Mistä viimeksi löysit uuden ystävän aikuisiällä?

Mulla on taas niin, ettei mistään tartu.

Päivittäin työn ja opiskelun kautta olen ihmisiin yhteyksissä, muttei kenestäkään tartu kaveria.

Näin on asia ollut koko 35v elämäni.

Vapaa ajalla ei juuri kukaan pidä yhteyttä, jos on hyvä vuosi niin kerta vuoteen tulee yhteydenotto. Yleensä ei yhtään.

Viimeisten viiden vuoden aikana olen saanut 5 uutta ystävää/ystäväperhettä näin:

- Yhdelle perheelle vuokrasimme asuntomme ja ystävystyimme sitä kautta

- Toisen perheen tapasimme sattumalta lapsen koululla. Ovat ulkomaalaisia ja olivat juuri muuttaneet Suomeen, joten autoimme heitä erilaisissa asioissa ja ystävystyimme siinä sivussa.

- Kaksi muuta ystävää ovat tulleet tämän ulkomaalaisen perheen kautta

- Lapsen kerhon kautta saatiin yhdet ystävät, tämän perheen äiti avoimesti etsi pojalleen kaveria ja lasten kyläilyjen myötä ensin ystävystyimme myös me äidit, sitten meidän koko perheet.

Työn puolesta tupsahtelee tasaisesti.

Samanhenkisiä/arvoja omaavia ihmisiä paljon.

Sosiaalialalla töissä.

Työpaikalta.

Kuoroharrastuksen (seurakunnan kuoro) kautta tänä vuonna.

Tsemppiä kaikille ystäviä etsiville! Helpompaa ystävystyä, jos on jotain yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja mielekästä yhdessätekemistä. Kaikki ystäväryhmät somessa on niin teennäisiä, kun porukkaa ei oikein yhdistä mikään (paitsi että haluaa ystäviä). Ei sitä kuitenkaan voi pakolla kenen kanssa vaan ystävystyä, kun ei kaikkien kanssa vaan natsaa sillai, että haluais niitä syvimpiä tuntoja jakaa toisen kanssa.

Fudiksesta, opinnoista, työelämästä, kavereiden kavereista, kurssilta... Olen 36-vuotias ja ystävystyn parin vuoden välein uuteen ihmiseen enkä ole erkaantunut juuri kenestäkään vanhasta ystävästä sitten lukioiän. Kutsun usein myös luokseni ystäviäni ja tuttaviani eri kaveriporukoista ja monelle nämä tapaamiset ovat hyvä sosiaalinen verkostoitumistilaisuus. Mutta olen ehkä saanut vähän yhteisöllisemmän mallin kotoa kuin monet jurottavat suomalaiset.

Facebookista.

Ensin etsin koiranpennulleni samanikäistä leikkiseuraa eräässä koiraryhmässä. Löytyi muutama kaveri ja tuttava, ja myös yksi ystävä, josta on tullut parissa vuodessa todella läheinen ihminen.

Sitten toisen kerran avasin suuni eräässä FB:n kansainvälisessä harrastusryhmässä. Kirjoitin, että haluaisin tutustua uusiin ihmisiin ja treenata kielitaitoani kirjoittelemalla heidän kanssaan, ja johan alkoi paukkua viestiä ympäri maailmaa. Näistäkin on monesta tullut hyviä kavereita, ja yksi sielunsiskokin. Ikäeroa on 40 vuotta ja välimatkaa melkein 10 000 kilometriä, mutta niin vain on syntynyt syvä ystävyys. Ollaan päivittäin tekemisissä, ja vahvasti mukana toistemme arjessa. Hän on mulle tosi rakas, ja tuntuu ihan siskolta, vaikka tosiaan ollaan eri sukupolveakin ja eri kulttuureissa eletty.

Itse asiassa tajusin itsekin nyt, että molemmissa tapauksissa olen itse ollut aloitteellinen ja ilmaissut, että haluan uusia kavereita. Ehkä siksi ihmiset on uskaltaneet lähestyä?

Itse ainakin olen uusien ihmisten suhteen vähän varovainen, kun sitä jotenkin alitajuisesti olettaa, että heillä on jo kaveripiiri ns. täynnä, eikä uusille tilausta.

Pitääkin muistaa jatkossakin myös itse antaa sitä signaalia, että uudet ystävät on aina tervetulleita.

Töistä ja lapsen kautta sekä kotipihan lasten ja päiväkotiystävien vanhemmista. Osa toki kavereita, osan kanssa synkkaa syvemmin. Äitini on löytänyt aikuisiällä ystäviä koirapuistosta 😊

Hiekkalaatikolla kun tyttöni oli vuosi ja 6 kk. Siitä on nyt jo aikaa, mutta ystävyys säilyy. 

