Mikä on "vaikein" kirja jonka olet lukenut?
Kommentit (720)
Vierailija kirjoitti:
Anna Karenina, kahlasin tätä 1,5 vuotta, mutta sain loppuun! Eikä se ole vaikea sinänsä, mutta pitkäveteinen ja sovinistinen. Jotkut kirjat ei vaan vie mukanaan, vaan joka lause pitää lukea väkisin.
Jos johtui suomennoksen tasosta? Kenen versiota luit: Eino Kaliman (1910–1911), Ulla-Liisa Heinon (1961) vai Lea Pyykön (1961)? Vai Pikkupeuran tarkistamaa versiota Kaliman suomennoksesta (2007)? Tuossa viimeisessä on melkoisesti ladonta- yms.virheitä, yritin jotain hienoa WSOY:n laatukirjaston painanneversiota siitä lukea ja jäi kesken sillä erää, osin noiden sotkujen takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna Karenina, kahlasin tätä 1,5 vuotta, mutta sain loppuun! Eikä se ole vaikea sinänsä, mutta pitkäveteinen ja sovinistinen. Jotkut kirjat ei vaan vie mukanaan, vaan joka lause pitää lukea väkisin.
Jos johtui suomennoksen tasosta? Kenen versiota luit: Eino Kaliman (1910–1911), Ulla-Liisa Heinon (1961) vai Lea Pyykön (1961)? Vai Pikkupeuran tarkistamaa versiota Kaliman suomennoksesta (2007)? Tuossa viimeisessä on melkoisesti ladonta- yms.virheitä, yritin jotain hienoa WSOY:n laatukirjaston painanneversiota siitä lukea ja jäi kesken sillä erää, osin noiden sotkujen takia.
Eino Kaliman suomennos vuodelta 1981. Tykkäsin kielestä tässä oikeastaan tosi paljon. Vertasin sitä uuteen käännökseen ja siinä uudessa oli koko ajan henki jotenkin kadonnut kun oli niin modernia kieltä.
Taru sormusten herrasta trilogia, voi sitä tylsyyttä, jäin noin sivulle sata, yritin muutaman vuoden päästä uudelleen, enkä päässyt silloinkaan pidemmälle
Vierailija kirjoitti:
Ei aavistustakaan...
Ehkä Martin Heideggerin tuotanto.
Olet lukenut koko tuotannon? Kunnioitettava saavutus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna Karenina, kahlasin tätä 1,5 vuotta, mutta sain loppuun! Eikä se ole vaikea sinänsä, mutta pitkäveteinen ja sovinistinen. Jotkut kirjat ei vaan vie mukanaan, vaan joka lause pitää lukea väkisin.
Jos johtui suomennoksen tasosta? Kenen versiota luit: Eino Kaliman (1910–1911), Ulla-Liisa Heinon (1961) vai Lea Pyykön (1961)? Vai Pikkupeuran tarkistamaa versiota Kaliman suomennoksesta (2007)? Tuossa viimeisessä on melkoisesti ladonta- yms.virheitä, yritin jotain hienoa WSOY:n laatukirjaston painanneversiota siitä lukea ja jäi kesken sillä erää, osin noiden sotkujen takia.
Eino Kaliman suomennos vuodelta 1981. Tykkäsin kielestä tässä oikeastaan tosi paljon. Vertasin sitä uuteen käännökseen ja siinä uudessa oli koko ajan henki jotenkin kadonnut kun oli niin modernia kieltä.
Minä yritin ensin lukea uusinta tarkistettua Kaliman versiota v. 2007 mutta palasin tosiaan sitten siihen v.1910-11 suomennokseen, joka se sinunkin uusintapainoksesi v.1981 myös on. Kieli on siinä mukavan vanhahtavaa osin. Voisi oikeastaan lukea tämänkin uusiksi taas vaihteeksi. Mikset nykyään kirjoiteta tällaisia kunnon tarinoita enää, sitä vaan miettii ...
