Äitini ei antanut minun koskaan edetä elämässä omana itsenäni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ollenkaan ota kantaa siihen millaisena äitinä itseäsi pidät? Oletko kyennyt olemaan yhtään parempi äiti omille lapsillesi vai pikemminkin paljon kehnompi äiti? Vihaavatko lapsesi sinua aikuisena vielä enemmän kuin sinä omaa äitiäsi? Kypsä ihminen käsittelisi lapsuutensa eikä siirtäisi kaikkea kaunaa seuraavaan sukupolveen. 

Oikeastaan olisi tervettä (joskin surullista), jos lapseni vihaisivat minua enemmän, kuin minä äitiäni ja vähemmän kääntäisivät sitä heihin, kuten minä käänsin minuun, kun äitiä oli vaikea vihata. Kärsin äidistä kyllä, mutta se ei ole sama kuin viha.

ap

Sittenhän olet onnistunut äitinä kun lapsesi vihaavat sinua. Tosin oletan, että aikuisina enemmänkin inhoavat eivätkä halua olla missään tekemisissä kanssasi - toisin kuin sinä joka roikut traumoissasi koko ikäsi. Lasten isä vaikuttaa sen verran tasapainoiselta, että lapsesi selviävät kunhan pystyvät välttämään sinun seuraasi.

ap _tiedostaa_ olevansa traumatisoitunut, joten se on jo paljon se. Äititraumatisoitunut äiti, joka _luulee_ olevansa hyväkin äiti, kun esim. kieltää äititraumansa ja sen tosiasian, että toiset äidit ovat väkivaltaisia äitejä, kaataa koko traumakasansa lastensa niskaan. Hän, joka kieltää väkivaltaisten äitien olemassaolon, kieltää samalla sen tosiasian, että äidit ovat ihmisiä, jotka kykenevät yhtä hyvin raatelemaan kuin rakastamaankin lapsiaan: kuka kieltää esim. sellaisen tosiasian, että äiti on kykenevä jopa murhaamaan lapsensa? Tämä on fakta.

Kai niitäkin jossain on, kun uutisoidaan. Tuollainen taas lietsoo täysin turhaa hysteriaa. Esim mun äitini oli erittäinkin rakastava, eikä yhtään väkivaltainen.

Jos äitisi olisi ollut oiekasti rakastava, sä uskoisit, että äidit tosiaan voi tehdä pahaa lapsilleen.

ap

Outo teoria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ollenkaan ota kantaa siihen millaisena äitinä itseäsi pidät? Oletko kyennyt olemaan yhtään parempi äiti omille lapsillesi vai pikemminkin paljon kehnompi äiti? Vihaavatko lapsesi sinua aikuisena vielä enemmän kuin sinä omaa äitiäsi? Kypsä ihminen käsittelisi lapsuutensa eikä siirtäisi kaikkea kaunaa seuraavaan sukupolveen. 

Oikeastaan olisi tervettä (joskin surullista), jos lapseni vihaisivat minua enemmän, kuin minä äitiäni ja vähemmän kääntäisivät sitä heihin, kuten minä käänsin minuun, kun äitiä oli vaikea vihata. Kärsin äidistä kyllä, mutta se ei ole sama kuin viha.

ap

Sittenhän olet onnistunut äitinä kun lapsesi vihaavat sinua. Tosin oletan, että aikuisina enemmänkin inhoavat eivätkä halua olla missään tekemisissä kanssasi - toisin kuin sinä joka roikut traumoissasi koko ikäsi. Lasten isä vaikuttaa sen verran tasapainoiselta, että lapsesi selviävät kunhan pystyvät välttämään sinun seuraasi.

ap _tiedostaa_ olevansa traumatisoitunut, joten se on jo paljon se. Äititraumatisoitunut äiti, joka _luulee_ olevansa hyväkin äiti, kun esim. kieltää äititraumansa ja sen tosiasian, että toiset äidit ovat väkivaltaisia äitejä, kaataa koko traumakasansa lastensa niskaan. Hän, joka kieltää väkivaltaisten äitien olemassaolon, kieltää samalla sen tosiasian, että äidit ovat ihmisiä, jotka kykenevät yhtä hyvin raatelemaan kuin rakastamaankin lapsiaan: kuka kieltää esim. sellaisen tosiasian, että äiti on kykenevä jopa murhaamaan lapsensa? Tämä on fakta.

