Miten uskaltaa ottaa avioero kun on pieniä lapsia

Aloita keskustelu huomenna uudelleen maltilla ja kysy vaikka miten vaimosi parantaisi suhdettanne ja mitä hän odottaa sinulta. Saisitte keskustelun pysymään yllä

Mulla nousee avioeromietteitä ja jopa -toiveita ainakin kuukausittain, välillä päivittäin. Pari vuotta oon pohtinut, yrittänyt eri juttuja (mm nettiparisuhdekurssi viime keväänä) ja välillä eroajatukset hälvenevät, kunnes ne taas palaa.

Te, jotka olette eronneet tai ainakin laittaneet eropaperit vireille: kauanko teidän koko eroprosessinne kesti? Pohdinnat, isommat keskustelut puolison kanssa, eropäätös ja hakujutut. Mietin oonko ihan alkumetreillä vai pitääkö jo pelätä, että entä jos en saa näitä ajatuksia poistumaan ja jos kiukuspäissäni otankin eron esille vahvemmin ja homma repeää käsiin yhtäkkiä? Kun vaikka haluan välillä erota, en tunnu olevan valmis mihinkään erosotkuun nyt. Kaikki voimat menee jo itse pohdintaan, niin en varmaan edes selviäisi itse eron läpiviemisestä.

Mulla meni parisen vuotta tuohon miettimiseen edestakaisin, kunnes alettiin jutella vakavammin mieheni kanssa myös eron mahdollisuudesta, jos muutosta ei saada. Kumpikaan ei halunnut eroa ja muutaman kerran oikein päätettiin muuttaa toisiamme ärsyttäviä tapoja, mutta ne kesti max 2 viikkoa ja sitten homma palasi takaisin samaksi kuin oli ollut. Mihinkäs ne vanhat tavat ja persoonat muuttuu, vaikka kuinka yrittää.

Puoli vuotta varmaan meni tuohon veivaamiseen, kunnes molemmat todettiin, että kokeillaanko asumuseroa ja katsotaan auttaako oma aika ajatuksiin. Tässä vaiheessa vielä molemmat haluttiin pysyä yhdessä ja oikea ero pelotti, mutta ainakaan mä en rehellisesti sanottuna enää juurikaan uskonut asioiden parantuvan, joten tavallaan yhden pienen vuokra-asunnon hankkiminen tuntui myös helpotukselta niin, että se oli jo pieni turvallinen, yhdessä otettu askel eroa kohti.

Asuttiin siinä pikkukodissa vuorotellen ja vuorotellen sitten lasten (2v ja 3v) kanssa vanhassa isommassa kodissamme. Lapset siis pysyivät koko ajan vanhassa kodissa. Ei mennyt kuin 3 kk kun molemmat huomattiin olevamme lasten kanssa rennompia ilman puolisoa ja yksinämmekin viihdyimme, vaikka aluksi tuntui aika yksinäiseltä, mutta aika pian sitä huomasi tekevänsä kaikkea ihan kivaa niinä yksinäisinä päivinä (töitä, harrastuksia, kavereita, pitkiä kävelyjä yksin). Ja noiden avulla taas sitten lastenkin kanssa jaksoi paremmin kuin ennen, vaikka ne päivät joutui olemaan yksin lasten kanssa. Jotenkin silti henkisesti helpompaa. Elämästä tuli kevyempää ja iloisempaa. Lapsille ei kerrottu toisesta asunnosta, vaan sanottiin olevamme työmatkalla ja välillä oltiin ihan yhdessäkin joku päivä.

Kun tuota oli kestänyt siis n 3kk, jätettiin avioeropaperit ja mä hankin isomman perheasunnon itsellenikin, kun mies lunasti mun osuuden vanhasta asunnosta. Mulla on pienempi koti kuin meillä oli ennen, mutta hyvin mahdumme tännekin kotiini lasten kanssa. Tilan koon sijaan tärkeämpää on hyvä, rento, vapaa fiilis. Ja tällöin kerrottiin lapsille. Mitään isoja kriisejä ei tullut.

Ja avioero tuli sitten voimaan 6kk päästä. Ei tarvinnut harkita enempää, koska molemmat oltiin niin samoilla linjoilla erosta ja käytännön järjestelytkin saatu tehtyä käytännössä tuon eron voimaan saamiseen mennessä.