Vierailija kirjoitti:
Poikani Kevin. Haastava kirja
Mielestäni on hyvin kerrottu ja sisällöltään mielenkiintoinen mutta todellakin haastava ja ahdistavakin. Ei ole tehnyt mieli lukea toista kertaa, vaikka kirjasta kovasti pidinkin.
Vierailija kirjoitti:
Taru sormusten herrasta trilogia, voi sitä tylsyyttä, jäin noin sivulle sata, yritin muutaman vuoden päästä uudelleen, enkä päässyt silloinkaan pidemmälle
Osin samaa mieltä. Sain sen luettua vasta kun luin sen lapsilleni ääneen heidän ollessaan 10-11-vuotiaita, siinä meni jotain 5kk tunti illassa lukiessa. Hauskaa yhdessäoloa kyllä. En tajua kuinka aikuiset ihmiset 30-40-kymppiset mainitsevat sen usein lempikirjanaan, minusta se on ihan lasten seikkailukirja.
Vierailija kirjoitti:
Nietzschen Näin puhui Zarathustra. En edes tajua miksi luin sen loppuun, kun oli niin puuduttuva
Se on diippiä kamaa. Vertauskuvallisia runollis-filosofisia kertomuksia. Ei sitä "tarinan" vuoksi lueta, vaan filosofisen sisällön. Jokaista kertomusta pitää tulkita. Tietty auttaa jos Nietzschen ajattelu on ennestään tuttua niistä sen vähemmän runollisista teoksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nietzschen Näin puhui Zarathustra. En edes tajua miksi luin sen loppuun, kun oli niin puuduttuva
Nietzsche on kieltämättä vähän yliarvostettu filosofi. Tykkään kyllä hänen teostensa kaunokirjallisesta tyylistä, mutta se sisältö noin muuten. Suurten henkien pitäisi omaksua Wille zur macht, luoda yli-ihminen ja hylätä orjamoraali jne. Länsimaisen kulttuurin kritiikissä Nietzsche on kyllä hyvä.
En muutenkaan välitä tuollaisesta epäkäytännöllisestä filosofiasta, joka lähinnä palvelee alkeistason ajattelua, mutta kun sitä aletaan soveltaa tosielämään, niin pulmia syntyy.
Et ole sitten kovin syvälle päässyt Nietzschen ajatteluun. Tykkäsin paljon Deleuzen Nietzsche-kirjasta koska siinä hän tulkitsee Nietzscheä nimenomaan sen "tosielämän soveltamisen" kannalta. D:n kirja on tavallaan filosofinen self-help -opas, vaikka aikapaljon tuhdimpaa tekstiä kuin selfhelp-oppaissa keskimäärin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru sormusten herrasta trilogia, voi sitä tylsyyttä, jäin noin sivulle sata, yritin muutaman vuoden päästä uudelleen, enkä päässyt silloinkaan pidemmälle
Osin samaa mieltä. Sain sen luettua vasta kun luin sen lapsilleni ääneen heidän ollessaan 10-11-vuotiaita, siinä meni jotain 5kk tunti illassa lukiessa. Hauskaa yhdessäoloa kyllä. En tajua kuinka aikuiset ihmiset 30-40-kymppiset mainitsevat sen usein lempikirjanaan, minusta se on ihan lasten seikkailukirja.
Sä oot vaan ehkä aikuistunu piirun liian pitkälle? Minusta se on ihana. Mikä siitä tekee enemmän lapsellisen kuin vaikka Kalevala? Perinteinen hyvän ja pahan taistelu, mikäs sen parempaa. Lisäksi siinä on niin paljon henkilöitä että kovin pienet ei ehkä pysy kärryillä.
Vierailija kirjoitti:
Mark Z. Danielewskin House of Leaves. Todella mielenkiintoinen konsepti, mutta kirjan perimmäinen viesti ei minulle koskaan auennut. Tästähän taitaa olla netti pullollaan keskusteluita, joissa kaltaiseni eksyneet sielut yrittävät ratkaista kirjan mysteeriä. Kohtalotovereita?