Kai niitäkin jossain on, kun uutisoidaan. Tuollainen taas lietsoo täysin turhaa hysteriaa. Esim mun äitini oli erittäinkin rakastava, eikä yhtään väkivaltainen.

Jos äitisi olisi ollut oiekasti rakastava, sä uskoisit, että äidit tosiaan voi tehdä pahaa lapsilleen.

ap

Koska sulla ois empatiaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ollenkaan ota kantaa siihen millaisena äitinä itseäsi pidät? Oletko kyennyt olemaan yhtään parempi äiti omille lapsillesi vai pikemminkin paljon kehnompi äiti? Vihaavatko lapsesi sinua aikuisena vielä enemmän kuin sinä omaa äitiäsi? Kypsä ihminen käsittelisi lapsuutensa eikä siirtäisi kaikkea kaunaa seuraavaan sukupolveen. 

Oikeastaan olisi tervettä (joskin surullista), jos lapseni vihaisivat minua enemmän, kuin minä äitiäni ja vähemmän kääntäisivät sitä heihin, kuten minä käänsin minuun, kun äitiä oli vaikea vihata. Kärsin äidistä kyllä, mutta se ei ole sama kuin viha.

ap

Sittenhän olet onnistunut äitinä kun lapsesi vihaavat sinua. Tosin oletan, että aikuisina enemmänkin inhoavat eivätkä halua olla missään tekemisissä kanssasi - toisin kuin sinä joka roikut traumoissasi koko ikäsi. Lasten isä vaikuttaa sen verran tasapainoiselta, että lapsesi selviävät kunhan pystyvät välttämään sinun seuraasi.

ap _tiedostaa_ olevansa traumatisoitunut, joten se on jo paljon se. Äititraumatisoitunut äiti, joka _luulee_ olevansa hyväkin äiti, kun esim. kieltää äititraumansa ja sen tosiasian, että toiset äidit ovat väkivaltaisia äitejä, kaataa koko traumakasansa lastensa niskaan. Hän, joka kieltää väkivaltaisten äitien olemassaolon, kieltää samalla sen tosiasian, että äidit ovat ihmisiä, jotka kykenevät yhtä hyvin raatelemaan kuin rakastamaankin lapsiaan: kuka kieltää esim. sellaisen tosiasian, että äiti on kykenevä jopa murhaamaan lapsensa? Tämä on fakta.

Kai niitäkin jossain on, kun uutisoidaan. Tuollainen taas lietsoo täysin turhaa hysteriaa. Esim mun äitini oli erittäinkin rakastava, eikä yhtään väkivaltainen.

Jos äitisi olisi ollut oiekasti rakastava, sä uskoisit, että äidit tosiaan voi tehdä pahaa lapsilleen.

ap

Outo teoria.

Ei vaan epäempaattinen ihminen ei ymmärrä, ettei kaikki saa äideiltään rakkautta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli tosissaan sitä mieltä, että kun "ystäväni" suuttui, jos halusin mennä kaupungille ilman häntä, että mussa on jotain vikaa. Se oli aivan hirveää aikaa.

ap

Ja mä mietin sitten 20 vuotta, että mitä vikaa. 20-40v:na.

ap

Älä huoli, menetät takuulla seuraavat 20 vuodet kun et voi ottaa etäisyyttä äidistäsi. Kukaan täällä ei ole kiinnostunut sinun "vihaan äitini"-ketjuja.

Olet hylännyt omat lapsisi jotta saat istua yksin ja vihata toisen ihmisen. Eli kyllä olet aiheuttanut traumaa lapsillesi hylkäämällä heidät.

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli tosissaan sitä mieltä, että kun "ystäväni" suuttui, jos halusin mennä kaupungille ilman häntä, että mussa on jotain vikaa. Se oli aivan hirveää aikaa.

ap

Ja mä mietin sitten 20 vuotta, että mitä vikaa. 20-40v:na.

ap

Älä huoli, menetät takuulla seuraavat 20 vuodet kun et voi ottaa etäisyyttä äidistäsi. Kukaan täällä ei ole kiinnostunut sinun "vihaan äitini"-ketjuja.

