Millainen on ihminen jolla on epävakaa persoonallisuus

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole mitään muuta diagnoosia kuin itse tehty, mutta koen että pahinta tässä on reaktiivisuus ja tunne-elämän vereslihalla olo. Ajattelen usein, että minusta ei pidetä, enkä kuulu joukkoon. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Nykyisin kun tiedän mikä minua vaivaa, pyrin kaikin tavoin hillitsemään käyttäytymistäni, sillä tiedän reaktioideni olevan täysin ylimitoitettuja. Olen usein ahdistunut ja masentunut ja tulkitsen toisten ilmeitä ja eleitä ja sanomia negatiivisesti. Pienikin asia voi saada minut täysin poissa tolaltani. Saatan istua koko illan sohvalla itkemässä kun olen tulkinnut jonkin asian niin ettei minusta pidetä. Häpeä on iso osa minuuttani ja myös se, että koen olevani huonompi ihminen kuin muut. Silti minulla riittää rakkautta, hyväksyntää ja empatiakykyä muita ihmisiä kohtaan. Mutta se, että on koko ajan niin tunteet johonkin suuntaan kallellaan on todella raskasta itselleni. Itseäni helpottaa se, että puolisoni on hyvin tasapainoinen eikä juurikaan aiheuta mielialan heittelyitä minulle. Työ ihmissuhteet ovat vaikeita.

Kuulostaa tutulta. Tää "Olen usein ahdistunut ja masentunut ja tulkitsen toisten ilmeitä ja eleitä ja sanomia negatiivisesti. Pienikin asia voi saada minut täysin poissa tolaltani. Saatan istua koko illan sohvalla itkemässä kun olen tulkinnut jonkin asian niin ettei minusta pidetä." on niin minun elämästä. Jos self help -kirjallisuus uppoaa, suosittelen kirjoja Viisas mieli ja Häpeän hoito.

Johanna Tukiainen.

Mun pari entistä kaveria oli ja on epävakaita. Olen itse traumatisoitunut lapsuudenperheessä ja asetuin ihmissuhteissani hoivaajaksi ja yritin vuosikausia ymmärtää näitä epävakaita. Ensimmäinen kokemus oli kouluajoilta ja viimeisin aikuisiältä. Molempien kohdalla sain sietää jatkuvaa draamaa ja ystävyys oli jotenkin ihmeellisen omistavaa. Olivat siis tavallaan ihan hyviä ja lojaaleja ystäviä, mutta siihen ystävyyteen sisältyi myös omistushalua ja syyllistämistä. Ja jotenkin tuntui, että koko ajan jostain kilpailtiin. Esim. kuka on kaunein, menestynein, suosituin jne. Ystävyys ei tuntunut tasavertaiselta. Molempien kohdalla jossain vaiheessa silmät avautuivat ja tajusin, että ystävyys ottaa enemmän kuin antaa.

Sinänsä harmi, kun eihän epävakaus ole kenenkään valinta. Mutta tiedän myös, että terapian avulla monia asioita voi ainakin yrittää muuttaa, mutta näillä ihmisillä ei ollut motivaatiota siihen. 

 

Vierailija kirjoitti:

Minulla puolisollani on tuo. Samalla paha narsisti ja syyttää minua tuollaiseksi. Rajaton sivaltelu ja sitten jos hänelle suuttuu vähättelee sanomisiaan ja haukkuu mt ongelmaiseksi. Valehtelee koko ajan.

Narsistit ovat vaarallisia. Ne eivät muutu. He teeskentelevät olevansa hyviä ihmisiä julkisesti, mutta hyväksikäyttävät naisia ​​suljettujen ovien takana. narsistit kohtelevat naisia ​​erittäin huonosti.Tampereella on arkkitehti, joka on lähes 60 -vuotias ja kohtelee edelleen naisia ​​erittäin huonosti. Pimeä menneisyys ja synkkä nykyisyys. Hän jopa varasti perheen kotiin vaimolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykologisissa testeissä todettiin että olen epävakaa, mutta sillä (näin selitettiin) ei tarkoitettu epävakaata persoonallisuutta vaan jonkinlaista epäsymmetrista persoonallisuutta. Olen eri olosuhteissa täysin erilainen ihminen, ikäänkuin vaihdan persoonallisuuttani.

