Milloin pitää luovuttaa jos ei pääse yli pettämisestä?

Hän ei ollut vihanen ja hyökkäävä kuten sinä, vaan haluaa ja osaa selviytyä tilanteesta toisin kuin sinä. Onko liian vaikea ymmärtää? Teidän henkilökohtaiset tragediat eivät korreloi avaajan tapaukseen. Lukekaa avaajan viestit ymmätäkää lukemanne ja kommentoikaa niitä. Teidän omat kokemukset eivät ole aiheena. Onko tämä muka näin vaikea asia käsittää?

Vierailija kirjoitti:

Ollaan asiasta keskusteltu paljon ja ihan hyvässä hengessä, mies ei osaa selittää miksi, kuulemma vain tilaisuus tuli, oli humalassa, eikä ajatellut minua siinä hetkessä lainkaan. Tuntuu pahalta olla niin merkityksetön, ettei minua edes muisteta kun tulee tilaisuus pettää. Kuitenkin nyt kovasti vakuuttelee että ymmärtää tehneensä väärin ja katuu ja sanoo ettei toistu, tähän haluan uskoa kun miehellä tuntuu itselläänkin olevan paha olo asian kanssa ja tuskin niin hyvin pystyisi näyttelemään etteikö se olisi aitoa... On ollut puhetta pariterapiasta, mutta kun pystymme asiasta puhumaan keskenämmekin niin en tiedä onko se hintansa väärti, kun on aika kallista lystiä. Alan vain itse olla aika loppu, kun en ole tämän jälkeen saanut juuri nukuttua kuin parin tunnin pätkiä, lisäksi ruokahalu on kadonnut. Meillä on pienet lapset, pienempi vielä valvottaa öisin ja päivisin täytyy jaksaa olla reipas vaikkei oikeasti jaksaisikaan. Toimintakyky tuntuu olevan ihan nollissa. Lisäksi mies on ollut asiasta niin rikki, etten ole oikein itse edes ehtinyt käsitellä asiaa kun olen ollut hänen tukenaan. Järjetöntä joo, mutta kun se mies on edelleen niin tärkeä ja rakas kaikesta huolimatta, etten haluaisi hänellekään pahaa oloa, vaikka toisaalta tiedän että ihan on sen ansainnut. Jotenkin tää oma pahoinvointi on vain niin kokonaisvaltaista, että välillä meinaa iskeä ihan järjetön epätoivo.

Tämä on vanha ketju ja vanha setti, mutta jostain syystä pienten lasten isät muuttuvat ihan kummallisiksi lapsiperhearjen jaloissa. Oma napa alkaa kummasti kiinnostamaan enemmän ja täysin uskollisista tyypeistä tulee uskomattoman röyhkeitä pettureita kuin taikaiskusta. Mitään stressiä ei jakseta ja se lasten äiti on vain lasten äiti eikä vaimo, ja sitä pitää yrittää jallittaa kuusnolla. Mistään asioista ei voi keskustella asiallisesti, vaan tekemisiään salaillaan ja peitellään. 

Nyt moni tätä lukeva miettii, ettei meidän mies ainakaan, mutta kuinka moni on saanut litsarin kesken kaiken kasvoilleen sellaisessa tilanteessa missä on luullut kaiken olevan hyvin? Minullekin kävi niin. Se oli sellainen tärsky, etten toipunut siitä ikinä. Sieltä vain uskollisena ja kunnollisena pitämäni mies osoittautui täydelliseksi nihilistiksi, mikä ei saanut edes suutaan auki vaan pimitti tiedon viimeiseen asti ja oikeastaan halusi säästää kertomisen vaivan jättäytymällä kiinni. Vedin ihan rynnäkkökännin tajuttuani, että selkäni takana on touhuttu vaikka mitä puolentoistavuoden ajan, ja seuraavana aamuna heräsin sohvalta umpidarraisena siihen että lapsi itkee vaipoissaan. Mies oli aamulla pokkana lähtenyt vain töihin, vaikka hänellä työnluonne oli sellainen, että senkus jää kotiin vain omalla ilmoituksellaan, eli näin vähän hyvinvointini hänelle mitään merkitsi. Seuraavasta kerrasta ilmoitin, että lapsi lähtee sosiaalihuollon mukaan, jos mies ei lopeta oikuttelua ja mies tajusi vasta tästä, että olen aivan tosissani. Jos itse mokaat, niin siinä vaiheessa ei ole varaa aloittaa mitään otteluita kanssani, se on ihan vissi. 

