Hei sinä ahdistunut. Oletko tullut koskaan ajatelleeksi, että ahdistuksesi takana on pelko?

Eikös kaikki vaihtoehtohoidot sano, että masennus on padottua ja tunnistamatonta vihaa? Useasta eri lähteestä olen kuullut.

No minun ahdistukseni takana ainakin on pelko, että äidilleni tapahtuu jotain. Hänellä on jokin suolistosairaus, eikä kunnon hoitoa ole (vielä) löytynyt. Asun yksin kaukana äidin luota.

Vierailija kirjoitti:

No minun ahdistukseni takana ainakin on pelko, että äidilleni tapahtuu jotain. Hänellä on jokin suolistosairaus, eikä kunnon hoitoa ole (vielä) löytynyt. Asun yksin kaukana äidin luota.

Tuo onkin ihan järkevä ja luonnollinen reaktio. Empatiakyvystä ja rakastamisen kyvystä maksettava hinta. Näitä ei elämässä oikin voi välttää ja voi vain yrittää lievittää oloa ja löytää voimia jostain. Mutta se sitten kun kaiken pitäisi olla hyvin eikä ole mitään tiettyä juttua, mutta silti AHDISTAAAAaaaaaaAAAAA ihan koko ajan, turhauttavaa. Ei pysty keräämään voimia noihin hetkiin ja elämän järjestämiin kolhuihin kun voimia tosissaan tarvitaan, koska kaikki voimat menee olemattomasta ahdistumiseen josta ei saa otetta. Sitten kamelin selän jo katkeiseekin joku asia joka näyttää ulkopuolisen silmään ihan olemattomalta. "Toiset ne ei kestä mitään". Paitsi että joutuvat kestämään, joka jumalan päivä koko ajan.

Olin onnekas kun viimeksi terapiassa sain kiinni vihasta. Sitten sain kiinni siitä vihasta jota olen tuntenut nyt viime aikoina yhtä ihmistä kohtaan.

Ehkä vähän viha hellitti.

Muistin lapsuuden tapahtumia ja koin vähän tunteita.

Mulla on myös paljon pelkoa.

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko teidän ongelmat lapsuudesta vai mistä? Itsekin käyn terapiassa, niin kiinnostaa kuulla, että millaisia taustoja muilla on.

Mulla johtuu lapsuudesta. Aikaisemmin olin dissannut kaiken ja nyt viime vuosina oon muistanut minkälainen terroristi äiti oli.

Isä myös.

Kunnon psykodraamaa vaikea löytää.

Pitäisi olla toistuvaa eikä mitään vkl-ryhmiä.

Ja osallistujat joilla samantasoisia ongelmia.

Hyvä saada kiinni mistä pelko tulee.

Miten psykodraamassa herätettiin pelot käsiteltäviksi?

No tottakai se on pelko. Kaikki negatiivinen elämässä johtuu pelosta, omasta tai jonkun toisen, ja kaikki positiivinen rakkaudesta.

Pelolle ei sinänsä tarvitse tehdä muuta kuin hyväksyä että pelkää. Sen jälkeen voi ajatella että mitä sitten. Pelkään tätä asiaa, piste. Sitten vain jatketaan elämää, eikä jatkuvasti mietitä sitä asiaa joka pelottaa, koska se alkaa vaikuttamaan psyykeeseen negatiivisesti.  Voi antaa itselleen luvan pelätä vaikka tunnin päivästä, sen jälkeen pitää antaa pelon olla ja keskittyä muuhun. Ja kannattaa musitaa että ei kukaan tule ottamaan sitä ahdistusta pois, vaan sen saa pitää kun siihen kerran on niin kiintynyt.

Pelkoon liittyy tunteita joita ei välttämättä

oo käsitellyt.

Toisaalta pelkokin voi olla ollut piilossa kauan, kuten mulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on äitihullu tullut käsittelemään äitisuhdettaan. Miten jaksat tuota samaa, en ymmärrä.

Ai miten jaksan? Vapaus on sen arvoista. Mun äitini ei tuu mua rajoittamaan yhtään kauempaa kuin mahdollista.

ap

Aika pitkään on rajoittanut. Koita jo ymmärtää että et ole enää riippuvainen äidistäsi ja hänen mielipiteistään. Voisi helpottaa oloasi. Joko olet palannut kotiisi?