Tiedän, siihen kuuluu dissosiatiivisuus. Epävakaan persoonasta puuttuu integriteetti.

Siksi hän voi olla milloin mitäkin.

Epävakaa sählää ympäriinsä, eikä itsekään tiedä, mitä mieltä lopulta on asioista ja ihmisistä.

Epävakaan elämässä ei saisi olla liikaa haasteita, sillä riittämättömyys johtaa väistämättä käytöksen ylilyönteihin, kriisiin ja draamaan.

Toisaalta epävakaa ei kestä/siedä kovin tasaista, rutiinien täyttämää elämää.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että elämäni rauhoittui, kun jäin lopulta yksin.

Lapset aikuistuivat, puoliso oli lähtenyt jo kauan sitten ja vei osan lapsista.

Siinä kun yksinään mesoaa, alkaa lopulta se oma minuus hahmottua eri tavalla.

En halua miettiä menneitä, sillä käytökseni oli aivan käsittämätöntä - näin voin nyt itsekin todeta. Ihme, että lapsista tuli täyspäisiä aikuisia.

Eli vanhetessa epävakaakin viisastuu. Ainakin, jos on joutunut itsensä kanssa vastakkain, eli ei ole ketään, jonka syyksi ongelmansa kaataisi.

Ei se aina noinkaan ole. Minulla on epävakaa persoonallisuus (tai ainakin diagnoosi siitä), mutta en todellakaan ole "milloin mitäkin" vaan päinvastoin olen aina ollut hyvin samanlainen ja harvoin edes muutan mieltäni asioista. Mielialat kyllä vaihtelevat ja itsehillintäni on melkein olematon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut on diagnosoitu kolmen eri tahon toimesta "epävakaaksi sekä rajatilaiseksi", sekä olen ollut epävirallisella eläkkeellä kymmenen vuotta asian johdosta. Virallista eläkettä en saa.

Pelkään itseäni, koska minulla ei ole mitään pidäkkeitä, jos suutun. Siis yhtään mitään. Siksi varon suuttumista viimeiseen asti, ja sen ihmiset ymmärtävät kiltteytenä ja alistumisena. Ihmiset härnäävät kiltteyttäni nähdäkseen, onko minussa luonnetta vaikka kuinka yritän varoittaa. Ihmiset haluavat aina nähdä, onko kaverissa luonnetta. Kiltteys provosoi ihmisiä. Mikä minulle on helvetin vaikeaa, on säätää sopiva määrä luonnetta omaan käytökseen. Sitä ei joko ole, tai sitten on helvetti irti.

Seuraava vaihe on se, että ollaan oikeudessa. Minussa ei ole alistuvan kilttteyden, eikä totaalisen väkivallan välillä mitään välimuotoa, ei minkäänlaista varoitusta. Silloin kun olen suuttunut, niin ihmisten naamat ovat olleet näkemisen arvoisia. Se totaalinen yllättyneisyys, tyrmistys. Musta ei olis uskonut.

Jo lapsena sain pahoja kohtauksia heti ekalla luokalla, mutta se yritettiin painaa epätoivoisesti villaisella, minut yritettiin pitää mukana. Niin pahoja kohtauksia, että nykyään minun koulukäyntini olisi loppunut ja minut olisi ohjattu johonkin laitokseen, mutta silloin vanhemmat olisivat hävenneet sellaista kuollakseen.

Minä olen tämän kaiken vastakohta, mutta minullakin on epävakaan dg. Oon ns. quiet bpd-tyyppi. Vaikka sisälläni olisi täysi kaaos, kukaan ei näe sitä ulospäin. En ikinä raivoa, vaan "jäädyn". Pelkään konflikteja ja vetäydyn helposti ihmissuhteissa. Pidän itseäni syyllisenä aina kaikkeen mahdolliseen. Päällimmäisin tunne on itseinho. En haluaisi olla olemassa, ja muistan että olen jo hyvin pienenä lapsena kokenut niin. Samoin muistan dissosiatiiviset oireet jo lapsuudesta.