Kauiten siis kesti tuo edestakainen veivaus oman pään sisällä. Ja oikeastaan se ei edes johtanut ikinä mihinkään lopulta, joten parempi vaan suoraan jutella puolison kanssa avoimesti. Vasta silloin saa mahdollisuuden myös yrittää parantaa suhdetta molempien puolelta. Ja jos molemmat kuitenkin haluaa erota niin hyvähän se on silti keskustella kaikki asiat halki, niin ei tarvitse miettiä niitä yksin jälkikäteen.

Yksin on parempi kuin huonossa suhteessa. Myös lasten kannalta.

En tiedä kauanko pohdin eroa. Mutta kun seksi alkoi hiipua ja tuli eka kahden kuukauden tauko, petin ja siihen pettämiseen jäin koukkuun. Silloin en kuitenkaan varsinaisesti ajatellut eroa. Petin vuoden ajan varmaan kerran kuussa, kunnes löytyi nainen, johon ihastuin ja rakastuin. Kun oltiin nähty puoli vuotta, kerroin vaimolle haluavani eron ja puoli vuotta siitä niin ero oli voimassa. Exä ei vieläkään tiedä mun pettäneen häntä kenenkään kanssa koska pidin nykyisenkin piilossa kunnes ero oli voimassa.

Erotako vai ei - jumppaus vaihe kesti kaikista kauiten. Minun kohdalla vuosia. Päätöksestä 9kk niin tuomittiin eroon.

Itse koin eronneeni ilmoituksesta vaikka asuttiin puoli vuotta yhdessä niin olin eronnut. Ei liittynyt kolmansia osapuolia. Itseasiassa meni 3v ennenkuin edes kädestä pidin. Ei ollut tarvetta tai haluja aiemmin.

Noin pieniä lapsia ei eroteta äiditään. Et voi saada vuorohoitoa vauvaikäiselle , eikä myöskään  3-vuotiaalle. Kukaan ammatti-ihminen ei puolusta viikko-viikkohoitoa alle kouluikäisille.  Äidit eivät tuossa vaiheessa ole mitenkään parhaimmillaan. Suosittelen käymään ensin sen taaperovaiheen läpi, vaimollasi voi ola monenlaisia vaivoja , eikä tunne vielä itseään entiseksi itsekseen. Ei ola reilua, että miehet haluaa jättää perheensä tuossa vaiheessa. Eihän teillä ole oikeita ongelmiakaan. Huomaan ettei vaimosi luota oikein sinuun ja m e tiedämme vain sinun versiosi. Ehkä hänellä painaa se kokonaisvastuu ja sinä vähän auttelet siinä ohella. Aika raakaa olisi jättää perhe tuossa herkässä vaiheessa. Ympäristö silmissä olisit aika saasta, saisit sitä loputtomasti selitellä. Oletko muuten kanta-suomalsinen. Se vastuu, se vastuu painaa.

Vierailija kirjoitti:

Hoidit lapsiasi vain 2 kk. Miksi vain niin vähän?

Kuinkas kauan se sun ukkosi oli lasten kanssa kotona? Ja kenenrahoilla...? Ihme vittuilija sinäkin. 

Minun mieheni erosi lastensa äidistä lasten ollessa pieniä, koska elämä oli pelkkää riitelyä, ja mies joutui tekemään tiliä ihan kaikesta, oli siis ihan tossun alla. Yksi syy miksi ei ollut lähtenyt aiemmin- jo ennen lapsia- oli että hän pelkäsi vaimoaan. Lasten tultua, kunnollinen mies kun on, tunsi syyllisyyttä lasten puolesta. Kun hän sitten lopulta lähti, exän raivo repesi ihan uusiin ulottuvuuksiin. Kun me tapasimme, tämä edelleen teki kiusaa ja yritti hallita miestä, valehteli miehen sukulaisille ja ties kenelle vaikka mitä. Ehkä sun vaimosi ei ole häiriintynyt, mutta tuo ihminen kyllä on. Parisuhdehan on kahden kauppa ja jos toinen ei halua tehdä mitään suhteen parantamiseksi, mitään ei ole tehtävissä.  Hyvin yksinkertaista. Silloin voit valita lähdetkö vai tyydytkö elämään vaimosi oikkujen mukaan "lasten tähden" tai jostain muusta syystä. Mikä ei liene viisas vaihtoehto kenenkään kannalta. Lapsista pitää huolehtia, mutta myös aikuisilla on ainutkertainen elämä ja he ovat myös ihmisen malleja lapsilleen, joten mitä tahansa paskaa ei edes lasten tähden kuuluu jaksaa. Jos et rakasta vaimoasi, sekin on hyvä syy lähteä. Lapset tarvitsevat mallin, jossa aikuisten välillä on lämpöä. Aika moni nainen on jäänyt kiukuttelevan pikkulapsen tasolle ja astuu tilanteesta on ihan heillä itsellään.

