Vanhenemisen hyväksyminen (40v nainen)

40v on vielä nuori! Piristy ja älä vanhenna itseäsi tuolla asenteella.

Elät todennäköisesti ysikymppiseksi. Meinaatko seuraavat 50 vuotta päivitellä vanhenemistasi? Vanhana katsot kuvia nelikymppisestä itsestäsi ihaillen, miten kauniilta ja elinvoimaiselta näytitkään. Elä täysillä, elä loppuun asti. Jätä vanhenemisen surkuttelu niihin vuosiin, kun oikeasti olet vanha ja raihnainen, aistit, lihakset ja tasapaino eivät pelaa, pidätyskyky on mennyt ja ryhti painunut kumaraan.

Kai se oli sitten helpompaa kun ei ollut kaunotar nuorenakaan. Ihan samalta tuntuu nyt 44 v. Joskus olen jopa ilahtunut, kun kuvittelen saaneeni jotain muutosta pysähtymään tai paremmaksi. 

Hyväksyn sen eläen päivän kerrallaan. Eilistä ei enää ole ja huomisesta ei tiedä. Nyt on elettävä näillä eväillä, ja elämä on hyvää.

En osaa auttaa hyväksymisen kanssa, murehdin itse aika usein. Olen myös 40v, ja tuntuu että 39v oli jotain aivan muuta, kun olisin ylittänyt kuilun, tai pudonnut siihen.

Pyysit ettei sanottaisi, mutta sanon kuitenkin. Itse pistin vuosi sitten ruokavalion kuntoon, rasvaprosenttini on tavoitteessa, ja käyn kolme kertaa viikossa salilla. Ei se ikääntymistä estä tai hidasta, peilistä huomaan edelleen uusia vanhentumisen merkkejä. Liikunta kuitenkin parantaa mielialaa. Pelkään ehkä eniten että paikat pettää jossain vaiheessa, enkä pysty enää liikkumaan.

No, sairastuin pahaan akneen kun ikää oli 28.v ja olisin vielä tarvinut kasvojani. Iän tuomat merkit ei noiden arpien rinnalla tunnu enää miltään. Tuolloin täytyi keskittyä elämässä muuhun kuin kauneuteen ja sen ihannoimiseen. (Selfieistä puhumattakaan!) Älkää hyvät ihmiset surko elämän perusasioita vaan nauttikaa elämästä vielä kun kaikki on hyvin. Vielä tulee eteen todellisia murheita ja terveysongelmia.

Ymmärrän hyvin nuo tunteet, ovat olleet itsellekin tuttuja tuossa iässä. Kanattaa panostaa asioihin joista itse todella nautit. Itselle nuo asiat ovat liikunta, teatteri ja kosertit. Hyvä olo ja se, että tekee asioita joista nauttii, heijastuu myös ulkoiseen olemukseen. Ehkäpä habitus saattaa kaivata myös pientä päivitystä. Mihinkään mummolookiin ei kannata siirtyä, mutta väkisin nuorelta näyttäminen saattaa näyttää vähän typerältä. Päivitetty hiustyyli ja -väri voi nuorentaa kummasti. Se mikä näytti hyvältä vaikkapa viisi vuotta sitten ei välttämättä toimi enää. Ja hiuksia ei tarvitse leikata lyhyeksi tai leikkauttaa mitään napakkaa polkkaa, ne eivät välttämättä nuorenna ollenkaan. Itse leikkautin radikaalisti itselleni poikatukan, koska hiukset olivat niin ohuet. Paljon olen saanut kehuja sekä naisislta että miehiltä ja töissä saan välillä treffipyyntöjäkin nuoremmilta miehiltä. Kyse ei siis ole muutamasta rypystä vaan ASENTEESTA! Olen siis 45-vuotias enkä ole turvautunut botoxiin tai mihinkään kirurgiaan. Uskon vakaasti, että sisäinen hyvinvointi näkyy myös ulospäin. Olen lisäksi vielä ihan perheellinen mamma, joten treffeille en ole joutanut.

Mä olen melkein päivittäin tekemisissä 60-85-vuotiaiden sukulaisten ja tuttujen kanssa. Osa hyväkuntoisia ja virkeitä, osa melkein täysin petipotilaita, osa siltä väliltä. Siinä tuntee nelikymppinen itsensä melko lailla nuoreksi. Suosittelen.

