Onko kenellekään kokemusta että lapset EI pilaa parisuhdetta?

No en mä sanoisi, että parisuhde on meillä pilalla lasten syntymän jälkeen. Spontaani seksi on jonkin verran vähentynyt, mutta muutoin en sanoisi parisuhteen juuri muuttuneen.

Ei pilannut meillä. Kolmekaan. Ihan päinvastoin kävi.

En käsitä näitä juttuja ja ihmisiä jotka ajattelevat noin.

Eivät lapset ole pilanneet parisuhdettamme. Emme ole oikein itsekään onnistuneet pilaamaan sitä. 

Omista tutuista lapsen hankkineet ovat:

1) Eronneet 3v sisällä lapsen syntymästä

2) Elävät perhe-elämää mutta vaikuttavat jatkuvasti tosi kireiltä ja onnettomilta

Suhdeluku taitaa olla about 70-30 ekan ja tokan välillä

Jos lapsi on yhteisesti haluttu asia niin miten ihmeessä se voisi pilata suhdetta? Lapsihan silloin juuri täydellistää suhteen. Jos se spontaani seksi hieman vähenee, niin sen suurempaa on ilo kun rauhassa pääsee sitä harrastamaan. Meillä ainakin lapsi on nimenomaisesti tehnyt meitä vanhempia läheisemmäksi, se todellakin yhdistää kahta ihmistä, että on yhteinen, rakastettu jälkikasvu.

14 + 21 vuoden kokemukset.

Eka liitto loppui ihan muihin syihin ja toinen jatkuu edelleenkin:) 4 lasta, pari talonrakennusprojektia ( toinen riskitekijä parisuhteessa) ja vieläkin viihdytään yhdessä:D

Täällä on :) lapsi on nyt kaksi ja parisuhde voi hyvin. On niin mukavaa, että haluttiin nyt jo toinen.

Molemmat kun osallistuu lapsen hoitoon niin ei välttämättä ole ollenkaan raskasta, ja kun näkee miten hyvä vanhempi toinen on niin rakkaus vaan syvenee.

No pilaa ja ei pilaa. Muuttuu tavallaan paremmaksi mutta vie kyllä hohdon siitä yhdessäolosta, yhdessä tekemisestä ja seksistä. Hyvä ratkaisu onkin muuttaa erilleen vaikka eri puolille kaupunkia tai ihan eri kaupunkeihin jossain vaiheessa lapsiperhevaihetta ja katsoa sitten jonkin ajan kuluttua että palaako yhteen. Lapsiperheet usein surkuttelevat sitä ettei voi muuttaa esim. pääkaupunkiseudulta pienempiin kaupunkeihin (kotikaupunkeihinsa) koska molemmat eivät saa sieltä töitä. Älyttömän hyvä tilanne ottaa vähän etäisyyttä ja asua pääkaupunkiseudulla pikkuyksiössä ja pienemmässä kaupungissa perheasunnossa tai -omakotitalossa perheen kanssa. Kaikki hyötyvät.

Onhan se lapsen saaminen useimmille kriisitilanne tietyllä tapaa. Ja kriisitilanteissahan ne ihmisten oikeat nahat nähdään: miten reagoi? Miten reagoi toisen huonoon oloon? Kestääkö pinna? Kestääkö rakkaus vaikka toinen on väsymyksestä vittumainen kaiken aikaa? Harva reagoi optimaalisesti missään kriiseissä, useimmilla pokka pettää vasta jonkun matkan jälkeen. Ja siksi liitot kariutuu perhe-elämään. 

Itse en tällä hetkellä tunne yhtään perhettä, jossa isä ja äiti olisi edelleen yhdessä saati onnellisia. 

Joo.. meillä lapsi 2v tällä hetkellä ainut mikä pitää meitä yhessä.

Meillä lapset syvensivät onnea. Ovat nyt jo varhaisteinejä eli pitkään ollaan menty onnellisuus-vaihteella:) 

Kyllähän tämä elämänlaatu paranee kohisten vastuun vähetessä, lapsi täyttää 17.

Vierailija kirjoitti:

Eivät lapset ole pilanneet parisuhdettamme. Emme ole oikein itsekään onnistuneet pilaamaan sitä. 

