Voiko syömishäiriöstä koskaan parantua täysin?

Ei varmaan lohduta, mutta minäkään en ole päässyt yli. Triggeröidyn tosi helposti ja välillä tekee mieli alkaa laihduttamaan ja välillä teenkin niin päivän tai pari. Ja minä myös tarkkailen muiden kehoja tai katson thispoa. Tuo sun tilanne kuitenkin vaikuttaa vakavammalta ._. sun kannattaa varmaan käydä edes kerran tai pari juttelemassa jollekin

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan lohduta, mutta minäkään en ole päässyt yli. Triggeröidyn tosi helposti ja välillä tekee mieli alkaa laihduttamaan ja välillä teenkin niin päivän tai pari. Ja minä myös tarkkailen muiden kehoja tai katson thispoa. Tuo sun tilanne kuitenkin vaikuttaa vakavammalta ._. sun kannattaa varmaan käydä edes kerran tai pari juttelemassa jollekin

Olen käynyt juttelemassa ja saanut muutenkin apua, mutta tuntuu ettei se oikein auta. Aina puhutaan samat asiat läpi, mutta mitään konkreettista ei saa irti.

Ap

Kokonaan ei parannu koskaan, se on surullista, mutta totta. Ne ajatukset ovat aina jossain mielen perukoilla. Mutta niiden kanssa voi oppia elämään ja hallitsemaan niitä. Tähän toki tarvitaan paljon työtä, mutta ehdoton kuolemantuomio ei syömishäiriö ole. Voimia! <3

Sairastin aikoinaan bulimiaa, 14-vuotiaasta parikymppiseksi. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin syön ihan normaalisti ja terveellisesti, mutta jos syön liian paljon (mahalaukun pinkeäksi) niin on vaan pakko oksentaa.

Ei varmaan tämäkään kokemus lohduta. Koita olla armollinen itsellesi.

Uskon että ei. Sama juttu kuin alkoholismissa, sairaus vaanii aina siellä taustalla. Mutta itse olen päässyt kuitenkin niin pitkälle että on pitkiäkin kausia, kun noita ajatuksia ei ole. Lähinnä stressin ym. yhteydessä aktivoituvat ja silloin on relapsin vaara.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että ei. Sama juttu kuin alkoholismissa, sairaus vaanii aina siellä taustalla. Mutta itse olen päässyt kuitenkin niin pitkälle että on pitkiäkin kausia, kun noita ajatuksia ei ole. Lähinnä stressin ym. yhteydessä aktivoituvat ja silloin on relapsin vaara.

Minullakin ajatusten määrä vaihtelee kausittain. Esimerkiksi kesällä oli pitkä hyvä kausi. Se kuitenkin loppui kuin seinään, kun näin itsestäni juhlissa otetun kuvan ja näytin mielestäni siinä läskille...

Ap

Mäkin olen "toipunut" syömishäiriöstä. Syön muiden nähden normaalisti vaikkakin ehkä vähemmän, koska jos syön mielestäni liikaa niin mun on pakko oksentaa. Ja en oo mikään sairaalloisen laiha enää, bmi 16,5 tällä hetkellä ja tuntuu että näytän siltä ku olisin normaalipainon ylärajalla. Vertailen omia ja muiden syömisiä jatkuvasti ja edelleen pelkään tiettyjä ruokia. Sairastuin myös jo ala-asteella ja oon nyt 22v, pelkään etten tuu ikinä pääsee tästä eroon. Oon käynyt jo vuosia terapiassa mutta tuntuu ettei tää tilanne kehity suuntaan tai toiseen.

No kyllä voi. Mä olen sairastanut anoreksiaa, ollut ihan sairaalahoidossakin ja sen jälkeen vielä monta vuotta bulimiaa. En ole millään tavalla sairas enää. Toki yritän syödä terveellisesti, mutta se on ihan normaalia. En koe huonoa omatuntoa herkuttelusta. Olen normaalipainoinen, en edes hoikka, ja oikeasti tyytyväisempi peilikuvaani kuin moni muu.

Moi AP, kiva kun aloitit tämmöisen rehellisen ja jotenkin lohdullisenkin vertaistukiketjun. Itsellä puhkesi syömishäiriö sattumalta kun oksensin liikaa karkkia syötyäni ja tuli sellainen euforisen onnistunut "aaah"-olo. Olin 24-vuotias. Kymmenen vuotta on nyt kulunut syömishäiriön kanssa kamppailessa. Ensin bulimia, sitten ortoreksia ja anoreksia. Laihimmillaan olin BMI:ssä 16.5, eli en nyt missää sairaalakunnossa kuitenkaan. Kymmenen kiloa olen siitä sittemmin lihonut. Yhtäältä inhoan lapsellisuuttani ja pinnallisuuttani laihuuden tavoittelussa, aikuinen nainen hyvänen aika. Toisaalta, kaihoten muistelen laihoja aikojani, kun tavallaan näytin kaikille minua aiemmin läskiksi haukkuneille (oma perhe mukaanlukien) että olen tavallaan heitä vahvempi. Noiden satuttavien sanojen ja vihjailujen vuoksi muistan sen hylätyksi tulemisen kokemuksen, ja samalla sen yksinäisen kieron saavutuksen, jopa koston tunteen kun onnistuin lopulta paljon laihduttamaan. Nykyäänkin on hylkäämisen tai e-hyväksytyksi tulemisen kokemus itsellä se triggeri. Sori sekava sepustus.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä voi. Mä olen sairastanut anoreksiaa, ollut ihan sairaalahoidossakin ja sen jälkeen vielä monta vuotta bulimiaa. En ole millään tavalla sairas enää. Toki yritän syödä terveellisesti, mutta se on ihan normaalia. En koe huonoa omatuntoa herkuttelusta. Olen normaalipainoinen, en edes hoikka, ja oikeasti tyytyväisempi peilikuvaani kuin moni muu.