40-vuotias on nuori. Niin kuin tuolla joku edellä jo sanoi, et ole luultavasti edes puolivälissä matkaasi. Kantsiiko tosiaan käyttää loppuaika peilin tuijotteluun? Tee asioita, joista mieli ja kroppa nauttii. Se näkyy myös ulospäin. 

On sanonta että ikä on vain numero mutta olen tullut siihen tulokseen, että ikä on oikeasti asenne ja nimenomaan elämänasenne.

Sellainen ihminen, oli se sitten minkä ikäinen hyvänsä, joka jatkuvasti VALITTAA vanhenemistaan, on ikävä. Kiti-kiti-sitä ja kiti-kiti-tätä.

Ihan kuin ikääntymiselle voisi mitään? Ihan kuin se ei koskisi ketään muuta kuin tätä valittajaa? Meillä muilla on käynyt parempi tuuri elämässä eikä me vanhennuta ollenkaan?

Erityisen rasittavia ovat sellaiset 5- ja 6-kymppiset, jotka oikeasti puhuu itsestään kuin he olisivat raihnaisia vanhuksia. Milloin ei muista jotain (koska on niin vanha), ei pysy johonkin (koska on niin vanha), ei opi uutta (koska on niin vanha). Joskus 70-luvulla eläkeikäiset olivat jo sairaita ja kuoleman partaalla mutta vähän on maailma siitä muuttunut.

En jaksa. Nyt niskasta kiinni itseäsi ap! (Mutta tätä sä varmaat et halunnut kuulla.)

Täytin 40 jo 15 vuotta sitten, joten maailmakin oli vähän erilainen kuin nykyisin. En nuorena osannut käyttää ulkonäköäni millään tavalla hyödykseni, joten ikääntyminen ei siis haitannut mitään. Oikeastaan päinvastoin. Kauneuteni ja tyttömäisyyteni vuoksi hyvin usein viiskymppiset miehet työelämässä eivät pitäneet minua ja sanomisiani uskottavina vaan puhuivat päälle ja  päättivät toimia toisin kuin olin ehdottanut (mistä jälkeenpäin olen saanut useinkin sanoa "mitäs minä sanoin"). Vasta keski-iässä sanoillani alkoi olla painoarvoakin, olen päässyt työelämässä etenemään erityisasiantuntijaksi ja monien palaverien aikataulutkin sovitaan siten, että minä varmasti pääsen osallistumaan, koska ilman minua koko palaveria ei kannata pitää. Eli mun kohdallani on käynyt toisinpäin: olen ikääntymisen myötä muuttunut näkymättömästä  näkyväksi. 

Lopeta turhamainen itsesi sääliminen, kasva aikuiseksi. Rypyt kuuluvat ikääntymiseen. Positiivista tuossa murehtimisessasi on se, ettei sinulla ole mitään todella suuria ja vakavia ongelmia, kun viitsit ja ehdit moiseen aikaasi ja energiaasi käyttämään.

Olen nyt 43v, ja mielestäni voin paremmin kuin koskaan ja mielestäni olen myös hemmetin hyvännäköinen.  Nautin elämästä, mutta kyllä, välillä ei ole näin ihanaa. Naamassa näkyy uurteita, hentoja sellaisia vielä, ne ei häiritse minua.. Olen tosin joutunut tässä parin viime vuoden aikana skarppaamaan selkeästi tietyissä asioissa. Eli ruokavalio oli pakko laittaa uusiksi kun kaikki mitä suuhuni laitan kertyy reisiin ja persiiseen ja paino nousee todella herkästi eikä lähde mihinkään! Tämä on itselle aika kova paikka, kun ei ole koskaan tarvinnut laihduttaa tai juurikaan miettiä mitä syö.

Liikuntaa on ollut pakko lisätä, ei sillä, pidän siitä.. Lenkkeilen ja käyn salilla ja siitä tulee itselle hyvä ja itsevarma olo. Muutoin tuhlaan hyvään kosmetiikkaan ja näin ollen pidän itsestäni huolta. Nukun tarpeeksi. Se on tärkein asia.

Ja koitan olla liikoja stressaamatta. Koitan nauttia ja hymyillä. Kohtahan tässä on vasta parhaassa iässä! Tsemppiä!

Mulle pahinta on ollut vartalon muutosten hyväksyminen. Kasvojen muutoksista oon jopa tykännyt, piirteet on selkeytyneet ja rypyt lähinnä naururyppyjä.

