Vanhenemisen hyväksyminen (40v nainen)

Sain nuorimmaiseni 40-vuotiaana, nyt olen 42. Ei tässä ehdi mitään vanhenemista harmitella! 

Ymmärrän sinua ketjun aloittanut. Peiliin katsoessa toivoo, että peili vain vääristäisi jotain, mutta totta se on. En ole enää nuori. Voihan sitä yrittää suoltaa jotain yltiöpositiivista, mutta hyväksyttävä on, että fyysinen parasta ennen on mennyt. Elämää voi olla vielä vuosikymmeniä edessä. Itsellä on ehkä pahinta se, kun pelkään ihan sairaasti kuolemaa, läheisteni ja omaa. Sillekään ei voi mitään. Yritän olla kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä on saanut ja mitä on vielä tulossa.

Kyllä neljäkymppinen Suomi-nainen on useimmiten jo aika velttoa lihaa, eikä pelkästään naamasta. Perse on muodoton ja pysyy kasassa vain tiukoilla sloggeilla, rinnat roikkuu nännit alaspäin, selluliittia reidet täynnä jne. Joten ap, älä huoli, et todellakaan ole ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi olen 51-vuotias ja oireillut samojen asioiden kanssa kuin sinä neljänkympin jälkeen. Lääkkeeksi löysin ulkoilun, lenkkeilyn, joogan, kosmetologin palvelut, ei-kirurgiset esteettiset hoidot joita annetaan lääkärikeskuksissa, hiusten pidennykset. Ripsiin ja kynsiin en ole sortunut, mielestäni antavat halvan kuvan. Ripsissäni on ollut lisät ainoastaan joissain suuremmissa juhlissa, samoin kohtuulliset rakennekynnet mutta kummatkaan eivät kuulu arkilookiini.

Eli juhlissa voit näyttää halvalta. 😂

Mulla on ollut rakennenynnet nyt 3 v koska en ikinä saanut omia kasvatettua. Kukaan ei sitä tiedä koska ne on lyhyet, soikeat ja luonnollisen näköiset. Nautin kun lopultakin sain "lakatut kynnet" ja voin laitattaa kauniin värin niihin. Hillityn toki mutta kuitenkin

N57v

Mä itse olen iloinen siitä että olen muuttunut näkymättömäksi. Enää ei miehet kuolaa perään eikä lääpi. Jipii! Odotan kovasti mummoutumista. T: 48v

Ihan sama hyväksyykö vai ei. Vanhenee kuitenkin.

Sama kuoleman kanssa. Se tulee, oli siihen "valmis" tai ei.

Ainakin muille. Itsekukin voi kärmistellä ja miettiä miksi maailmankaikkeus on niin julma että juuri Minun pitää vanheta.

Varmaan kauniiden naisten ongelma ennemminkin. Itse vanhenevana olen vain tyytyväinen kun nykyisin baareissa ei saa riippakivikseen enää epämiellyttäviä ja omituisia miehiä. Ulkomaalaisetkaan eivät enää ota silmätikukseen. Saa olla rauhassa ja keskittyä omiin asioihinsa. Ehkä oma erakkouteen painottuva luonne helpottaa ikääntymisessä.

Voi voi. Nelikymppinen on vielä nuori. Mieti, että saatat hyvinkin elää vielä toisen mokoman. Tuolla ajattelumallilla elämästäsi menee puolet hukkaan surressa sitä, että ikää tulee.

Vierailija kirjoitti:

Voi voi. Nelikymppinen on vielä nuori. Mieti, että saatat hyvinkin elää vielä toisen mokoman. Tuolla ajattelumallilla elämästäsi menee puolet hukkaan surressa sitä, että ikää tulee.

Voiko elämän jälkimmäinen puolisko mitenkään korvata hukattua alkuosaa? Kaikki onnistumiset tapahtuvat liian myöhään ja vain syventävät katkeruutta.

Vierailija kirjoitti:

Miten olette hyväksyneet oman vanhenemisenne? Olen nyt rehellinen: Minun on vaikea hyväksyä varsinkin kasvoille tulleita iän merkkejä, tyttömäisyyden menetystä, näkymättömäksi tulemista. Tämä alkoi jo n. 35v mutta nyt vauhti on kiihtynyt ja itsestään on vaivalloista saada edes siedettävää selfietä. Älkää tuliko kertomaan että teiltä kysyttiin paperit Alkossa minun iässäni tai että painoindeksinne on 20. Älkää säälikö. Kertokaa miten olette hyväksyneet vanhenemisen ja mitkä asiat ovat olleet vaikeimpia ja mitä vastaan olette taistelleet ja miten. Mistä olette saaneet voimaa?

Neuvoni on, että nauti elämästäsi ja etsi itsellesi mielenkiintoista tekemistä, niin unohtuu tuo turha murehtiminen.

Kiitos kaikille vastauksista. Yritän päästä yli tästä ja jatkaa pää pystyssä eteenpäin. Vaikeaa se on mutta ei mahdotonta. Naiset vahvistakaa ja tukekaa toisianne! Keskustelua saa mieluusti jatkaa.

Ap <3

Enemmän minua huolettaa että ajatukset ovat monesti samoja kuin 20v, vaikka kroppaa saa venytellä ja vanutella asmuisin että sen saa edes liikkeelle, ikää 53v.

