Mikä on "vaikein" kirja jonka olet lukenut?

Vierailija kirjoitti:

Kouluajalta tulee mieleen Camusn Rutto ja Kafkan Oikeusjuttu. En ollut vielä kypsä lukemaan niitä. Jotkut Ahon Rautatiet ja Canthin Papinperheet painivat ihan eri sarjassa.

Venäläisiä klassikoita en ole jaksanut lukea, sillä henkilöitä on valtavat määrät ja kaikki asiat kuvataan niin kauhean perusteellisesti. Osa saksalaisista klassikoista on samanlaisia. Sinänsä minulla ei ole mitään tiiliskiviromaaneja vastaan, jos vain kerronta etene sutjakkaasti ja imaisee lukijansa mukaan tapahtumiin.

Ai niin, kaikkein vaikein kirja on varmaan ollut keskikoulun viimeisellä luokalla luettu Fysiikan oppikirja!

Täytyy sanoa totuuden nimissä, että ei TÄRKEITÄ hamoja useissakaan venäläisissä klassikoissa ole niinkään paljon. Kyllähän jossain dekkarissakin voi olla sivuhahmoja vaikka millä mitalla. Tärkeää on pikemminkin ymmärtää se kulttuurinen konteksti, eikä vieraannuttaa itseään siitä. Jokaisessa kulttuurissa on monia eri puolia. Ja poikkeuksia toki myös on, mutta "suurimmassa osassa".

Oho, onhan täkin ketju jo elänyt oman aikansa näköjään, ja en muista ennen huomioineeni. Mutta aika kiintoisa aihe, joten hyvä että  nyt joku nosti esiin ! 

Vierailija kirjoitti:

Taru Sormusten Herrasta. 

Hidastempoista jaarittelua. Hahmot psykologisessa mielessä köyhiä, samaistumispintaa ei juuri kenessäkään.

Piti aloittaa monta kertaa alusta. Sain väkisin puristettua loppuun samalla kun mietin, että mikähän kumma minussa on vialla, kun ei uppoa millään. 

Siis onko? Vai onko vaan, että paljon ei Frodoa, Samia tai Klonkkuakaan olla nimenomaan psykologisesti tutkittukaan?

Mielestä yleensä aiheen kannalta olisi kiintoisaa tutkia, että miksi ihmiset innostuvat niin mielellään nimenomaan musta-valkoistetuista aiheista (kuten TSH, Star Wars, Harry Potterit yms., puhumattakaan useista perussci-fi:stä ja fantasiasta) ja miten sellainen mustavalkoistaminen vaikuttaa nuorten ja tulevien sukupolvien maailmaan ja maailmakuvaan?! Mitä se kertoo etenkin ennakkoluuloista toisiin, ihmiskäsityksestä yleensä, luokkaerojan tm.vaikutuksesta, väestönkasvusta ja kaupungillistumisesta, eri tunteista jota "tuntemattomat" joita kaupungeissa kohdataan joka päivä vaikuttaa ja niin edelleen???!  

Vierailija kirjoitti:

Ympäristöoikeuden tenttikirjat oikisessa. Ne jäänyt hankalina mieleen. 

asianajaja, N53

Saisinko kysyä että missähän mielessä?! Sehän on käsittääkseni varsin uusi ala, ja ympäristöstä  ja esim.siitä kenen oikeutta vaikkapa kaupunkiympäristö on, on hyvin nuori ala oikeustieteenkin kannalta. Vain pieni murto osa pääsee käsittelyyn, tai ehkä ei osata oikeita teitä haitakaan, koska "päättäjillä ja kaupungeilla" on monen mielestä täysi oikeus vätää naruista asukkailta kysymättä, joihin kaupunkiympäristökin kaikkein eniten vaikuttaa.