Oho, tämä pätkä voisi hyvin olla minun kirjoittamani, niin tutulta kuulostaa..

Kauheaa, niinkuin lähestulkoon jokaisen muunkin persoonallisuushäiriöisen kanssa. Jos jätetään välttelevä-persoonallisuushäiriö pois.

Allekirjoitan tuon, että yksin on helpointa

Kun kukaan ei ole vaikuttamassa omaan oloon, usein sujuu aika kivasti. Huomaan että mielialani heittelee eniten jos koen suuria tunteita, ja juuri siksi välttelen tilanteita joissa niin voi käydä. Esim. pelkkä musiikki voi saada kaiken hajoamaan, jos on sille otollisella tuulella.

Olen naimisissa, mutta minulla on tontin toisella puolella oma rakennus, jonne voin vetäytyä kun en jaksa ketään tai mitään. Usein nukun paljon, syön hyvin ja hoivaan itseäni. Sitten jaksaa taas eteenpäin. Yksinolo on välttämätöntä itselleni, suosittelen sitä myös muille epävakaille.

Vierailija kirjoitti:

Mun pari entistä kaveria oli ja on epävakaita. Olen itse traumatisoitunut lapsuudenperheessä ja asetuin ihmissuhteissani hoivaajaksi ja yritin vuosikausia ymmärtää näitä epävakaita. Ensimmäinen kokemus oli kouluajoilta ja viimeisin aikuisiältä. Molempien kohdalla sain sietää jatkuvaa draamaa ja ystävyys oli jotenkin ihmeellisen omistavaa. Olivat siis tavallaan ihan hyviä ja lojaaleja ystäviä, mutta siihen ystävyyteen sisältyi myös omistushalua ja syyllistämistä. Ja jotenkin tuntui, että koko ajan jostain kilpailtiin. Esim. kuka on kaunein, menestynein, suosituin jne. Ystävyys ei tuntunut tasavertaiselta. Molempien kohdalla jossain vaiheessa silmät avautuivat ja tajusin, että ystävyys ottaa enemmän kuin antaa.

Sinänsä harmi, kun eihän epävakaus ole kenenkään valinta. Mutta tiedän myös, että terapian avulla monia asioita voi ainakin yrittää muuttaa, mutta näillä ihmisillä ei ollut motivaatiota siihen. 

 

Psykopatiakaan ei ole kenenkään oma valinta. Ei se silti tarkoita, etteivätkö he ole vastuussa sanomisistaan ja tekemisistään. Yksikään impulssi joka johtaa varsinkin fyysiseen tekoon on harkittu. Joka muuta väittää, valehtelee. Nämä ihmiset osaavat hillitä aina itsensä tiettyjen ihmisten edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut on diagnosoitu kolmen eri tahon toimesta "epävakaaksi sekä rajatilaiseksi", sekä olen ollut epävirallisella eläkkeellä kymmenen vuotta asian johdosta. Virallista eläkettä en saa.

Pelkään itseäni, koska minulla ei ole mitään pidäkkeitä, jos suutun. Siis yhtään mitään. Siksi varon suuttumista viimeiseen asti, ja sen ihmiset ymmärtävät kiltteytenä ja alistumisena. Ihmiset härnäävät kiltteyttäni nähdäkseen, onko minussa luonnetta vaikka kuinka yritän varoittaa. Ihmiset haluavat aina nähdä, onko kaverissa luonnetta. Kiltteys provosoi ihmisiä. Mikä minulle on helvetin vaikeaa, on säätää sopiva määrä luonnetta omaan käytökseen. Sitä ei joko ole, tai sitten on helvetti irti.

Seuraava vaihe on se, että ollaan oikeudessa. Minussa ei ole alistuvan kilttteyden, eikä totaalisen väkivallan välillä mitään välimuotoa, ei minkäänlaista varoitusta. Silloin kun olen suuttunut, niin ihmisten naamat ovat olleet näkemisen arvoisia. Se totaalinen yllättyneisyys, tyrmistys. Musta ei olis uskonut.

