Lue keskustelun säännöt.
Millainen on ihminen jolla on epävakaa persoonallisuus
28.10.2017 |
Millainen on ihminen jolla on epävakaa persoonallisuus ja millaista on olla sellaisen ihmisen ystävä tai puoliso?
Kommentit (227)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
N28 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani diagnoosista vasta keskustellaan, joten varmasti en voi mitään sanoa. Innostun tosi helposti kaikesta, mutta kyllästyn asioihin nopeasti. Pitkäjänteisyyttä vaativat asiat ovat vaikeita. Olen myös tosi intohimoinen ja rakastan syvästi.
Voin saada raivokohtauksen ihan tyhjästä. Silloin uhkailen tappavani sen ärsyttävän tyypin tai itseni.
Sama homma. Olen luonteeltani järkevä, rationaalinen ja sosiaamisesti taitava, mutta pidän piilossa järkyttävän voimakkaita tunnereaktioita.
Olen tällä hetkellä superahdistunut ja vihainen ajatuksesta että nykyisellä miehelläni oli eksänsä kanssa yhteinen elämä ja omistusasunto ulkomaanmatkoineen, vaikka nainen taisi olla oikeasti aika kamala kumppani. Epävarmuus ja kateus tuntuu musertavalta ja pyörii mielessä kokoajan. En kuitenkaan onneksi ole mustasukkainen tai rajoittava kumppani.
Luulen ihmisten jatkuvasti olevan mua vastaan, jos joku jättää mut kutsumatta esimerkiksi bileisiin saatan velloa itsesäälissä ja ahdistuksessa pahimmillaan monia viikkoja.
Kun vihaan ihmistä, vihaan niin paljon että se tuntuu syövyttävän mua sisältä. Olen niin täynnä raivoa että pelkään jatkuvasti räjähtäväni ja ns. "Kiehuvani yli", näin valitettavasti käy helposti. Minä myös uhkailen itsemurhalla kun asiat eivät mene niinkuin haluan, yleensä tosin suunnitelma on ihan aito koska paha olo on niin kova. Ilmoitan tästä toiselle lähinnä shokeeratakseni.
Rakastaessani olen lämmin, ymmärtävä, intohimoinen, iloinen, seikkailullinen ja hauska. Mies kuvaili mua juuri vähän aikaa sitten sanoilla "olet välillä maailman upein ja ihanin olento, välillä taas niin kamala etten osaa edes kuvailla".
Käsittelen ahdistuksen tunnetta näännyttämällä itseäni, käyttämällä liikaa päihteitä ja muulla epäaktiivisella itsetuholla. Olen impulsiivinen ja järjestän itseni useinkin vaarallisiin tilanteisiin. Itsemurhayrityksiä on takana muutama.
Mulla on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka usein kulkee käsi kädessä tämän kanssa. Ainoana erona on se että bipossa mieliala vaihtelee pitkällä aikavälillä, epävakaassa tunteet ja minäkuva nopeallakin syklillä. Varmaan aletaan terapiassa katsomaan asiaa, pari vuotta sitten jätin koko persoonallisuushäiriökartoitusprosessin kesken. Sitä ennen ehdittiin todeta, että mulla on hyvin vahvasti piirteitä tästä ja asia voisi olla selvittämisen arvoinen.
Siinä nyt jotain.
Miten persoonallisuushäiriö todetaan? Kuuluuko prosessiin pitkiä haastatteluja tms.?
Psykiatrin haastattelu ja useita eri testejä. Ainakin jokus vaaditaan edeltävästi hoitokontakti vaikkapa kunnallisiin mielenterveyspalveluihin, esim. että on käynyt säännöllisesti tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa.
Ei tarvita mitään haastattelua vaan ihan pelkät yleisluontoiset peruskysymykset. Onko sisaruksia, käytkö töissä, opiskeletko, mitä harrastat, oletko yhteydesaä vanhempiin, onko lapsia... Noihin yhden lauseen vastaukset kyllä tai ei -vastaukset ja dg on valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
N28 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani diagnoosista vasta keskustellaan, joten varmasti en voi mitään sanoa. Innostun tosi helposti kaikesta, mutta kyllästyn asioihin nopeasti. Pitkäjänteisyyttä vaativat asiat ovat vaikeita. Olen myös tosi intohimoinen ja rakastan syvästi.
Voin saada raivokohtauksen ihan tyhjästä. Silloin uhkailen tappavani sen ärsyttävän tyypin tai itseni.