Olet hylännyt omat lapsisi jotta saat istua yksin ja vihata toisen ihmisen. Eli kyllä olet aiheuttanut traumaa lapsillesi hylkäämällä heidät.

Ei, kyllä siitä miettimisestä sen verran hyötyä oli, että olen jo paljon valmiimpi paranemaan kuin ilman sitä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

No niin, nuija, sulla onkin "vaan" isätraumoja!

ap

Meinaan toi harrastusvinkki....voi tsiisus...

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

Tuo estin-ne-elämästäni -lause on huippuhyvä lause silloin, kun käsitellään traumoja läpi psykoterapiassa: kaikki perustuu oikeastaan siihen, että estää vahingollisten asioiden vaikutuksen omaan elämään niin mielen sisällä kuin live-elämässäkin. Ja siis syvien äititraumojen ollessa kyseessä aikaa kyllä kuluu vahingollisten asioiden estämiseen elämässä, mutta se työ kannattaa - ehdottomasti! Psykoterapiassa vähitellen mm. psyykevarkaat eristetään oman arvokkaan elämän ulkopuolelle, jolloin aikaa vapautuu elää sitä omaa arvokasta elämää itseä rakastaen ja kunnioittaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

Tuo estin-ne-elämästäni -lause on huippuhyvä lause silloin, kun käsitellään traumoja läpi psykoterapiassa: kaikki perustuu oikeastaan siihen, että estää vahingollisten asioiden vaikutuksen omaan elämään niin mielen sisällä kuin live-elämässäkin. Ja siis syvien äititraumojen ollessa kyseessä aikaa kyllä kuluu vahingollisten asioiden estämiseen elämässä, mutta se työ kannattaa - ehdottomasti! Psykoterapiassa vähitellen mm. psyykevarkaat eristetään oman arvokkaan elämän ulkopuolelle, jolloin aikaa vapautuu elää sitä omaa arvokasta elämää itseä rakastaen ja kunnioittaen.

Niinpä. Mitä sillä arjessa muuten enää satutettuna aikuisena tekee? Ei ne ongelmat olekaan aikeissa jatkua sieltä vanhemman puolelta kun kasvat aikuiseksi, eli ei niiden "estämisellä" sieltä ole enää mitään parantavaa tai auttavaa vaikutusta.

Jos terapeutti ei osaa niitä "stää" mielen tasolta, niin ei potilas parane. Täyttää peetä se, että potilas terapiassa itsekseen paranisi. Ei parane. Hän menee sinne parannettavaksi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

Tuo estin-ne-elämästäni -lause on huippuhyvä lause silloin, kun käsitellään traumoja läpi psykoterapiassa: kaikki perustuu oikeastaan siihen, että estää vahingollisten asioiden vaikutuksen omaan elämään niin mielen sisällä kuin live-elämässäkin. Ja siis syvien äititraumojen ollessa kyseessä aikaa kyllä kuluu vahingollisten asioiden estämiseen elämässä, mutta se työ kannattaa - ehdottomasti! Psykoterapiassa vähitellen mm. psyykevarkaat eristetään oman arvokkaan elämän ulkopuolelle, jolloin aikaa vapautuu elää sitä omaa arvokasta elämää itseä rakastaen ja kunnioittaen.

Niinpä. Mitä sillä arjessa muuten enää satutettuna aikuisena tekee? Ei ne ongelmat olekaan aikeissa jatkua sieltä vanhemman puolelta kun kasvat aikuiseksi, eli ei niiden "estämisellä" sieltä ole enää mitään parantavaa tai auttavaa vaikutusta.

Jos terapeutti ei osaa niitä "stää" mielen tasolta, niin ei potilas parane. Täyttää peetä se, että potilas terapiassa itsekseen paranisi. Ei parane. Hän menee sinne parannettavaksi.

ap

Psykoterapoitava paranee psykoterapeutin avustuksella. Parantava asia on psykoterapeutin ja psykoterapoitavan suhde, jossa psykoterapoitava tekee psyykkistä työtä käydessään läpi mm. mahdollisia äititraumojaan. Koska rankimmat ja raaimmat äititraumat on tuotettu ihmiselle vauvana ja traumojen tuottaminen on jatkunut koko lapsuuden ajan, niin syvimpien ja kipeimpien äititraumojen läpikäyminen on äärimmäisen raskasta, pelottavaa, kivuliasta, vaativaa ja kuluttavaa työtä, jota on tehtävä vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