Aina ero jos vähänkään sellainen olo.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti vaimo aistii mun epätietoisuuden jokaisen riidan kohdalla ja jokainen hetki, kun ollaan lähekkäin eikä silti kumpikaan enää halua koskettaa toista. Seksiä meillä on ollut vähän jo vuosikausia vaimoni tahdosta ja silti olen osoittanut hänelle pysyväni avioliitossamme ja haluavan lapsia hänen kanssaan. Tiedän hänellä olevan huono itsetunto ja siksi hän kohtelee minua ailahtelevaisesti. Olen lukuisia kertoja lohduttanut häntä ja kertonut rakastavani häntä, mutta ne sanani ja tekoni kannattelevat häntä vain hetken. Kunpa hän olisi jo aikoinaan käynyt terapiassa ja vahvistanut itsetuntoaan niin suhteemme olisi voinut olla hyvä. Hiljalleen olen alkanut miettiä että onko tosiaan minun velvollisuus kannatella häntä koko loppuelämäni? Tuntuu todella raskaalta. Ja jokainen kommentti esim lehdissä tai täällä palstalla "hyvä mies ei eroa" yms satuttaa enemmän kuin uskottekaan. Miehen pitäisi aina olla vahva ja ottaa vastaan kaikki mitä vaimoltaan saa? Näin itsekin ajattelin "myötä- ja vastamäessä", mutta nyt voimieni vähetessä epäilen tuota vahvasti... Milloin saa luovuttaa? Milloin mies saa erota ja silti nähdä lapsiaan tasavertaisesti?

Ei todellakaan ole sinun tehtäväsi kannatella hätä. Hänen vastuullaan on marssia sinne terapiaan. Parisuhde ei ole mikään hoiva-tai terapiasuhde. Kun vuorovaikutus on hyvää, se parhaassa tapauksessa täyttää myös tuollaisia tarpeita, mutta se et vaimos on ottanut ihrin aseman ja käyttää sua hyväkseen ei johda mihinkään. Ole tarkka kun sovitte lasten tapaamisista, ei nuo lastenvalvojat ihan 2000-luvulla ole. Ja unohda tuollaiset hyvä mies ei-eroa-valheet. Jos toinen ei halua enää yrittää eikä mikään suju, saa todellakin luovuttaa. Tuosta seuraa vain katkeruutta. Hukkaat arvokkaita vuosiasi.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tutkijat oppivat?

Ero on pitkäaikainen kriisi, joka vaikuttaa kokonaisen sukupolven psykologiseen profiiliin. Ero on elämää muuttava kokemus. Sen jälkeen lapsuus on erilainen, nuoruus on erilainen ja aikuisuus, johon kuuluu päätös, mennäkö itse naimisiin, on erilainen. Oli lopputulos mikä hyvänsä, avioero muuttaa yksilön elämän suunnan kokonaisvaltaisesti.

Nykyään ajatellaan, että avioero on normaali kokemus ja niin yleinen, että lapset tuskin sitä huomaavat. Uskotaan, että ero ei aseta yksilön harteille erityistä taakkaa, vaan on normaali kokemus. Jokainen lapsi kokee eron yksilöllisesti. Erolapsilla on huolia, jotka eivät kosketa ehjien perheiden lapsia. Ne muokkaavat yhteiskuntaamme tavoilla, joista emme koskaan uneksineetkaan.

Tässä kohdassa lukijana tuli valaistumisen hetki. Ymmärsin, miksi puhuessani kirjasta eri tahoilla sain usein ensimmäiseksi reaktion: ”Onhan se hyvä, että ero on mahdollinen ja monesti välttämätön ratkaisu”. Siitä ei todellakaan ole kysymys, vaan mitä avioero merkitsee lapsen kannalta?