Sama homma. Olen luonteeltani järkevä, rationaalinen ja sosiaamisesti taitava, mutta pidän piilossa järkyttävän voimakkaita tunnereaktioita.
Olen tällä hetkellä superahdistunut ja vihainen ajatuksesta että nykyisellä miehelläni oli eksänsä kanssa yhteinen elämä ja omistusasunto ulkomaanmatkoineen, vaikka nainen taisi olla oikeasti aika kamala kumppani. Epävarmuus ja kateus tuntuu musertavalta ja pyörii mielessä kokoajan. En kuitenkaan onneksi ole mustasukkainen tai rajoittava kumppani.
Luulen ihmisten jatkuvasti olevan mua vastaan, jos joku jättää mut kutsumatta esimerkiksi bileisiin saatan velloa itsesäälissä ja ahdistuksessa pahimmillaan monia viikkoja.
Kun vihaan ihmistä, vihaan niin paljon että se tuntuu syövyttävän mua sisältä. Olen niin täynnä raivoa että pelkään jatkuvasti räjähtäväni ja ns. "Kiehuvani yli", näin valitettavasti käy helposti. Minä myös uhkailen itsemurhalla kun asiat eivät mene niinkuin haluan, yleensä tosin suunnitelma on ihan aito koska paha olo on niin kova. Ilmoitan tästä toiselle lähinnä shokeeratakseni.
Rakastaessani olen lämmin, ymmärtävä, intohimoinen, iloinen, seikkailullinen ja hauska. Mies kuvaili mua juuri vähän aikaa sitten sanoilla "olet välillä maailman upein ja ihanin olento, välillä taas niin kamala etten osaa edes kuvailla".
Käsittelen ahdistuksen tunnetta näännyttämällä itseäni, käyttämällä liikaa päihteitä ja muulla epäaktiivisella itsetuholla. Olen impulsiivinen ja järjestän itseni useinkin vaarallisiin tilanteisiin. Itsemurhayrityksiä on takana muutama.
Mulla on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka usein kulkee käsi kädessä tämän kanssa. Ainoana erona on se että bipossa mieliala vaihtelee pitkällä aikavälillä, epävakaassa tunteet ja minäkuva nopeallakin syklillä. Varmaan aletaan terapiassa katsomaan asiaa, pari vuotta sitten jätin koko persoonallisuushäiriökartoitusprosessin kesken. Sitä ennen ehdittiin todeta, että mulla on hyvin vahvasti piirteitä tästä ja asia voisi olla selvittämisen arvoinen.
Siinä nyt jotain.
Miten persoonallisuushäiriö todetaan? Kuuluuko prosessiin pitkiä haastatteluja tms.?
Ei ole pitkiä haastatteluja, pelkkä työntekijän mielipide riittää. Saatetaan kysyä ihan tavallisia kuulumiskysymyksiä, kuten small talk -keskustelua juhlissa ja dg on siinä.
En lukenut koko pitkää ketjua, mutta epävakautta on yhtä montaa erilaista keissit kuin siitä kärsiviä ihmisiä. Itse en ole lainkaan räjähtelevä. Tunteet kyllä vaihtelevat, hetken uskon että joku rakastaa minua ja sitten koen hylätyksi tulemista, mikä johtaa ahdistukseen ja itsevihaan ja parin tunnin tai päivän masennukseen. Käsitys itsestäni vaihtelee. Ensin saatan pitää itseäni ihan hyvänä tyyppinä, tunnin päästä maailman surkeimpana. Kukaan ei kuitenkaan näitä tunteita ja vaihteluja huomaa ulospäin. En ole raivareita saava tai manipuloiva ystävä. Pikemminkin olen vältellyt läheisiä ihmissuhteita, niihin sisältyvien vaikeuksien vuoksi (mm. pelko siitä että minut kuitenkin torjutaan). Ne, jotka pääsee lähelle pysyvät siinä. En käyttäydy itsetuhoisesti, lukuunottamatta lyhyttä aikaa parikymppisenä, mutta silloin minulla oli pidempikestoinen masennusjakso, jollaista ei ole enää ollut. Olen menestyvä ja ulkoisesti kukaan ei arvaa millainen olen, minua kuvataan mm. sanoilla ”rauhallinen”, ”tasapainoinen”. Englanniksi on termi ”silent borderline” joka kuvaa tätä esiintymismuoto parhaiten.