Eilen raskaan työpäivän jälkeen ajattelin että olisipa ihanaa vetää oikein perskännit ja lähteä tanssimaan jalat altaan. Ei, en lähtenyt, laitoin villasukat jalkaan, keitin teetä ja juttelin puhelimessa 1,5v lapsenlapsen kanssa.

Minulle 55 v vanheneminen on aivan luonnollinen prosessi. Ulkonäkö ei koskaan ole itselleni ollut mitenkään tärkeä, suht OK näköisenä minulla ei ole ollut siitä komplekseja mutta identiteettini ei myöskään koskaan ole ollut "sievän tytön" tai "kauniin naisen". Elämä on höykyttänyt itseä ja läheisiä sen verran, että ulkonäkö on monesti ollut se viimeinen jota on jaksanut pohtia. Ikä on tuonut lisää itseluottamusta ja se itsensä hyväksyminen ilmeisesti tuo lisää viehättävyyttä paremmin kuin irtoripset. Johtavassa asiantuntijatyössä tunnistan tuon aiemman kommentin, joskus nuorempana miehet tuntuivat keskittyvän enemmän säärieni katseluun kuin puhumaani, nyt kaikki kuuntelevat kun aukaisen suuni mikä helpottavaa. Mieheni pitää minua hyvin viehättävänä ja minä viehätyn hänestä, se riittää, töissä osaan viestiä "viehättävästi" eli niin, että saan huomion sanomaani ja ihmiset suhtautuvat siihen positiivisesti, se riittää.

Jos ikääntymisen ulkoiset muutokset pelottavat kovasti kannattaa varmaan miettiä mihin se oma identiteetti perustuu. Minusta keski-ikäisenä viihtyy parhaiten omassa nahassaan, tuntee itsensä, omat arvonsa ja parhaimmillaan on tyytyväinen elämäänsä ja tulevaisuuden näkymiin. Jos näin ei ole olettaisin terapian auttavan paremmin kuin plastiikkakirurgian. 

Muistan ikuisesti, kun mummoni noin 95-vuotiaana ihmetteli peilin edessä, ettei millään uskoisi, että kaikkien noiden ryppyjen takana on se sama nuori tyttö kuin 80 vuotta sitten – miten ihmeellistä, että vaikka ruumis kuihtuu ja rapistuu, niin ihmisen persoona ja ajattelukyky pysyy nuorena ja kaikki elämän varrella saadut kokemukset tallessa.

Vanhenemisen ja ulkonäkömuutosten pelon taustalla on ulkonäkökeskeinen kulttuurimme. Ulkonäkö määrittää ihmisarvon. Vastaavia määrittäjiä ajassamme ovat menestys ja varallisuus. 

Kannattaa miettiä syvällisesti omia arvojaan, niistä kaikki lähtee.

Ulkonäöllisesti ei niinkään harmita. Tosin monet luulevat 10v nuoremmaksi minua. Lähinnä harmittaa menetetyt mahdollisuudet. Ei oikein voi enää alkaa panostaa vaikka lääkärin opuntoihin kun ikää on 45 jne.

Vierailija kirjoitti:

Miten olette hyväksyneet oman vanhenemisenne? Olen nyt rehellinen: Minun on vaikea hyväksyä varsinkin kasvoille tulleita iän merkkejä, tyttömäisyyden menetystä, näkymättömäksi tulemista. Tämä alkoi jo n. 35v mutta nyt vauhti on kiihtynyt ja itsestään on vaivalloista saada edes siedettävää selfietä. Älkää tuliko kertomaan että teiltä kysyttiin paperit Alkossa minun iässäni tai että painoindeksinne on 20. Älkää säälikö. Kertokaa miten olette hyväksyneet vanhenemisen ja mitkä asiat ovat olleet vaikeimpia ja mitä vastaan olette taistelleet ja miten. Mistä olette saaneet voimaa?

En edes ajattele asiaa. Kuihtuminen ja kuolema tulee joskus jokaiselle, sille ei voi mitään. Otan elämästä irti sen, mitä saan ja menen niillä rahkeilla, mitä on. Ainut, mitä voin itse tehdä, on liikunta ja itsestä huolen pitäminen. Suosittelen. t: toinen nelikymppinen

Vierailija kirjoitti:

Sain nuorimmaiseni 40-vuotiaana, nyt olen 42. Ei tässä ehdi mitään vanhenemista harmitella! 

Yleensä 40-set synnyttäneet vanhenee ulkonäöltään 5 vuotta hetkessä, vähintään.

Huomasit sitä tai et.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain nuorimmaiseni 40-vuotiaana, nyt olen 42. Ei tässä ehdi mitään vanhenemista harmitella! 

Yleensä 40-set synnyttäneet vanhenee ulkonäöltään 5 vuotta hetkessä, vähintään.

Huomasit sitä tai et.

Pointti kai on haittaako se itseä. Jos ei, niin eikö kaikki hyvin? Yli viisikymppisenä on nähnyt jo niin paljon enemmän isompia asioita ympärillä kuin rypyt: poistetut rinnat, syöpäleikkausten arvet ympäri kehoa, tuskat vanhempien ja lasten takia. Miettii onko elämä ollut hyvä vai huono jos suurin ongelma on ikääntymisen jäljet. Tavallaan hyvä, ei ole suurempia murheita itkettäväksi. Mutta toisaalta huono, millaisia muistijälkiä jää ihmiselle elämästä jossa ajatukset pyörii oman ulkonäön ympärillä, eikö se tyytymättömyys vaan kasva iän myötä kun ikäjälkiä tulee lisää?