Kirja vakuuttaa, että eron pitkäaikaisvaikutuksista yksi on nimenomaan jatkuvassa katastrofin pelossa eläminen. Erityisesti ollessaan onnellisia nuorten mielen valtaa pelko, koska onnellisuus voi merkitä menetyksen todennäköisyyttä ja onnellisuudesta tulee näin vaarallista.

Eron pääasiallinen vaikutus ei ajoitu varhaislapsuuteen tai teini-ikään. Se nousee esiin aikuisen ihmissuhteissa, kun tulee aika valita elämänkumppani ja perustaa uusi perhe. Erolapsen kypsyminen ja aikuistuminen voi viivästyä, vaikka hän ulkoisesti näyttää ikäistään kypsemmältä. Hän voi näennäisesti itsenäistyä ja aloittaa seurustelusuhteet varhain, mutta ne eivät vastaa nuoren sisäistä todellisuutta.

Eronnut perhe on toisenlainen yhteisö, jossa lapset tuntevat olonsa turvattomammaksi ja epävarmemmaksi tulevaisuudestaan kuin suhteellisen hyvien ehjien perheiden lapset. Isät ja äidit, jotka jakavat vuoteensa vaihtuvien kumppanien kanssa, eivät vastaa yhdessä asuvia vanhempia.

Eronneessa perheessä kasvava lapsi ei koe vain yhtä, vaan useimmiten pitkän sarjan menetyksiä, ihmisten tullessa ja mennessä. Tämä uudenlainen perhe asettaa vanhemmille uudenlaiset vaatimukset, samoin lapsille ja niille aikuisille, jotka saapuvat perheen yhteyteen.

MItäs potaskaa tämä on? Tottakai ero on iso kriisi ja se lapsuuden kahden vanhemman koti hajoaa- jos sellaista on ollutkaan. Mutta eipä s ydinperhekään mitään auvoa lupaa. Itse olen kasvanut ydinperheessä jossa vanhemmat vihasivat toisiaan-ulospäin kaikki toki oli mukavasti- ja kärsinyt siitä koko elämäni. Siitä väkisin kasassa olevasta YDINPERHEESTÄ.  On paljon pelkoja ja kiintynyssuhdeongelmia jnejne. Että se siitä ydinperheestä onnelana. Puhumattakaan niistä tuhansista ja tuhansista ydinperheistä joissa alkoholi määrää, joissa toinen alistuu ja lapset oppivat myös alistumaan jne. Toki on varmasti olemassa hyvinvoiviakin ydinperheitä. Mutta niin on hyvinvoivia erolapsiakin. Itse erosin-vastoin vanhempieni esimerkkiä lasteni isästä. Ero"kaaos" kesti ehkä vuoden. Sen jälkeen olemme olleet hyvissä väleissä, molemmilla on nykyään uudet kumppanit (eikä mitään yhdenillan juttuja lapsille esitelty), lapset ovat syvästi kiintyneitä uusiin kumppaneihimme. Lapset pärjäävät hienosti koulussa, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa. Ovat tasapainoisia ja kaikin puolin fiksuja. Luulempa että lasten elämä on huomattavasti onnellisempaa ja tasapainoisempaa nyt kuin siinä ydinperheessä jossa vanhemmat voivat huonosti. He saavat osakseen apljon huolenpitoa ja rakkautta ja näkevät myös molempien vanhempiensa uskaltaneet yrittää uudestaan ja onnistuvan, on lämpöä ja rakkautta. Avioero muuttaa tietysti paljon, mutta muutos voi myös olla avartava ja vahvistava. Ja mikä muu tahansa iso elämäntapahtuma muuttaa paljon ja seuraukset kantavat seuraaviin sukupolviin. Sellaista elämä on.  Ainut asia mihin tekisin parannuksia on, että eroaville aikisille pitäisi tarjota paljon tukea, jotta he pääsisivät eteenpäin- ero kun haastaa kasvamaan. Näin lapsetkin hyötyvät, eikä sitä tuskaansa lähde purkamaan viinaan, irtosuhteisiin tms. 