Työkaveri kertoi, että hänellä on epävakaa persoonallisuus.
En olisi huomannut, jos hän ei olisi kertonut.
Mielestäni hän on mukava, fiksu ja hauska.
Oon kohta 30 ja mulla on epävakaan diagnoosi ja mulla on enemmänkin se quiet - tyyppinen epävakaa persoonallisuushäiriö.
Hyvin usein negatiiviset tunteet kääntyy itseeni kohti, en räjähtele muiden seurassa, en ”draamaile” (viimeiseen asti välttelen pikemminkin). Jotkut läheisimmät ystävät on kuvaillu mua epädramaattisimmakshenkilöks ketä ne tietää :D En jaksa useinkaan kuunnella toisten draamoja, tuntuu et mulla on niin paljon tunteita jo ihan itekseni, et yritän vältellä semmosta turhaa draamailuu (usein myös tosi tv voi olla liikaa, kun siel nii paljo ihmissuhdekiemuroita). Ystävystyn myös ihmisten kaa joiden kans puhutaan asiat suoraa eikä kieroilla. Se on myös tietoista, sillä yritän karsii kaiken ylimääräisen kuormittavuuden elämästä.
Mulla voi hetkessä vaihtua tunnetilat. Kun oon ilonen, oon superilonen ja tunne on tosi kokonaisvaltanen, ihan ku perhosia olis vatsassa. Sit ku oon surullinen nii oon tosi surullinen. Samoin ahistus ja häpeä ja kaikki muutkin tunteet tuntuu tosi vahvasti (myös fyysisesti). Toisaalta se on tosi kaunistakin tuntea paljon, mutta niin usein toivon et voisin välillä jäädyttää tunteita. Mulla saattaa olla tosi itsetuhosia ajatuksia ihan yhtäkkiä ja sit hetken päästä voin olla jo ihan ok. Teini-iässä ja nuorena aikuisena kaikki oli vielä paljon voimakkaampaa.
pyrin hoitamaan ihmissuhteet sillain etten kuormita muita mun omilla tunne-ailahteluilla. Mulla onkin monta läheistä ystävää, jotka oon uskaltanut päästää lähelle. Tosin semmosia ns. peruskavereita mulla ei juurikaan oo. ei oo oikein voimavaroja tasapainotella sellaisissa ihmissuhteissa kun läheisemmissäkin joudun koko ajan työstään omaa olemista ja kommunikaatioo ja tunnustella sitä et tarviinko taas hetken omaa aikaa. Viihdyn paljon yksin ja luonnossa.
Lyhyitä ja kevyitä seurustelusuhteita ollut, mutta nyt oon ollu muutaman vuoden jo itekseni (deittaillut kyllä välillä) ja se on tietyllä tavalla helpottanut oman elämän muodostamista. Mun on vaikee päästää ihmisiä oikeesti lähelle, kun nykyään yritän viimeiseen asti suojella läheisiäkin mun mielialavaihteluilta. Pelkään myös hylkäämistä.
Tykkään puhua asiat suoraa ja selvittää, jos jokin painaa mua/huomaan et toista ihmistä mietityttää jokin. Oon empaattinen ja pystyn asettumaan toisen asemaan (usein liikaakin, jolloin voin kuormittua tosi paljon.)
Oon siis käynyt kohta 10 vuotta erilaisilla ammattilaisilla juttelemassa, joten senkin takia mulla ei välttämättä näy ulospäin oma epävakaus. Usein tutut, jotka ei tunne mua läheisesti kuvailee mua aurinkoiseks, rennoks ja huolettomaksikin ihmiseksi, mikä ei todellakaan vastaa koko totuutta. Kaikki mun tunteet ei vaan näy ulospäin. Halusin vaan laajentaa taas sitä, et meitä epävakaita on niin paljon erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En suosittele. Pahimmillaan joudut itsekin vaaratilanteisiin hänen tempauksiensa takia.
Kirjoitan lyhyesti, toivottavasti en kuitenkaan epäselvästi. Olen epävakaa/rajatila. Diagnoosia en ole saanut, koska olen pystynyt pitämään elämäni koossa, enkä ole halunnut hakea diagnoosia. Tiedän tosin, että se todettaisiin hetkessä jos joku kertoisi minusta, tapahtuneista asioista ja reaktioistani eteenpäin. Pelkään että se joskus selviääkin itsemurhayrityksen johdosta tai naapurit kuulee riitelymme taikka perheeni ja mieheni ilmoittaisivat minusta. En halua virallista diagnoosia, sillä se sulkisi niin monta ovea elämässäni ja kokisin vielä suurempia merkityksettömyyden tunteita.