Sain lapsen hoidettua, vaikka olin aivan rikki ja maassa, ja tunsin itseni niin nöyryytetyksi. Ainoa virhe minkä tein oli jäädä kotiin, koska tuolla tavoin mies ei oppinut etten ole itsestäänselvyys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan asiasta keskusteltu paljon ja ihan hyvässä hengessä, mies ei osaa selittää miksi, kuulemma vain tilaisuus tuli, oli humalassa, eikä ajatellut minua siinä hetkessä lainkaan. Tuntuu pahalta olla niin merkityksetön, ettei minua edes muisteta kun tulee tilaisuus pettää. Kuitenkin nyt kovasti vakuuttelee että ymmärtää tehneensä väärin ja katuu ja sanoo ettei toistu, tähän haluan uskoa kun miehellä tuntuu itselläänkin olevan paha olo asian kanssa ja tuskin niin hyvin pystyisi näyttelemään etteikö se olisi aitoa... On ollut puhetta pariterapiasta, mutta kun pystymme asiasta puhumaan keskenämmekin niin en tiedä onko se hintansa väärti, kun on aika kallista lystiä. Alan vain itse olla aika loppu, kun en ole tämän jälkeen saanut juuri nukuttua kuin parin tunnin pätkiä, lisäksi ruokahalu on kadonnut. Meillä on pienet lapset, pienempi vielä valvottaa öisin ja päivisin täytyy jaksaa olla reipas vaikkei oikeasti jaksaisikaan. Toimintakyky tuntuu olevan ihan nollissa. Lisäksi mies on ollut asiasta niin rikki, etten ole oikein itse edes ehtinyt käsitellä asiaa kun olen ollut hänen tukenaan. Järjetöntä joo, mutta kun se mies on edelleen niin tärkeä ja rakas kaikesta huolimatta, etten haluaisi hänellekään pahaa oloa, vaikka toisaalta tiedän että ihan on sen ansainnut. Jotenkin tää oma pahoinvointi on vain niin kokonaisvaltaista, että välillä meinaa iskeä ihan järjetön epätoivo.

Tämä on vanha ketju ja vanha setti, mutta jostain syystä pienten lasten isät muuttuvat ihan kummallisiksi lapsiperhearjen jaloissa. Oma napa alkaa kummasti kiinnostamaan enemmän ja täysin uskollisista tyypeistä tulee uskomattoman röyhkeitä pettureita kuin taikaiskusta. Mitään stressiä ei jakseta ja se lasten äiti on vain lasten äiti eikä vaimo, ja sitä pitää yrittää jallittaa kuusnolla. Mistään asioista ei voi keskustella asiallisesti, vaan tekemisiään salaillaan ja peitellään. 

Nyt moni tätä lukeva miettii, ettei meidän mies ainakaan, mutta kuinka moni on saanut litsarin kesken kaiken kasvoilleen sellaisessa tilanteessa missä on luullut kaiken olevan hyvin? Minullekin kävi niin. Se oli sellainen tärsky, etten toipunut siitä ikinä. Sieltä vain uskollisena ja kunnollisena pitämäni mies osoittautui täydelliseksi nihilistiksi, mikä ei saanut edes suutaan auki vaan pimitti tiedon viimeiseen asti ja oikeastaan halusi säästää kertomisen vaivan jättäytymällä kiinni. Vedin ihan rynnäkkökännin tajuttuani, että selkäni takana on touhuttu vaikka mitä puolentoistavuoden ajan, ja seuraavana aamuna heräsin sohvalta umpidarraisena siihen että lapsi itkee vaipoissaan. Mies oli aamulla pokkana lähtenyt vain töihin, vaikka hänellä työnluonne oli sellainen, että senkus jää kotiin vain omalla ilmoituksellaan, eli näin vähän hyvinvointini hänelle mitään merkitsi. Seuraavasta kerrasta ilmoitin, että lapsi lähtee sosiaalihuollon mukaan, jos mies ei lopeta oikuttelua ja mies tajusi vasta tästä, että olen aivan tosissani. Jos itse mokaat, niin siinä vaiheessa ei ole varaa aloittaa mitään otteluita kanssani, se on ihan vissi. 