Olen tässä mielessä varsin maallikko, enkä tietä miten tätä alaa on aikanasi käsitelty. Mutta voisin kovastikin luulla, että tulevaisuudessa nimenomaan tämä ala on paljon kasvussa. Siinä suhteessa ainakin, kun ymmärtää, miten paljon kaupungeissakin on alettu ymmärtää ja välittää ympäristöstä, jota päättäjä tuhoaa täysin surutta ja aika raaasti, jopa häpeämättömän helposti lakien vastaisesti. Näkökulmia, joista varmasti tullaan yhä enenevästi ottamaan oikeudellisesti yhteen, ja tulkinnat voivat olla vasta aluillaan, jos viimeisiäkin vuosikymmeniä tällä vuosituhannella nyt oikein miettii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sofia Oksasen kirjoja olen yrittänyt lukea useasti mutta ei sitä naiseudesta uhriutumista puhdasta miesvihaa jaksa lukea että pääsisi loppuun asti

Tätä samaa ajattelin itsekin. En nyt enää muista, että mitä Oksasen kirjaa yritin lukea ja pääsin puoleen väliin asti, mutta sitten alkoi ihan liikaa ahdistamaan.

Olen samaa mieltä kahden edellisen kanssa, vaikka olen tavannut jopa itse kirjailijan elävänä. Meitä on toki moneen junaan, mutta uhriutuminen on sellainen kaupunkilaistumisen perinne, jota en haluaisi juurikaan kenellekään jakaa. 

Sivuaineeni yliopistossa oli kemia. Epäorgaanisen kemian kirja on jäänyt mieleen vaikeana. Ne savukaasulaskut jne.  Kun sain tentit läpi, heitin kirjan takkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku Miki Liukkosen kirja. 

Tuskin pärjää Kalle Päätalon tuotoksille? Voe hyvänen aika! Ovelta kaivolle meno kesti 12 sivua. En kestänyt...Sofi Oksasen tuotokset eri sarjaa mutta ei kestänyt sitä 1950-luvun ryssävihaa serkun kaiman kokemana.

Ryskätöessä tekoselekosilla onkin ihan kaikki eri sarjassa painivia edelleen. 

Matematiikan laudatur opintoihin kuulunut Todennäköisyyslaskenta II.

Vierailija kirjoitti:

Les Miserablesin sain luettua loppuun ehkä kymmenennellä yrittämällä. Kirja ei ollut alkua lukuunottamatta edes pitkäpiimäinen. 

Järkyttävän hyvä siis järkyttävä ja hyvä teos siitä miten Ranskan vallankumous aikoinaan vaikutti ihmisiin. Eli niin sanotut vähävaraisetkin alkoivat saada Euroopassa oikeutta. Sitä kautta järkyttää nykyinen suomalainen äänestyskulttuuri, jossa Jean Valjean varmaan hirtettäisiin ensimmäisenä esimerkkinä, kun leipää varasti siskon lapsille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

aapinen

Tavutettu! Hirveää lukuprosessin rai-ska-us-ta.

Et osaa tavata.

Osasin jo lukea mennessäni kouluun, tavaamisen opettelu oli siksi vaikeaa.

Minulla sama. En voinut käsittää, miksi piti tavata, kun suoraan lukeminen oli niin paljon helpompaa... 

Sama. Se tavaaminen oli yhtä kärsimystä, en millään olisi jaksanut sellaista hidasta  jankutusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

James Joyce: Odysseus

Et ole vielä tainnut avata Finnegans Wakea?

Kiitos vinkistä. Odysseus meni äänikrjana kun piti siivota kämppä myyntikuntoon. Ei se mielestäni kuitenkaan kovin vaikeaa ollut, vaan pikemminkin valtava järkäle

Yksi ainakin kirjallisten ns.suurteosten lempiteoksiani on ollut muuten jo jostain 16 vuotiaasta noin Dostojevskin "Rikos ja Rangaistus", en ymmärrä miksi sitä monet pitää täälläkin vaikeana?

Siis kun sisäistää päähahmot, niin uskomattoman mielenkiintoinen, ja "minimalismissaan" ajaton, jonka pystyy lukemaan ihan ilman kulttuurisidonnaisuuksia. Pelataan pienessä piirissä, ja päähahmon päänsisällä kytee pahasti se syyllisyys ja että saako siitä aikanaa rangaistuksen. Iso romaani, jossa pieni on kaunista. Olen nähnyt teatterissa ja elokuvanakin kenties useammin (ja niin varmasti onkin) kuin minkään muun teoksen. 