Tämä! En oikein mitenkään ymmärrä, miten ihmisillä on pokeria tuoda omasta halustaan maailmaan viaton uusi ihminen ja sitten alkaa syytellä tätä ongelmistaan.

Meille tulee kohta kolmas lapsi. Ja edelleen se on meidän parisuhde, josta olemme aikuisina täydessä vastuussa.

Miehen kanssa alettiin seurustella, kun hän oli 20v ja minä 19v.

Mies lähti armeijaan kuukauden kuluttua siitä, kun aloimme seurustella; silloin kuulimme, että suhde ei armeija-aikaa kestä - kesti se.

Sitten meni pari vuotta; mies lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Kahden vuoden ajan välimatkaa oli 600km. Suhde ei tule kestämään välimatkaa sanoivat - kesti se.

Kun oltiin oltu yhdessä kuusi vuotta muutimme viimein yhteen ja menimme kihloihin; ei tule kestämään yhteenmuuttoa näin myöhäisessä vaiheessa sitten sanottiin - kesti se.

Seitsemännen vuoden kohdalla menimme naimisiin. Siinä vaiheessa oltiin sentään hiljaa, eikä ihan kovaan ääneen povattu eroa.

9kk häistä syntyi ensimmäinen lapsemme. Kuultiin, että vauvavuosi pilaa parisuhteen ja ero tulee, koska niin monta vuotta oltiin kahdestaan totuttu olemaan. Vauva-aika esikoisen kanssa oli elämäni helvetillisintä aikaa, koska univaje oli valtava, lapsi itki paljon, sairasti paljon ja nukkui+söi huonosti. Toki tämä hetkellisesti vaikutti parisuhteeseenkin negatiivisesti (kukapa siinä valtavassa uupumuksessa parhaimmillaan olisi - etenkään kun meillä ei miehen kanssa tukiverkkoja lähellä ollut), mutta siitäkin selvittiin.

Neljän vuoden päästä syntyi toinen lapsi. Lapsille tuli pitkä ikäero, koska en ollut henkisesti valmis uuteen helvettiin, ennemmin. Toinen lapsi olikin aivan valtavan helppo; nukkui ja söi hyvin. Erittäin tyytyväinen ja terveenäkin pysyi. Syntyi lisäksi valmiiseen perheeseen, joten ei ollut niin iso muutos.

Viikon päästä mieheni ja minä olemme olleet yhdessä 15v. Lapset 7,5v ja 3,5v. Lisää lapsia ei tule. Elämä kahden lapsen kanssa on sujuvaa ja suurimman osan ajasta mukavaa.

Pahimmat notkahdukset parisuhteessa on selätetty; ei enää univelkaa, talous kunnossa, kotikin alkaa olla pitkälti remontoitu. Sterilisaation jälkeen (minulle tehtiin - hormonaalinen ehkäisy ja vauva-aikojen uupumus vei halut ja miehellä komplikaatioita/allergiaa ollut puudutusaineiden kanssa) myös kammarin puolella on vilkastunut.

Minusta meidän suhteessa pitkä parisuhde on onnistunut siksi, että ei pidetty kiirettä ja molemmilla koko 15v ajan ollut myös omat kiinnostuksen kohteet, kaverit ja elämä. Lasten saannin jälkeen etenkin vaikean esikoisen vauvavuoden kuluessa tuli selväksi, että ollaan tiimi; vuorotellen mentiin ja aina pystyi luottamaan siihen, että selusta oli turvattu. Toista ei jätetty yksin.

En ymmärrä miten ja miksi lapset olisivat pilanneet parisuhteen.

Kyllä se on aina niin että parisuhteessa olijat sen parisuhteen pilaavat. Niin ei ainakaan meillä tapahtunut pikkulapsi aikanakaan.

Itse en tunne yhtään sellaista pariskuntaa, joilla lastensaanti olisi parisuhteen pilannut. Kyllä siihen on vaikuttanut ihan muut asiat.

Meilläkin parisuhde on toki vuosien varrella muuttunut, ei elämä ole samanlaista kuin parikymppisenä vastarakastuneena - se ei nyt vaan ole mahdollista. Mutta yhdessä on hyvä olla edelleenkin. Lapsia on kolme, vanhin jo 22-vuotias.