Ja kysyit vielä, että miten. Siihen en osaa valitettavasti vastata. Anoreksian jälkeen pääsin vähän liikaakin ruoan makuun, mikä johti bulimiaan. Mun oksentelu loppu kuitenkin melkeen seinään, kun muutin omilleni. Sain tehdä sitä ruokaa mitä halusin, syödä miten halusin. En halunnut enää heittää ruokaa vessanpönttöön, kun sen oli itse joutunut omalla työllä maksamaan.

Mun ajatusmaailma muuttu kokonaan. Anorektisen laihat ihmiset alko näyttämään todella epämiellyttäviltä. Mä aloin näyttämään kauniilta. Jotenkin sen vaan yhtäkkiä tajus, että elämässä on niin paljon muutakin. Ruoka on nautinto.

Voi parantua. Kokonaan ja täysin.

Omat ensimmäiset laihdutusyritykset oli 6 ikävuoden paikkeilla, ja teini-iän kynnyksellä puhkesi kunnon anoreksia, jota seurasi noin 15 vuoden raju syömishäiriökierre. Nykyään olen onnellinen, syön uhraamatta asialle juurikaan ajatuksia, keho on toimiva ja kaunis ja sopusuhtaisen näköinen. Vaakaa en edes omista.

Halusin tämän kertoa, koska paraneminen on mahdotonta, jollei siihen itse usko. Tietoista ajatustyötä se vaatii mutta jumiutuneiden ja sairaanloisten ajatusmallien muuttaminen on täysin mahdollista. Pelkkä säännöllinen syöminen ei riitä, syömishäiriö kun pohjimmiltaan on ihan muuta kuin ruuan kanssa pelaamista. Häiriintynyt syöminen ja siihen liittyvät pakkoajatukset on vain ulospäin näkyvä oire syvemmällä olevasta ongelmasta, ja se on se juttu joka täytyy löytää, tunnistaa ja hoitaa niin oireilukin lakkaa.

Täällä myös yksi "entinen" sairas. Nykyään voin hyvin ja olen normaalipainoinen. Mutta ne ajatukset!!!! Kyttään syömisiä -ihan kaikkien. Kammoan lihavia,ja pidän painoni kurissa. Tällä hetkellä menossa pieni dieetti, jonka aikana tullut ajatuksia "mitä jos en nyt pystykkään lopettamaan?" Tunne, että on kylläinen on edelleen vaikea. Pärjään sen kanssa, mutta en pidä siitä. Sairaudesta, jolloin oksensin useita kertoja päivässä on jo 20 vuotta! Ei tästä ikinä toivu kokonaan!

Hienoa kuulla, että jotkut teistä ovat onnistuneet kokonaan parantumaan!

Ap

Hei!

Olen teini anoreetikko poika.

(Avo-osasto hoidossa tällä hetkellä.)

Kysyin juuri hoitajalta, että voiko tästä ikinä parantua kokonaan.

Vastaus oli, että se on yksilöllistä.

Jotkut ihmiset paranevat kokonaan ja toisilla se on ajatuksien kanssa kamppailua vaikka olisikin parantunut.

Itse pohdin tällä hetkellä haluanko parantua.

Tiedostan olevani sairas ja tiedän parantumisen hyvät puolet ja sairauden haitat. Mutta aina, kun koitan parantua ja saan lisää painoa, jossain kohti vastaani tulee seinä. Ahdistun miltä näytän ja alan taas laihduttamaan. Otan kyllä terapia/puhu keskusteluja vastaan ja oivallan aika hyvin kumpi on anoreksia minä ja oikea minä.

Kysymykseni on, onko parantumisen yrittäminen sen kaiken tulevan ahdistuksen arvoista?

Jos luit tänne saakka ja kamppailet syömishäiriön kanssa, suuret tsempit! : )

Omalla kohdallani syömishäiriö (anoreksia) on vaivannut jo päälle 20 vuotta, pahimmillaan oli yläaste- ja lukioaikoina. Nykyään pystyn tietyllä tavalla kontrolloimaan ja "tiedostamaan" asian, mutta en usko, että normaali ruokasuhde tulee koskaan olemaan mahdollinen ja esimerkiksi stressi laukaisee herkästi painonpudotusvaiheen ja ylikontrolloinnin. Aina olen ollut alipainoinen, tällä hetkellä BMI on 17.7. eli sinällään nyt olen kuitenkin suht terveissä mitoissa, mutta en vaan osaa katsoa itseäni esim. peilistä muutoin, kun jotain kohtaa kritisoiden.