Halusinkin vastata eräälle kysyjälle, jolla on puoliso epävakaa että miten pitäisi toimia kun kohtaus on päällä. Minulle saattaisi toimia tällainen. Puolison erittäin rakastava asenne ja kertominen että tarvitsee minua. Hän voisi sanoa että antaa minulle aikaa toipua, mutta on vierellä jos minulla on kysyttävää tai tarpeita, ja että hän toivoo hyvää tulevaisuutta ja että yhdessä selvitään. Hän olisi sitoutunut ja vakaa pylväs kun olen itse epävarmuuksieni syövereissä. Hän voisi sanoa myös, että toivoisi tämän olevan ohi pian koska haluaa palata rakkaaseen arkeen kanssani elämään yhteistä elämäämme ja että tarvitsee minua lähelleen halatakseen tai silitelläkseen. Hän voi myös esittää toiveen, että kunhan saadaan taas elämä kohdilleen niin haluaa lähelle ja halata. Myös sekin on ok että puoliso sanoo, että ne sanat mitä sanon koskee häneen koska hän rakastaa ja tarvitsee minua.
Tuo on toiminut välillä oikein hyvin... positiiviset tunteet ottavat vallan negatiivisten sijasta ja jopa pahimmat ylitsepääsemättömät, ratkaisemattomat tuhoisimmat ajatuksenikin siirtyvät ja seuraavana päivänä niitä ei välttämättä olekaan. Tai niistä voi jutella järkevästi. Joskus juttelu ihan pahimmassakin hetkessä auttaa kun pääsee ongelman ytimeen ja se ratkeaa.
Pahinta on minun henkilökohtaisten tarpeideni lyttääminen. Varsinkin silloin jos puolisoni näkee, että jokin aihe on minulle arka (ulkonäköni ja seksuaalinen kyvykkyyteni ja seksikkyyteni). Esim. minulle tulee tarve päästä pahasta olostani kysymällä "olenha sinulle se mitä naisesta etsit?" Tai "eihän kaikki miehet, mukaanlukien sinä halua valtavirtapornon näköistä naista? On kai teillä omiakin makuja?" Jos puoliso sattuu silloin loukkaantumaan, suuttumaan, ärtymään tai muuten vain ei halua sanoa mitään kaunista minusta vaikka tietää tarpeeni(voimakkan tarpeen olla merkityksellinen seksuaalisesti) ei siitä hyvää seuraa. Silloin tuntuu etten voi kuin toistaa papukaijana pahaa oloa ulos ja osoittaa intensiivisenpiä kysymyksiä tai vaihtoehtoisesti.... no varmaan tiedättekin, täydellinen ahdistus ja sekaisuus ettei tiedä mitä tehdä kun ei ole keinoja. Silloin sisimpään koskee ja kovaa. Niin kovaa että pois ei pääse.
Minulla tämän epävakaan häiriön laukaisi ensimmäinen seurustelusuhteeni 5-vuotta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, myös seksuaalista. Tällä miehellä oli todettu epävakaa persoonallisuushäiriö ja minä kiltti tyttö kiitettyine rauhallisine ominaisuuksineni katosin siinä. Nykyään on kauheaa kun aiheuttaa pelkoja rakkaalleen ja olen vaativa... tosin hänkään ei ole täydellinen ollut suhtautumisessa minuun vaan moni tilanne kärjistyi alusta alkaen. Rakastamme kumminkin toisiamme ja meillä on paljon yhteistä ja paljon jo voitettujakin tilanteita elämässä. Jos joskus saamme enemmän rahaa menemme parisuhdeterapiaan, jotta saisimme lisää keinoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on tämä diagnoosi ja koen tämän keskustelun aika leimaavaksi. Tässä persoonallisuushäiriössä on paljon ns eri tasoja ja se ilmenee eri tavoilla eri yksilöillä. Itsestäni voisin esimerkiksi mainita sen, että epävakaudestani huolimatta minulla on paljon läheisiä, pitkäkestoisia ja vakaita ystävyyssuhteita ja epävakauteni ei ole näihin suhteisiin vaikuttanut.