Sain lapsen hoidettua, vaikka olin aivan rikki ja maassa, ja tunsin itseni niin nöyryytetyksi. Ainoa virhe minkä tein oli jäädä kotiin, koska tuolla tavoin mies ei oppinut etten ole itsestäänselvyys. 

Viesti jäi merkkimäärän takia lyhyeksi. Joka tapauksesta tuosta alkoi matka, jonka aikana opin, että itse on pidettävä itsestään huolta ja irtauduttava siitä, että on vain äiti eikä saa alistua siihen asemaan. Miehen opin nopeasti jättämään sivuhuomiolle, enkä enää elänyt vain häntä varten. Meilläkin hänelle tuli suurena tilaisuutena se, että kun olin hänelle itsestäänselvyys, niin hän uskalsi toteuttaa itseään. Nykyisin olen ihan sujut itseni kanssa, mutta anteeksi en anna enkä tule koskaan antamaan. 

Tämän myötä aloin myös nopeasti hahmottamaan kenellä on riski tulla petetyksi tai pettää, ja olen jo leikkipuistossa erottanut kenen mies on uskollinen ja kenen ei. Olen myös hahmottanut nopeasti millaisilla kaavoilla ihmiset parisuhteessaan toimivat, ja olen huomannut miten avoin kommunikointi on tärkeää. Siitä vain ei puhuta, miten tästä toitotetaan pelkästään naisille. Miehetkin puhuvat, mutta he täyttävät sen tyhjän tilan puhumalla kaikkea aiheen vierestä, niin kuin meilläkin yritettiin. Aina kun puhutaan kommunikoinnista, niin se on sysätty pelkästään naisten ongelmaksi, ja miehiä vastuutetaan edelleen liian vähän. Meilläkin ongelma oli se, että pohdin yökaudet mikä mättää, eikä mies saanut vuoteen sanottua suuntaan tai toiseen mistä on kyse vaan jätti minut arvailemaan. Silti joku lautanaama tuli ohjeistamaan miten kommunikointi on tärkeää. Kun lopulta kommunikaatio aukesi, oli jo minun osaltani liian myöhäistä, ja mies täytti tilan ihan tyhjeillä puheilla sanomatta kertaakaan mikä on ongelma. 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se pettäminen ole oire jostain muusta. Tästä syystä riippuu, voiko suhdetta jatkaa/voiko asialle tehdä jotain.

Eikö se ole hiton sama, mistä oireesta on kyse? Kenellekään suhde ei ole mitään lastenleikkiä eikä helppoa. Mutta ihmiselle on annettu aivot, ja suu puhua ja selvittää ongelmia. Maistraatissa tai kirkossa on solmittu SOPIMUS ja se joka sen rikkoo, on syypää. Piste. Mitään kaunistelemista asiassa ei ole. Verratkaa hitossa muihin elämän sopimuksiin työpaikasta, asunnosta, auton ostosta tai mistä hyvänsä muusta asiasta (jotka eivät edes ole niin tärkeitä kuin avioliitto) ja miettikää sitten miltä tuntuu kun joku selän takana alkaa pettää teitä! Ja selittää, että kun oli oireita ettei tämä toiminut… Jokainen aikuinen tietää, että sopimukset voidaan purkaa kun on rehellinen. Se joka kusettaa toista, on syyllinen ja petturi!

Meillä on nyt kuusi vuotta mennyt siitä kun mies jäi kiinni sivusuhteesta ja hurjasta määrästä valehtelua. Valehtelu ei ole loppunut vielä tänäkään päivänä. Nykyään saan kyllä jo nukuttua, mutta asia käy kyllä mielessä päivittäin ja ahdistaa. Olin 24 vuotias kun miehellä oli melkein vuoden kestänyt sivusuhde, jonka kanssa nauroivat tyhmyyttäni kun en sivusuhtetta "tajunnut", ennen kuin sain rysän päältä kiinni. Täytän nyt 30 vuotta ja kuusi viimeistä vuotta on mennyt aivan haaskuun. Minusta ei todellakaan tunnu että aikaa olisi kulunut näin paljon, sillä monet asiat tilanteesta muistan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Sanoja, paikkoja, kasvoja.. Olen yrittänyt pakottaa itseni unohtamaan, mutta en jaksa sitäkään enää yrittää. En pääse näistä ajatuksista eroon. Lisäksi olen koko ajan varpaillani, jos onkin joku uusi nainen kierrossa, jonka kanssa taas yhdessä nauretaan minun sinisilmäisyydelleni, kun en tajua.. Tarkkailen siis jatkuvasti mahdollisia merkkejä valheista ja uusista sivusuhteista. Ahdistavat ajatukset ja pelot häiritsevät elämääni, opiskeluja ja työtä vaikka haluaisin kovasti panostaa esimerkiksi työntekoon ja opiskeluun, jotta pärjäisin sitten tarvittaessa ihan omillani. Ja kokisin pystyvyyden tunnetta elämässä. Mutta tällä menolla saan vielä potkut töistäkin. Miehellä kyllä menee lujaa myös uralla. Minä vain jäin välitilaan jossa en koskaan toipunut kriisistä.