Juurikin näin! Pitkät liitot, jotka varsinkin alkaneet nuoruudessa voivat olla todella sairastuttavia ja vääristyneitä hoito-/uhri-suhteita. Ei välttämättä mitään viinaa ja väkivaltaa mutta henkistä hyväksikäyttöä joka naamioitunut ns normaaliin elämään ja kulisseihin joista kumpikaan ei osaa ulos vaikka molemmat kärsii omilla tavoillaan ja lopulta tulee ero joko väkivallan tai viinan tai masennuksen jälkeen. Ihmisten pitäis herätä ajoissa. Monta surullista tarinaa lähipiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Juurikin näin! Pitkät liitot, jotka varsinkin alkaneet nuoruudessa voivat olla todella sairastuttavia ja vääristyneitä hoito-/uhri-suhteita. Ei välttämättä mitään viinaa ja väkivaltaa mutta henkistä hyväksikäyttöä joka naamioitunut ns normaaliin elämään ja kulisseihin joista kumpikaan ei osaa ulos vaikka molemmat kärsii omilla tavoillaan ja lopulta tulee ero joko väkivallan tai viinan tai masennuksen jälkeen. Ihmisten pitäis herätä ajoissa. Monta surullista tarinaa lähipiirissä.

Ja uusperheet on aina tervehenkisiä? Salli mun nauraa.

Vierailija kirjoitti:

Olemme vaimoni kanssa kämppiksiä, en rakasta häntä enää romanttisessa mielessä, vain ystävänä. Ja välillä sekin välittäminen on kyseenalaista, koska vaimoni kohtelee minua huonosti. En jaksa enää riidellä, koska emme saa sovittua riitoja rakentavalla tavalla eikä kumpikaan muuta näkemyksiään. Kumpikaan ei ota eroa esille, mutta vaimo välillä katselee Oikotien yksiöitä ja kaksioita ja vauvalle puhuu välillä "sitten kun asumme keskenämme", tietäen mun kuulevan vierellä hänen puheensa.

Meillä on 3-vuotias reipas poika ja 10kk ikäinen tyttö. Olen aina ollut lapsirakas ja halusin nuo lapset, hoidan niitä paljon, olin vanhemman lapsen kanssa kotonakin 2kk vaimon palattua töihin. Lasten kanssa vietämme hyvää aikaa ja heidän kanssaan olen onnellinen. Usein olen jopa rennompi ja onnellisempi heidän kanssaan silloin kun vaimoni on jumpassa tai ystäviensä kanssa.

Haluan eron ja tiedän pärjääväni lasten kanssa itse. Minulla on myös läheiset vanhemmat, jotka hoitaisivat ja auttaisivat varmasti. Mutta pelkään erota vaimoni vuoksi. Hänellä ei ole omaa turvaverkkoa, ei ole oikein koskaan ollutkaan ja hän sanoo mun yhä olevan hänelle kaikki kaikessa. Kiukuspäissään hän syyttää mua pettämisestä "kumminkin petät", mutta en ole koskaan pettänyt. Mieli on kyllä tehnyt mutta perheeni on minulle tärkein enkä halua riskeerata sitä.

Vaimoni ripustautuu muhun henkisesti, vaikka hänellä on kavereita ja pärjää hyvin ammatillisesti ja monien mielestä on tosi reipas ja iloinen nainen, hyvä vaimo minulle.

Mutta muut eivät tiedä miten hän kohtelee mua. Tuntuu että hän on elämäniloinen ja ymmärtäväinen kaikille muille paitsi mulle. Mä ilmeisesti ärsytän häntä kaikella mitä teen tai jätän tekemättä. Ja teen kotitöistä vähintään oman osuuteni, hoidan lapsiamme, annan vaimoni olla paljon omissa menoissaan, en juurikaan juo alkoholia enkä makaa sohvalla, pärjään hyvin töissäni. Olen mielestäni hyvä isä ja aviomies, mutta vaimoni ei sitä näe.

Pitkä kirjoitus mutta haluan siis erota enkä uskalla, koska vaimoni on niin räjähdysherkkä ja halveksii mua jo nyt niin paljon että pelkään puhuisiko hän oikeudessa lasten yksinhuoltajuuden itselleen. Hän osaa olla todella upea ihminen muille ja aikoinaan oli sellainen mullekin, yli 10 vuotta sitten.