Tässä taannoin oli kova yritys lukea David Foster Wallacen Infinite Jest, taisin päästä sivulle 140 asti (yht.1079 sivua). Siinäpä kirja, jonka lukeminen vaatii kunnianhimoa! Vaikeaselkoinen, ainutlaatuinen. Vielä minä perkeleeni kesytän ja luen sen kokonaan.
Pidin paljon House of Leavesin kummitustalo-osuudesta, mutta se rakenteellinen kikkailu ja kehyskertomus oli todella puuduttavaa paskaa. Luin sen väkisin loppuun, vaikka se kummitustalo-osuus oli aidosti creepy ja yksi parhaista kauhukertomuksista. Harmi että tavallaan pilasi sen sillä pseudoälykkäällä kikkailullaan ja kehyskertomus oli kliseistä kuraa jossa kirjailijan boheemi alterego angstailee ja panee kaikkia vastaantulevia naisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikani Kevin. Haastava kirja
Mielestäni on hyvin kerrottu ja sisällöltään mielenkiintoinen mutta todellakin haastava ja ahdistavakin. Ei ole tehnyt mieli lukea toista kertaa, vaikka kirjasta kovasti pidinkin.
Minusta se oli kepeä, helppo ja nopea kirja kielellisesti lukea - luin engl. version We need to talk about Kevin - mutta aiheeltaan ehkä hieman ahdistava tosiaan. Ei sitä toista kertaa halua lukea tai edes hyllyssään säilyttää, kauppasin oman divarista ostetun kuluneen pokkarini heti kirpparilla eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru sormusten herrasta trilogia, voi sitä tylsyyttä, jäin noin sivulle sata, yritin muutaman vuoden päästä uudelleen, enkä päässyt silloinkaan pidemmälle
Osin samaa mieltä. Sain sen luettua vasta kun luin sen lapsilleni ääneen heidän ollessaan 10-11-vuotiaita, siinä meni jotain 5kk tunti illassa lukiessa. Hauskaa yhdessäoloa kyllä. En tajua kuinka aikuiset ihmiset 30-40-kymppiset mainitsevat sen usein lempikirjanaan, minusta se on ihan lasten seikkailukirja.
Sä oot vaan ehkä aikuistunu piirun liian pitkälle? Minusta se on ihana. Mikä siitä tekee enemmän lapsellisen kuin vaikka Kalevala? Perinteinen hyvän ja pahan taistelu, mikäs sen parempaa. Lisäksi siinä on niin paljon henkilöitä että kovin pienet ei ehkä pysy kärryillä.
Tolkienissa ongelma varmaan että sitä on niin paljon jäljitelty, että jos on vähänkään altistunut fantasiakirjoille/elokuville niin se Tolkienin kuvasto tuntuu kliseiseltä, vaikka ollut varmaan omana aikanaan kova juttu. Sehän tais olla joku hippien suosikkikirja 60-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Raamattu
Alku on ihan lupaava, mutta aika pian alkaa tarina puuduttaa. En ole koskaan lukenut kannesta kanteen.
Vierailija kirjoitti:
"Spektaakkelin yhteiskunta" on todella vaikeaselkoinen, kuten usein ranskalaiset postmodernistot, joihin Claude Debord kai kuuluu. Sitä ei oikeastaan voi ymmärtää kuin lukemalla jonkun tulkinnan. Samoin Derrida on (tarkoituksella) vaikeaselkoinen. Joskus tuntuu, että nämä eivät yritäkään tulla ymmärretyksi.