Miehet ovat kyllä epävakaudestani joutuneet kärsimään enkä pysty pitkiin parisuhteisiin. Samoin vanhempieni kanssa on välillä ollut aika myrskyistä, vaikka meillä onkin läheiset välit.
En halua mitätöidä epävakaiden uhrien kokemuksia, se ei ollut tarkoitukseni. Itse olen käyttäytynyt todella huonosti entisissä parisuhteissa ja koen siitä syyllisyyttä. Käyn psykoterapiassa ja toivon että jonain päivänä pystyn normaaliin parisuhteeseen.
Sanoit, että epävakaudesta huolimatta sinulla on paljon läheisiä, pitkäkestoisia ja vakaita ystävyyssuhteita ja epävakaus ei ole näihin suhteisiin vaikuttanut.
Oletko varma? Voi olla vaikuttanut. Et itse näe vaikutusta. Luulet varmasti ettei muut välitä liian intensiivisestä, teatraalisesta ja ailahtelevasta persoonasta
Eipä ole diagnooseja, mutta joku täytyy olla kun tunne-elämä heittää aika pikaisesti laidasta laitaan. Tämä tuli todettua suhdeyritelmässä, joka oli todellista vuoristorataa. Tosin toinenkin taisi olla jonkun sortin ongelmainen. Itsetunto on heikko ja soimaan itseäni jatkuvasti pääni sisällä milloin mistäkin, samoin ajattelen että muutkin katsovat minua pahalla eivätkä tykkää. Jos joku ei vaikkapa vastaa viestiini mielestäni tarpeeksi nopeasti, tulee tunne että ignooraa. Parhaiten pärjäisin varmaan ilman minkäänlaisia vähänkään läheisempiä ihmissuhteita, missä ei ole vaaraa että saan jonkun ihme päähänpinttymän toisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunsin kerran yhden epävakaan. Hän ei pystynyt ylläpitämään ihmissuhteita, vaan riitautui raivokkaasti suht normityyppien kanssa. Jutut ja tekemiset vaihtuivat täysin. Hän yritti olla ystävä, mutta raivokohtaukset pelottivat kaikki pois. Hän siirsi oman vihansa toisten paskamaisuudeksi. Hän kalasti myötätuntoa ja rahaa, mutta hankki rahaa rikollisin keinoin. Rahat eivät koskaan loppuneet oikeasti. Outoja hyödykkeitä ilmestyi kuin tyhjästä. Hän valehteli aina ja varasti hedelmiä huvin vuoksi ja jäi kiinni 2 euron rötöksestä. Nyt hän on kuollut, mutta kaipaan häntä kyllä. Olisipa mukavaa juoda kupponen kahvia yhdessä. Pitäkää kiinni epävakaistanne. Heiltä voitte oppia paljon.
Vierailija kirjoitti:
Tuntemani epävakaa on käytännössä täysin sietämätön ihminen. Puhuu vain itsestään ja ongelmistaan, olin hänelle vain ilmainen terapeutti ja kuuntelija. Mikään minun asiani ei häntä kiinnostanut, kaikki jutut käänsi aina vain omaan ahdistukseensa. Saa hallitsemattomia raivokohtauksia joiden jälkeen on riita päällä useita viikkoja. Suuttuu ihan mistä vain, edellisenä päivänä puheenaihe oli ok, mutta seuraavana päivänä samasta aiheesta voi suuttua silmittömästi.
Kääntää kaiken kritiikin itseensä, jos puhuu hieman kriittiseen sävyyn jostain ihan muusta aiheesta, se päättyy siihen että hänen mielestään häntä arvosteltiin, ja tästä luonnollisesti suututaan verisesti.
Takertuu täysin uuteen ihmiseen, idolisoi ja ihailee häntä ja luo päässään täysin epärealistisen kuvan toisesta ja heidän välisestä ystävyydestä. Kukaan ei pysty täyttämään näitä odotuksia, ja siitä väistämättä seuraa pettymys, riita ja välien katkaiseminen.
Kuvioon on kuulunut myös holtitonta päihteiden ja huumeiden käyttöä, irtosuhteita jne. itsetuhoista käytöstä. Parisuhteessa pitää olla myös koko ajan, mutta ne eivät kestä kuin korkeintaan pari vuotta sillä kukaan ei kestä tuollaista puolisoa kauempaa. Lennosta vaihdetaan seuraavaan ja homma alkaa alusta.
Käsittämättömän raskas ihminen, johon on täytynyt oman mielenterveyden ja jaksamisen vuoksi ottaa etäisyyttä.