Mikä meni pieleen? En usko liittomme enää parantuvan, joten miten uskaltaisin erota? Ja miten isiä kohdellaan pienten lasten huoltajuuskiistoissa oikeudessa? Koska oikeuteen tuo vaimoni varmasti minut veisi.

Mä olen tosi pahoillani. Sun vaimo käyttää suhun valtaa ja henkistä väkivaltaa. Mun mies oli samanlainen. Kyse oli hänen luonteesta ja elämänasenteesta, en osannut hänen mielestä lopulta tehdä mitään oikein.

Olen tosi pahoillani koska mäkin uskon että sun vaimo ei aio eron jälkeen sun nähdä lapsia kuin minimin, ja kun lapset on noin pieniä, on sulle kova työ pitää suhde heihin.

Tuntuu kylmältä sanoa näin, mutta jos kestäisit vaimoa vielä muutamia vuosia niin lapset ehtisi varttua, ja sulla olisi ehkä vakaampi suhde heidän kanssa ennen eroa.

Olen sun kanssa samaa mieltä että tuo on myrkyllinen parisuhde ja ero olisi itsellesi paras ja oikein. Mutta otat kovan riskin että vaimo estää sua näkemästä lapsia.

Tämä aloitus on jotenkin todella lähellä omaa elämääni. Sillä erotuksella kuitenkin, että olen itse tuo seinähullu vaimo. Olimme ex-mieheni kanssa reilu 10 vuotta suhteessa, jossa noin puolet avioliitossa ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Eron aikaan lapsi oli noin 3 vuotias.

Valitettavasti tunnistan itseäni todella paljon tuosta ripustautumisesta, uhkailusta ja negatiivisesta kierteestä. En vieläkään osaa perustella täydellisesti, miksi pidin yllä tuota suhdetta, vaikka se oli loppupeleissä ihan mahdoton. Ainakin tuo läheisriippuvuus ja toisen ihmisen vastuuttaminen omista ratkaisuista olivat keskeisiä. En missään vaiheessa ollut aidosti tyytyväinen elämäämme. Riehuin, syyttelin, uhkailin ja maalailin painajaiskuvia tulevaisuudesta. Pääasiassa sen vuoksi, että en halunnut itse ottaa minkäänlaista vastuuta omasta tulevaisuudestani, vaan syytin miestä ihan kaikesta: omista pettymyksistä, siitä, kun omat opinnot eivät edenneet, omista elämäntulkinnoista ym. Olin koko ajan negatiivinen ja etsin pienintäkin syytä räjähtää miehelle. Se oli ainoa tapa, jolla sain omaa oloani purettua edes vähäsen. Onneksi mies löysi jostain voimaa kuitenkin pistää avioeron eteenpäin.

Siitähän riemu repesi omalta kohdaltani. Heitin kapuloita rattaisiin kaikissa vaiheissa. Uhkailin rekan alle hyppäämisellä ja vaikeutin asunnon myyntiä. Hidastelin oman kämpän hankkimisessa. Onneksi mies piti pintansa.

Nykyään erosta on useampi vuosi ja tilanne on tasaantunut. Olen itse rauhoittunut ja nöyrtynyt pyytämään mieheltä anteeksi. Lapsen suhteen meillä on yhteishuoltajuus. Olen aidosti pahoillani siitä, miten saatanan hullu olin sekä suhteessa että eron aikana. Hävettää. Peittelin riehumisella pelkkää omaa epävarmuutani sekä sitä, että en uskonut pärjääväni yksin, vaan toivoin edelleen saavani jonkun sylkykupiksi ja syylliseksi kaikkeen. Näitä olen käsitellyt terapiassa.

Nykyään elämä on tasaista ja olen availlut oman pääni solmuja terapiassa. Ex-miehellä on aivan ihana uusi puoliso, jonka kanssa ovat saaneet sisaruksia meidän yhteiselle lapselle. Olen aidosti pahoillani koko avioliittosoossista ja toivon exälle ja hänen uudelle rouvalle pelkkää hyvää. Mun olisi nuorena pitänyt painella suoraan terapiaan avaamaan lapsuuteni solmuja eikä alkaa parisuhteeseen ja leikkiä kotia. Onneksi tilanne on saatu avattua ja suhteet kaikkiin hyvät. Häpeää pitää käsitellä, mutta on ihanaa, että omalla lapsella on uusia sisaruksia ja välit sekä exään, hänen perheeseensä sekä uuteen puolisoon ovat hyvät.