Tuo estin-ne-elämästäni -lause on huippuhyvä lause silloin, kun käsitellään traumoja läpi psykoterapiassa: kaikki perustuu oikeastaan siihen, että estää vahingollisten asioiden vaikutuksen omaan elämään niin mielen sisällä kuin live-elämässäkin. Ja siis syvien äititraumojen ollessa kyseessä aikaa kyllä kuluu vahingollisten asioiden estämiseen elämässä, mutta se työ kannattaa - ehdottomasti! Psykoterapiassa vähitellen mm. psyykevarkaat eristetään oman arvokkaan elämän ulkopuolelle, jolloin aikaa vapautuu elää sitä omaa arvokasta elämää itseä rakastaen ja kunnioittaen.

Niinpä. Mitä sillä arjessa muuten enää satutettuna aikuisena tekee? Ei ne ongelmat olekaan aikeissa jatkua sieltä vanhemman puolelta kun kasvat aikuiseksi, eli ei niiden "estämisellä" sieltä ole enää mitään parantavaa tai auttavaa vaikutusta.

Jos terapeutti ei osaa niitä "stää" mielen tasolta, niin ei potilas parane. Täyttää peetä se, että potilas terapiassa itsekseen paranisi. Ei parane. Hän menee sinne parannettavaksi.

ap

Psykoterapoitava paranee psykoterapeutin avustuksella. Parantava asia on psykoterapeutin ja psykoterapoitavan suhde, jossa psykoterapoitava tekee psyykkistä työtä käydessään läpi mm. mahdollisia äititraumojaan. Koska rankimmat ja raaimmat äititraumat on tuotettu ihmiselle vauvana ja traumojen tuottaminen on jatkunut koko lapsuuden ajan, niin syvimpien ja kipeimpien äititraumojen läpikäyminen on äärimmäisen raskasta, pelottavaa, kivuliasta, vaativaa ja kuluttavaa työtä, jota on tehtävä vuosia.

Niin no on useimmiten jatkunut läpi lapsuuden, se toipumisesta tekee haastavaa. Mulla oli se "onni", että vauva-aika lienee ollut vielä aika ok, vauva kun ei omaa mielipiteitä. Äitini vahingoitti sitten kun minusta olisi pitänyt tulla persoona.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

Tuo estin-ne-elämästäni -lause on huippuhyvä lause silloin, kun käsitellään traumoja läpi psykoterapiassa: kaikki perustuu oikeastaan siihen, että estää vahingollisten asioiden vaikutuksen omaan elämään niin mielen sisällä kuin live-elämässäkin. Ja siis syvien äititraumojen ollessa kyseessä aikaa kyllä kuluu vahingollisten asioiden estämiseen elämässä, mutta se työ kannattaa - ehdottomasti! Psykoterapiassa vähitellen mm. psyykevarkaat eristetään oman arvokkaan elämän ulkopuolelle, jolloin aikaa vapautuu elää sitä omaa arvokasta elämää itseä rakastaen ja kunnioittaen.

Niinpä. Mitä sillä arjessa muuten enää satutettuna aikuisena tekee? Ei ne ongelmat olekaan aikeissa jatkua sieltä vanhemman puolelta kun kasvat aikuiseksi, eli ei niiden "estämisellä" sieltä ole enää mitään parantavaa tai auttavaa vaikutusta.

Jos terapeutti ei osaa niitä "stää" mielen tasolta, niin ei potilas parane. Täyttää peetä se, että potilas terapiassa itsekseen paranisi. Ei parane. Hän menee sinne parannettavaksi.

ap

Psykoterapoitava paranee psykoterapeutin avustuksella. Parantava asia on psykoterapeutin ja psykoterapoitavan suhde, jossa psykoterapoitava tekee psyykkistä työtä käydessään läpi mm. mahdollisia äititraumojaan. Koska rankimmat ja raaimmat äititraumat on tuotettu ihmiselle vauvana ja traumojen tuottaminen on jatkunut koko lapsuuden ajan, niin syvimpien ja kipeimpien äititraumojen läpikäyminen on äärimmäisen raskasta, pelottavaa, kivuliasta, vaativaa ja kuluttavaa työtä, jota on tehtävä vuosia.