Se on Guy Debord. On kyllä vaikea toi Spektaakkelin yhteiskunta mutta myös mielenkiintoinen jos siihen yhtään pääsee sisälle. Muistan kun olin tuota kirjaa käsittelevässä seminaarissa jossa oli asiantuntijat paikalla. Yleisöstä joku kysyi että mitä se "spektaakkeli" oikein konkreettisesti tarkoittaa. Asiantuntijat vähän ylimielisesti vastasi vaan että "sehän lukee siinä kirjan ensimmäisellä sivulla". Seurasi vaivaantunut hiljaisuus, kukaan ei uskaltanut esittää jatkokysymystä, ettei vaikuttaisi tyhmältä. Kirjan ekalla sivulla tosiaan lukee jotain "yhteiskunnissa, joissa hallitsee nykyaikainen tuotantotapa, kaikki elämä ilmenee valtaisana spektaakkelijoukkona. Kaikki se, mikä elettiin suoraan, on etääntynyt representaatioksi". Nii, tyhmä, etkö tajuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru sormusten herrasta trilogia, voi sitä tylsyyttä, jäin noin sivulle sata, yritin muutaman vuoden päästä uudelleen, enkä päässyt silloinkaan pidemmälle
Osin samaa mieltä. Sain sen luettua vasta kun luin sen lapsilleni ääneen heidän ollessaan 10-11-vuotiaita, siinä meni jotain 5kk tunti illassa lukiessa. Hauskaa yhdessäoloa kyllä. En tajua kuinka aikuiset ihmiset 30-40-kymppiset mainitsevat sen usein lempikirjanaan, minusta se on ihan lasten seikkailukirja.
Sä oot vaan ehkä aikuistunu piirun liian pitkälle? Minusta se on ihana. Mikä siitä tekee enemmän lapsellisen kuin vaikka Kalevala? Perinteinen hyvän ja pahan taistelu, mikäs sen parempaa. Lisäksi siinä on niin paljon henkilöitä että kovin pienet ei ehkä pysy kärryillä.
Se oli just sopiva n. 10-v.-ikäisille, minua kun alkoi itkettää lukiessa Gandalfin tippuessa jonnekin kuolemaan, niin toinen lapsista valisti minua ettei se oikeasti kuole - olivat itsekseen tutkineet kirjaa eteenpäin mutta minunkin lukemiseni kelpasi kuitenkin. Eräs kaverini muuten luki sen 8-vuotiaana jo itsekseen. Lastenkirja siis, MOT. Minä olin ehkä 20-vuotiaana, kun itsekseni yritin lukea sitä, jo liian vanha moiseen. Enkä edes oikein pidä fantasiakirjoista. No, Susan Cooperin Pimeä nousee- sarjasta muistan tosin pitäneeni lapsena.
En ole lukenut Kalevalaa joten en osaa sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Anna Karenina, kahlasin tätä 1,5 vuotta, mutta sain loppuun! Eikä se ole vaikea sinänsä, mutta pitkäveteinen ja sovinistinen. Jotkut kirjat ei vaan vie mukanaan, vaan joka lause pitää lukea väkisin.
Millä tavalla sovinistinen?
Se juuri sekä se, että Coelhon kerronta on niin siirappimaista, osoittelevaa ja rautalangasta väännettyä. Aivan kuin hän aliarvioisi lukijoitaan. Kirjansa ovat kuitenkin käsittääkseni aikuislukijoille suunnattuja, joten hänen tyylinsä tuntuu välillä jopa loukkaavalta näin lukijan näkökulmasta.
Poikkeuksena mainittakoon Veronika päättää kuolla, joka perustuu osittain Coelhon nuoruuden mielisairaalakokemuksiin. Veronikan olen lukenut peräti kahdesti, muut kirjansa olen jättänyt kesken.
Huvittavaa tässä on se, että yleensä pidän ns. inspiroivasta kirjallisuudesta sekä erilaisista henkisyysoppaista. Alkemisti aiheutti kuitenkin niin pahat traumat, että jo pelkkä kirjan kansikuvan näkeminen nostaa verenpaineeni tappiin :D