Ennemminkin voidaan siis tosiaan sanoa, että äitini hallitsi minua. Mikä vitun riippuvainen? En mä ole mun äidistäni riippuvainen, haluan eroon hänestä, eli pelosta hallitsemasta mua.

ap

Sivusta, olet äidistäsi isosti riippuvainen. Henkisesti hänessä ihan kiinni. Vointiisi tulee iso hyppäys parempaan sitten kun ymmärrät että sun täyty irroittautua äidistäsi ja ettei paranemisella ole mitään tekemistä nykyhetken äitisi kanssa, voit parantua vaikka äitisi kuolisi etkä koskaan enää keskustelisi hänen kanssaan jne. 

Mutta se ei ole minusta sama asia kuin olla riippuvainen, vaikka joudunkin irrottautumaan hänestä. En mä ole väittänytkään parantumiseni olevan kiinni nykyhetken äidistäni.ja totta kai voin parantua vaikken enää koskaan olisi kontaktissa äitiin. Vain emotionaalista äitiä se ei minulle anna.

ap

Psykodraama olis mulle se paras. Oon saanu tuntumaa siihen kuitenkin.

Ryhmässä on turvallista kokea tunteita ja käydä läpi omia juttuja.

Terapia joka on 45 minuuttia kerralla, on liian lyhytaikaista joskus.

Just kun alkaa tulla juttuja esiin, terapeutti sanoo että ruvetaas lopetteleen.

Melkoista yksinkertaistamista.

Vaikka määritelmän mukaan "ahdistus on äärimmäistä pelkoa" ja masennus "itseen suuntautunutta vihaa", on lupa ja peräti suotavaa ajatella omilla aivoilla.

Turhautumisesta seuraa lopulta masennus. Ts. yrittää kovasti ja kaikin tavoin korjata ongelmaa. Mutta mikään ei auta. Tai yrittää loputtomiin kommunikoida tärkeänä pitämänsä ihmisen kanssa, mutta on kuin uppoaisi suohon. Joka askelella vajoat syvempään.

Tällaiset ovat lopulta masentaneet minut. Vihaakin olen tuntenut, mutta en itseäni kohtaan. Tietenkään.

Lukekaa kirja Psykiatria. Keinoja on moniakin. Psykososiaaliset hoitomuodot (31 luku) antaa osviittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä kärsin sekamuotoisesta masennus ahdistus, paniikkioireista ainakin 8 vuoden ajan. Äitisuhteeni oli sairas ja lapsuuteni täysin turvaton. Ajattelin että minulla ei ole toivoa. Kävin psykoterapiassa ja muissa terapioissa puhumassa noin 4 vuotta. Silti oireet jatkuivat. 

Ystäväni vinkkasi minulle Psykodraamasta. En tiennyt koko metodista mitään mutta ajattelin kokeilla. Hain sitä kuntoutuksena kelan kautta. Se oli huikea matka itseen. Pelot herätettiin täysillä pintaan käsiteltäviksi.

En tiennyt että olen niin täynnä vihaa. Hakkasin draamassa puupölkkyä sanomalehtirullalla sokean raivon vallassa. Aloin parantua! Vihdoin löysin oikean avaimen.

Nyt elän hyvää elämää. Olen päässyt tuskistani. Olen tasapainoinen ja onnellinen. Välillä pitää nipistää itseään että onko tämä totta. Psykodraamasta on nyt 15 vuotta aikaa.

Tutustukaa menetelmään.

Minäkin olen käynyt. Koin sen myös hyväksi, mutta sekään ei riittänyt, koska sielläkin syyt oireiluuni jäivät pimentoon. Mutta ihan kokemus silti, niin absurdia kuin onkin sanoa näin. Se ryhmä ja ryhmän tuki oli mahtavinta, mitä terapiamielessä on olemassa. Ja meillä oli myös tosi hauskaa sessioiden ulkopuolella. Sessioissa oli aika rankkaa.

ap

Ihan = ihana

Vierailija kirjoitti:

No tottakai se on pelko. Kaikki negatiivinen elämässä johtuu pelosta, omasta tai jonkun toisen, ja kaikki positiivinen rakkaudesta.