Niin no on useimmiten jatkunut läpi lapsuuden, se toipumisesta tekee haastavaa. Mulla oli se "onni", että vauva-aika lienee ollut vielä aika ok, vauva kun ei omaa mielipiteitä. Äitini vahingoitti sitten kun minusta olisi pitänyt tulla persoona.

ap

Onhan vauvoillakin mielipiteitä, vaikka he eivät niitä sanoin ilmaise, vaan vauvojen ilmaisukeinoilla, mutta on hienoa, jos vauva-aikasi on sujunut hyvin, sillä vauva-aikaiset traumat ovat hyvin syviä ja vaurioittavia. Äititraumoista tekee haastavan juuri se, että ne ovat jatkuneet tosiaankin usein läpi koko lapsuuden, ja äiti on saattanut traumoittaa lapsensa hyvinkin peitellyin ja hienovaraisin keinoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lähinnä isä traumoja, mut ne on jo käsitelty terapiassa. Sisarukset tosin yritti jatkaa isän jalanjäljissä. Estin ne elämästäni. Ap:lle antaisin neuvon, että etsi elämä! Joku harrastus vaikka.

Tuo estin-ne-elämästäni -lause on huippuhyvä lause silloin, kun käsitellään traumoja läpi psykoterapiassa: kaikki perustuu oikeastaan siihen, että estää vahingollisten asioiden vaikutuksen omaan elämään niin mielen sisällä kuin live-elämässäkin. Ja siis syvien äititraumojen ollessa kyseessä aikaa kyllä kuluu vahingollisten asioiden estämiseen elämässä, mutta se työ kannattaa - ehdottomasti! Psykoterapiassa vähitellen mm. psyykevarkaat eristetään oman arvokkaan elämän ulkopuolelle, jolloin aikaa vapautuu elää sitä omaa arvokasta elämää itseä rakastaen ja kunnioittaen.

Niinpä. Mitä sillä arjessa muuten enää satutettuna aikuisena tekee? Ei ne ongelmat olekaan aikeissa jatkua sieltä vanhemman puolelta kun kasvat aikuiseksi, eli ei niiden "estämisellä" sieltä ole enää mitään parantavaa tai auttavaa vaikutusta.

Jos terapeutti ei osaa niitä "stää" mielen tasolta, niin ei potilas parane. Täyttää peetä se, että potilas terapiassa itsekseen paranisi. Ei parane. Hän menee sinne parannettavaksi.

ap

Psykoterapoitava paranee psykoterapeutin avustuksella. Parantava asia on psykoterapeutin ja psykoterapoitavan suhde, jossa psykoterapoitava tekee psyykkistä työtä käydessään läpi mm. mahdollisia äititraumojaan. Koska rankimmat ja raaimmat äititraumat on tuotettu ihmiselle vauvana ja traumojen tuottaminen on jatkunut koko lapsuuden ajan, niin syvimpien ja kipeimpien äititraumojen läpikäyminen on äärimmäisen raskasta, pelottavaa, kivuliasta, vaativaa ja kuluttavaa työtä, jota on tehtävä vuosia.

Niin no on useimmiten jatkunut läpi lapsuuden, se toipumisesta tekee haastavaa. Mulla oli se "onni", että vauva-aika lienee ollut vielä aika ok, vauva kun ei omaa mielipiteitä. Äitini vahingoitti sitten kun minusta olisi pitänyt tulla persoona.

ap

Onhan vauvoillakin mielipiteitä, vaikka he eivät niitä sanoin ilmaise, vaan vauvojen ilmaisukeinoilla, mutta on hienoa, jos vauva-aikasi on sujunut hyvin, sillä vauva-aikaiset traumat ovat hyvin syviä ja vaurioittavia. Äititraumoista tekee haastavan juuri se, että ne ovat jatkuneet tosiaankin usein läpi koko lapsuuden, ja äiti on saattanut traumoittaa lapsensa hyvinkin peitellyin ja hienovaraisin keinoin.

No on voinut olla mielipiteitä, mutta en ole hävinnyt niissä nujertajalle, vaan saanut olla rauhassa eri mieltä. En edes tajua, milliaisia mielipiteitä vauvoilla on?

ap