Täällä myös, nyt 7 vuotta kulunut salasuhteen ja valheiden paljastumisesta. Näen edelleen painajaisia. Minäkin muistan päivämääriä tuolta ajalta. Päivän, jona tiedän miehen viettäneen illan naisen luona. Päivän, jona huolimaton viesti paljasti jäävuoren huipun. Muistan valheet ja sen miten ne yks kerrallaan paljastui, kun riittävästi selvitin asioita eri ihmisten kautta. Mietin asiaa edelleen lähes päivittäin, mutta se ei ole yhtä repivää yleensä enää, vaan pystyn nyt käymään töissä, vaikka niitäkin päiviä on, kun en meinaa saada töitäni tehtyä kun näitä muistoja vyöryy mieleen.

Kun mies nyt sanojensa mukaan käytti tulleen tilaisuuden, niin montakohan läheltäpititilannetta on jo aiemmin ollut? Eroa, jos yhtään arvostat itseäsi.

Minulle tuli miehen äiti lankoja pitkin, että miten ihmeellisenä naisena oikein itseäni pidän, etten anna anteeksi sitä että miestä kerran joku muukin houkuttaa. Että sellaista miestä en löydä, joka joskus ei pettäisi, ja että hänen poikansa vain oli niin tyhmä että myönsi tekonsa. Äiti olisi kuulemma ohjeistanut olemaan kertomatta.

Myös yksi yhteinen ystävä puolusteli miestä, että varmasti kaikilla miehillä joskus tekee toista mieli. No, houkutus ja mieliteko ovat yksi asia, ja päätös niiden toteuttamisesta toinen.

Kun yhden kerran annat anteeksi, annat pian toisenkin kerran.

Kukaan ei voi päättää toisen tekemisistä. Yhden asian olen oppinut tämän 60 vuotta jatkuneen elämän aikana. Jaloillaan voi äänestää ihan missä asiassa tahansa. Itsestään kannattaa pitää huolta.

Meillä mies jäi kiinni siitä että antoi naiselle puhelin numeronsa baarissa.. mitään fyysistä pettämistä ei siis tapahtunut. Mutta.. jos en olisi saanut tietää niin miten olisi käynyt? Tästä on nyt muutama vuosi aikaa ja en vieläkään ole päässyt asian yli..luottamus ei palaa 100% enää koskaan.

Kolme vuotta mennyt. Tiedän, etten pysty antamaan anteeksi koskaan.

Petoksesta toipumiseen menee vuosia, ei kuukausia. Voi mennä kymmeniäkin vuosia.

Kannattaa sen pettäjän kanssa jutella siitäkin, ettet onnistu pääsemään asian yli. Jostainhan sitä pitää lähteä purkamaan. Ero tulee muuten.

Vierailija kirjoitti:

Kolme vuotta mennyt. Tiedän, etten pysty antamaan anteeksi koskaan.

Anteeksiantamattomuus sitoo vain itseäsi ko. asiaan. Kärsit tasan niin kauan vain ykisnäsi, jos et anna anteeksi. Se pettänyt osapuoli ei jää elämään ainaisessa katumuksessa tekonsa suhteen, vaan pääsee yleensä yli siitä, että on tehnyt niin.

Sekin kannattaa muistaa, ettei anteeksiantamattomuus estä sitä, etteikö niin kävisi uudelleenkin. Kannattaisi nyt oikeasti mennä eteenpäin asiassa ja ruveta elämään. Petoksen uhallakin.

Kyllähän ihminen säätelee syömistäänkin, vaikka näkee hyvää ruokaa ylenmäärin kaiken aikaan. Ihmisen toimintaa ohjaa tietoisuus, ei vain vietit.