Jo lapsena sain pahoja kohtauksia heti ekalla luokalla, mutta se yritettiin painaa epätoivoisesti villaisella, minut yritettiin pitää mukana. Niin pahoja kohtauksia, että nykyään minun koulukäyntini olisi loppunut ja minut olisi ohjattu johonkin laitokseen, mutta silloin vanhemmat olisivat hävenneet sellaista kuollakseen.

Minä olen tämän kaiken vastakohta, mutta minullakin on epävakaan dg. Oon ns. quiet bpd-tyyppi. Vaikka sisälläni olisi täysi kaaos, kukaan ei näe sitä ulospäin. En ikinä raivoa, vaan "jäädyn". Pelkään konflikteja ja vetäydyn helposti ihmissuhteissa. Pidän itseäni syyllisenä aina kaikkeen mahdolliseen. Päällimmäisin tunne on itseinho. En haluaisi olla olemassa, ja muistan että olen jo hyvin pienenä lapsena kokenut niin. Samoin muistan dissosiatiiviset oireet jo lapsuudesta.

Oho, tämä pätkä voisi hyvin olla minun kirjoittamani, niin tutulta kuulostaa..

Samoin. Psykologisessa tutkimuksessa tuli aika korkeet ns. pisteet epävakaalle, mä vaa naurahdin psykologil ku mul on ollu vaa se stereotyyppine kuva epävakaist.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisollani (27v nainen) on varmaan tämä, mutta ei ole diagnoosia. Olemme lapseton pari, muutama vuosi yhteistä taivalta. Hän voi olla parhaimmillaan viikkokaupalla todella ihana, jopa kuukauden tai yli, mutta pahimmillaan tunteet elävät tuntien sisällä avio-onnesta aikeeseen jättää toinen samana päivänä. Ihan villisti.

Sumentumisen ja taantumisen laukaiseva tekijä voi olla hyvin pieni tai jopa ulkoa päin olematon asia. Yleensä minun pitäisi olla jotenkin erilainen, tai mokasin hänen mielestään jonkin pikkujutun. Silloin tilaa on vain hänelle, ei välttämättä edes kuule mitään mitä sanon.

Minun huonolle ololleni ja stressilleni aikaa on välillä ihan mukavasti, välillä ei yhtään, ja välillä vaikka esimerkiksi itkisin vuolaasti, hän ei peräänny tai sula kuin pidemmän ajan päästä ja hitaasti. Raivo yltyy välillä, pari kertaa vuodessa, myös fyysiseen väkivaltaan minua kohtaan. Itsemurha käy mielessä synkkinä hetkinä.

Kohtaus kestää pisimmillään päivän verran, joskus harvoin ylikin. Lyhimmilläänkin muutamia tunteja. Sen jälkeen on taas kaikki hyvin, tai ainakin ok. Kun olen "anellut armoa" tai vain aika muuttanut mielen. Joskus pyytää anteeksi, joskus ei. Yleensä kertoo tunteistaan, hyvistä ja huonoista, avoimesti. Joskus taas eristäytyy vahvasti. Kohtauksen aikana on vaikeampi pitää kiinni yhteisesti sovitusta.

Kuitenkin sisimmässään hän on erittäin haavoittuva ihminen. Kantaa itsestään valtavaa häpeäntunnetta sisällään. Ja haluaa pohjimmiltaan kaikille hyvää. On myös minulle todella rakastava ja läsnäoleva hyvinä hetkinä. M36

Älkää koskaan hankkiko lapsia. Voin kertoa kokemuksesta, että se tuhoaa kaiken. Epävakaa ei yksinkertaisesti kestä lapsiarkea ja lasten nostattamia tunneryöppyjä ja niistä johtuvaa pakottavaa ja rajoittavaa elämän uutta mallia. Lapsillekaan se mesoaminen ei tee yhtään hyvää. 

Ei se välttämättä niin mene, ettei kestäisi lasten myötä elämän mallia. Mutta luultavasti ei kestäisi enää puolisoaan samalla tavalla kuin tähän asti... Varsinkin jos harkitsee eroa toistuvasti jo ennen lapsia. Toivottavasti tämä mies ei ole mikään läheisyysriippuvainen ja tee kuitenkin niitä lapsia tämän naisen kanssa. Ei lapset heikkoa liittoa pelasta, niistä tulisi vain osa kulissia.

