Hei sinä ahdistunut. Oletko tullut koskaan ajatelleeksi, että ahdistuksesi takana on pelko?

Tai sitten rohkeuden puute ja alistuminen jossittelulle nosti ahdistuksen minussa, ja ahdistus on kuten nro 18 sanoi todelliseen piilotettuun tunteeseen liittyvä ilmenemismuoto, jonka juuri ihmisillä vaihtelee.

ap

Kyllä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ahdistus ei ole pelkoa tai pelkotiloja. Mikään ei pelota tai estä tekemästä mitään, en pelkää tulevaa. Olen ahdistunut. Terapia on auttanut ahdistukseen, muttei vielä poistanut sitä.

Ihmiset ovat erilaisia enkä uskalla väittää että minulla olisi totuutta asioista, mutta sinäkin voisit olla samassa tilanteessa kuin itse aikanaan olin eli todelliset tunteesi ovat sinulta vielä piilossa. Oma kokemukseni on että ahdistus on juurikin tunne, jonka todellinen olemus on piilotettu kokijalta itseltään. Tunteet muuttuvat ahdistukseksi silloin kun ne tukahdutetaan, myös ilo. Itse jouduin opettelemaan myös iloitsemisen. Toisin sanoen tunnistamaan milloin tunnesensuuritoimisto oli muuntanut ilon ahdistukseksi, ja sen jälkeen oli harjoiteltava ilon tuntemista niin että tunsi olevansa samalla turvassa. T. Tuo yllä kirjoittanut

Tämä on tiedossa. Ja paljon ollaankin terapeuttini kanssa keskusteltu elämästäni ja siihen liittyvistä ajatuksistani ja tuntemuksistani. Mutta pelko ei edelleenkään ole se taustalla piilevä asia.

Onko terapeuttisi siis selostanut tämän mekanismin sinulle? Nimittäin kävin itse terapiassa vuoden enkä missään vaiheessa saanut mitään eväitä tähän enkä muuhunkaan tunteiden käsittelyyn. Käytännössä terapia oli sitä että menin sinne ja pidin kolmen vartin monologin ja terapeutti nyökytteli ja yritti pysyä hereillä ja kommentoida väliin jotain ympäripyöreää. Se ei auttanut vähääkään, eikä mitään metapuhetta ollut koskaan että mihin tässä pyritään ja edistynkö vaiko enkö ja miten tunteiden käsittely tapahtuu. Ja tätä terapeuttia sentään suositeltiin minulle. Kaikki olen myöhemmin joutunut itse oivaltamaan ja opettelemaan. Nyt tarvitsisin varmaankin terapiaa tuon pelon kanssa mutta kynnys lähteä tuhlaamaan rahoja on suuri tuon kokemuksen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ja että pelolle voi tehdä jotain? Tai terapeuttisi tätä olisi tietenkin pitänyt tulla ajatelleeksi ja auttaa sinua tekemään pelolle kaiken mitä voi, mutta eihän ne nyt sellaista ymmärrä eikä osaa.

Jokusia vuosia sitten tosiaankin pelkäsin, että rauhoittavat loppuvat, mutta nykyisin lääkärit määräävät niitä tosi rivakasti, kun kertoo käyvänsä terapiassa.

Ei, minun ahdistukseni oli ahdistusta, olen kokenut myös pelkoa ja se on aivan eri tunne. Masennus oli eniten tunteettomuutta ja paniikki paniikkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ahdistus ei ole pelkoa tai pelkotiloja. Mikään ei pelota tai estä tekemästä mitään, en pelkää tulevaa. Olen ahdistunut. Terapia on auttanut ahdistukseen, muttei vielä poistanut sitä.

Minäkään en kyllä tunnistanut, että pelko estää mua elämästä. Ajattelin, että sen tekee masennus. Mutta masennuksen (joka on toki taas eri asia kuin ahdistus) taustalla on masennus siitä, kun asiat eivät suju, enkä uskalla olla rohkea ja toteuttaa asioita, joita halusin, koska olin alkanut pelätä kaikenlaista miettien, että entä jos..? Mietin sitä, mikä voisi mennä pieleen. Ja ajattelin olevani vain järkevä. Vaikka oikeasti järkevä voi olla vaikkei sen anna estää unelmiaan. Iso vyyhti.

ap

Vai voisiko olla kiukku ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus sen takia ettei asiat suju?  Olen muodostanut teorian oman psyyken perusteella sillä lailla että masennus = tukahdutettu viha ja erityisesti epäoikeudenmukaisuuden kokemus, ja ahdistus = pelko ja muut tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ahdistus ei ole pelkoa tai pelkotiloja. Mikään ei pelota tai estä tekemästä mitään, en pelkää tulevaa. Olen ahdistunut. Terapia on auttanut ahdistukseen, muttei vielä poistanut sitä.