Ehdottomasti raskain ja vaikein lukea on ollut Soltshenitsynin Vankileirien saaristo. Paksu kirja kuvaa kauheita ihmiskohtaloita ja syyttömänä tuomittuja epäinhimillisissä olosuhteissa sivu toisensa jälkeen. 

Tylsin on ollut Kalle Päätalon tuotanto. Mummu laittoi aikanaan puoliväkisin lukemaan kirjasarjan ensimmäistä kirjaa. Jaksoin sitä itsekeskeistä jaarittelua puolitoista lukua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten kirjoittamat kirjat ovat yleensä sontaa ja solkkausta alusta loppuun. Anna karenina taitaa olla ainoa minkä olen jaksanut juuri ja juuri hädin tuskin kärsien lukea loppuun miehiltä. Harmittaa vieläkin miten tuhlasinkaan aikaani moiseen. 

Punatukkaisten naisten kirjoittamat kirjat ne vasta hankalia luettavia ovatkin.

Saisikohan näistä jonkin listan joskus/jostain. Että tietäisi varoa, en tiedä vaan kumpia, ehkä listojan laatijia vähän enemmän/useammin ? 

Marko Hautalan kirjat. Niin puisevaa juttua, että ei jaksa lukea. Kokeilin, kun kaveri ehdotti. Marko asui poikasena naapurissa ja jossakin kirjassa tapahtumapaikkana juurikin se ympäristö, jossa asuttiin. 

Edelleenkin Raamattu 

Vierailija kirjoitti:

Raskaita luettavia olivat Joycen Odysseus ja Alastalon salissa. Kumpikin kuitenkin oudolla tavalla kiehtoi, ja varsinkin jälkimmäisestä voin oikeasti sanoa pitäväni. Lukeminen vaati kuitenkin melkoista keskittymistä.

Vaikka nuorempana luin kunnianhimoisesti, olen vanhemmiten tyytynyt tyhmyyteeni. Pidän suorasanaisesta vähemmän kokeellisesta kertomakirjallisuudesta. Yritin kahlata esimerkikisi "The Infinite Jestiä" englanniksi, ja keskenhän se jäi.

Täytyy tässä myöskin "tyhmyyteen" samaistua. Eli hyvin usein klassikkokirjoihin olen pettynyt, joita olen koettanut lukea. Tosin paljon kyse on myöskin kirjailijan tyyliin pääsemisestä, ja kun oppii ymmärtämään miten kirjalija on itse elänyt, ja mikä "kohtalo" hänellä ollut, niin sitä enemmän voi ymmärtää vaikeitakin kirjoja. Tämä kai tarkoittaa myöskin sitä, että erilaisia ihmisiä on sitä vaikeampaa ymmärtää muutenkaan, jos heidän elämänsä poikkeaa omastasi? 

Poikkeuksiakin tosiaan on, mutta vaikuttaa että suuri osa ei niitä klassikkoja juuri pidä, joita itse olen pitänyt helppoina. Tosin täällä joku valitti että todennäköisyysmatematiikka on vaikeinta, minulle se oli helpointa, ja olin vuosikurssin ainoa joka sai siitä täydet pisteet. 

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti raskain ja vaikein lukea on ollut Soltshenitsynin Vankileirien saaristo. Paksu kirja kuvaa kauheita ihmiskohtaloita ja syyttömänä tuomittuja epäinhimillisissä olosuhteissa sivu toisensa jälkeen. 

Tylsin on ollut Kalle Päätalon tuotanto. Mummu laittoi aikanaan puoliväkisin lukemaan kirjasarjan ensimmäistä kirjaa. Jaksoin sitä itsekeskeistä jaarittelua puolitoista lukua. 

 

Minusta Päätalon tuotanto on mielenkiintoinen ajan kuvauksena köyhemmän väen elämästä. Sitä ei kannata lukea sanasta sanaan vaan tylsimpien ja itsekehukohtien yli pomppien.

Vierailija kirjoitti:

Umberto Eco - focaultin heiluri

Tämä pitääkin lukea uudelleen. Ehkä muutaman vuosiekymmenen jälkeen kirja avautuisi paremmin.

Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Luin loppuun, kun oli pakko, mutta ei se mitään antanut, kun en käsittänyt ollenkaan.

Kafka tuli välittömästi mieleen itselläkin. Ei kiitos sitä enempää.