Mä olin pahimpina aikoina niin hirveä, etteivät välit vanhempiin ole korjaantuneet aivan ennalleen. Ja näin on siis ollut jo vuosia. Ymmärrän heitä täysin, kuka jaksaa sellaista että rakas ihminen vaan v*ttuilee, syyttelee ja uhkailee itsem*rhalla. Epävakaa ihminen voi parantua rankalla terapialla ja itsetutkiskelulla, mutta muiden ihmisten luottamusta hän ei enää saa takaisin. Sen faktan kanssa on opittava elämään.

Epävakaus ei tee kenestäkään automaattisesti kelvotonta äitiä. Suomessakin on paljon sellaisia, ja näille on olemassa mm. ryhmäterapiaa sekä muunlaista apua. Tiedän, koska olen itse epävakaa äiti.

Minulla ongelmat eivät ole lapsiperhearjen kestämisessä (päinvastoin, saan siitä paljon- ja koska epävakaana osaan ns. splitata eli jakautua eri osiin, kestän pikkulapsivaiheen kiukuttelut vaivatta). Kukaan ei huomaisi päällepäin, että edes olen epävakaa- en raivoa (myöskään)julkisilla paikoilla, juttelen ja sanoitan lapsille paljon ja olen vahvasti läsnä. Yksi ongelmistani onkin jaksaminen: pistän kaiken energiani lapsiin ja mieheen, enkä osaa säädellä sitä.

Olen voinut siivota, ulkoilla ja leikkiä lasten kanssa koko päivän kahden tunnin yöunilla, ja nukahtaa keittiöpöydän ääreen kun nämäkin ovat menneet yöpuulle. Kun mies kotiutuu keskiyöllä töistä, en nouse siirtymään sänkyyn- nousen pitämään hetkeksi seuraa, tarjoan juotavaa/syötävää ja tietysti suostun seksiin jos tämä niin haluaa. Mieheni on ihana, superkiltti, eikä koskaan painosta mihinkään. Mutta minä en osaa sanoa "ei", tai pistää omia tarpeitani ensimmäiseksi. Sitten jossain vaiheessa iskee uupuminen, ja joudun ottamaan parin päivän hermoloman itsekseni mökillä. Silloin kiukuttelen sieluni kyllyydestä, itken vuolaasti pahaa oloani ja väsymystäni. Kun on aika palata kotiin, koko rumba alkaa alusta...

t. kukaan ei käskenyt paistamaan lettuja aamupalaksi, mutta halusin ilahduttaa muita (itkettyäni yöllä salaa vessassa sitä, miten kukaan ei muka arvosta minua tässä perheessä)

Vierailija kirjoitti:

Mä olin pahimpina aikoina niin hirveä, etteivät välit vanhempiin ole korjaantuneet aivan ennalleen. Ja näin on siis ollut jo vuosia. Ymmärrän heitä täysin, kuka jaksaa sellaista että rakas ihminen vaan v*ttuilee, syyttelee ja uhkailee itsem*rhalla. Epävakaa ihminen voi parantua rankalla terapialla ja itsetutkiskelulla, mutta muiden ihmisten luottamusta hän ei enää saa takaisin. Sen faktan kanssa on opittava elämään.

Yksi sisaruksistani sai vasta epävakaan diagnoosin. Välit minuun olivat menneet jo toistuvasti. Olin kuitenkin tuskastunut välien katkettua niin, että pyysin lopulta joka kerta molempien puolesta anteeksi ja yritin olla väleissä, jatkettiin siitä mihin jäätiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sisarellani myös päihdeongelmia, jotka tässä vaikuttaa. Välillä on aivan ihana ja hauska, mutta suuremman osan ajasta pyörittelee samoja negatiivisia keloja päässään, on epäluuloinen, itseään provosoiva ja arvaamaton ja lopulta, no, kostonhimoinen hirviö. Vanhempamme ovat hänen kanssaan jonkin verran tekemisissä, joten tiedän suurinpiirtein kuinka hänellä menee/mitä vanhemmille valehtelee. Välirikko on todella kipeä asia ja tahtoisin voida olla tekemisissä. Jotenkin se kävisi järkeen, että voisimme tulla toimeen kun toista kuitenkin rakastaa. Mietin vain, että elättelenkö turhaa toivoa? Pitäisikö vain hyväksyä tilanne ja tyytyä siihen, että hän pystyy muuttumaan jos pystyy, mutta turhaan ei kannattaisi haalia vaikeuksia, vaaroja ja suruja elämäänsä ottamalla yhteyttä?