Ihmiset ovat erilaisia enkä uskalla väittää että minulla olisi totuutta asioista, mutta sinäkin voisit olla samassa tilanteessa kuin itse aikanaan olin eli todelliset tunteesi ovat sinulta vielä piilossa. Oma kokemukseni on että ahdistus on juurikin tunne, jonka todellinen olemus on piilotettu kokijalta itseltään. Tunteet muuttuvat ahdistukseksi silloin kun ne tukahdutetaan, myös ilo. Itse jouduin opettelemaan myös iloitsemisen. Toisin sanoen tunnistamaan milloin tunnesensuuritoimisto oli muuntanut ilon ahdistukseksi, ja sen jälkeen oli harjoiteltava ilon tuntemista niin että tunsi olevansa samalla turvassa. T. Tuo yllä kirjoittanut

Tämä on tiedossa. Ja paljon ollaankin terapeuttini kanssa keskusteltu elämästäni ja siihen liittyvistä ajatuksistani ja tuntemuksistani. Mutta pelko ei edelleenkään ole se taustalla piilevä asia.

Onko terapeuttisi siis selostanut tämän mekanismin sinulle? Nimittäin kävin itse terapiassa vuoden enkä missään vaiheessa saanut mitään eväitä tähän enkä muuhunkaan tunteiden käsittelyyn. Käytännössä terapia oli sitä että menin sinne ja pidin kolmen vartin monologin ja terapeutti nyökytteli ja yritti pysyä hereillä ja kommentoida väliin jotain ympäripyöreää. Se ei auttanut vähääkään, eikä mitään metapuhetta ollut koskaan että mihin tässä pyritään ja edistynkö vaiko enkö ja miten tunteiden käsittely tapahtuu. Ja tätä terapeuttia sentään suositeltiin minulle. Kaikki olen myöhemmin joutunut itse oivaltamaan ja opettelemaan. Nyt tarvitsisin varmaankin terapiaa tuon pelon kanssa mutta kynnys lähteä tuhlaamaan rahoja on suuri tuon kokemuksen jälkeen.

Tää on just niin tätä, mutta oisko mahdollista, että kuunnellessasi edes omaa puhettasi, jokin sinussa aukesi ja pääsit ymmärtämään itse itseäsi terapian jälkeen? Mulla ei ole ihan noin, mä todella tarviin sitä, että terapeutti oivaltaa jotain, mitä en itse näe. Ja nykyinen sanoi juuri viime kerralla, että oisko erään reagointini takana pelko (se tuli itseasiassa vastaan unessa se regointi, ja puhuin unesta, sitä ihmetellen, että mistä se kertoo).

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ahdistus ei ole pelkoa tai pelkotiloja. Mikään ei pelota tai estä tekemästä mitään, en pelkää tulevaa. Olen ahdistunut. Terapia on auttanut ahdistukseen, muttei vielä poistanut sitä.

Minäkään en kyllä tunnistanut, että pelko estää mua elämästä. Ajattelin, että sen tekee masennus. Mutta masennuksen (joka on toki taas eri asia kuin ahdistus) taustalla on masennus siitä, kun asiat eivät suju, enkä uskalla olla rohkea ja toteuttaa asioita, joita halusin, koska olin alkanut pelätä kaikenlaista miettien, että entä jos..? Mietin sitä, mikä voisi mennä pieleen. Ja ajattelin olevani vain järkevä. Vaikka oikeasti järkevä voi olla vaikkei sen anna estää unelmiaan. Iso vyyhti.

ap

Vai voisiko olla kiukku ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus sen takia ettei asiat suju?  Olen muodostanut teorian oman psyyken perusteella sillä lailla että masennus = tukahdutettu viha ja erityisesti epäoikeudenmukaisuuden kokemus, ja ahdistus = pelko ja muut tunteet.