Ei pilannut meilläkään, päinvastoin. Minusta tuntuu siltä, kuin koko elämä olisi vasta alkanut ekan lapsen syntymästä. Eikä niitä olisi kolmea hankittu, jos jo eka olisi pilannut avioliiton. Olemme kyllä molemmat todella perhekeskeisiä ja perhe on suurin onnenlähteemme. Seksi ei muuttunut myöskään huonommaksi, vaan päinvastoin paremmaksi, lasten ollessa pieniä sitä oli tietenkin vähemmän, mutta siinä oli taas tiettyä jännitystä, kun piti yrittää lapsilta salaa rakastella millon missäkin. Ja kuvioon tuli myös ihanat, romanttiset ja seksintäyteiset hotelliviikonloput lasten jäädessä sukulaisten hoiviin. 

Lapsiperhe-elämää on eletty nyt 20 v, esikoinen on jo muuttanut opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja ikävä on kova, mutta sitten kun hän tulee käymään, onkin yhtä juhlaa. Nythän meillä onkin jo vuosien ajan ollut sitä parisuhdeaikaa niin paljon kuin haluamme ja pikkulapsiaikaa muistelee jo pienellä kaipauksella, vaikka muistan kyllä, että oli se välillä raskastakin. Yksi talo on remontoitu ja toinen rakennettu ja lähivuosina varmaan myydään tämä nykyinen talo ja muutetaan lähemmäs lapsia, he kun aikovat kaikki muuttaa pk-seudulle opiskelemaan ja sitten varmaan jäävät sinne asumaan.

Lapsettomat parit muuten eroavat enemmän kuin lapselliset, että eipä se lapsettomuus todellakaan takaa onnellista suhdetta. 

Meillä lapset ovat 11, 14 ja 16 vuotiaat ja he eivät todellakaan ole pilanneet parisuhdettamme, päinvastoin. Kaikki lapset ovat olleet toivottuja ja ensimmäisen syntyessä olimme olleet yhdessä jo viitisen vuotta, joten hyvin olimme ehtineet kahdestaan kökkiä. Lasten aikana olemme myös rakentaneet talon ja sekään ei meitä erottanut yhtään. En keksi yhden yhtä asiaa, mikä olisi mennyt huonommaksi lasten takia. Emme ole mieheni kanssa mitään vouhottajia, joilla olisi aina monta rautaa tulessa ja meno päällä koko ajanniin kuin joillakin tuntuu nykyään olevan. Olemme kaksi rauhallista ja vakaata ihmistä ja lapsistamme on tullut kaltaisiamme fiksuja lapsia.

Ystäväpiirissämme on vain yksi eronnut pari ja heidän parisuhde ei mennyt rikki kolmen lapsen takia, vaan ihan muista syistä. Kaikkien muiden ystäväperheiden parisuhteet ovat kestäneet +15 vuotta ja jatkuvat toistaiseksi.

Meillä on kolme jo aikuista lasta. Ei lapsillamme ole koskaan ollut osaa eikä arpaa parisuhteeseemme, joten miten he olisivat sen voineet pilatakaan? Nyt he ovat jo maailmalla ja miehen kanssa onni kukoistaa.

No ei todellakaan, ei ole käynyt mielessäkään, tai sitten ne ajatukset on jo unohtunut kun lapset on jo kouluikäisiä. Alku on varmaan (ollut meilläkin?) kriittisintä aikaa. Oisko peräti samanlaiset asiat pyörinyt mielessä ennen lapsia. En tiedä sitten kuinka meidän ois käynyt ilman lapsia, kuulostaa kyllä hirvittävän tylsältä elämältä, oltaisko jaksettu toisiamme katsella ilman tätä yhteistä päämäärää (lasten kasvatus ym). Elämä ja suhde muuttaa nyt muotoa kokoajan, ei asioiden tarvitse pysyä ennallaan! Odotan jo aikaa kun olemme pian taas kaksistaan. Tosin lasteni isä on ollut ns. kunnollinen, että huonot olosuhteet on sitten erikseen.