Ensin tosin ystävystyin perheen isän kanssa joka oli tyttönsä kanssa samalla hiekkalaatikolla. Ikäeroa tytöillä 2 kk ja edelleen läheiset ystävät :-) Heidän tyttönsä nuorempi.

Vähitellen tapasin myös äidin, ja meistä tuli todella hyvät ystävät. Harrastamme monenmoista yhdessä ja sovimme luonteiltamme tosi hyvin yhteen. Hän on ihana ihminen, positiivinen ja nauravainen. Aina hyvä olla hänen seurassaan.

Tuttavia kyllä on tullut, mutta tosi ystävää ei niin vain löydy. Kyllä hänessä pitää olla jotain sellaista joka on yli muiden. Henkinen yhteensopivuus?

Minulla on myös eräs vanha ystävä joka asuu eri maassa kun minä. (Minäkään en Suomessa.) Hänen kanssaan emme tapaa useinkaan nyt kun kummatkin ollaan omilla tahoillamme, kuitenkin kun kohtaamme on kuin mitään erossaoloa ei olisi ollutkaan. Sellainen on oikea ystävä.

Töistä löytynyt paljon uusia ystäviä ja ystävyydet pysyneet, vaikka ei enää ollakaan samoissa paikoissa töissä. Aikuisiällä löytynyt jopa uusi "bestis". Viimeisin ystävä löytyi baarista :)

Onhan noita tilaisuuksia ollut moniakin. En vaan itse luota keneenkään eikä mulla ole mitään toiselle antaa. Tiedostan tämän, siksi häviän aina kun joku alkaa liian tuttavalliseksi, esim. kutsumaan itseään luokseni kylään. Kämppäni on semmoinen mielenterveyspotilaan kämppä ja vaikkei olisikaan, niin minusta tuntuu että se on sitä. Siksi en voi kutsua ketään kotiini. Ja mitä tosiystävyyttä se muka on jos ei kotiinsa päästä?

Sieltä parjatusta perhekerhosta, jonne menin epävarmana tuoreena äitinä esikoiseni ollessa vauva. Sieltä löytyi sitten pari muutakin samanhenkistä samanikäisen lapsen äitiä joista tuli hyviä ystäviä niinkuin lapsistakin :) mutta nyt perheellisenä työelämässä ollessa ystävystyminen muiden kuin työkavereiden kanssa on kyllä hankalaa koska vapaa-aikaa on vaan niin vähän ettei kovin syvällisiä ystävuyssuhteita ehdi solmia. Hyvä että ehtii nähdä niitä muutamaa jo olemassa olevaa ystävää..

Muutin nykyiselle asuinpaikkakunnalle töiden perässä v. 1998. Opiskelupaikkakunnalla vielä oli kavereita, joiden kanssa pidettiin vapaa-ajallakin yhteyttä. Nykyään vain työkaverit, joiden kanssa ei pidetä yhteyttä työajan ulkopuolella.

Vapaaehtoistyöstä eläinten parissa :).

Työpaikalla olleesta sijaisesta. Ainoa aikuisiän ystävä, joka minulla on. Ihanaa 20 vuoden yksinäisyyden jälkeen!

Koirani nuuskuttelukaverin omistajasta tuli ystäväni. Satuttiin aina samoihin aikoihin läheiseen puistoon iltalenkille. Ja koirat tykkäsivät toisistaan kuin hullu puurosta, niin siinä se rupattelu ja kävelylenkit alkoivat. Hitaasti edeten, varmaan pari vuotta aina smalltalkattiin niitä näitä tietämättä toistemme nimiä edes.

Jossain vaiheessa alettiin ottaa eväitä mukaan.

Facebookin kautta.

Uudesta työpaikasta ja miehen kautta (miehen sukulaiset). Muuten tuntuu olevan vaikeaa, en harrasta kuin salilla ja lenkillä käymistä enkä ole kovin sosiaalinen. Mutta onneks edes näin.

Kuntosalilta.

Mä olen saanut treenikavereista todella hyviä ystäviä. Samoin kaupunkini muista latinoista. Vaimo on saanut ystäviä tanssisalilta ja lapsen myötä vauvakerhoista.

Ps. Me päätettiin aloittaa ensimmäinen suomenkielen kielikylpy vauvamuskarista. On muuten hiton vaikeaa kun ei osaa yhtään suomalaista lastenlaulua!