Varmaan. Tää on niin tuore asia päässäni, josta olen toisaalta niin innoissani, koska itse uskon voivani saada sen avulla rohkeuteni käyttööni ja voisi sanoa takaisin ja olla siksi vähemmän masentunut, kuin mitä olen ollut joutuessani vain virumaan kuin vankilassa koska mitään ei voi tehdä, koska ilmeisesti pelkoa ja epävarmuutta piisaa, joista olen ollut ihan kuutamolla. Ja sitten mulle on annettu tymmärtää, etten ole vaan niin osaava.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ahdistus ei ole pelkoa tai pelkotiloja. Mikään ei pelota tai estä tekemästä mitään, en pelkää tulevaa. Olen ahdistunut. Terapia on auttanut ahdistukseen, muttei vielä poistanut sitä.

Ihmiset ovat erilaisia enkä uskalla väittää että minulla olisi totuutta asioista, mutta sinäkin voisit olla samassa tilanteessa kuin itse aikanaan olin eli todelliset tunteesi ovat sinulta vielä piilossa. Oma kokemukseni on että ahdistus on juurikin tunne, jonka todellinen olemus on piilotettu kokijalta itseltään. Tunteet muuttuvat ahdistukseksi silloin kun ne tukahdutetaan, myös ilo. Itse jouduin opettelemaan myös iloitsemisen. Toisin sanoen tunnistamaan milloin tunnesensuuritoimisto oli muuntanut ilon ahdistukseksi, ja sen jälkeen oli harjoiteltava ilon tuntemista niin että tunsi olevansa samalla turvassa. T. Tuo yllä kirjoittanut

Tämä on tiedossa. Ja paljon ollaankin terapeuttini kanssa keskusteltu elämästäni ja siihen liittyvistä ajatuksistani ja tuntemuksistani. Mutta pelko ei edelleenkään ole se taustalla piilevä asia.

Onko terapeuttisi siis selostanut tämän mekanismin sinulle? Nimittäin kävin itse terapiassa vuoden enkä missään vaiheessa saanut mitään eväitä tähän enkä muuhunkaan tunteiden käsittelyyn. Käytännössä terapia oli sitä että menin sinne ja pidin kolmen vartin monologin ja terapeutti nyökytteli ja yritti pysyä hereillä ja kommentoida väliin jotain ympäripyöreää. Se ei auttanut vähääkään, eikä mitään metapuhetta ollut koskaan että mihin tässä pyritään ja edistynkö vaiko enkö ja miten tunteiden käsittely tapahtuu. Ja tätä terapeuttia sentään suositeltiin minulle. Kaikki olen myöhemmin joutunut itse oivaltamaan ja opettelemaan. Nyt tarvitsisin varmaankin terapiaa tuon pelon kanssa mutta kynnys lähteä tuhlaamaan rahoja on suuri tuon kokemuksen jälkeen.[/

Mulla ihan sama kokemus. Opetettiin kohtaamaan tunteet, mutta ei säätelemään niitä. Meni jonkin aikaa enben kuin tajusin, että einole tarkoitus vaan velloa siinä kurjassa olotilassa, vaan myös tehdä sille jotain ja oppinut keinoja siihen. Nyt sen osaan, mutta olen miettinyt paljon jälkeenpäin, että eikö tämänkin olisi terapeutti voinut jo aikaisemassa vaiheesa tuoda esille. Menin nimittäin aika huonoon kuntoon siinä suossa. Minulla ahdistuksen syyt olivat pelkoa, mutta taustalla paljon myös hylätyksitulemisentunteesta ja arvottomuudentunteesta johtuvaa vihaa ja häpeää sekä syyllisyyttä. Pelko liittyi liittyi niiden torjumisesta aiheutuneista fobioista ja hallitsi elämääni, mutta ei ehkä ollut se ihan perimmäisin syy ahdistukseen.

Johtuuko teidän ongelmat lapsuudesta vai mistä? Itsekin käyn terapiassa, niin kiinnostaa kuulla, että millaisia taustoja muilla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ahdistus ei ole pelkoa tai pelkotiloja. Mikään ei pelota tai estä tekemästä mitään, en pelkää tulevaa. Olen ahdistunut. Terapia on auttanut ahdistukseen, muttei vielä poistanut sitä.