Pelolle ei sinänsä tarvitse tehdä muuta kuin hyväksyä että pelkää. Sen jälkeen voi ajatella että mitä sitten. Pelkään tätä asiaa, piste. Sitten vain jatketaan elämää, eikä jatkuvasti mietitä sitä asiaa joka pelottaa, koska se alkaa vaikuttamaan psyykeeseen negatiivisesti.  Voi antaa itselleen luvan pelätä vaikka tunnin päivästä, sen jälkeen pitää antaa pelon olla ja keskittyä muuhun. Ja kannattaa musitaa että ei kukaan tule ottamaan sitä ahdistusta pois, vaan sen saa pitää kun siihen kerran on niin kiintynyt.

Tämä olisi mahtavaa jos pelko olisi vain mielen ongelma, mutta kun pelko on mitä suurimmassa määrin myös kehon ongelma. Voit päättää että pelkoa ei ole, että jätät sen huomiotta ja mietit ihan muita kivempia juttuja, mutta kehosi ei suostu teeskentelemään mukana ettei tunne-energiaa ole olemassa. Tunne-energiaan pätee ihan sama kuin muuhunkin energiaan, häviämättömyyden laki. Jos tunne viriää, se ei katoa keltämällä ja lopulta kroppa maksaa viulut. Minulla on tästä sen verran omakohtaista kokemusta, että olen nyt hirveässä pulassa kun keho on tuon huomiotta jättämisen pitkäaikaisen soveltamisen seurauksena sanonut sopimuksen irti. Helppo esimerkki on vatsan toiminta, sorry too much information. Pienikin stressi, ihan olematon, vetää vatsan löysälle. Tai aiheuttaa pahoinvointia.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Tulin tietoiseksi siitä yli kolmikymppisenä. Sitä ennen kaikki tunteet oli sameaa ahdistusta. Jos joku olisi kysynyt pelkäätkö tai oletko vihainen olisin vastannut en. Oikeastaan olin vähän ylpeä siitä että olin niin fiksu ja korkeatasoinen tyyppi etten kokenut vihaa juuri koskaan. Totuus oli toinen, sisäinen sensuuritoimisto oli muuntanut vihan tunnistamattomaan muotoon ahdistukseksi. Kun nää jutut rupes selviämään mulle ymmärsin että olen täynnä patoutunutta vihaa, sen ulospääsy kesti pari vuotta. Siihen loppui myös 15 kestäneet masentumiset. Ymmärsin myös että pelko on perusolotilani, hyvänä päivänä. Huonona kauhu. Tuota en ole kyennyt muuttamaan.

Angstiahan (eli ahdistusta) pidetäänkin pelonsekaisena yleistunteena ja  -olotilana. Se ei ole eriytynyttä ja tarkkaan kohdentunutta, vaan se voimakkaimmillaan täyttää ihmisen mielen kokonaan ja sen voi laukaista oikeastaan mikä tahansa.

Juuri eilen katsoin dokumentin miehestä, joka kärsii pahasta OCD:sta eli pakko-oireisesta häiriöstä. Jos joku posliiniesine oli hänen kotinsa hyllyllä millinkin hänen mukaansa väärässä kohdassa, hänet valtasi suunnaton ahdistus. Hän on tietysti äärimmäinen tapaus, mutta toimii esimerkkinä ahdistuksen luonteesta.

Ihminen usein ahdistuu tuntemattomasta. Tunnistamattoman, eriytymättömän, nimettömän tunnistaminen, eritteleminen ja nimeäminen taitaa olla välttämätön vaihe ahdistuksesta vapautumisen prosessissa.

Mistään kertarysäyksestähän ei ole kyse – siis että ensin joku on ahdistunut, mutta sitten hän vapautuu ahdistuksesta eikä sen jälkeen enää koskaan ole ahdistunut! – vaan mielestäni kyse on pikemminkin menetelmästä, jolla ahdistukseen taipuvainen ihminen aina tarvittaessa säätelee suhtautumistaan ilmiöihin ja tapahtumiin. Eihän meistä kukaan tunne ja tiedä ja hallitse koko ajan kaikkea.

Mulla on pahoja pakko-oireita joihin tuo terapiani ei auta. Yhden kerran yksi asia eteni kun pääsin vauva-muistoihin ja mieleen tuli tunne myöhemmin josko voisin luopua yksistä pakko-oirejutuistani.

Mutta muuten oireilu jatkuu ja on vaikka mitä mihin terapiani ei auta.

En tiedä pitäiskö vaihtaa vaan.