Tunnistan nämä jutut kaverissani
-Puhuu vain itsestään ja ongelmistaan, olen hänelle terapeutti
-kaikki jutut kääntää omaan ahdistukseensa
-Kääntää kaiken kritiikin itseensä
-Takertuu joihinkin, ahdistelee tätä viesteillä, luo päässään liioitellun kuvan heidän välisestä ystävyydestään. Moni ei pysty täyttämään näitä odotuksia, ja siitä väistämättä seuraa pettymys
-päihteiden ja huumeiden käyttöä, irtosuhteita jne. itsetuhoista käytöstä
-Parisuhteessa haluaisi olla koko ajan, mutta ne eivät kestä kuin max pari vuotta sillä kukaan ei kestä pitkäkestoisesti tuollaista puolisoa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi olla ihan normaali ihminen. Terve mutta vain lääkärin mielestä sairas. Turha hermostua jos joku sanoo olevansa epävakaa. Ei se mitään kerro.
Kyllä kertoo. Mä olisin halunnu tietää esim mun kaverista etukäteen että hän on asperger ja epävakaa. Olis voinu tutustua diagnooseihin tarkemmin ennen kun menee liian pitkälle. Ois pitäny varoa.
Vierailija kirjoitti:
Huhh kirjoitti:
Ihminen jolla on tämä diagnoosi on usein täysin sietämätön manipuloiva sekopää ja hän voi olla valtava taakka läheisilleen. Vain tehokkaalla terapialla oireista voi saada siedettävämpiä. Itse en enää koskaan tahdo olla missään tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa. Joko haet apua tai aiheutat valtavasti tuhoa.
Tai normaali ihminen, joka ei tykkää kun käytetään hyväksi. Monesti läheisessäkin on jotakin vikaa ja voi olla niinkin, että epävakaa on juuri läheisellä eikä sillä, jolle dg on annettu.
Joo hohhoijaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Epävakaus ei tee kenestäkään automaattisesti kelvotonta äitiä. Suomessakin on paljon sellaisia, ja näille on olemassa mm. ryhmäterapiaa sekä muunlaista apua. Tiedän, koska olen itse epävakaa äiti.
Minulla ongelmat eivät ole lapsiperhearjen kestämisessä (päinvastoin, saan siitä paljon- ja koska epävakaana osaan ns. splitata eli jakautua eri osiin, kestän pikkulapsivaiheen kiukuttelut vaivatta). Kukaan ei huomaisi päällepäin, että edes olen epävakaa- en raivoa (myöskään)julkisilla paikoilla, juttelen ja sanoitan lapsille paljon ja olen vahvasti läsnä. Yksi ongelmistani onkin jaksaminen: pistän kaiken energiani lapsiin ja mieheen, enkä osaa säädellä sitä.
Olen voinut siivota, ulkoilla ja leikkiä lasten kanssa koko päivän kahden tunnin yöunilla, ja nukahtaa keittiöpöydän ääreen kun nämäkin ovat menneet yöpuulle. Kun mies kotiutuu keskiyöllä töistä, en nouse siirtymään sänkyyn- nousen pitämään hetkeksi seuraa, tarjoan juotavaa/syötävää ja tietysti suostun seksiin jos tämä niin haluaa. Mieheni on ihana, superkiltti, eikä koskaan painosta mihinkään. Mutta minä en osaa sanoa "ei", tai pistää omia tarpeitani ensimmäiseksi. Sitten jossain vaiheessa iskee uupuminen, ja joudun ottamaan parin päivän hermoloman itsekseni mökillä. Silloin kiukuttelen sieluni kyllyydestä, itken vuolaasti pahaa oloani ja väsymystäni. Kun on aika palata kotiin, koko rumba alkaa alusta...
t. kukaan ei käskenyt paistamaan lettuja aamupalaksi, mutta halusin ilahduttaa muita (itkettyäni yöllä salaa vessassa sitä, miten kukaan ei muka arvosta minua tässä perheessä)
Kuulostat uupuneelta, et epävakaalta.
Aloin miettiä omaa suhdettani 15 vuoden takaa, ja edelleen ihmettelen mitä siinä oikein tapahtui. Tämä ketju antaa paljon selityksiä, koska monet täällä olevista kuvauksista sopivat exääni. Silti hän ei ollut pelkästään epävakaa, vaan taustalla oli paljon muutakin mikä selittäisi edes osan. Olin aivan henkisesti riekaileina sen draamailun jälkeen, enkä uskalla luottaa miehiin vieläkään.
