahan se on vastuu aivan kaikesta, jopa niistä puolisoidensa tunteista ja ajatuksista (= täytyy tietää että puoliso ei halua lisääntyä, vaikka ei sitä ääneen sano). Tajuatko itse ollenkaan kuinka kieroutunut ajatusmalli tuo on?
Lapsi on kuin pieni taimi, kaikki toimenpiteet jolla tämän taimen kasvua tuetaan tiettyyn haluttuun suuntaan, on kasvattamista. Tuo puolison hylkääminen lapsen takia on enemmän sääntö kuin poikkeus näinä päivinä, ja näkyy karulla tavalla erotilastoissa. Siihen lapseen, vaikka kuinka kiva olisikin, ei pitäisi sairastua. Minun ajatusmalli on harvinaisen terve, mutta tässä sairastuneessa yhteiskunnassa kaikki terve on niin harvinaista, että sitä on alettu pitämään kieroutuneena. Suuri parannus olisi, jos ihmiset alkaisivat ajattelemaan omilla aivoillaan, vanhemmat alkaisivat ottamaan huomioon paremmin toisiaan, ja jättäisivät kasvatusalan ammattilaisten mielipiteet huomioimatta, ja kasvattaisivat lapsensa oikein. Siitä se hyvinvoiva uusi sukupolvi saataisiin Suomeen alulle.
Terve? Ei ole tervettä että mies on kuin vauva ja vaatii samalla tavalla huomiota, vaan keskenkasvuista ja säälittävää.
Aikuinen mies hoitaa lastaan eikä ole lisäkivi vaimon reessä, onko jotakin sairaampaa kun kilpailla vauvan kanssa äidin huomiosta kuin keskenkasvuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alkaa olla surkuhupaisia nuo Mies77:n kommentit. Noita ohjeita jos toteuttaisi, niin maailmassa ei olisi yhtään parisuhdetta eikä täysijärkistä ihmistä. Nuo luulot on ihan käsittämättömiä.
Sillä ei oikeasti voi olla lapsia, tai ainakaan ei ole hoitanut niitä kovin paljon (toivottavasti).
Siis ap on oikeasti kamalassa tilanteessa ja kärsinyt tosi paljon, ja tyyppi kaappaa hänen ketjunsa jankatakseen ja ollakseen oikeassa. En kestä.
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyse siitä, pitääkö pienen puhumattoman vauvan kanssa seurustella ja nyt kerrotaan siitä, että lapsille ei sössötetä ja kouluikäiselle opetetaan englantia.
Kyllä, sille ihan pienellekin vauvalle pitää puhua ja olla lähellä. Pieni vauva peilaa omia tunteitaan lähellä olevan aikuisen kasvonilmeisiin. Kun vauva nauraa, hän näkee nauravan aikuisen kasvot. Kun vauva itkee, hän näkee huolestuneen aikuisen kasvot. Vauva tarvitsee sylissä oloa ja ihokontaktia. Vauvalle pitää kertoa, että hän on rakas ja tärkeä. Mitä vauva oppii, jos hänet jätetään sänkyyn tai lattialle yksin ja hoivaa hän saa vain syöttämisen ja vaipanvaihdon ajan?
Ainakin yksi ketjuun vastannut mies on jäänyt kaikesta tuosta vaille varhaislapsuudessaan. Tunnekylmyys ja oikeastaan tunteiden puute näkyy tänne asti.
Ensin kannattaa ihan itselle määritellä että mitä rakkaus oikeastaan on, ja mitä se ei ole. Kun asia on edes itselle ensiksi selvä, niin sitten pystyy arvioimaan onko kysymys rakkaudesta vai sen puutteesta. Todellista rakkautta on mielestäni se että lapsen kasvatetaan kunnolla, eikä pidetä popcornissa ja hattaramaailmassa, Walt Disneyn satujen valhemaailmassa. Todellinen rakkaus ajattelee pitkänäköisesti, lapsen todellista etua, vaikka valinnat eivät aina niin hauskoja olisikaan. Todellinen rakkauden puute ajattelee vain sitä mikä on nyt maailman ihaninta, ja tarjoilee "suklaakakkua" ja "vanukasta" joka aterialla. Se näyttää siltä että, oih, kylläpä tuota lasta rakastetaan, mutta tosiasiassa suklaakakku vanhemmat vihaavat lastaan. Minun vanhemmat todella rakastivat minua, sillä he eivät miettineet että mikä on kivaan nyt, vaan sitä mikä on minulle oikeasti parhaaksi.
Edelleen toistan, että nyt kyse on vauvaikäisestä lapsesta. Pientä vauvaa ei kasvateta. Etkö sinä ole ollut yhtään vauvojen kanssa, kun et tunnu ymmärtävän asiaa yhtään?
Kyllä minun mielestäni "taimen" kasvattaminen alkaa siitä hetkestä, kun sairaalasta kotiin tullaan. Tämä on juurikin sitä kaukonäköisyyttä. Siihen kuuluu juurikin normaali yhdessä oleminen, ilman lässytyksiä, ja superlatiiveja. Näin sitä alkaa hyvät eväät täysin normaalille elämälle, jossa lapset eivät ole perheen napa ja epäjumala, vaikka heidän tarpeistaan huolehditaankin. Tämän päivän perheille toimii hyvin nyrkkisääntö, kaikkea vähemmän, on oikeasti enemmän. Pienen lapsen kohdalla se kasvattaminen lähtee ensimmäiseksi liikkeelle vanhempien asenteista, ja suhtautumisesta lapseen. Tämän oikean asenteen puute näkyy valitettavan usein perheissä siinä, että naama punaisena karjutaan kumppanille pienimmästäkin kuvitellusta "laiminlyönnistä" Eero-Petteriä kohtaan. Siitä vauvasta kasvaa juuri niin vaativa ja hankala perheen jäsen kun vanhemmat omalla toiminnallaan aikaansaavat.