Mutta siis yritän nauttia siitä mitä on. Innostuin kuntoilusta ja vaikka se ei palauta nuoruuden kroppaa, kiinteyttää kuitenkin. Ja jotenkin arvostan sitä kehoni voimaa ja suorituskykyä nyt kun se ei ole enää itsestäänselvyys. ..enemmän haluaa vaalia sitä kuin ulkonäköä.

Onhan se muutos kun kaksikymppisenä hymyili baarimikolle ja tämä luulee sinun iskevän, niin sai numeron. Kolmikymppisenä sai hymyn takaisin, ei numeroa. Nelikymppisenä ei edes kannata erehtyä hymyilemään, saa säälihymyn ja kauhu paistaa silmistä. Uskokaa nyt jo ettei hymy tarkoita, että haluaisin teitä! Se on vain opittu kohteliaisuus. Rasittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen melkein päivittäin tekemisissä 60-85-vuotiaiden sukulaisten ja tuttujen kanssa. Osa hyväkuntoisia ja virkeitä, osa melkein täysin petipotilaita, osa siltä väliltä. Siinä tuntee nelikymppinen itsensä melko lailla nuoreksi. Suosittelen.

Tätähän minäkin. Kun olen alkanut viisikymppisenä pestä äitiäni, huomaan sieluni avartuvan. Alun epävarmuus ja pieni inhokin on alkanut vaihtua huolenpitoon ja arvostukseen.

Monikin on koko ajan käyttämässä hoivaviettiään kaikkeen turhanaikaiseen, kun sille ei ole todellista työtä.

Olen myös tekemisissä suvun vanhojen kanssa, ja kun katson kuvia heistä omassa iässäni, voi miten nuorilta he näyttävät. Yhdeksänkymppinen tätini ottaa juoksuaskelia, joten olenpa alkanut minäkin muistutella itselleni, että vaikka taaperran koko päivän töissä ja kotitöissä, niin silti muutama juoksuaskel tuskin pahaa tekisi silloin tällöin.

Ehkä tätä huolenpitoa olisi hyvä opettaa lapsesta asti kaikille, ihan systemaattisesti. Olisi jotain vastavoimaa ylettömälle sentimentaalisuudelle, jolla ei ole mitään järkevää tekemistä. Kun se kohdistuu itseen, tulee juuri tuota itsesäälissä vellomista ja oman fysiikan halveksuntaa. Kun pitäisi näyttää hädintuskin aikuiselta, vaikkei onneksi enää ole. On tämä hullu maailma.

Uppp

No, mieti että voisit olla myös vaikka kuolemassa johonkin tautiin ja vertaa sitä nykymurheisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen melkein päivittäin tekemisissä 60-85-vuotiaiden sukulaisten ja tuttujen kanssa. Osa hyväkuntoisia ja virkeitä, osa melkein täysin petipotilaita, osa siltä väliltä. Siinä tuntee nelikymppinen itsensä melko lailla nuoreksi. Suosittelen.

Tätähän minäkin. Kun olen alkanut viisikymppisenä pestä äitiäni, huomaan sieluni avartuvan. Alun epävarmuus ja pieni inhokin on alkanut vaihtua huolenpitoon ja arvostukseen.

Monikin on koko ajan käyttämässä hoivaviettiään kaikkeen turhanaikaiseen, kun sille ei ole todellista työtä.

Olen myös tekemisissä suvun vanhojen kanssa, ja kun katson kuvia heistä omassa iässäni, voi miten nuorilta he näyttävät. Yhdeksänkymppinen tätini ottaa juoksuaskelia, joten olenpa alkanut minäkin muistutella itselleni, että vaikka taaperran koko päivän töissä ja kotitöissä, niin silti muutama juoksuaskel tuskin pahaa tekisi silloin tällöin.

Ehkä tätä huolenpitoa olisi hyvä opettaa lapsesta asti kaikille, ihan systemaattisesti. Olisi jotain vastavoimaa ylettömälle sentimentaalisuudelle, jolla ei ole mitään järkevää tekemistä. Kun se kohdistuu itseen, tulee juuri tuota itsesäälissä vellomista ja oman fysiikan halveksuntaa. Kun pitäisi näyttää hädintuskin aikuiselta, vaikkei onneksi enää ole. On tämä hullu maailma.

Olipa harvinaisen järkevä vastaus. Kiitos. Antoi toivoa, että järkeviäkin ihmisiä on tämän hullun maailman keskellä.

Kävin juuri kurssilla jossa muut osallistujat olivat noin 60v. Tosi nuorekkaita ja hyväkuntoisia. Itse olen 45v. Minulle on yksi hailee olenko miesten mielestä näkymätön.