Ex oli todella impulsiivinen. Hän ei kertakaikkiaan saanut mitään aikaiseksi sen puolentoistavuoden aikana mitä tunsimme, ja sovitut hommat hän unohti tahallaan tai lykkäsi niiden tekemistä. Hänen piti koodata jollekin kampaajalle omat kotisivut, niin niitäkään hän ei saanut aikaiseksi vaikka kovasti piti. Itse en kehtaisi jättää tekemättä noin isoja hommia tai ainakin ilmottaisin, ettei käy. Hän kävi jotain ihme työllistämiskurssia, ja sekin meni penkin alle, koska miehellä ei ollut mitään unirytmiä tai hän teki vaaditut tehtävät kymmeneltä illalla ja nukkui aamulla pommiin. Tämä olisi jotenkin selitettävissä, jos mies olisi ollut 19, mutta hän oli 36. Elämänhallinta täysin hukassa.
Miehellä ei ollut ystäviä ja ihmiset karsastivat häntä liian tuttavallisen käytöksen takia. Hän lähestyi ihmisiä myös kummallisella tavalla keskellä katua (yleensä nuoria naisia). Hän pimahteli kummallisista jutuista, ja siihen ei paljoa vaadittu kun hän järjesti hirvittävän draaman, joka oli lähinnä myrsky vesilasissa. En vieläkään täysin ymmärrä miten mies saattoi järjestää täysin yksin hirveän riidan, joka vain paheni ja paheni ja hän kulminoi omat raivonsa minuun saaden minut näyttämään syylliseltä. Mitään kritiikkiä mies ei myöskään sietänyt ja hän vyöryi päälle "miten asiat oikeasti menivät". Oloni oli jatkuvasti todella sumuinen ja elämämme oli raivarista - raivariin -meininkiä. Olisin ymmärtänyt, jos olisin oikeasti tietoisesti loukannut häntä, pettänyt, varastanut rahaa tai käyttäytynyt inhottavasti, mutta ihan pikkusana riitti katkaisemaan kamelin selän.
Hän yleensä jätti minut näiden raivokohtaustensa aikana täysin surutta, ja ensimmäisillä kerroilla olin niin shokissa, etten ymmärtänyt miten asiat yhtäkkiä muuttuivat niin radikaalisti hyvästä huonoon. Seuraavassa hetkessä hän taas hyvitteli ja halusi palata takaisin. Voitte varmasti arvata mitä tapahtui, kun en ottanutkaan miestä enää takaisin kun viimeinen ero tuli. Se oli hirveää ja hän kosti minulle kaikin keinoin, vaikka hän oli ollut pitkin suhdetta se, joka haluaa erota. "Et ole minulle korvaamaton" ja "Voin aina löytää uuden" olivat hänen vakiolauseitaan. >
Kaiken sai kieroutuneella tavalla niskaansa. Hän kerran kaupassa tarjosi minulle jotain sysirumaa avainkaappia ja sanoi, että saan sen jos suostun tietynlaisiin palveluksiin. Otin sen vitsinä, ja sanoin, että ei kiitos, eli torjuin leikilläni asian. Mies alkoi murjottaa. Lopulta hän tunnusti, että samalla kun torjuin ehdotuksen, torjuin myös hänet. Siis mitä ihmettä!?
Näitä sysioutoja tapahtumia oli paljon muitakin.
Parasta oli, että mies itse petti minkä ehti. Mies joko valehteli tai kertoili avoimesti näistä kohtaamisistaan, ja olin tyrmistynyt, että joku voi käyttäytyä niin röyhkeästi. Mies jatkuvasti hoki, että muille saa flirttailla ja muita saa tapailla, niin maailma sortui kun oikeasti sitten löysin toisen ihmisen. Se draama oli niin huvittava - mies itse jäi kiinni verekseltään toisen naisen luota housut kintuissa ja hän kehtasi itkeä avoimesti miten minä kamala kylmä ihminen petin häntä viettämällä iltaa vanhan yläasteihastuksen kanssa. Meissä oli se ero, etten mennyt fyysiseen kanssakäymiseen missään vaiheessa.
Siinä vaiheessa suhteella ei ollut enää väliä, koska tiesin jo alitajuisesti, että haluan erota miehestä mutten uskaltanut tehdä sitä väkivallan pelosta.