Epävakaat, joiden elämä on iän myötä helpottunut, kuinka kauan muutoksessa suunnilleen kesti? Varsinkin jos taustalla on esimerkiksi itsemurhayrityksillä kiusaamista valiten "kostavan" ja joillekin läheisille nöyryyttävän tekotavan ja näistä läheisten syyllistämistä. Tai esimerkiksi lapsiin kohdistuvaa kiusaamista, lapsille valehtelua tms. Tai esim. läheisten mustamaalaamista. Siten, että häiriö on siis ollut todellinen ja pahempaa luokkaa alunperin.

Jotkut väittävät, että Sanna Marin olis semmonen. En itse ota kantaa, kun en kyseistä ihmistä tunne.

Voi olla ihan normaali ihminen. Terve mutta vain lääkärin mielestä sairas. Turha hermostua jos joku sanoo olevansa epävakaa. Ei se mitään kerro.

Huhh kirjoitti:

Ihminen jolla on tämä diagnoosi on usein täysin sietämätön manipuloiva sekopää ja hän voi olla valtava taakka läheisilleen. Vain tehokkaalla terapialla oireista voi saada siedettävämpiä. Itse en enää koskaan tahdo olla missään tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa. Joko haet apua tai aiheutat valtavasti tuhoa.

Tai normaali ihminen, joka ei tykkää kun käytetään hyväksi. Monesti läheisessäkin on jotakin vikaa ja voi olla niinkin, että epävakaa on juuri läheisellä eikä sillä, jolle dg on annettu.

Vierailija kirjoitti:

Voiko epävakaa esim olla iloinen?? :D

Esim jos vaikka ilosena mieliala vaihtelee : hauska mieliala- hilpeä mieliala-ilonen mieliala- energinen mieliala, niin tarkottaako se ettei ole epävakaa? eli onko epävakaalla tunteita ainoastaan negatiivisia tunteita?

Voi olla. Epävakaa on vain koodi, joka voi olla väärä tai oikea. Ei lääkäri ole yli-ihminen vaan ihan tavallinen työssäkäyvä aikuinen, joka ei aina tee töitään kunnolla.

Epävakaita persoonia löytyy Arkadianmäeltä.

Vierailija kirjoitti:

Hankalinta näiden äkäisten mielensäpahoittajien tapauksessa on puuttuva kyky nähdä toiminnassaan vikaa. Palautetta ei oteta vastaan tai ei kuunnnella. En usko että te täällä asioista kertoneet ja parannusta toivovat olette pahimpia tapauksia, teillä löytyy kyky kehittyä. Mieluusti kuulisin lisää vinkkejä myös miedoimpiin tapauksiin perehtyneiltä...!

Täydellisyyden illuusio on osalla ihmisistä tiukassa. Peilin kääntäminen äksyilijään pitäisi varmaan tehdä pidemmällä aikavälillä.

Itsellä ei ole kunnollista ymmärrystä tällaisesta, vaikka dg:n on joku keksinyt joskus laittaa. Päinvastoin tykkään rakentavasta keskustelusta, jos tulee ristiriitoja ja haluan ymmärtää toista osapuolta ja ratkaista sen mahdollisimman pian. Terapian käyneenä omat tunnetilat sen verran pureskeltuina, ettei niistä jaksa jauhaa mutta toisten reaktioita en aina osaa kunnolla ennustaa. Ajatusten lukemista en osaa, mutta muutamakin sana lisävihjeeksi helpottaa kummasti.