Mistä viimeksi löysit uuden ystävän aikuisiällä?

Työpaikalta viimeisin löytänyt.

Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä, koska olen autistinen. Autismin takia en osaa olla ystävä ja siksi kukaan ei halua olla ystäväni. Ymmärrän ihmisiä, en minäkään haluaisi olla minun ystävä jos olisin joku muu kuin olen ja tuntisin minut.

Työkaveri, lapsen luokkakaverin vanhempi, puolison työkaverin puoliso.

Vertaistukiryhmästä, töistä. Kieltämättä aikuisiällä on vaikeaa ystävystyä. Olen myös itse aika hitaasti lämpeävää tyyppiä, en ystävysty ihan tuosta vaan. En myöskään tarvitse ns turhia tuttavuuksia.

En lapsenakaan kaivannut ketään kavereita, olen syntynyt sellaiseksi että haluan olla vain omissa oloissani, miksi siis aikuisenakaan olisin etsinyt kavereita, ihmiset ovat rasittavia.

Anoppi

Martoista! Menin vaan kokoontumiseen, josta näin ilmoituksen lehdessä seuratoimintaosastolla. Sattui mukavasti, että siellä oli sieniopastusta, ja koska olen sienihullu, niin juttu luisti ja kiva, ikäiseni ihminen alkoi tuntua tutulta ja hänestä sainkin uuden ystävän. Tästä on jo kolme ja puoli vuotta ja olemme yhteyksissä viikottain. Meillä on hauskaa.

Minä olen ollut samassa suuressa koulussa 20 vuotta ja olen saanut sieltä yhden ystävän, jonka kanssa tapaan myös vapaa-ajalla. Lapsen kautta en ole saanut ystäviä, en perhekerhosta (kaikki muut olivat täkäläisiä ja tunsivat toisensa jo kouluajoilta), en päiväkodista enkä koulusta (muut äidit puhuvat usein kouluasioista keskenään ja puhe tyrehtyy heti ja kaikki vaikenevat, koska minäkin olen opettaja, vaikkakin toisessa koulussa). Miehen sukulaisnaisen kanssa tapaamme vapaa-ajalla lasten kera, koska lapsemme ovat samaa ikäluokkaa. Kaksistaan emme kuitenkaan koskaan tapaa, vaikka juttelemmekin paljon kaikenlaisista asioista, lähinnä kuitenkin lapsista ja työstä. Hänkin on opettaja. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tilanteeseen. Päiväni ovat täynnä työstä, perheestä, koirasta ja omasta harrastuksesta, ja olen melko introvertti luonteeltani.

Niin ja olen yli 50 v.

- Lapsen parhaan kaverin äiti on läheisimpiä ystäviäni nykyään. Tytöt nyt 10 v. ja 2-vuotiaasta asti leikkineet tiiviisti yhdessä. Alunperin tapasimme, kun kuulin että lähistölle (= 2 km päähän, asutaan aika korvessa) on muuttanut perhe jossa on samanikäinen tyttö. Selvitin numeron ja soitin että "meidän varmaan kannattaisi tutustua"). :)

- Töistä. Yden entisen työkaverin kanssa oltiin heti samalla aaltopituudella ja pidetään yhteyttä vieläkin, vaikka ei ollakaan enää vuosiin oltu samassa työpaikassa.

- "Naapurustosta". Alettiin käydä lenkillä naapurin (asui yli kilometrin päässä tosin) kanssa 15 v. sitten, kun molemmilla oli samanlaiset työajat. Hän on muuttanut hieman kauemmas, mutta soitellaan viikottain ja käydään yhdessä kävelyllä edelleen.

En ole saanut yliopiston jälkeen uusia varsinaisia ystäviä. Jonkun tuttavan kanssa käydään lounaalla tai kahvilla joskus ja on tosi paljon tätä tuttavaporukkaa ja laaja sosiaalinen piiri harrastusten kautta. Se on tavallaan jännä että tunnen tosi paljon ihmisiä ja tutustun uusiin juuri harrastuksen kautta, mutta en osaa heistä oikein ketään sanoa ystäväkseni. Tosi kivoja ihmisiä paljon, huippua porukkaa, mutta edelleen ystäviäni ovat lukiokaverit ja muutama yliopistosta jäänyt henkilö. Vaikea on luoda tuttavuutta syvempää ystävyyttä. Toisaalta näiden kivojen ihmisten tapaaminen harrastuksen merkeissä kyllä riittää, ja eihän sitä tiedä jos joku suhde sieltä vuosien mittaan syveneekin ystävyydeksi. Toisaalta myös en välttämättä oikein ehtisikään ylläpitää enempää ystävyyssuhteita ja muutama oikea ystävä riittänee. Se laaja tuttava- ja harrastusporukka on oikeastaan todella hyvä juuri sellaisenaan.

Työpaikalta. Yhteinen työhuone. Ystävyys on jatkunut, vaikka ko. työpaikka on jo jäänyt molemmilta taakse.

Töissä. Eivät he ihan ensimmäisillä viikoilla uudessa työpaikassa löytyneet, vaan hiljalleen ajan mittaan oppi tuntemaan ihmisiä ja luottamus kasvoi hiljalleen. Meillä on ollut ihan hulvattoman hauskaa ja tiedetään toisistamme asioita, joita vain harvat tietää. Mutta tähän on mennyt vuosia ja välillä ollaan ollut kummatkin poissa vuosi tai kaksi, eikä olla kovin aktiivisesti silloin oltu yhteydessä. 

Siitä ensimmäisinä ystävyyttä julistaneesta ei kuitenkaan tullut oikeaa ystävää, eikä minusta hänelle - se oli juurikin se luottamus, avoimuus ja rehellisyys, joka erottelee ystävä työkavereista.

Lasten kautta 14v. sitten. Emme ole enää ystäviä. Ei ole ollut ystävää moneen vuoteen.

Ryyppyremmistä

Lasten kautta pari. Omasta harrastuksesta yhden. 

Koiraharrastuksesta.

Psykiatriselta osastolta

Töistä. 40-vuotiaana löysin parhaan ystävän, jollaista minulla ei ole ikinä ollut.

Vierailija kirjoitti:

En löydä ketään, koska en kehtaa paljastaa olevani työtön. Olen yksinelävä nainen. Teeskentelen olevani töissä, koska häpeän työttömyyttäni. Naapurit luulevat minun olevan työelämässä, lähden aamulla iäkästä isääni auttamaan, olen päivät poissa ja tulen illalla myöhään kotiini. Olen todella yksin, ikäiseni (55v.) Ei saa töitä, eikä kumppania. Häpeän itseäni.

Älä nyt yhtään häpeä. Sulla on homma, iäkkään isäsi auttaminen ja se onkin hemmetin tärkeä homma. Millään muulla kuin läheisillä ihmisillä ei ole oikeasti merkitystä. Hakeudu tuon lisäksi johonkin harrastukseen, voit löytää ystävän. Ei työttömyys oo mikään synti. T.N50+