Ihmiset ovat erilaisia enkä uskalla väittää että minulla olisi totuutta asioista, mutta sinäkin voisit olla samassa tilanteessa kuin itse aikanaan olin eli todelliset tunteesi ovat sinulta vielä piilossa. Oma kokemukseni on että ahdistus on juurikin tunne, jonka todellinen olemus on piilotettu kokijalta itseltään. Tunteet muuttuvat ahdistukseksi silloin kun ne tukahdutetaan, myös ilo. Itse jouduin opettelemaan myös iloitsemisen. Toisin sanoen tunnistamaan milloin tunnesensuuritoimisto oli muuntanut ilon ahdistukseksi, ja sen jälkeen oli harjoiteltava ilon tuntemista niin että tunsi olevansa samalla turvassa. T. Tuo yllä kirjoittanut

Tämä on tiedossa. Ja paljon ollaankin terapeuttini kanssa keskusteltu elämästäni ja siihen liittyvistä ajatuksistani ja tuntemuksistani. Mutta pelko ei edelleenkään ole se taustalla piilevä asia.

Onko terapeuttisi siis selostanut tämän mekanismin sinulle? Nimittäin kävin itse terapiassa vuoden enkä missään vaiheessa saanut mitään eväitä tähän enkä muuhunkaan tunteiden käsittelyyn. Käytännössä terapia oli sitä että menin sinne ja pidin kolmen vartin monologin ja terapeutti nyökytteli ja yritti pysyä hereillä ja kommentoida väliin jotain ympäripyöreää. Se ei auttanut vähääkään, eikä mitään metapuhetta ollut koskaan että mihin tässä pyritään ja edistynkö vaiko enkö ja miten tunteiden käsittely tapahtuu. Ja tätä terapeuttia sentään suositeltiin minulle. Kaikki olen myöhemmin joutunut itse oivaltamaan ja opettelemaan. Nyt tarvitsisin varmaankin terapiaa tuon pelon kanssa mutta kynnys lähteä tuhlaamaan rahoja on suuri tuon kokemuksen jälkeen.

Tää on just niin tätä, mutta oisko mahdollista, että kuunnellessasi edes omaa puhettasi, jokin sinussa aukesi ja pääsit ymmärtämään itse itseäsi terapian jälkeen? Mulla ei ole ihan noin, mä todella tarviin sitä, että terapeutti oivaltaa jotain, mitä en itse näe. Ja nykyinen sanoi juuri viime kerralla, että oisko erään reagointini takana pelko (se tuli itseasiassa vastaan unessa se regointi, ja puhuin unesta, sitä ihmetellen, että mistä se kertoo).

ap

Ei, menin terapiassa vain huonompaan kuntoon ja olen jälkikäteen ymmärtänyt etten käsitellyt siellä tunteitani oikeastaan juuri lainkaan vaan pyörin niiden pinnalla ja ajauduin ns. raastaviin tunteisiin, jotka ei vie asiaa yhtään eteenpäin vaan kiihottaa kropan ja tunteet hyödyttömään stressiin joka ei auta. Sitten kun oikeasti opin miten tunteiden käsittely ja traumojen purkaminen toimii, ei sen vaikutuksia tarvinnut odottaa yhtään, vaikutus oli heti nähtävissä ja tunnettavissa ja asioilla oli loppuelämän vaikutusta, esim. onnistuessani purkamaan pari kunnon traumaa tunsin heti perään että olotilani on havaittavasti muuttunut, ja muutos on pysynyt sen jälkeen lopullisesti.