Tiedätkö että se helliminen ja "lässytys" on vauvan perustarve? Pientä vauvaa ei voi helliä liikaa. Vauvaa ei kasvateta. Kannattaa perehtyä hieman aiheeseen, ennen kuin alkaa pätemään.
Yhdessä oleminen on tarpeellista, lässytys lähinnä vahingollista. Pientä vauvaa voi todellakin helliä liikaa, tämä näkyy puolison hylkäämisenä vauvan vuoksi, ja sen lopputulos erotilastoissa vauvavuoden aikana on hyvin raskas todiste asian olemassaolosta. Vauvan kasvattaminen alkaa pienin askelin heti siitä päivästä kuin kotiin tullaan. Askelet ovat hyvin pieniä alkuun, mutta siitä se tahti sitten alkaa reipastua. Eräs tuttavani aloitti lapsen kasvattamisen sillä tavalla että nukutti lapsensa mahansa päälle joka yö. Vauva tottui kuultuihin sydämenlyönteihin ja kyseiseen tapaan nukkua, ja helvetti oli valloillaan perheessä kun tavasta olisi pitänyt luopua vanhemman totaalisen väsymyksen vuoksi. Kyseinen vanhempi meinasi kuolla väsymykseen oman typerän valintansa tähden, eikä erokaan ollut väärän kasvatuksen vuoksi kaukana. Sinun pitäisi ehkä miettiä että mitä sana kasvattaminen tarkoittaa, niin pystyisit ottamaan kantaa asiaan paremmin.
Tuo "lässytys" on ihmisen vaistomainen tapa puhua vauvalle. Aluksi äänenpainoja ja -korkeuksia liioitellaan. Miksi? Koska se auttaa lasta oppimaan kieltä. Tämä on tutkimuksin todistettu. Se on lapsen parhaaksi. Kielen kehityksen viivästyminen taas on yhteydessä myöhempiin oppimisvaikeuksiin. Lässyttäkää siis niin paljon kuin sielu sietää.
Tässä kirjoittaa nyt mieslapsi joka näkee äidin antaman huomion lapselle kilpailutilanteena. Lasta EI voi pitää liikaa sylissä hänen ollessaan pieni. Mies voi mustasukkaisuuden sijasta olla vanhempi ja yhdessä äidin kanssa huolehtia sen läheisyyden ja rakastavan katseen ja läsnäolon antamisesta, joka on lapsen terveen kehityksen perusta. Parisuhdetta ei pidä laiminlyödä, mutta kun puhalletaan ns. yhteen hiileen vauvan hoidossa, parisuhdekin voi samalla jopa vahvistua.
En nyt ota vatsalla nukuttamikseen kantaa, se ei taida olla syystäkään tapana.
En voi kuin ihmetellä tuota ap:n miestä. Varsinkin jos ennen raskautta oli huomioiva, miten muuttui noin itsekkääksi...
Meillä mentiin yhteishengessä aina. Mä vieläkin muistan, kuinka kuopus oli aikamoinen tapaus... Pinnasänkyä piti nostella ylös ja alas, että toinen hiljeni. Jos nukahti siinä vaiheessa, tuli hiljaista, mutta jos ei, jatkoi itkemistä heti kun lopetti. Muistan sen aina kun molemmat miehen kans aivan loppu väsymyksestä, mies nostelee pinnasänkyä ylös alas heiluttaen, minä en enää jaksanut ja siinä me ollaan väsyneinä kello mitälie, nukkumisesta unelmoiden. :D
Onneksi tämä ei kestänyt kauaa. Kolmen kuukauden iässä kuopus nukkui yöt ilman yhen yhtä heräilyä. Esikoinen taas kahden kuukauden iässä. Me päästiin helpolla verrattuna suurimpaan osaan lapsiperheistä. :/
Nää on näitä miehiä jotka haluaa että kaikki tehdään heidän puolesta ja heidän vuoksi. Lupauksia osaavat antaa mutta kun pitää alkaa tekemäänkin jotain ja ottamaan vastuuta niin tuhat tekosyytä löytyy ettei tarvis tehdä mitään. Pitää olla perhettä ja iloinen kotitunnelma, mutta itse eivä ole valmiita tekemään mitään sen puolesta. Itse jätin sananlaisen luuserin (oli myös alkoholisoitunutkin vuosien varrella) kun lapsi täytti 5 vuotta. Kovasti yritin kantaa kaiken omilla harteilla ja toivoa parempaa mutta sitten riitti ja lähdin eläämään onnellista elämää lapseni kanssa. Ei kannata tuhlata omaa elämää tällaisiin itsekkäisiin lapsellisiin paskiaisiin.
Vierailija kirjoitti:
On.
Kerro lisää.
Painostuksen alla, ja vaimon menettämisen pelosta, monet miehet osaavat peitellä haluttomuutensa lastensaantia kohtaa todella hyvin. Joissakin tapauksissa totuuden selvittäminen vaatii naiselta hieman enemmän kuin jokaisen lastenrattaan nähdessään, oih, eikö olisi mukavaa jos meilläkin olisi vauva? Monet miehet rakastavat naisiaan niin paljon että ovat valmiita tekemään lapsen vastoin tahtoaan, jotta eivät vain menettäisi naistaan toiselle miehelle, joka haluaa tehdä lapsia. Tämä on valitettava totuus, halusi sen myöntää tai ei. Naisten pitäisi oikeasti oppia kuuntelemaan ja lukemaan sitä mitä mies todella sanoo ja ajattelee.