Aikaa se otti, mutta kannatti! Ero oli parasta, mitä itselleni tapahtui. En ole itse hakeutunut uuteen suhteeseen ollenkaan, vaan nautin tästä elämänvaiheesta. Toivottavasti kaikilla tähän ketjuun kirjoittaneista aukeaa parempi tilanne elämässä. Tsemppiä!!

Kiitos kirjoituksestasi, sen lukeminen helpotti omaa oloani nyt kun olemme jutelleet vaimoni kanssa paljon viikonlopusta alkaen. Tai enemmän mä yrittänyt jutella ja pitää asiallisen linjan, vaimolta tulee välillä aikamoisia perusteettomia purkauksia. Otan ne vastaan enkä jaksa enää tapella. Rauhallisena olen pysynyt enkä vielä ole ihan lopullisesti heittänyt hanskoja tiskiin. Vaikeaa on ja vaikka tämä jotenkin saataisiin tasaantumaan, niin en tiedä miten saan herätettyä vielä intohimonkin tähän suhteeseen. Sovittiin, että päivä kerrallaan mennään ja kerroin etten pysty lupaamaan enää jatkoa ellei parisuhdettamme saada herätetty henkiin ihan aikuisten oikeesti.

Kiitos teille kaikille tuesta ja vinkeistä. Luen kyllä kaiken tarkasti vaikka en kaikille ehdi tai jaksa vastata nyt, kun on niin paljon mietittävää.

Kiitos.

-Ap

Tuo pikkulapsi vaihe on kyllä todella raskas. Meillä oli myös myrskyä parisuhteessa toisen lapsen syntymän jälkeen. Meidän kohdalla helpotti kun kuopus lähempänä kahta vuotta. Olimme molemmat mieheni kanssa tyytymättömiä toisiimme ja koko perheeseen, mietimme yhdessä miksi ihmeessä alun perinkään perustettiin perhe? Lopulta kävimme keskustelun, joko erotaan tai tehdään jotain suhteen eteen. Se oli kääntö kohta meidän suhteelle, ymmärsimme että parisuhde on sitä mitä ajattelee sen olevan ja itse pystyy päättämään arvostaako toista vai ei. Minua helpotti myös se että pääsin opiskelemaan ja sitä kautta sain enemmän itsenäisyyttä. Mutta ei ole helppoa kasvaa ihmisen kanssa ja olla samalla riippumaton, mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Kannatan teille avointa keskustelua ja kissan nostamista pöydälle. Oli mielessä mitä tahansa niin ne on puhuttava auki, joko kaksin tai avun kanssa. Käykää myös läpi miten teidän valinnat vaikuttavat teihin sekä lapsiin ja mitä te haluatte? Jos vaimosi ei halua terapiaa niin sinä voit mennä terapiaan ja saada sieltä apu välineitä vaimon kanssa keskusteluun ja ennenkaikkea enemmän voimavaroja itsellesi. Tsemppiä!

Ex-vaimo halusi erota poikamme ollessa 8kk ja se oli hyvä päätös. En laittanut vastaan. Alussa sain olla yksin pojan kanssa 1-2 yötä kerrallaan ja muutoin päivisin ja iltaisin olin poikani kanssa. Yhteensä viikon tunneista olin noin kolmanneksen pojan kanssa ensimmäisen vuoden aikana. Toisen vuoden aikana olemme olleet poikamme kanssa tasapuolisemmin noin puolet ja puolet. Poika on ollut kanssani pisimmillään 6 yötä putkeen exän työmatkan aikana ja muuten vuorottelemme 2-4 yön pätkissä. Kaikki on sujunut hyvin eikä kukaan ole kyseenalaistanut isyyttäni. Exäni on ihan fiksu nainen eikä edes kehtaisi yrittää kieltää minulta isyyttäni. Mitä kaikki tututkin ajattelisivat jos hän niin tekisi? Ei mitään järkeä.

Ei kai sitä nyt noin pienistä kannata erota, jos pienet lapset on. Odota vielä. Uusperheen aiemmilla lapsilla on usein vaikeaa. Ajattele lapsiasi, millaisen elämän heille haluat. Älä vain itseäsi.