Terapia toimii varmasti paremmin jos ongelmat eivät ole kovin syvällä, mutta kaltaiselleni pahasti tunnevammaiselle hyötysuhde oli todella huono ainakin tuossa terapiamallissa. Kun siinä edetään tavallaan väärässä järjestyksessä, tai ainakin minä etenin enkä osannut muuta. Terapiassa idea siis oli että alan muistella jotain vanhoja juttuja, ja toivon että sillä lailla oivallan jotain. Minä en kuitenkaan päässyt näin traumoihin kiinni. Se miten se minun kohdallani tapahtuu on se, että kun huomaan tuskaisuuden alkavan nousta en tee yhtään mitään. Ensin kestää aikansa kunnes vastustus loppuu ja suostun ymmärtämään että nyt kauhea olo on nousussa. Sitten on vain todettava ettei se ole vaarallista ja yritettävä rauhoittua tarkkailemaan nousevaa pahaa oloa, usein päiviksi. Kun olotila käy sietämättömäksi, saavutetaan piste jossa lapsuudessa psyyke laittoi liinat kiinni ja siirsi ylivoimaisen kokemuksen varastoon syväjäädytykseen, odottamaan myöhempää käsittelyä, joka oli siis nyt. Ja siinä tilanteessa oli vain pystyttävä aikuisen voimin ottamaan vastaan se sama sietämätön tuska mikä lapsena siirrettiin sivuun. Erittäin rankkaa ja tuskallista, mutta tosiaan jälkikäteen saattoi parhaassa tapauksessa eron huomata heti. Minä ainakaan en terapiassa päässyt tähän prosessiin ollenkaan käsiksi siinä kolmen vartin aikana ja lähtemällä muistelemaan jotain. Mutta tällä lailla psyyken oma-aloitteisesti käsiteltäväksi "ojentamat" traumat oli sellaisia, etten edes muistanut niitä tai tiedostanut niitä, miten olisin voinut terapiassa tapahtumia muistelemalla (ja järkeistämällä) edes päästä niihin käsiksi.

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko teidän ongelmat lapsuudesta vai mistä? Itsekin käyn terapiassa, niin kiinnostaa kuulla, että millaisia taustoja muilla on.

Lapsuudesta ainakin itsellä, ankara vaativa äiti, joka sanoi yhtä ja teki toista ja pakotti tottelemaan. Pakottaminen jätti ison tukun vaille vastausta jääneitä kysymyksiä, joihin äiti koitti antaa vastauksen: koska sinä olet huono. Onneksi en uskonut, että olen, on vain kestänyt tuhottoman kauan saada vastaus, että jos en ole huono, niin mikä vittu sitten meni vikaan? Ja miten teen asiat niin, että ei mene.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko teidän ongelmat lapsuudesta vai mistä? Itsekin käyn terapiassa, niin kiinnostaa kuulla, että millaisia taustoja muilla on.

Lapsuudesta ainakin itsellä, ankara vaativa äiti, joka sanoi yhtä ja teki toista ja pakotti tottelemaan. Pakottaminen jätti ison tukun vaille vastausta jääneitä kysymyksiä, joihin äiti koitti antaa vastauksen: koska sinä olet huono. Onneksi en uskonut, että olen, on vain kestänyt tuhottoman kauan saada vastaus, että jos en ole huono, niin mikä vittu sitten meni vikaan? Ja miten teen asiat niin, että ei mene.

ap

Minulla työpaineiden takia erittäin väsyneet ja masentuneet vanhemmat, joista toinen lisäksi kaatoi ongelmansa minun ratkaistavakseni. Seurauksena se että vanhempieni kuomittamista välttääkseni tukahdutin täysin oman tunne-elämäni. Vasta yli parikymppisenä tuli ekaa kertaa mieleen että teoriassa minä en olekaan vastuussa vanhempieni onnellisuudesta. Siis tuli mieleen. Oikeasti sisäistin tämä vasta pitkästi yli kolmekymppisenä. Sitä ennen ajatus vanhempien  vastuusta omasta elämästään oli sama kuin jos olisin lähettänyt kahdeksanvuotiaan maailmalle selviämään itsekseen. Tämä oli henkisesti asetelma itseni ja vanhempieni välillä, tai näin koin sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko teidän ongelmat lapsuudesta vai mistä? Itsekin käyn terapiassa, niin kiinnostaa kuulla, että millaisia taustoja muilla on.

Lapsuudesta ainakin itsellä, ankara vaativa äiti, joka sanoi yhtä ja teki toista ja pakotti tottelemaan. Pakottaminen jätti ison tukun vaille vastausta jääneitä kysymyksiä, joihin äiti koitti antaa vastauksen: koska sinä olet huono. Onneksi en uskonut, että olen, on vain kestänyt tuhottoman kauan saada vastaus, että jos en ole huono, niin mikä vittu sitten meni vikaan? Ja miten teen asiat niin, että ei mene.