Mutta ne jatkuvat raivokohtaukset, pimahtelut ja suuttumiset aivan oudoista jutuista ovat jääneet mieleen. Mies kaiveli menneitä, joko omia tai muiden, ja hän oli erittäin kiinnostunut parisuhdehistoriastani jos sieltä löytyisi jotain mistä kiusata minua. Hän oli myös täysin välinpitämätön ja passiivinen valtaosan ajasta, mutta silti erota ei voinut. Käytännössä minun olisi pitänyt istua hänen luonaan katsomassa kun hän joko nukkui tai pelasi.
Moni tarinoista sopii tähän tyyppiin, mutta toisaalta >
Miehellä oli myös itsestään hirveitä suuruuskuvitelmia, jatkuva ihailuntarve ja hän halveksi kaikkia ja kaikkea ympärillään. Näennäisesti voimakkaat ihmiset kiinnostivat häntä kovin. Mies myös saattoi kadulla nähdä jonkun ihmisen, josta hän alkoi heti puhumaan "Tuohan on kuin minä viiden vuoden kuluttua" ja hän kertoili ihailevaan sävyyn näkemänsä tyypin ominaisuuksista miksi niin oli.
Mitään omia virheitään hän ei myöntänyt ja kaikki johtui aina jostakusta muusta.
Siihen aikaan oli vain todella vaikea saada apua, koska kaikki poliisista virkailijoihin ja tuttuihin ja ystäviin olivat hirveitä miesymmärtäjiä. Esimerkiksi tuntikausien kidutusraivarit aamuyöhön asti eivät kiinnostaneet ketään, ja kun töissä itkuisena sanoin, etten nyt pysty tähän, niin sen sijaan että pomo olisi ymmärtäväisesti kysynyt mikä hätänä (ja lähettänyt minut terveyskeskukseen ja sieltä hankkimaan kriisiapua, toihan on rikos) hän syyllisti minua valinnoistani ja käski ryhdistäytyä ja tulla ajoissa. Lisäksi ihmiset eivät ymmärtäneet, että miehen raivokohtaukset voisivat tulla tyhjästä, koska kuka niin muka käyttäytyisi ja mitä olin itse tehnyt, että mies sai niin kauheita raivareita. "Ei kukaan käyttäydy tyhjästä niin." Mutta kun käyttäytyi.
Oli miehellä mikä tahansa, niin tämä ketju kyllä avasi silmiä ja voin taas vaihteeksi unohtaa asian. Arvet vaivaavat silti edelleen, joten senkin takia palasin tähän.
Aika monella epävakaalla on diagnosoimaton adhd tai asperger.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole diagnooseja, mutta joku täytyy olla kun tunne-elämä heittää aika pikaisesti laidasta laitaan. Tämä tuli todettua suhdeyritelmässä, joka oli todellista vuoristorataa. Tosin toinenkin taisi olla jonkun sortin ongelmainen. Itsetunto on heikko ja soimaan itseäni jatkuvasti pääni sisällä milloin mistäkin, samoin ajattelen että muutkin katsovat minua pahalla eivätkä tykkää. Jos joku ei vaikkapa vastaa viestiini mielestäni tarpeeksi nopeasti, tulee tunne että ignooraa. Parhaiten pärjäisin varmaan ilman minkäänlaisia vähänkään läheisempiä ihmissuhteita, missä ei ole vaaraa että saan jonkun ihme päähänpinttymän toisesta.
Lisäyksenä vielä noista läheisistä suhteista, erään kanssa oli pidemmänkin aikaa läheiset ja kivat oltavat. Sitten tuli yksi käsittämätön riita joka meni ainakin omalta osaltani alta riman. Koin siinä tulleeni niin pahasti hyökkäyksen kohteeksi ja loukatuksi, että muutuin jotenkin täysin toiseksi, pahaksi ihmiseksi. Oltiin sopivinamme asiat, mutta joku siinä muuttui nyt pysyvänlaisesti ja haluan vaan etääntyä tästä ihmisestä. Osittain siksi, että koen edelleen tulleeni väärin kohdelluksi ja osittain siksi, millaiseksi itse muutuin tuossa tilanteessa. Olen näköjään hyvä tyyppi tasan niin kauan kun kaikki menee kivasti.
Asian vierestä mutta ihanan asiallinen lääkäri. Itse kysyin suoraan miksi minulle on laitettu epävakaa ja sain vastaukseksi "se on sellaista jatkumoa".