ap

Minulla työpaineiden takia erittäin väsyneet ja masentuneet vanhemmat, joista toinen lisäksi kaatoi ongelmansa minun ratkaistavakseni. Seurauksena se että vanhempieni kuomittamista välttääkseni tukahdutin täysin oman tunne-elämäni. Vasta yli parikymppisenä tuli ekaa kertaa mieleen että teoriassa minä en olekaan vastuussa vanhempieni onnellisuudesta. Siis tuli mieleen. Oikeasti sisäistin tämä vasta pitkästi yli kolmekymppisenä. Sitä ennen ajatus vanhempien  vastuusta omasta elämästään oli sama kuin jos olisin lähettänyt kahdeksanvuotiaan maailmalle selviämään itsekseen. Tämä oli henkisesti asetelma itseni ja vanhempieni välillä, tai näin koin sen.

Mullakin äiti laittoi mun syykseni sen, ettei osannut kasvattaa kohteliaampaa lasta, vaan olin vain ihan tavallinen. Siitä tuli haukkuja, mikä oli hyvin epäkohteliasta, kun samalla haukkui minua siitä, etten ole kohtelias, vaikka hän vaatii niin. Äidilläkin oli ongelmia, jotka muka pahenivat koska en ollut sellainen tai tällainen. Aivan kuin olisi lapsen vastuulla estää aikuisen ongelmia olemalla jonkinlainen.

ap

Jos äiti olisi todella halunnut kasvattaa kohteliaan lapsen, niin hänen olisi tullut kohteliaasti ilmoittaa, milloin toimin jotenkin toisin, kuin odotetaan. Mutta mun ois pitänyt olla vaan kohtelias, vaikka hän rääkyy mulle pää punaisena ja kun en ollut takaisin kohtelias, niin hän sai lisäsyyn rääkyä minulle. Jos minä olisin ollut se kohtelias lapsi, jota äiti odotti, se ois osoittanut kaikille, mikä upea kasvattaja ja äiti hän onkaan. Mitä siitä, että sheimasi minut jostain, johon ei itsekään pystynyt?? Tämä nyt ei liity varmaan pelkoihini mitenkään, mutta tuntui todella epäreilulta. Ja rakkaudettomalta.

ap

Se on äitihullu tullut käsittelemään äitisuhdettaan. Miten jaksat tuota samaa, en ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Se on äitihullu tullut käsittelemään äitisuhdettaan. Miten jaksat tuota samaa, en ymmärrä.

Ai miten jaksan? Vapaus on sen arvoista. Mun äitini ei tuu mua rajoittamaan yhtään kauempaa kuin mahdollista.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on äitihullu tullut käsittelemään äitisuhdettaan. Miten jaksat tuota samaa, en ymmärrä.

Ai miten jaksan? Vapaus on sen arvoista. Mun äitini ei tuu mua rajoittamaan yhtään kauempaa kuin mahdollista.

ap

Aika pitkään on rajoittanut. Koita jo ymmärtää että et ole enää riippuvainen äidistäsi ja hänen mielipiteistään. Voisi helpottaa oloasi. Joko olet palannut kotiisi?

Lapsena heräsin monta kertaa aamulla oikeasti innoissani tulevasta päivästä. Aikuisena niin tapahtuu ei koskaan. Tänä aamuna kun tajusin, että pelko estää sen, olin innoissani. Koska henkilökohtaisesti uskon voivani lakata antamasta pelon hallita elämääni. Tarvitsen siihen toki terapian apua, mutta homman teen minä, toki. Mutta se ei haittaa, koska pidän haasteista enkä pidä (pelollekaan) alistumisesta!

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on äitihullu tullut käsittelemään äitisuhdettaan. Miten jaksat tuota samaa, en ymmärrä.

Ai miten jaksan? Vapaus on sen arvoista. Mun äitini ei tuu mua rajoittamaan yhtään kauempaa kuin mahdollista.

ap

Aika pitkään on rajoittanut. Koita jo ymmärtää että et ole enää riippuvainen äidistäsi ja hänen mielipiteistään. Voisi helpottaa oloasi. Joko olet palannut kotiisi?

On todella pitkään rajoittanut. Miksi luulet, ettei äidin minuun luomat iskomukset edelleen rajoittaisi minua? Millä lailla se on sinusta riippuvuus? En mä niin ole sanonut koskaan, että olen hänestä missään riippuvainen. En ole palannut kotiin, enkä varmaan palaakaan vielä aikoihin.

ap